Tilastollisesti tämä oli ihan kamala vuosi. Säälittävä. Hirvittävä. Elokuvateatterikäyntejä on kertynyt 16, kyllä, vain kuusitoista. Elokuvia 10, plus teatteritallenne The Crucible, ja tottakai ne +4 Fury Roadia ensimmäisen katselun päälle, useamman kuin yhden katselukerran sai myös SW:TFA.
Tämä tarkoittaa että Odotuslistalta jäi näkemättä puolet, eli seitsemän elokuvaa (jos ei lasketa vuotta vaihtanutta The Hateful Eightiä), näistä yksi jopa erityishypetetty Chappie. Sen kohtalona oli saada huono vastaanotto kriitikoilta, ja joutua Luokkakokouksen kansansuosion tönimänä pikkusaleihin piiloon. Oletin että tilanne olisi ollut parempi edes Helsingissä, missä olin sen ensi-iltaviikonloppuna, vaan se taisi avata jossain Tennarin alakäytävällä - ja oliko se vielä sitten niin, ettei se täällä meilläpäin pyörinytkään viikkoa enempää. Joka tapauksessa, vaikka Odotuslistalla vannoin että luotto Blomkampiin on kova, ei usko lopulta riittänyt sen näkemiseen ja vielä jossain kökössä pikkusalissa. Muut odotuslistalaiset kohtasivat lähinnä ajan- tai rahankäytöllisiä ongelmia, tai Taken 3:n kohdalla ihan silkkaa itsesuojeluvaistoa. Mutta ei murehdita tekemisiä ja tekemättä jättämisiä.
Vuoden paras elokuva tuskin yllättää ketään, mutta aivan suvereenisti tämän tittelin pokkaa tietenkin MAD MAX: FURY ROAD. Tähänastisessa elämässäni neljä teatterikatseluakin on ollut harvinainen meriitti elokuvalle, mutta Fury Road sai viisi ja olisi ansainnut enemmänkin. Voisin katsoa sen joka päivä ja vain rakastaa sitä kerta kerralta enemmän. Ehkä se on täydellinen elokuva.
Vaikka nyt niin syvällä Star Wars -hypessä elänkin, nostan silti ensimmäiseksi kunniamaininnaksi Birdmanin.
Jaaaaa toiseksi kunniamaininnaksi The Force Awakensin. Se oli tietysti vuoden suurin odotus ja pelko, ja olisin ollut aivan musertunut, jos pelot olisivat osoittautuneet todeksi. Lopputulos oli kuitenkin parempi kuin osasin kuvitella, ja olen vapaa odottamaan suuria tuleviltakin Episodeilta ja oneshoteilta.
Vuoden pettymykset taas? Jätin oikeastaan ennaltaehkäisevästi näkemättä ne elokuvat joiden pelkäsin pettymyksiksi nousevan, kuten juuri Chappien ja myös kohtalaisen kovasti odottamani Tomorrowlandin, mutta tietysti Age of Ultron nostaa tässä kohtaa rumaa päätään. Katsoin se kuitenkin tässä joulunpyhinä uusiksi, valmiina raivostumaan sille ensistä enemmän - mutta minähän en itse asiassa ollut elokuvalle vihainen sen elokuvateatterissa nähtyäni. Pettynyt, välinpitämätön, mutta se viha kasvoi vasta myöhemmin.
Ja nyt saatan sanoa, että ei se nyt niin kamala ehkä ollut. Kun tiesin jo sen viat ja ne asiat joista siinä en pidä, oli mahdollista nauttia elokuvasta niiltä osin missä se toimii. Tämä tuntuu jo vähän rienaamiselta, mutta antaa mennä vaan: jos minulla ei olisi The Avengersiin niin vahvaa tunnesidettä, voisin sanoa että ei näistä kumpikaan elokuvana juuri toista kummoisempi ole. Ehkä minä todella katkon siteitäni Marvelin leffauniversumiin. (Tämän väitteen voimaa tosin heikentää se, että tuossa käteni ulottuvilla möllöttää toimituksineen ja tulleineen pitkälle kolmattasataa euroa maksanut mollukka halpaa muovia ja rihkamaa eli MCU: Phase 2 Collection, jonka ostin itselleni joululahjaksi.)
sunnuntai 27. joulukuuta 2015
Star Wars: The Force Awakens 3D
Viikko sitten kävin siis katsomassa toisen kerran ja koko ajan kärvistelen, menisinkö vieläkin. Osaltaan siksi, että rakastan elokuvaa todella paljon, mutta osaltaan myös sen tähden, että minun pitää jatkuvasti vakuutella itselleni, että se elokuva varmasti oli niin hyvä kuin ajattelen sen olevan. Mitä jos tämä on vain harhaa. Mitä jos havahdun hereille ja huomaan että todellisuus onkin se painajainen jota olen pelännyt.
