Parker

En tiennyt Parkerista muuta kuin että Statham, itse asiassa kuulin koko elokuvasta vasta tällä viikolla. Ei siinä mitään, minä pienesti jumaloin Jason Stathamia, olen jumaloinut aina Lock, Stockista ja Snatchista asti. Uskonko että tällaisia elokuvia tarvitsee katsoa elokuvateatterissa? En periaatteessa, mutta ongelma oli viimeinen vanheneva sarjalippuni Studiolle. Tämän viikon elokuvista haluan nähdä Les Misérablesin, mutta haluan ehdottomasti nähdä sen Kinon ykkössalissa isolla kuvalla ja kaikessa loistossaan ..kurjuudessaan? Joten se oli poissuljettua. Muuten tarjonta oli luotaantyöntävää (lue: kotimaisia..), toki jossain mielenhäiriössä olisin voinut kokea uudelleen A Good Dayn ja tällä kertaa todella ampua itseäni naamaan tai ainakin suorittaa näyttävän, kummallisen, kompuroinnin ja kiljumisen säestämän pakenemisen (älä kysy, tämä kuuluu minun bucket listilleni). Yrittäessäni perustella itselleni miksi vaivautuisin ajamaan Kuusankoskelle asti katsomaan Parkeria vrt. nielisin tappioni ja häviäisin yhden lipun hinnan, selasin tavoistani poiketen pitkän listan arvosteluja, jotka toinen toisensa jälkeen tuputtivat yhtä tai kahta tähteä, ja painottivat elokuvan yleistä huonoutta. Lupaus väkivallasta kuitenkin kimmelsi ilmassa, ja lopulta päätöksen sinetöi Nyt-liite: kolme tähteä ja "turhan brutaali"? Okei, sait ylipuhuttua. Ei se voi olla A Good Dayta suurempi pettymys, ainakaan näillä ennakko-odotuksilla.

Kun ennakko-odotukset todellakin olivat, että tämä on ihan karmivan huono elokuva, voin sanoa olevani erittäin positiivisesti yllättynyt. Kritiikin mukaan jokainen Jason Statham -toimintapätkä saattaa olla pohjimmiltaan sama elokuva uudelleen ja uudelleen, mutta ei se minua haittaa, enkä loppujen lopuksi ole kamalan montaa niitä nähnyt. Minä lähdin nyt hakemaan, minä himoitsin sitä näyttävää, veristä väkivaltaa A Good Dayn (ja sen jälkeen katsotun Taken 2:n extended cutin - aaaaargh!) aiheuttaman massiivisen pettymyksen jälkeen. Minä sain henkihieveriin piestyn Jason Stathamin vaivoin raahautumassa eteenpäin jo elokuvan alussa ja olisin sen jälkeen antanut sille kaiken anteeksi. What's not to love? Suvantovaiheissa elokuva saattoi olla tylsä, mikä on kyllä aina ongelma elokuvassa, jossa se toiminta on vain niiiiin nättiä, mutta määrällisesti säännösteltyä. Lippu- tai bensarahat eivät menneet hukkaan, eikä sitä muuten ihan joka päivä täysin yksityisnäytöstä elokuvissa saakaan (hyvin epäedullinen julkaisuajankohta tällä elokuvalla, viikko A Good Dayn jälkeen, joka samaan aikaan alkoikin viereisessä salissa - joskin ennemmin suosittelisin kenelle tahansa Parkeria). Kaikkiaan elokuva pelasi oikein hyvin. Tämä oli se keskinkertaisen kelpo, "kolmetoista tusinassa" toimintaelokuva, joita vastaan minulla ei mitään olekaan. Niin kauan kun niitä ei yritetä myydä minulle Die Hardeina.

A Good Day to Die Hard

Ei tiedä hyvää, jos minä lähden elokuvateatterista päällimmäisenä ajatuksena se, että minun pitää hetimiten kysyä Google Mapsilta, kauanko Moskovasta ajaa Prypjatiin. (Vastaus on, reittivalinnasta riippuen, noin 12-15 tuntia, sisältäen vähintään yhden rajanylityksen. Voimakkaasti epäilen, että kyseisen matkan kulkee helikopterilla huomattavasti nopeammin kuin varastetulla autolla, kun helikopteri on saanut vielä hyvän etumatkankin. Elokuva ei ole kanssani samaa mieltä.)

Petyin elokuvaan jo alkumetreillä niin, etten edes jaksanut olla vihainen. Ensimmäistä kertaa elämässäni harkitsin teatterista ulos kävelyä kesken elokuvan.

