The Expendables oli elokuva joka täytti minut spontaanilla ilolla. Pohjattomalla onnella ja ilolla, jos ensikatsastuksen jälkeistä FB-päivitystä on uskominen. Kävin katsomassa sen elokuvateatterissa syntymäpäivänäni ja se oli paras lahja mitä saatoin kuvitella. Se oli niitä elokuvia, joista voisi kasata nälkävuoden pituisen listan asioita jotka ovat pielessä, mutta joita automaattisesti rakastaa niin paljon, että sitä ei voi tehdä. Jatko-osan mahdollisuutta väläyteltiin heti ensimmäisen tultua ulos, ja kahden vuoden odotuksen jälkeen sen saimme.
Minun piti tietysti olla ensimmäisellä mahdollisella tilaisuudella lippuluukulla jonottamassa, mutta sekalaiset kriitikkojen reaktiot pelästyttivät minut. Eihän tällaisen elokuvan ollessa kyseessä pitäisi arvosteluja vilkaistakaan, mutta kun perimmäinen viesti oli "tämä ei ole edes sitä mitä siltä voisi odottaa", asetuin varovaisen skeptiselle kannalle. Mieluummin lykkäsin elokuvan katsomista, kuin pettyisin.
Eikä minun tänäänkään sitä pitänyt katsoa. Ei, minun piti itse asiassa mennä vielä viimeisen eli neljännen kerran näkemään The Avengers teatterioloissa, mutta pienet joskin kohtalokkaat aikataulun pettämiset erottivat minut siitä mahdollisuudesta vain joillain kymmenillä minuuteilla. Niinpä junassa nopeasti Finnkinon sivuille surffaamaan puhelimella muita vaihtoehtoja ja siinähän se möllötti, The Expendables 2, kutsuvasti Kinopalatsin ykkössalissa. Pienen harkinnan jälkeen se tuntui itse asiassa ihan hyvältä idealta. Niinpä kipitin kohti Kinopalatsia ja jumalaisen valtavaan saliin, melkein ylhäisessä yksinäisyydessä, paikkalipulla takarivin keskelle ja ihaniin penkkeihin. (Tunsin pienen piston sydämessäni kun rakasta Studiotani tällä tavalla petin, mutta samalla fiilistelin uuden, parin viikon päästä avattavan state-of-the-art Kino 123:n tuomia mahdollisuuksia sinne Kouvolan perämetsiinkin. Ja jookoskookos paikkaliput, pliis pliis pliis? Aina voi toivoa.)
Pelkäsin, siis, mutta onneksi pelkäsin turhaan. Olisin maksanut täyden lippuhinnan vaikka pelkästä ensimmäisestä kymmenminuuttisesta (olkootkin että koko loppuelokuva oli pientä alamäkeä siitä silkasta mahtavuudesta). En minä halua tällaiselta elokuvalta juonta. En minä halua ottaa sitä vakavasti. En halua että se on "dark and gritty". Minusta se voi oikein hyvin loikkia kliseestä toiseen (kuten tiedämme, minä rakastan kliseitä), itselleen, katsojilleen ja koko genrelle kaiken aikaa silmää iskien (siihen pisteeseen että sen voisi luulla saaneen aivohalvauksen). Niin kauan kun toiminta pitää minkä lupaa (ja sen se teki), kaikki muu on aivan toisarvoista. Toki, jos tällaiseen tekeleeseen saisi ympättyä aivan kaiken samaan pakettiin, olisihan se hienoa. Mutta en minä tilannut sitä elokuvaa. Minä tilasin elokuvan joka saa minut virnistelemään "jee, väkivaltaviihdettä" -virnettäni (patent pending) penkissäni sen vajaan kaksi tuntia. Sen sain.
tiistai 28. elokuuta 2012
NT Live: Frankenstein
Voiko leffablogiin kirjoittaa teatteriesityksestä, joka on kuitenkin katsottu leffateatterissa? Koska tämä on minun blogini, voin kirjoittaa ihan mitä haluan.
Nyt on siis nähty National Theatren Frankenstein-livetuotanto kahteen otteeseen, eli päänäyttelijät molemmissa rooleissa. Cumberbitchinä olo (tai cumberbabe nykyään se poliittisesti korrekti termi taitaa olla koska itse Cumberbatch sitä suosii) ei ole halpaa - 2 x 25 euroa plus matkat Helsinkiin. Mitä jäi käteen, poislukien se kuinka ihanaa oli ylipäänsä olla Helsingissä vuosien jälkeen?