Mutta silti totuus on että minä aivan pohjattomasti rakastan rakastan rakastan The Force Awakensia.
Mutta silti totuus on että minä aivan pohjattomasti rakastan rakastan rakastan The Force Awakensia.
007 Spectre 4K
Spectrestäkin on jo pari kuukautta aikaa, joten en enää viitsi kaivella kauhean teräviä havaintoja. Rahaa Spectren teossa ei ole säästelty ja se näkyy aivan huikeissa toimintakohtauksissa. Mitä taas tulee juoneen ja hahmoihin.. Spectrellä on sama ongelma mikä Skyfallistakin pomppaa esiin Silvan kohdalla: sen jälkeen kun Craigin aikakauden Bondit ensin halusivat olla korostetun ei-Bondeja, nyt palautellaan kurssia vanhojen elementtien pariin. Kuten olen monesti todennut, minä olen nähnyt vain Craigin Bondit ja olen kiinnostunut vain Craigin Bondeista, eikä tilanne tällä saralla ole muuttunut (arvioidaan tilanne uudelleen kun Craig menee vaihtoon). Näinpä nämä klassiset Bond-elementit ovat tuttuja vain muualta populaarikulttuurista: kliseinä, vitseinä, parodioina. Ja kun ne tuodaan takaisin Bondiin.. se tuntuu agenttiparodialta. Tämä synnyttää paljon tahatonta huumoria ja tekee elokuvasta kaksijakoisen katsella. Ei Spectre ole huono elokuva, mutta minun oli vaikea ottaa sitä vakavasti silloin kun se halusi tulla vakavastiotetuksi. Jos olisin kirjoittanut jotain heti sen näkemisen jälkeen, olisin varmasti saanut jotain positiivisempaakin ulos, mutta nyt muisteltuna Spectre tuntuu vain vähän liian hassulta.
Crimson Peak
Yeah, let's do this thing. En saa vuoden kohokohtia listattua, jos en ensin puske kaikista leffoista edes kahden lauseen postausta ulos, joten todettakoon ihan vain tilastollisista syistä että kävin katsomassa Crimson Peakin. Odotin siltä ehkä enemmän kuin sain, mutta tämä tuntuu toistavan samaa kaavaa del Toron kanssa. Se oli nätti ja olisinkin odottanut että oikeasti tosi karmivia aaveita olisi hyödynnetty enemmän. Stoori oli tosi creepy eikä silleen hyvällä tavalla creepy vaan silleen ewww creepy.
maanantai 21. joulukuuta 2015
Odotuslista'16
Oikeasti olisi ne vanhat rästit ja eilinen The Force Awakens -uusintakierros prosessoitavana, mutta koska yritän laskeskella, pitääkö minun hakea huomenna vielä toinen setti joululippuja Kinolle (käyvät Studiolle tietysti myös), samalla vaivalla sitä rykäisee koko Odotuslistankin. Ja nyt unohdetaan kokonaan se, kuinka pahasti kaltoinkohdeltiin kuluvan vuoden Odotuslistaa. Kuten tavallista, Odotuslista esitetään ensi-iltajärjestyksessä, mahdollisesti Suomen tai jonkun muun maan, miten nyt tietoa on tämänhetkisesti tarjolla.
THE HATEFUL EIGHT (13.1.)
Ehti koristaa jo edellistä Odotuslistaa, mutta kuten siellä jo vähän arvailin, Suomen ensi-ilta siirtyi vuoden 2016 alkuun. Päästäänpä aloittamaan vuosi takuuvarmalla QT-laadulla.
THE REVENANT (29.1.)
Eikä tahti paljon hidastu, vaan edelleen jatketaan superhype-odotuselokuvalla. Birdman oli tietysti jotain huikeaa ja upeaa, ja seuraavana koitoksenaan Iñárritu on kasannut hyytävän (in more ways than one) selviytymiskamppailun. Leo on taas antanut kaikkensa elokuvataiteelle ja jännityksellä odotamme, joko tällä kertaa akatemiakin sen noteeraisi.
DEADPOOL (12.2.)
Tässä kohtaa pitää varmaan jo muistuttaa, että caps lock -tunnustukset on varattu erityisen odotetuille elokuville, mutta vuosi näköjään alkaa todella lupaavasti enkä ole vielä edes tiputellut yhtään award seasonin must see but probably won't -täkyä johon minulla ei oikeasti ole mitään mielenkiintoa! Deadpool on hahmona tuttu vain pintapuolisesti, mutta leffaa kohtaan odotukset ovat todella suuret. Traileri näyttää hyvältä, kaikki näyttää hyvältä, kaikki tekijät vakuuttavat että leffa on uskollinen oikealle Deadpoolille.
