tiistai 25. joulukuuta 2012

Ja taas on vuosi lopuillaan

Koska vuosi 2012 alkaa melko pitkälti olla pulkassa ainakin uutuusleffojen osalta (Hobitin voisi vielä katsoa ja ehkä Finding Nemo 3D:n), on aika vilkaista taaksepäin ja summata, mitä jäi käteen.

Alkuun tilastotietoja. Paperilla vuoden 2012 piti olla yksi kaikkien aikojen kovimmista leffavuosista ja kyllä se sitä on ollutkin. Loppuja, alkuja, suuria spektaakkeleita joka lähtöön. Pikaisella laskutoimituksella olen katsonut 25 eri elokuvaa tänä vuonna elokuvateattereissa - mikä tarkoittaa, että kaikkiaan olen istunut valkokankaan äärellä 30 kertaa, ja siihen voi ynnätä vielä kaksi NT Live: Frankensteinin katselua, jotka eivät varsinaisesti olleet elokuvia, mutta elokuvateatterivisiittejä yhtä kaikki. Uskomatonta mutta totta, olen kaikkiaan kolmea elokuvaa käynyt katsomassa useammin kuin kerran: nämä olivat The Avengers (neljä katselua), 007 Skyfall (kaksi katselua) ja tietysti Hobitti - Odottamaton matka (kaksi katselua). Vuodelle asetetusta odotuslistasta olen nähnyt kaiken mahdollisen, sillä Django siirtyi Suomessa harmittavasti tammikuun puolelle ja World War Z vasta jonnekin kesään (muistaakseni, en jaksa tarkistaa ajankohtaa) uusintakuvausten myötä. 25 elokuvan joukkoon on mahtunut raikkaita yllätyksiä, ja pieniä pettymyksiä.

Olen jo jonkin aikaa kuumeisesti miettinyt, minkä voin julistaa vuoden parhaaksi elokuvaksi. Olen nähnyt paljon hyviä elokuvia. Se, mikä on minulle henkilökohtaisesti ollut rakkain, on tietysti The Avengers. Ei sitä käy kiistäminen. Tunnustan sen elokuvan virheet ja edelleen se mielestäni epäonnistuu juuri sillä sektorilla mitä itse eniten odotin (Loki), mutta jokin siinä elokuvassa täyttää minut mittaamattomalla ilolla ja onnella. Marvelin Phase One on ollut epätasainen kokoelma elokuvia, mutta The Avengers onnistuu ylittämään kaikki odotukset ja olemaan käsittämättömän viihdyttävä paketti. Onko se "hyvä elokuva"? Ehkä ei, jos mennään leffakriitikkosnobeilemaan. Mutta onko siinä jotain mikä veti minut neljästi teatteriin? Kyllä. Menisinkö katsomaan sen edelleen vaikka viikoittain valtavalta valkokankaalta? Kyllä. Tunnenko fyysistä kipua, kun tiedostan että The Avengers 2 on 856 päivän päässä? Kyllä. Ajattelin että minunkin pitää löytää itsestäni sen verran selkärankaa ja leffakriitikkosnobia, että en nimeä The Avengersia vuoden parhaaksi. Se on valtavia väki- ja rahamassoja liikuttanut ilmiö, jättibudjetin tehosteleffa, joka jostain käsittämättömästä syystä on hallinnut ajatusmaailmaani oikeastaan koko tämän 12 kuukautta. Minä en pääse siitä yli. Näin suuri asia minulle on ollut historian saatossa vain ehkä LotR, ja se on jo paljon sanottu. Joten minulla täytyy olla myös selkärankaa myöntää se, vaikka olematon street credini siitä kärsii: The Avengers on ollut minulle vuoden paras elokuva. Ja Whedonin käsissä Marvel Cinematic Universen tulevaisuus näyttää niin valoisalta, että vaikka maailmanloppua jollain tasolla toivoin, olen onnellinen että sitä ei tullut.