Hämmennys siitä, että se oikeasti oli niin hyvä. Frankenstein on huippunimien (ohjaaja Danny Boyle) tuotanto brittien kansallisteatterissa yhdestä maailman tunnetuimmasta tarinasta. Voisi luulla että se on massiivinen. Se ei ole. Se on yllättävän pieni, intiimi, nerokkaan minimalistisesti lavastettu, saumattomasti eri tyylilajien ja tunnetilojen välillä tanssiva, hauska, koskettava, suuria kysymyksiä herättävä. Minä odotin lähinnä laatunäyttelemistä ja sitä todellakin sain, mutta kokonaisuutena tämä kyllä yllättäen pyyhkäisi jalat alta. Teatteri on taidemuoto jolle en ole juuri ajatuksiani koskaan uhrannut, ja kokemukseni siitä rajoittuvat joihinkin luokkaretkiin ja muutamaan kesäteatteriin. Frankenstein kyllä avasi silmiäni tällä saralla - kuka ties, vaikka sitä joskus uskaltautuisi ihan oikeasti teatteriin.
Nyt on siis nähty National Theatren Frankenstein-livetuotanto kahteen otteeseen, eli päänäyttelijät molemmissa rooleissa. Cumberbitchinä olo (tai cumberbabe nykyään se poliittisesti korrekti termi taitaa olla koska itse Cumberbatch sitä suosii) ei ole halpaa - 2 x 25 euroa plus matkat Helsinkiin. Mitä jäi käteen, poislukien se kuinka ihanaa oli ylipäänsä olla Helsingissä vuosien jälkeen?
Hämmennys siitä, että se oikeasti oli niin hyvä. Frankenstein on huippunimien (ohjaaja Danny Boyle) tuotanto brittien kansallisteatterissa yhdestä maailman tunnetuimmasta tarinasta. Voisi luulla että se on massiivinen. Se ei ole. Se on yllättävän pieni, intiimi, nerokkaan minimalistisesti lavastettu, saumattomasti eri tyylilajien ja tunnetilojen välillä tanssiva, hauska, koskettava, suuria kysymyksiä herättävä. Minä odotin lähinnä laatunäyttelemistä ja sitä todellakin sain, mutta kokonaisuutena tämä kyllä yllättäen pyyhkäisi jalat alta. Teatteri on taidemuoto jolle en ole juuri ajatuksiani koskaan uhrannut, ja kokemukseni siitä rajoittuvat joihinkin luokkaretkiin ja muutamaan kesäteatteriin. Frankenstein kyllä avasi silmiäni tällä saralla - kuka ties, vaikka sitä joskus uskaltautuisi ihan oikeasti teatteriin.
lauantai 11. elokuuta 2012
Ted
Ei TDKR:n uusintakierrosta, ainakaan vielä. En ole ihan varma, haluanko. Jos haluan, haluan tehdä sen kunnolla ja katsoa Batman Beginsin ja The Dark Knightin juuri ennen ja olla oikeissa fiiliksissä. Jos minulla ei ole uskonnollista hurmosta päällä, en todennäköisesti saa siitä irti enempää kuin ensimmäiselläkään otoksella. Kylmiltään saatoin laittaa pettymyksensekaiset tunteet mielentilan piikkiin, mutta mitä enemmän analysoin, sitä vahvemmin voin allekirjoittaa mielipiteeni. Enköhän minä sen vielä uudestaan käy katsomassa, kuitenkin.
Nyt kuitenkin vuorossa Ted. En ole aivan sataprosenttisesti vielä saanut selvitettyä itselleni, miksi lähdin sen katsomaan. Jotenkin se vain.. tapahtui. Seth MacFarlanen tyyli kyllä uppoaa Family Guyssa ja muissa tuotoksissa, mutta tästä elokuvasta en osannut juurikaan kiinnostua. Jotenkin oletin, että se olisi tylsä ja liian.. mauton. Sitten muistin, että enhän minä tunne sellaista käsitettä kuin liian mauton huumori. Pidinkö itseäni todella hetken niin kypsänä ja aikuisena, etten muka nauttisi typerästä törkykomediasta? Ilmeisesti (samaisesta syystä jätin muuten Diktaattorinkin näkemättä), mutta ensiviikon 25-vuotispäivän aiheuttaman ikäkriisin kourissa halusin ehdottomasti todistaa olleeni väärässä.
Olinhan minä väärässä. Jos tämä on mittari, en ole aikuistunut. En tippaakaan. Joskin on sanottava, että omasta mielestäni Ted ei ylittänyt rajaa typerän törkykomedian puolelle. Se oli pohjimmiltaan yllättävän aito, nokkelasti toteutettu ja lämminhenkinen. Olivathan vitsit räävittömiä ja osa ehdottomasti juuri oikealla tavalla "typeriä", mutta se ei ollut väkinäistä ja päälleliimattua niin kuin esimerkiksi Paulissa, jota vähän pelkäsin tämän muistuttavan. Tässä uskallettiin rohkeasti ylittää huonon maun rajat, ja mikä tärkeintä, samaa mukahauskaa ja pikkutuhmaa vitsiä ei jääty toistamaan uudestaan ja uudestaan osoitellen "siis katsokaa mitä me uskalletaan tehdä, hihhihhih". Vitsi tuli, vitsi meni, moving on, rima korkeammalle ja seuraavaa kehiin. Mikään ei ole pyhää, kaikesta voidaan tehdä ja tehdäänkin vitsiä. Näin se pitääkin tehdä. Junnaaminen tekee törkyhuumorista sillä väärällä tavalla typerää. Minä siedän oikeastaan kuinka typerää ja mautonta huumoria tahansa, parhammillaan ja oikeassa ilmapiirissä huutonauraen nautin siitä, mutta sitä aivotonta junnaamista en kestä.