A Good Day saattaa olla ihan keskinkertaisen kelpo, "kolmetoista tusinassa" toimintaelokuva. Mutta se ei millään muotoa ansaitse Die Hardia nimensä päätteeksi. Die Hard on minulle yksi niitä lapsuuteni kulmakiviä (sad but true) ja John McClane on ruumiillistuma kaikelle mitä rakastan. Tämä.. epämääräinen tekele.. ei se ollut Die Hard. Se ei antanut minulle mitään. Toiminta oli lähes yksinomaan (joskin ihan näyttävää) autojen ruttaamista ja ammuskelua. Minulle Die Hard on verta. Se on Bruce hetki hetkeltä enemmän verta vuotaen, valkoisessa wifebeaterissaan ja lopulta ilman paitaa, raahautumassa eteenpäin onelinereita laukoen ja joka tilanteesta nokkelasti selviten, pelastamassa ihmisiä, ei päättömällä tappomissiolla. Se on tunnetta, se on epätoivoa, se on voimaa puskea silti eteenpäin, ja silti hauskaa, kevyttä, sujuvaa. Konsepti voi olla yksinkertainen, mutta se todistetusti toimii. Tämä ei ollut mitään. Nelonenkin oli vielä ihan siedettävä, mutta nyt on karattu jo aivan liian kauas juurilta. Tämä elokuva oli Die Hard -elokuvaksi mitäänsanomaton, typerä, huono, ontto, vakava, teennäinen. Halusin ampua itseäni naamaan, olisi saatu edes vähän verta kehiin.

Enhän minä tietenkään olettanut, että tämä elokuva olisi mikään ääretön mestariteos. En vilkaissutkaan arvosteluja, koska tiesin että sitä tylytetään. Mutta halusin viihtyä. Halusin nauttia. Tämä.. mitä enemmän sitä mietin ja analysoin, sitä enemmän se viha herää. Siispä pistän vain Die Hard With a Vengeancen pyörimään ja yritän unohtaa.

Puheissa on jo kutonen, mistä ennen elokuvan näkemistä olin alustavasti jopa iloinen. Nyt en ole, vaan pelkään, miten tästä voidaan vielä mennä huonompaan suuntaan. Toisaalta, toivottavasti sen kanssa otetaan oppia kaikesta mitä nyt on tehty väärin (siis, oikeastaan, kaikesta) ja tehdään aito, hauska, riittävän korkeaan ikärajaan tähtäävä, perinteitä kunnioittava rehellinen Die Hard, kunniakas päätös tälle klassiselle elokuvasarjalle.

Hobitti - Odottamaton matka HFR3D

Kun Djangoa odotellessa istuin ykkössalin edessä penkillä, sain kuunnella Hobitin viimeistä tuntia seinän läpi ja muistin, että se pitää vielä viimeisen kerran nähdä isolta kankaalta, koska hei, HFR ja iso kangas, come on. Viime viikonloppuna vääryys oli tarkoitus korjata, mutta näytösajat olivat todella omituiset ja ilmeisesti luin tämän viikonlopun ohjelmistoa hieman laiskasti, koska luulin sen itseasiassa jo valitettavasti poistuneen valikoimista. Nyyh. Silver Linings Playbookin näytöksestä uloskävellessä vilkaisin taululta päivän viimeisiä näytöksiä ja kas! Kello 20 oli alkamassa vielä Hobitti ykkössalissa! Koska kotiinkaan ei ollut kiire, ostin sitten lipun ihan ex tempore ja kyllähän tämä taisi ihan niitä viimeisiä mahdollisia tilaisuuksia sen näkemiseen ollakin.

Kun edellisestä katselusta oli jo se, 1,5 kuukautta? Joko? Niin on ehtinyt ainakin ajan kanssa miettiä, mitä elokuvasta on todella mieltä kun se pahimmasta hypestä ja niistä korkeista odotuksista on selvitty. Tästä huolimatta pidin siitä kolmannella kerralla ehkä vielä enemmän kuin edellisillä, koska nyt sain rehellisesti vain katsoa elokuvaa ja nauttia siitä. Nyt ei pienikään osa minusta enää käynyt sitä sisäistä kamppailua "pidänkö vai yritänkö pitää vai yritänkö olla pitämättä" ja itsensä pakottamista riittävän objektiiviseksi ja kriittiseksi. Ei, minusta ei voi tulla täysin objektiivista ja kriittistä Hobitin suhteen. LotR oli koko elämä ja tätä on odotettu melkein kymmenen vuotta. Mutta jos minulla olisikin 3D-lasien sijaan ollut aiemmilla katseluilla kuitenkin ne ruusunpunaiset päässä, uskon että ne harhaluulot olisivat viimeistään nyt karisseet. Näin ei käynyt. Jos minun uskoni siitä että kyseessä on aidosti hyvä elokuva on todella harhaluuloa, niin olkoon. Minä pidän siitä, ja nyt kolmannella kerralla viimeistään rehellisesti rakastuin HFR-tekniikkaan, jos aiemmin olikin pieni mahdollisuus "keisarin uudet vaatteet" -ilmiöön, jossa vain näin sitä mitä halusin nähdä. Jonkun mielestä voin olla todellisuudelta silmäni ummistava fanityttö, koska elokuvahan on yleisesti tunnustettu lähinnä paskaksi ja ylipitkäksi ja tarpeettomaksi rahastukseksi. En vieläkään voi allekirjoittaa mitään noista väitteistä, ja tämän voin sanoa ilman pienintäkään pistoa omassatunnossani.