CAPTAIN AMERICA: CIVIL WAR (27.4.)
Aion nähdä vain superhype-elokuvia? Civil War ansaitsee tietysti superhypen potenssiin kaksi, joten annetaan sille alleviivaus sen merkiksi, ennen kuin koko erityisodotuksen käsite kokee inflaation. Sillä Civil War on erityisen odotettu elokuva. En ehkä ole ihan antanut Age of Ultronin katastrofia MCU:lle anteeksi (ostin silti Phase 2 keräilyboksin itselleni joululahjaksi), mutta Russon veljeksiin luotto on kova.
X-MEN: APOCALYPSE (27.5.)
No, se on X-Men, joten tietysti.
Finding Dory (17.6.)
Sorry Dory, saat kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen ei-hype-elokuva. Finding Nemo oli kuitenkin hauska tekele aikanaan ja varmasti lämmittelen animaatiorakkauttani myös tälle elokuvalle. Jos ja kun originaali pyörii meillä, ja miksei pyörisi.
Ghostbusters (15.7.)
Se, toteutuuko tämän elokuvan katsominen, riippuu varmasti hyvin paljon siitä, millaisen vastaanoton se ilmestyessään saa, mutta kyllähän Haamujengin reboot ainakin jollain asteella herättää mielenkiintoa. Mutta jos se yleisesti tuomitaan, tuskin koen tarvetta mennä varta vasten elokuviin asti itseäni suututtamaan.
Suicide Squad (5.8.)
Jos blogissani olisi tarkkasilmäisiä lukijoita, tai lukijoita yleensäkään, joku olisi saattanut jo bongata, että tuolta kevään puolelta puuttui joku aika iso nimi. Niin, en ole vieläkään nähnyt Man of Steeliä eikä Dawn of Justice jaksa oikein kiinnostaa. Suicide Squad puolestaan.. Tämän voisi jopa katsoa.
Doctor Strange (4.11.)
MCU ja Benedict Cumberbatch. Pitäisi ehkä olla erityisodotus, Ei oikein vielä ole.
Rogue One (16.12.)

Njoo. Toki nyt kun The Force Awakens on nähty ja hyväksytty, maksaisin isoja rahoja siitä että saisinkin Episodi kasin jo vuoden päästä, mutta mielenkiintoa riittää toki näille irrallisillekin teoksille. Gareth Edwards teki kivan Monstersin ja minusta ihan pätevän Godzillan.
High-Rise (TBA tai ehkä 18.3.)
High-Rise löytyi ensin jostain listasta ilman ensi-iltaa ja sitten toisaalta pomppasikin esiin ensi-ilta (UK), mutta sijoitetaan se nyt listan loppuun ihan vain siksi ettei tehdä alkupään hypejatkumosta valittamista turhaksi. Traileri aiheuttaa kylmiä väreitä ja onhan siinä tietysti Hiddles.
That's a wrap! 11 elokuvaa Odotuslistalla. Ei pitäisi olla mahdoton tehtävä. (Eipä.)
That's a wrap! 11 elokuvaa Odotuslistalla. Ei pitäisi olla mahdoton tehtävä. (Eipä.)
torstai 17. joulukuuta 2015
Star Wars: The Force Awakens 3D
Minun piti selvittää leffablogin rästit ennen tätä, mutta olen syvällä rästihommien suossa josta en pääse ylös, ja kun tekemättä on paljon asioita joita muut ihmiset odottavat minulta, on sitäkin vaikeampaa tarttua leffablogin kaltaiseen pykälään rästilistalla, kun sitä teen vain puhtaasti itselleni. Tässä kohtaa voisi tietysti luulla, että leffoja olisi kirjoitettavana enemmänkin, etenkin näin pitkän kirjoitustauon jälkeen, vaan ei, niitä on kertynyt kokonaiset kaksi kappaletta ennen tätä päivää - mutta ne tulevat saamaan edes jonkinlaiset omat postauksensa, joten siirrytään itse asiaan. Joka on juoniseikkoja spoilaamaton (why, I don't know, no one reads this blog anyway) ensireaktiovuodatus Star Wars -saagan seitsemännestä osasta.
Minä en edes tiedä, mitä minä haluan kirjoittaa. Voisin suoltaa esseellisen tekstiä siitä miten Star Wars leimasi lapsuuttani. Siitä, miten prequelit pilasivat kaiken enkä suostu tunnustamaan niiden olemassaoloa. Toistaa samaa tarinaa kuin tuhat ja taas tuhat muutakin ihmistä.