Joten kyllä, se oli hauska elokuva. Mutta siinä oli myös mielenkiintoinen tarina ja henkilökaarti - sivuhahmoiksi jäi tyyppejä, joissa olisi ollut ainesta isompaankin osallisuuteen. No, jatko-osa on tämän menestyksen myötä kai jo vahvasti tekeillä, joten katsotaan, mihin suuntaan sitä viedään.
Pitäisi sanoa ehkä jotain muutakin mutta jotenkin nyt on jo yö joten fuck it. Tämä oli nyt tässä. Elokuvana Ted ei ollut elämää suurempi kokemus, mutta se oli törkeän hauska ja nokkela. Ja kertoi oikeasti ihanan tarinan tämän lisäksi. Ei paljon muuta voi yhdeltä elokuvalta toivoa, kai.
P.S. Tulin lopultakin vaihtaneeksi Hobitti-laskuriini Suomen ensi-iltapäivän joka siis on kaksi päivää Jenkkilää edellä, ja samalla lisäsin pari muutakin laskuria jotta muistan mitä varten minä elän.
Nyt kuitenkin vuorossa Ted. En ole aivan sataprosenttisesti vielä saanut selvitettyä itselleni, miksi lähdin sen katsomaan. Jotenkin se vain.. tapahtui. Seth MacFarlanen tyyli kyllä uppoaa Family Guyssa ja muissa tuotoksissa, mutta tästä elokuvasta en osannut juurikaan kiinnostua. Jotenkin oletin, että se olisi tylsä ja liian.. mauton. Sitten muistin, että enhän minä tunne sellaista käsitettä kuin liian mauton huumori. Pidinkö itseäni todella hetken niin kypsänä ja aikuisena, etten muka nauttisi typerästä törkykomediasta? Ilmeisesti (samaisesta syystä jätin muuten Diktaattorinkin näkemättä), mutta ensiviikon 25-vuotispäivän aiheuttaman ikäkriisin kourissa halusin ehdottomasti todistaa olleeni väärässä.
Olinhan minä väärässä. Jos tämä on mittari, en ole aikuistunut. En tippaakaan. Joskin on sanottava, että omasta mielestäni Ted ei ylittänyt rajaa typerän törkykomedian puolelle. Se oli pohjimmiltaan yllättävän aito, nokkelasti toteutettu ja lämminhenkinen. Olivathan vitsit räävittömiä ja osa ehdottomasti juuri oikealla tavalla "typeriä", mutta se ei ollut väkinäistä ja päälleliimattua niin kuin esimerkiksi Paulissa, jota vähän pelkäsin tämän muistuttavan. Tässä uskallettiin rohkeasti ylittää huonon maun rajat, ja mikä tärkeintä, samaa mukahauskaa ja pikkutuhmaa vitsiä ei jääty toistamaan uudestaan ja uudestaan osoitellen "siis katsokaa mitä me uskalletaan tehdä, hihhihhih". Vitsi tuli, vitsi meni, moving on, rima korkeammalle ja seuraavaa kehiin. Mikään ei ole pyhää, kaikesta voidaan tehdä ja tehdäänkin vitsiä. Näin se pitääkin tehdä. Junnaaminen tekee törkyhuumorista sillä väärällä tavalla typerää. Minä siedän oikeastaan kuinka typerää ja mautonta huumoria tahansa, parhammillaan ja oikeassa ilmapiirissä huutonauraen nautin siitä, mutta sitä aivotonta junnaamista en kestä.
Joten kyllä, se oli hauska elokuva. Mutta siinä oli myös mielenkiintoinen tarina ja henkilökaarti - sivuhahmoiksi jäi tyyppejä, joissa olisi ollut ainesta isompaankin osallisuuteen. No, jatko-osa on tämän menestyksen myötä kai jo vahvasti tekeillä, joten katsotaan, mihin suuntaan sitä viedään.
Pitäisi sanoa ehkä jotain muutakin mutta jotenkin nyt on jo yö joten fuck it. Tämä oli nyt tässä. Elokuvana Ted ei ollut elämää suurempi kokemus, mutta se oli törkeän hauska ja nokkela. Ja kertoi oikeasti ihanan tarinan tämän lisäksi. Ei paljon muuta voi yhdeltä elokuvalta toivoa, kai.
P.S. Tulin lopultakin vaihtaneeksi Hobitti-laskuriini Suomen ensi-iltapäivän joka siis on kaksi päivää Jenkkilää edellä, ja samalla lisäsin pari muutakin laskuria jotta muistan mitä varten minä elän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)