Silver Linings Playbook

En oikein tiennyt, mitä odottaa tältä elokuvalta. Vielä eiliseen asti tiesin elokuvasta vain sen, että Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence esittävät (kauniita) rikkinäisiä, moniongelmaisia ihmisiä, jotka ilmeisesti rakastuvat. Sitten kävin sentään lukemassa pari riviä synopsiksesta IMDb:stä elokuvan saamia pisteitä tarkistaessani, mutta oikeastaan olisin voinut jättää senkin tekemättä. On aina ilo katsoa elokuvaa, joka yllättää sinut täysin.

Odotin alunperin ehkä paljon enemmän hömppää ja romanttista komediaa, mutta synopsis helpotti onneksi tuota pelkoa - minähän olen romcomeille melko allerginen. Elokuva siis kertoo miehestä, jonka henkinen epävakaus on lopulta kulminoitunut vaimonsa rakastajan raakaan pahoinpitelyyn. Ei kovin valoisa lähtöasetelma. Cooperin esittämä Pat on joutunut oikeuden määräämänä mielisairaalaan, mistä minimipakkohoidon jälkeen hänen äitinsä haki bipodiagnoosin saaneen poikansa kotiin, lääkärien suositusten vastaisesti.  Lääkityksen ja terapian sijaan hän haluaisi saada elämänsä kuntoon pelkällä positiivisella asenteella ja hieman pakkomielteisellä suunnitelmalla voittaa lähestymiskiellon hankkinut ex(?)-vaimo puolelleen. Pat on naapuruston friikki ja silmätikku, eikä aivan syyttäkään, koska takaiskuja toipumisessa tulee, eikä hän aina täysin yhteiskuntakelpoiselta vaikutakaan hypomaanisen vireensä ja räjähtävän luonteensa kanssa. Pat ei ole terve, eikä sormia napsauttamalla sellaiseksi muutu. Pat tapaa myöskin mielenterveytensä kanssa painivan, leskeksi jääneen Tiffanyn (Lawrence), jonka kanssa heti bondaa lääkityksiä vertaillen, "normaalien" pyöritellessä vieressä silmiään epämukavan hiljaisuuden vallitessa. Pienten alkukarikoiden jälkeen pari ystävystyy, ja yhteisen projektin kautta auttavat toisiaan. Aluksi kyseessä on Patille vain keino saada yhteys vaimoonsa, jonka kanssa yhteen palaaminen on hänelle ainoa tavoite elämässä. Kaikki pitää saada ennalleen, koska hänen valikoivissa silmissään kaikki oli vaimon kanssa täydellistä, ja siihen pitää pakkomielteisesti pyrkiä taas. Tiffanylle yhteistyö alkaa merkitä vähän enemmänkin, mutta Pat ei tätä meinaa huomata. Ei vaatine kovin suurta päättelykykyä arvata, ketkä tässä lopulta yhteen päätyvät..

Mukavan vinksahtanut elokuva oli yllättävän rehellinen ja aito. Mielenterveysongelmaisia käsiteltiin todentuntuisesti, ja hienosti rinnastaen siihen, että niillä "normaaleillakin" (nimenomaan lainausmerkeissä) on paljonkin pinnan alla kuplivia ongelmia, valmiina räjähtämään siitä ratkaisevasta, väärästä ärsykkeestä. Mutta niin kauan kun kulissi pysyy natisten kasassa, kaikki on muiden silmissä "hyvin". Kuka viime kädessä onkaan paremmassa asemassa, se joka on tunnistanut ongelmansa ja taistelee niiden kanssa avoimesti, vai se joka on musertua arjen raskaudessa mutta hammasta purren yrittää säilyttää julkisivunsa, ettei vain kukaan pitäisi häntä hulluna ja katsoisi kieroon?

Näyttelijäntyö elokuvassa oli erinomaista, ja pitkälti Jennifer Lawrencen takiahan tätä lähdinkin katsomaan. Mutta Cooper, jota olen aina pitänyt pelkkänä nättinä poikana (ja tainnut nähdä vain A-Teamissa), veti kuitenkin ihan maton alta moniuloitteisella suorituksellaan, kun häneltä en osannut odottaa yhtään mitään. Robert De Niron en edes tiennyt olevan kuvioissa mukana, mutta olipa todella virkistävää nähdä näyttelijälegendaa pitkästä aikaa oman tasoisessaan elokuvassa ja roolissa, pakko-oireisena, vainoharhaisen taikauskoisena ja väkivaltaan taipuvana Pat Seniorina, jolta poika on selvästi taipumuksiaan perinyt.

Let's wrap this up. Minulle elokuva siis antoi enemmän mt-ongelmakuvauksena kuin romantiikkansa puolesta, mutta tämä oli juuri sen asteen romanttinen komedia, josta minäkin voin nauttia. Draaman, komedian ja romantiikan tasapainottelu ja valtasuhteet ovat juuri oikeanlaiset. Sopivan kiero feelgood-leffa, jossa se kliseinen ja sokerinen loppukin oli ihan paikallaan.