Olipa kerran, vuosia sitten, utuisen kaukaiselta tuntuva todellisuus, jossa mestariohjaaja Darren Aronofsky järkytti elokuvamaailmaa seuraavalla uravalinnallaan ja vannoi ohjaavansa kaikkien aikojen parhaan sarjakuvafilmatisoinnin. Ei ehkä aivan noilla sanoilla, mutta ajatus oli tämä. Kaikki ensimmäisen Wolverine-leffan puutteet tiedostettiin, ja nyt haluttiin kertoa Oikea Tarina. Tästä tulisi Suuri ja Kaunis Elokuva, Ihan Oikea Elokuva eikä vain suurbudjetin kertakäyttökesäviihdettä. Sen piti haastaa Nolanin Batmanit. Sen piti olla täydellinen. Täydellinen... Tuottaa suurta tuskaa edes ajatella tuota aikaa. Koska se oli totta. Se oli niin lähellä. Sen piti tapahtua.
Se ei tapahtunut. Minä en tiedä oliko Aronofskyn ja Rachel Weiszin pitkä avioliitto onnellinen, se ei minulle kuulu eikä se minua varsinaisesti kiinnostakaan, mutta mikään ei ole ikuista, Weisz meni ja rakastui Daniel Craigiin heidän kuvatessaan elokuvaa yhdessä. Vilpittömästi onnea heille. Long story short, eron, huoltajuusselvittelyn ja muiden perhesyiden takia Aronofsky joutui juuri ennen kuvausten alkamista toteamaan, ettei siinä elämäntilanteessa pystyisi lähtemään vuodeksi Japaniin kuvaamaan The Wolverinea. Unelma maailman parhaasta elokuvasta haihtui savuna ilmaan yhden lehdistötiedotteen myötä. Yhtenä hetkenä se oli siinä, ja sitten.. puff. Sitä ei ollutkaan.
The Wolverine ei projektina kuollut vaan jäi kiertelemään käsistä toisiin, mutta sama elokuva se ei enää ollut. Emme tietenkään koskaan saa tietää, millainen elokuva Aronofskyn Wolverine olisi ollut. Ja se on tragedia. Toteutumaton potentiaali on aina tragedia. Tällaisia tragedioita on eri mittasuhteissa, mutta paremman esimerkin puutteessa (koska pykälää ylempänä olisi Heath ja paitsi että näiden asioiden vertaaminen olisi jokseenkin mautonta, en halua nyt itkeä, sillä katsoin vastikään The Dark Knightin ja tunteet ovat pinnassa) lähinnä voisin ehkä rinnastaa tätä siihen, miten edelleen toisinaan suren sitä, että Robert Downey Jr. ei tehnytkään Cowboys & Aliensia. Haluan uskoa, että RDJ:n eloisalla patenttikarismalla höystettynä se elokuva olisi ollut aivan eri maailmasta kuin se "ihan kiva" mutta mitäänsanomaton Cowboys & Aliens jonka saimme (ja jostain syystä palaamme taas Daniel Craigiin, joskaan en häntä siitä elokuvasta syytä - hän teki mitä häneltä saattoi odottaa, ja teki sen hyvin). Aronofskyn Wolverine olisi joka tapauksessa ollut elokuva joka olisi merkinnyt minulle paljon enemmän kuin Cowboys & Aliens koskaan tässä tai edes vaihtoehtoisessa RDJ-ulottuvuudessa, joten vertailukohde ei ole aivan paras mahdollinen. Se olisi voinut merkitä kaikkea. Elimme vielä aikaa ennen kuin X-Men: First Class palautti uskon mutanttisaagan uljaaseen nousuun. Elimme pimeydessä. Meille luvattiin niin paljon. Emme saaneet mitään. (No, muutamaa kuukautta myöhemmin saimme upean First Classin, but that's not the point.)
Ristiriitaista suhtautumistani tähän todelliseen The Wolverineen kuvastaa se, että olen kirjoittanut pitkän pätkän tätä pohjustusta jo ennen elokuvan näkemistä. Halusin valmistaa itseni pettymykseen. Koska minua pelotti. Olen odottanut tätä elokuvaa niin paljon, niin pitkään, mutta se ei kuitenkaan ole se elokuva jota eniten odotin. Se ei olisi voinutkaan olla, koska mielessäni olen paisutellut Aronofskyn Wolverinen jonnekin tavoittamattomiin sfääreihin, koska tavoittamaton se on. Loppujen lopuksi en ehkä edes tiedä, mitä konkreettisesti halusin sen Aronofskyn elokuvan olevan, ja miten tämä elokuva eroaa siitä jota emme koskaan saaneet. Sen tiedän, että matkalla tippuivat niin korkeamman ikärajan tavoittelu kuin pyrkimys tehdä elokuva, joka olisi melko irrallaan muista X-Meneistä..
