odotusodotusodotuslista 2017

Leffablogin tilasta huolimatta odotuslista on silti kasattava (ja kai myös tilastollisista syistä jonkinlainen yhteenveto vuodesta 2016 on tehtävä).

Odotuslista lähteekin tässä kohti aika puhtaalta pöydältä etsimään elokuvia ja ensi-iltapäiviä, sillä näin ulkomuistista osaan sanoa ehkä pari hassua sellaista elokuvaa, joita todella odottaisin.

The Lego Batman Movie (10.2.)

Lego-Batman on hyvin varovaisesti odotuslistalle aseteltu. Pahin pelko on, että legoleffan kylkiäisenä naurattanut vitsi ei omassa elokuvassaan kanna traileria pidemmälle, mutta toisaalta se voi myös onnistua. Lopullinen katson vaiko eikö -taisto varmaan ratkaistaan arvostelujen ja muun pöhinän perusteella.

LOGAN (3.3.)

Wolverinen taru valkokankailla tuodaan toivottavasti arvoiseensa päätökseen. Traileri antaa odottaa suuria, siksi erityisodotus.

Kong: Skull Island (10.3.)

En lähde peittelemään etteikö Hiddleston olisi tässä yksi mielenkiintoa lisäävä tekijä, mutta hirviöleffat nyt on muutenkin kivoja.

Life (24.3.)

Tiedän Lifesta tasan sen mitä leffateatterissa sattumalta eteeni tarjoiltu traileri minulle kertoi ja se riittää! Se on aina kivaa kun avaruudessa tapahtuu jotain kauheita.

Ghost in the Shell (31.3.)

Vuoden Problemaattisin Elokuva! Onko Scarlett väärä henkilö esiintymään legendaarisen animen uudelleenversioinnissa? Pitäisikö koko Ghost in the Shell jättää rauhaan? Rakastin sitä joskus lapsena, mutten ole nähnyt iäisyyksiin. Vuosien varrella olen kironnut tätä remakea monen monituista kertaa ja hihkunut innosta aina kun se on tökännyt johonkin tuotannolliseen ongelmaan, mutta hämmentävää kyllä, löydän sen silti odotuslistalta. Alkuperäinen kyllä pitää saada katsottua ensin.

GUARDIANS OF THE GALAXY 2 (5.5.)

Vaikka ensimmäistäkin Guardiansia odotin kovasti, jotenkin se silti onnistui tulemaan vähän puskista ja yllättämään. Voidaanko temppu tehdä toistamiseen? Kovat odotusodotusarvot joka tapauksessa.

Alien: Covenant (19.5.)

Fool me once.. Prometheus oli jäätävä pettymys ja siksi haluan pitää etäisyyttä uuteen Alieniin. Vastikään ilmestynyt traileri sai silti pienen hypenpoikasen leimahtamaan - jos kuitenkin tällä kertaa? Itseäni saan syyttää, jos menen samaan lankaan!

Wonder Woman (2.6.)

Minulla on historiallisen huono tapa sanoa DC-leffoista että en mää nyt muuten, mutta jos tämän, ja silti en mene katsomaan. Pienesti odotettu Suicide Squad jäi varmasti hyvästä syystä näkemättä tältä vuodelta, mutta ainoa asia minkä Supermanin ja Batmanin mittelöistä haluaisin nähdä, on Wonder Woman. Oman nimileffan traileri vaikutti lupaavalta, joten ehkä minä tällä kertaa eksyn jopa elokuviin asti?

Transformers: The Last Knight (23.6.)

Transformersit ovat minulle tunnetusti guiltypleasure jota en edes jaksa häpeillä tai peitellä, joten kyllä viideskin mukaan odotuksiin lasketaan.

Spider-Man: Homecoming (7.7.)

Sony tuli järkiinsä ja halusi palauttaa Hämiksen osaksi Marvelin jumaloitua elokuvauniversumia, ja hahmo esiteltiin varsin sujuvasti Civil Warin kylkiäisenä. Suuri kysymys kuuluu, miten Hämis saadaan taas kerran uudelleenlanseerattua niin että syntytarina ei tunnu loppuun kulutetulta..

Dunkirk (21.7.)

Tunnemme ristiriitaisen Nolan-historiani, mutta ei silti ole mitään syytä olettaa, ettenkö olisi myös Dunkirkiä innosta hihkuen katsomassa. Mitään en siitä tiedä, enkä aio tietääkään niin pitkälti kun asiaan voin vain itse vaikuttaa.

THOR: RAGNAROK (3.11.)

Miksi odotuslistaan tulee aina tuommoinen loppukesän-alkusyksyn tyhjiö? Uuden Blade Runnerin voisin lisätä listaan, mutta *köh köh* minun pitäisi kyllä katsoa alkuperäinen ensin. Kolmas Thor kuitenkin listalle oikeutetusti kuuluu, ja saa peräti erikoisodotuksen arvon. Kakkosen en muista olleen järisyttävän erikoinen elokuva (olen tainnut nähdä sen vain kerran..) mutta pitäähän minun tietää miten Lokin tarina jatkuu.

Justice League (17.11.)

...miksi Justice League on listalla? Kuinka suuri on todennäköisyys, että lopulta sen menisin katsomaan? Stay tuned, saamme vastauksen vajaan vuoden kuluttua. Traileri onnistuu kuitenkin herättämään jonkinmoista mielenkiintoa. En minä nyt tiedä, kutsuisinko sitä odotukseksi. Mutta pitäähän listalla ohareitakin olla.

STAR WARS: EPISODE VIII (15.12.)