Päätös on vaikea, koska 2012 todellakin on ollut upea elokuvavuosi. Kolmea leffaa odotin sairaalloisessa mittakaavassa: The Avengers, The Dark Knight Rises, ja Hobitti - Odottamaton matka. TDKR sinnittelee vieläkin sen sekavassa (Auroran tragedian jälkeisessä) mielentilassa tehdyn ensikatselun varassa, ja olen niukkasanainen elokuvan suhteen. Ei, se ensikatselu ei vakuuttanut minua siinä mielessä missä toivoin. Tartuin niihin pieniin irrallisiin epäloogisuuksiin jotka paisuivat päässäni valtaviin mittakaavoihin ja estivät nauttimasta itse elokuvasta. Kyllä, Avengersissa on nippukaupalla vastaavia ominaisuuksia, mutta se vetää minut mukaansa ja vähät välitän sellaisista. Blu-Ray on jo jonkin aikaa odottanut uskallusta katsoa se. Haluan uskoa, että TDKR onnistuu valloittamaan minut. Muistettava on tietysti, että TDK:n kanssakaan elokuvateatterikatselu ei ollut paras mahdollinen, mutta myöhemmin opin rakastamaan elokuvaa. Hobitti onnistui ylittämään kaikki epärealistiset, nostalgiankaipuun täyttämät odotukset, mikä oli todella kunnioitettava saavutus.

Mutta myös pienemmistä elokuvista löytyi paljon hyvää. Niin paljon, etten oikeastaan jaksa niitä listata sen tarkemmin. Olenkohan minä nähnyt tänä vuonna yhtään elokuvaa, joka olisi ollut huono? Prometheus on asia jolle voisin olla vihainen, jos olisin joskus saavuttanut sen hypetystilan jossa todella odotin sitä. Se oli pettymys, kyllä, mutta kaikkiaan suhtaudun siihen aika neutraalisti. Sillä oli mahdollisuus olla enemmän, mutta en ole menettänyt yöuniani sitä miettien. Jos Prometheus todella oli huonoin vuonna 2012 näkemäni elokuva, ei tilanne ole kovinkaan heikko.

Minun pitäisi jaksaa kirjoittaa tästä parempi teksti, mutta The Avengers on ollut niin ylivoimainen elämys että se saa kaikki sijat tämän vuoden paremmuusjärjestyksessä. Vuosi 2012 oli The Avengers. Kiitos.

Tällaisen vuoden jälkeen voisi melkein toivoa, että vuorossa olisi pieni hengähdystauko. Think again. Vuoden 2013 odotuslista seuraa perässä.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Hobitti - Odottamaton matka HFR3D

Uudestaan, uudestaan!

Tällä kertaa yritin olla objektiivinen. Yritin ymmärtää lukemieni arvostelujen negatiivisuutta.

En ymmärtänyt. Minä en voi ymmärtää. Minulle se on koti, se on rakkaus, se on kaikkea, paljon enemmän kuin osasin toivoa.

Ei, se ei voi olla LotR:n veroinen. Ei missään mittakaavassa, eikä sen kuulukaan olla. Se on esiosa, se on pienempi tarina. Ei siitä voi, eikä saa yrittää tehdä LotR:ia suurempaa. LotR on vuosikymmenen aikana mielissämme paisunut ja kypsynyt täysin virheettömäksi ja koskemattomaksi kokonaisuudeksi (vaikka ei se sitä silloin ennen ollutkaan). Hobitti on tarinana täysin toisenlainen. Taustalla ovat aivan erilaiset motiivit ja uhkakuvat. "Eeppinen matka koko Keski-Maan kohtaloa uhkaavan pahuuden tuhoamiseksi" vs. "Tuolla olisi kultaa mikä pitäisi hakea pois"? Näistä lähtökohdista Odottamaton matka oli mielestäni erittäin huolella ja taidolla kasattu paketti. Ja niin tylsäksi ja venytetyksi kun sitä on haukuttukin, minusta se oli silti liian lyhyt. Ei se tuntunut lainkaan siltä 2 h 46 min minkä se väitetysti kestää.