Ennen kuin tuomitsen uuden Wolverinen näkemättä, on syytä muistaa, että siinä missä X-Men Origins: Wolverine oli yleisesti parjattu niin X-Men-fanien kuin kriitikoidenkin keskuudessa, minä näen kyllä sen viat, tiedän että se oli juuri sitä kertakäyttökesäviihdettä, mutta minä pidin siitä. Olenkin itse asiassa nähnyt sen vain kerran, enkä ehkä haluakaan nähdä sitä uudelleen. Koska haluan pitää kiinni siitä tunteesta, siitä mielikuvasta että tulin ulos elokuvateatterista tyytyväisenä. Ehkä kyseessä oli taas vain se, että minä niin kovasti halusin pitää siitä. Ehkä minun oli helpompi pitää siitä kuin oikean sarjakuvafanin, koska lukemattomille sivuhahmoilleen elokuva oli ilmeisen epäreilu. Oli miten oli, en halua tuota mahdollista illuusiota särkeä. Pidin siitä silloin, se riittää minulle. Mutta, jos kerran syystä tai toisesta olin tyytyväinen siihenkin elokuvaan, miksi annoin huonojen arvostelujen pelottaa itseäni nyt? Koska tämän piti olla jotain elämää suurempaa.
The Wolverine ei ollut mitään elämää suurempaa. Viihdyin kyllä sen parissa. Toiminta kärsii liian alhaisesta ikärajasta, mutta oli se ihan kivaa ja näyttävää, mitä nyt shakycam joskus vähän haittasi. Draaman juuret ja Loganin pohjaton angsti on ankkuroitu vahvasti The Last Standiin, mikä ei ole kivaa, koska se ei ollut kovin hyvä elokuva. Luontevan X-Men-jatkumon tähden The Wolverinesta täytyi tietysti tehdä ajallisesti linkki The Last Standin ja ensi vuonna tulevan Days of Future Pastin välille, mutta on surullista, että sen vuoksi piti uhrata omilla jaloillaan seisova elokuva, joka olisi ollut uskollinen sarjakuvien (ilmeisen hyvälle) Japani-tarinankaarelle. Luonteva X-Men-jatkumo kun on itsessään jo melkoinen oksymoroni, kun niin X-Men 1-3, Origins: Wolverine kuin myös First Class ovat eläneet iloisesti hieman vaihtoehtoisissa todellisuuksissa toisiinsa nähden.
En oikein tiedä mitä minun nyt itse The Wolverinesta pitäisi oikein sanoa. Se ei suuremmin ärsyttänyt minua. Mutta ei se suuresti valloittanut minua puolelleenkaan. Oliko se kivaa, kitkatta eteenpäin rullaavaa kesäviihdettä? Oli. Mutta.. Nääh. Hahmot ja motiivit olivat vähän nääh, kaikki oli
Lopputekstien jälkeinen (no, oikeastaan lopputekstien välinen) kohtaus jolla The Wolverine linkitettiin Days of Future Pastiin. JESUS FUCKING CHRIST. Tiesin kyllä mitä sieltä tulee, ja teki taas kerran mieli huutaa salista karkaaville ihmisille että mihin helvettiin te oikein luulette menevänne, mutta en ollut varautunut siihen miten vahvasti reagoin itse kohtaukseen. Hymy levisi korvasta korvaan, minä tärisin ja hihkuin. Kaikki mitä olin itse The Wolverinesta ajatellut suuntaan tai toiseen kaikkosi päästäni, kun vaivuin nirvanaan. Ilman tuota valmiiksi kirjoitettua pohjustusta tässä "arvostelussa" olisi maksimissaan kolme kappaletta tekstiä, josta karkeasti puolet puhuisin juurikin tästä pikku maistiaisesta. The Wolverine saattoi olla merkityksetön. Tämä kohtaus ei ollut. Odotan Days of Future Pastia ehkä enemmän kuin mitään MCU-elokuvaa. Se on paljon. Tuleeko Days of Future Past liian pian? Olisiko First Class ansainnut itselleen rehellisen jatko-osan ennen tällaista kaiken yhdistävää seikkailua? Pitäisikö Foxin rakentaa omaa universumiaan samalla hartaudella ja maltilla kuin Marvelin (ja ehkä ajatella jossain vaiheessa sitä, että kaiken ylipäänsä pitäisi tapahtua samassa universumissa)? Onko elokuvaan kiinnitetty ainakin parikymmentä hahmoa liikaa? Tuleeko kukaan saamaan ruutuaikaa enempää kuin viisi minuuttia? Onko tässä oikeasti kaikki ainekset katastrofiin? En välitä. Haluan sen. NYT.