Minun ei pitänyt innostua uusista elokuvista. Olin varautunut pettymään, tietenkin. Yritin kieltää itseltäni hypeen tempautumisen. Ja pitkään luulinkin olevani kohtalaisen sujut sen asian kanssa, että J.J. Abrams pilaa ehkä kaiken ja se olisi ihan ok. Tämä viikko on silti kulunut pinnan alla kuplivan paniikin vallassa ja viimeiset tunnit ennen elokuvaa täristen ja hengitysrytmiä hakien. Suostuin tunnistamaan tosiasian: tämä päivä saattaisi muuttaa kaiken.
Ja se muutti. Se palautti ilon ja rakkauden johonkin, jonka luulin menettäneeni. Siinä missä Sithin koston näkeminen teatterissa (se yksi ainoa kerta, kun sen yleensä olen kärsinyt katsoa) tapahtui enää silkasta katkerasta velvollisuudentunteesta, The Force Awakensia sai tuijottaa haltioituneena (ja liikuttuneena) alusta loppuun. Oliko se hyvä elokuva? En aio analysoida sitä sen syvällisemminehkä ikinä ennen toista katselua. Enkä halua lukea yhtään arvostelua ennen toista katselua, minun täytyy käsitellä tämä itse ja oman pääni sisällä. Mutta juuri nyt minulle merkitsee vain tunne. Tunne siitä, että kaikki on hyvin. Onnellisuus ja tyytyväisyys. Se, että kun elokuvan katsottuani pääsin autoon, purskahdin itkuun ihan vain siksi, että vuosia kannettu petetyksi tulemisen taakka oli nostettu harteilta. Olo oli vapaa, odottavainen, luottavainen.
Ehkä tämä on vain nostalgiahuumaa. Ehkä elokuva on vuoden päästä minusta kamala. Ehkä elokuva on jo viikon päästä minusta kamala. Ehkä kaikki tulevat SW-elokuvat ovat kamalia. Ehkä kaikki on kamalaa. Kaikki tietävät mitä Episodi I:n kanssa kävi ja siksi olen varuillani. Joukkopsykoosiin on helppo vaipua, mutta toisaalta on myös petollisen helppoa olla liian kriittinen siksi, että haluaa tehdä sen pesäeron psykoottisiin. Siksi analysoinnin paikka ei ole nyt. Muiden mielipiteiden paikka ei ole nyt. Tässä ei ole tilaa järjelle, sille on loppuelämä aikaa. Minä pidän mieluummin kiinni tästä tunteesta niin kauan kun voin - toivottavasti aina.
Minä en edes tiedä, mitä minä haluan kirjoittaa. Voisin suoltaa esseellisen tekstiä siitä miten Star Wars leimasi lapsuuttani. Siitä, miten prequelit pilasivat kaiken enkä suostu tunnustamaan niiden olemassaoloa. Toistaa samaa tarinaa kuin tuhat ja taas tuhat muutakin ihmistä.
Minun ei pitänyt innostua uusista elokuvista. Olin varautunut pettymään, tietenkin. Yritin kieltää itseltäni hypeen tempautumisen. Ja pitkään luulinkin olevani kohtalaisen sujut sen asian kanssa, että J.J. Abrams pilaa ehkä kaiken ja se olisi ihan ok. Tämä viikko on silti kulunut pinnan alla kuplivan paniikin vallassa ja viimeiset tunnit ennen elokuvaa täristen ja hengitysrytmiä hakien. Suostuin tunnistamaan tosiasian: tämä päivä saattaisi muuttaa kaiken.
Ja se muutti. Se palautti ilon ja rakkauden johonkin, jonka luulin menettäneeni. Siinä missä Sithin koston näkeminen teatterissa (se yksi ainoa kerta, kun sen yleensä olen kärsinyt katsoa) tapahtui enää silkasta katkerasta velvollisuudentunteesta, The Force Awakensia sai tuijottaa haltioituneena (ja liikuttuneena) alusta loppuun. Oliko se hyvä elokuva? En aio analysoida sitä sen syvällisemmin
Ehkä tämä on vain nostalgiahuumaa. Ehkä elokuva on vuoden päästä minusta kamala. Ehkä elokuva on jo viikon päästä minusta kamala. Ehkä kaikki tulevat SW-elokuvat ovat kamalia. Ehkä kaikki on kamalaa. Kaikki tietävät mitä Episodi I:n kanssa kävi ja siksi olen varuillani. Joukkopsykoosiin on helppo vaipua, mutta toisaalta on myös petollisen helppoa olla liian kriittinen siksi, että haluaa tehdä sen pesäeron psykoottisiin. Siksi analysoinnin paikka ei ole nyt. Muiden mielipiteiden paikka ei ole nyt. Tässä ei ole tilaa järjelle, sille on loppuelämä aikaa. Minä pidän mieluummin kiinni tästä tunteesta niin kauan kun voin - toivottavasti aina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)