Hobitti ei kirjana ole koskaan ollut minulle erityisen läheinen. Minulle on henkilökohtaisesti ihan sama, mitä siitä tarinallisesti muokataan. Siinä missä LotR-elokuvat saivat pienen ihmisen pelkäämään sitä mikä kirjasta on poistettu tai tunnistamattomaksi muokattu, nyt saa iloita kaikesta siitä mitä Hobittiin on lisätty. Niin paljon kuin kolmea elokuvaa epäilin, nyt näen sen mahdolliseksi. Minä luotan ja uskon Peter Jacksoniin.

Tästäkin tuli yleisluonteinen eikä erityisen yksityiskohtainen, spoilaamaton teksti. Mutta ei minulla ole siitä muuta sanottavaa, varsinkaan eilisen näytöksen jälkeen käydyn tyhjentävän jälkipuinnin jälkeen. Mutta loppuun kuitenkin asia joka pitää selventää. Jackson on sanonut, että Martin Freeman oli ainoa henkilö jota hän saattoi koskaan kuvitella Bilbon rooliin. Uskoin häntä jo ennen elokuvan näkemistä, mutta nyt voin sataprosenttisesti että kyse ei ole vain sanahelinästä ja oman elokuvan hehkuttamisesta. Martin on täydellinen Bilbo.

Vieläkö se pitää nähdä? Ehkä. Nyt kahden HFR:n jälkeen haluaisin kokea vertailun vuoksi muutkin formaatit. HFR:n "outous" oli toisella katsomiskerralla tiessään jo alkumetreiltä, ja järkevänä vuorokaudenaikana ja edes asteen järkevämmässä mielentilassa pystyin analysoimaankin sitä tarkemmin. Se on niiiiiiiiin paljon parempi kuin tavallinen 3D. Juuri siksi, että sitä ei edes huomaa. Tavallisen 3D:n olemassaolon ja "efektimäisyyden" tiedostaa aina. Nyt en muistanut edes laseja päässäni. Kaikki on saumattoman sujuvaa, kaunista ja käsinkosketeltavan lähellä. Kuva on tarkka, ja ennen kaikkea kirkas. Edit: Unohtui todeta, että ne ensimmäisen katselut CGI-sössöt taisivat olla ihan sitä aamuyön vireystilaa. Tällä kertaa en ymmärtänyt, missä niitä olisin muka nähnyt.

Minä en voi olla ylistämättä tätä elokuvaa. Kun odotin siltä vain sitä tunnelmaa ja sisältöpuolella ei ollut niin väliä, olen jopa positiivisesti yllättynyt. Tarinaan on löydetty ulottuvuuksia ja merkityksiä jotka kirjasta uupuvat. Aika (aivan liian pitkä aika!) näyttää, millainen trilogia tästä muodostuu. Mutta olen luottavaisin mielin. Ensi joulukuu saisi tulla jo..

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Hobitti - Odottamaton matka HFR3D

Tämä on niin spoilerivapaa miltä nyt tuntuu -päivitys kuin mahdollista. Yksityiskohtaisempi versio tekstistä ehkä toisen katselun jälkeen.

Miten voisi edes yrittää sanoiksi tiivistää, mitä Taru Sormusten Herrasta on merkinnyt ja edelleen merkitsee minulle. Joten en yritä. Te lukijani kuitenkin sen tiedätte. Olen ollut kirjan & elokuvien fani melkein puolet elämästäni, ja rakkaus Peter Jacksonin töihin kantaa vielä pidemmälle.

