Birdman on elokuva, jota olen odottanut innosta täristen siitä asti kun tiesin sen ylipäänsä olevan olemassa. Tai oikeastaan: Birdman on elokuva, jota olen odottanut jo vuosia. Ehkä koko elämäni. Kun kuulin että se on olemassa, mietin hetken olenko tipahtanut jostain risteyksestä lopultakin siihen vaihtoehtoiseen todellisuuteen jossa tehdään vain minulle mittatilaustyönä räätälöityjä elokuvia. Mitä jos olenkin vain kuvitellut kaiken.
Joku minun edesottamuksiani seuraillut voi olla siinä käsityksessä, että Edward Norton on minulle elämää suurempi asia. Bingo, olet aivan oikeassa. Olisin ehkä valmis myymään sieluni siitä hyvästä että Eetu pääsisi taas oikeasti Näyttelemään. Wes Andersonin kanssa tehdyt elokuvat olivat hyvä alku, mutta Eetun suoritukset vielä aika sellaisia lonkalta vetäistyjä. Tieto siitä, että hän Birdmanissa näyttelee Alejandro González Iñárritun ohjauksessa, oli lupaus jostain suuremmasta. Ja mikäli suorituksen laajamittaiseen kehumiseen oli luottaminen, lupaus myös lunastettaisiin.
Iñárritu (ja omalla tahollaan Norton) hallitsi elämääni joskus silloin 2000-luvun alussa. Amores Perros sykähdytti juuri siinä herkässä iässä kun Oikeat Elokuvat olivat löytäneet pienen Kristan, ja silmäni auenneet kokonaan uudelle maailmalle. Vaikka Alejandron myöhemmät tekeleet eivät ihan samalla levelillä kolahtaneetkaan ja vaikka itse olen vuosien varrella taantunut lähinnä supersankarielokuvien ja helpon viihteen kuluttajaksi, Alejandrolla on paikka sydämessäni.
Tunnesiteeni Michael Keatoniin on lievempi, mutta Birdmanin kannalta ehkä tärkeintä on, että hän on minun lapsuuteni Batman, koska Burtonin Batmanit ovat ne lapsuuteni ainoat oikeat Batmanit. Jokainen voi vetää yhteydet hänen roolihahmonsa Riggan Thomsonin ja Keatonin itsensä välillä - supersankariroolille uskottavuutensa uhrannut näyttelijä, joka nyt yrittää kuumeisesti todistaa itseään Taiteilijana.
Birdmanissa on siis minulle paljon tärkeitä elementtejä. Pelonsekaista elämää kestikin pitkään, kun 90 % Google-historiastani koostui siitä että jahtasin pitkään ja tiheästi pienintäkin tiedonmurusta elokuvan Suomeen saapumisesta. Lopulta varmuus saatiin, ja ensi-iltapäiväkin julkistettiin aikanaan. Kun leffa vielä varmistui että leffa saadaan Studio 123:llekin pyörimään, aloin olla onneni kukkuloilla. But wait, there's more! Golden Globe -ehdokkuudet poikivat pari palkintoakin viime viikonloppuna, ja viimeisenä Birdman meni ja nappasi itselleen tällä viikolla 9 Oscar-ehdokkuutta, jakaen kärkisijan The Grand Budapest Hotelin kanssa (mikä ei lievennä epäilystäni siitä että olen todellakin jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa). Kaiken kaikkiaanhan elokuva on jo kerännyt pitkälti yli sata palkintoa gaalasta jos toisesta. Lähtökohdat siis olivat siis sellaiset, että todellakaan en enää meinannut nahoissani pysyä elokuvan katselua odottaessa.
Ja se itse elokuva sitten..Vaikka odotukset olivat aivan luvattoman korkealla, niin kyllä, näkemisen jälkeen voin edelleen allekirjoittaa että tämä on elokuva jota olen odottanut koko elämäni. Sanavarastoni kaikuu tyhjyyttään kun yritän siitä jotain viisaalta kuulostaa ilmaista. Birdman on kaavoja rikkova, luova, raikas, hypnoottinen, intensiivinen, hektinen, hengästyttävä. Kuin yhdellä otolla kuvatun elokuvan tahtia kirittää melkein koko ajan kuuluva, paikoin vähän hämmentäväkin jazz-rummutus, joka pitää katsojan varpaillaan. Vaikka elokuva on kai luokiteltu lähinnä mustaksi komediaksi, myös draama on vahvasti läsnä Rigganin psyykeen rakoillessa näytön paikkaa merkitsevän teatteridebyytin ensi-illan lähestyessä, kun hän yrittää käsikirjoittajan, ohjaajan ja pääosan esittäjän paineiden alla myös ehtiä paikkaamaan etäistä suhdetta tyttäreensä. Samalla ehditään jakaa osuvia iskuja niin some- ja viraali-ilmiöiden ohikiitävyydelle, supersankarielokuville, viihdeteollisuudelle yleensä kuin kriitikoille. Tämä voi kaiken teknisen kikkailun ohella kuulostaa paljolta yhteen elokuvaan, mutta on ainakin minulle juuri sopiva sekoitussuhde.
Eikä ole roolisuorituksiakaan turhaan kehuttu, ei! Näyttelijäkaarti on kovassa iskussa kautta linjan. Keatonin esitys voisi helposti tuntua liiankin keinotekoiselta, räätälöidyltä comebackilta (miltä vaikkapa Rourke The Wrestlerissä maistuu etenkin nyt kun aikaa on kulunut), mutta hän kyllä vetää moniulotteisen roolinsa jokaisen aspektin täydellä heittäytymisellä eikä tässä jää moitteelle sijaa. Yhden miehen show tämä ei kuitenkaan ole. Keatonin tapaan "itsensä näköistä" roolia tekee nerokasta mutta kusipäistä metodinäyttelijädiivaa esittävä, nerokkaana mutta kusipäisenä metodinäyttelijädiivana tunnettu Norton, jonka suorituksessa on sellaista sähköisyyttä että ihokarvat nousevat katsojallakin rätisten pystyyn. Keatonin Oscaria voi tässä vaiheessa kai pitää jo liki varmana nakkina (mutta mikään ei ole koskaan varmaa kun puhutaan Oscareista..), ja itse toki rukoilen että pysti Eetullekin liikenisi. Myös aina yliluonnollisen ihana Emma Stone on vedossa.
Birdman ei varmasti ole jokakatsojan elokuva, mutta vaikka toistan jo itseäni, niin minulle tämä on kuin tehty. Iñárritu on karistanut tuttuja synkistelyn maneerejaan ja tekee jotain ihan muuta, mutta upealla taidolla ja tyylillä. Ehkä minulla on tulevaisuudessa jotain muutakin odotettavaa kuin MCU.
P.S. Koska ihmisen pitää joskus suojella itseään asioilta joiden tietää aiheuttavan vain pettymystä ja mielipahaa, en mene katsomaan Taken 3:sta tänä viikonloppuna. Enkä minään muunakaan viikonloppuna. Enkä porsaanreikien välttämiseksi edes arkipäivisin. Joskus täytyy olla sen verran itsekunnioitusta että tietää milloin katkaista myrkylliset suhteet ja milloin on aika siirtyä eteenpäin. Toivon että joku muistuttaa myös Liam Neesonia tästä, nyt kun hän taas on sitä mieltä että no mikäjottei nelonenkin.