Hobitti-elokuvien tuloon olen suhtautunut vaihtelevalla innolla ja epäluulolla. No, vuosia tietysti näytti siltä, ettei niitä saada koskaan tehtyäkään, kun vastoinkäyminen toisensa perään yritti kariuttaa tuotannon. Mutta jo ajatus kahdesta elokuvasta tuntui hieman naurettavalta. Silti, pelkkä tieto siitä että saisin vielä palata Keski-Maahan teki olosta lämpimän ja kotoisan. Sillä koti se oli. Paikka ja aika jossain kaukana menneisyydessä, jonne luulit ettet koskaan enää voi päästä takaisin - etkä täysin voikaan, koska Tennari, leffaretket, ne ihmiset - sitä elämää ei enää ole. Mutta edes palanen sitä. Kun leffaan vielä kiinnitettiin läjä ehdottomia lempinäyttelijöitäni ja oleelliset osat myös vanhasta näyttelijäkaartista palaisivat rooleihinsa - okei Peter, voitit taas, minä otan ilolla vastaan kaiken mitä sinulla on antaa. Jopa sen kaksi ei vaan kolme? hmm okei, kolmekin elokuvaa. Ihan sama, luotan sinuun PJ, kaikki entinenkin on annettu anteeksi. Koska minä haluan sen tunteen takaisin.

Aivan kalkkiviivoilla epäluulo palasi ja kasvoi suoranaiseksi peloksi. Jotenkin en koskaan pitänyt mahdollisena, että Hobitit voisivat olla huonoja elokuvia. Kaikesta venytyksestä ja paisuttelusta huolimatta. Kunnes eräänä päivänä. Ihan totta, luin jokunen viikko sitten IMDb:sta jotain juttua loppuvuoden odotetuimmista elokuvista ja siellä pohdittiin, voisiko Hobitille käydä kuten Star Wars Episodeille I-III. Ja niin minäkin yhtäkkiä pohdin, voisiko Hobitille todella käydä niin. Ja varauduin pahimpaan. Ostin toki lippuni yönäytökseen 12.12.12. 00:12. Mutta varauduin pahimpaan, varsinkin nähtyäni vilaukselta muutamat arvostelunumerot.

Kun tutut sävelet lähtivät soimaan, unohdin kaikki epäluuloni. Mieleni valtasi seesteinen rauha muutaman kyyneleen pakottaessa itsensä silmänurkkiin. Tässä sitä oltiin. Taas siellä. Kotona.

Voiko sitä edes arvostella objektiivisesti? Ei ainakaan ensimmäisen kerran jälkeen. Minusta se oli täydellinen. Se oli kaikkea. Se oli lämpöä ja rakkautta. Uutta ja vanhaa. Ihan niin kuin ennenkin ja silti jotain aivan muuta. Elämäni lyhyin liki kolmetuntinen. Se olisi saanut jatkua aina.

Pari sanaa vielä HFR 3D:stä. Minähän olen niitä ehkä harvoja ihmisiä jotka oikeasti pitävät 3D:stä. HFR näytti, kuten sanottua, alkuun hieman vieraalta (nopeutetulta) mutta silmä tottui pian ja koko HFR:n "unohti". Todella komealta elokuva näytti ja 3D pelasi hienosti. Vain tiukat toimintalähikuvat saivat irvistämään mutta niitä oli vähän, ja näyttävät tod.näk. yhtä epäselviltä tavan 3D:ssä ja uskoisin että 2D:nä myös. Semmoista transformers-cgi-höttöä siis. Lopputuomio: jos mahdollista, HFR. Väittävät, että tämä on tavallisen frameraten kolmiulotteisuutta lempeämpi kokemus, eli ehkä kokeilemisen arvoinen myös 3D-vihaajalle. Mutta itse on vaikea arvioida, kun 3D:stä niin kovin pidän.

Jälkimmäiset osiot jouduin lainaamaan yöllisistä Facebook-vuodatuksista koska yhtäkkiä en osaa pukea sanoiksi enää yhtään mitään. Näihin on siis tyytyminen, koska en silloin neljältä yöllä kirjoittanut blogia vaikka olisin halunnut. Minun täytyy prosessoida asiat tuoreeltaan. Esimerkiksi se pelkäämäni Episodin kahden tähden arvostelu herättää liikaa kiukkua ja ajatuksia. Perjantaina uudestaan. Jatkoa seuraa.