Vuoden odotetuin elokuva, niin kaukaiselta kun se vielä tässä vaiheessa tuntuukin. Mutta onpa jotain minkä voimalla (vai Voimalla, hahaa) jaksaa jouluun asti. Carrie Fisherin kipeän poismenon vuoksi etäisyys voikin olla tarpeen. Rogue One esitteli meille että nykyteknologialla kaikki on mahdollista (jos sen omaiset sallivat), eli vaikka kasi on jo kuvattuna, näemmekö Leian mukana vielä ysissäkin? Etäisyys ehkä auttaa siihen, ettei Fisherin jättämä aukko varjosta koko elokuvaa. Kasilla on kuitenkin omakin näytönpaikkansa siinä, miten TFA:n nostalgiatrippailusta siirrytään johonkin uuteen - vai siirrytäänkö. Jos epäilinkin sitä, mihin J.J. pystyy, Rian Johnsoniin luotto on jo lähtökohtaisesti korkea. Ja siitä luotosta saattaa joutua maksamaan karun hinnan.

Rogue One 3D

Leffablogi on teknisesti kuollut ja kuopattu (Rogue One kuitenkin pystyy herättämään kuolleita), mutta vuorokausi Rogue Onen jälkeen olen niin täynnä myllertäviä ajatuksia että minun täytyy purkaa niitä jonnekin. En vain tiedä onko minulla sanoja siihen.

SPOILERS mutta VAARAN TUNTU on jotain niin harvinaista (siis tälläisella blockbuster-osastolla). Päähenkilöt selviää aina. Ei kukaan koskaan oikeasti kuole tai ole todellisessa vaarassa. Siksi MCU:kin on niin munaton.

Rogue Onen ongelma on ehkä se, että vaikka monet hahmot ovat ihan älyttömän siistejä, loppujen lopuksi tiedämme heistä tai heidän motivaatioistaan todella vähän. On sanottu, että siksi heistä on vaikea välittää. Minä välitin. En halua tietää, miltä olisi tuntunut välittää enemmän.

Ei se täydellinen elokuva ole enkä odottanutkaan sen olevan. Onnekseni olen jättänyt klipit ja trailerit ihan ensimmäistä lukuunottamatta katsomatta, joten en joudu ihmettelemään missä 90 % ennakkomarkkinoinnissa käytetystä materiaalista on. Tuotantovaiheen helvetistä ja uudelleenkuvauksista onkin puhuttu paljon.

Leffan alku tuntui hätäiseltä ja eri paikkojen välillä hypeltiin hengästyttävään tahtiin, mutta lopputaistelun vuoksi antoi paljon anteeksi.

Hahmoja siis rakastin ja näyttelijät ovat loistavia, mutta niin innoissani kun haluaisinkin olla naispääosasta ihan vain periaatteen vuoksi etenkin kun leffassa hyvin vähän naisia nähdään, vaisu Felicity Jones veti kyllä lyhyimmän korren tässä jengissä. (Edit: asiaa pureskeltuani ja leffan kirjaversion luettuani olen yhä enemmän sitä mieltä että pidän kyllä Jynistä mutta en pitänyt Felicitystä).

Mutta Cassian. Diego Luna. Vaadin vähintään pari taustatarinaelokuvaa.

Deadpool

Deadpool on parasta mitä minulle ja sarjakuvaelokuvagenrelle on ikinä tapahtunut. En oikeastaan koskaan edes ymmärtänyt pelätä, etteikö se sitä olisi - tätä hommaa on tehty niin tinkimättömästi, hartaasti ja rakkaudella, että luotto oli aivan aukoton siihen, ettei tekijätiimikään antaisi itselleen ikinä anteeksi, jos kaiken tämän jälkeen laskisi käsistään mitään keskinkertaista. Eikä pelkoon ollut aihetta, kovista onnistumisen paineista on saatu puristettua ulos täyttä timanttia.

Deadpool iski minulle niin joka mahdolliseen hermoon kuin vain pitikin. Verta, väkivaltaa, aivan räävittömän ja häpeilemättömän törkeää muttei kuitenkaan typerää huumoria. No, se typeryys on tietysti katsojan silmissä, mutta näin jälkikäteen ajatellen olisi niiiin monta tapaa jolla tämä olisi voinut mennä huolella pieleen, eikä se mennyt. Ei tällä elokuvalla mitään tekemistä hyvän maun kanssa ole, eikä missään nimessä kuulukaan olla. Mutta räävittömyyskin voi olla nokkelaa ja nerokasta, ja tässä on sitä ihan priimaluokkaisena. Vitsit eivät ehdi kulua tai vanhentua, kun taso pidetään kautta linjan korkeana (hmm..) ja uutta lyödään tiskiin kun edellistä vielä pureskelet. Moni juttu toki toimisi vieläkin paremmin jos ei olisi nähnyt traileria, mutta Deadpoolin kanssa ei todellakaan ole niin, että kaikki vitsit olisi jo talutettu estradille trailerissa. Deadpoolilta kukaan ei ole turvassa eikä mikään ole pyhää, neljättä seinää ei ole olemassakaan kun armotta alas ammutaan ihan kaikki. Tämä on niin raikasta, niin piristävää, niin tuoretta. Aah.

Pienehköllä budjetilla on myös saatu loihdittua näyttävä toimintaelokuva, joka on innostanut ainakin osaa kriitikoista villiin hehkutukseen, ja lippuluukuilla on Amerikan maalla ravannut kansaa jo siihen malliin, että ensi-iltaviikonlopun ennuste on runnottu romukoppaan. Kinollakin leffaa sai katsella liki täpötäyden salin kanssa päivänäytöksessä. Jatko-osan varmistuminen ehdittiin luvata jo ennen tämänkään julkaisua, joten hyvällä polulla jatkuu Deadpoolin tulevaisuus. Ja tätä tarvitaan lisää. Mielellään mahdollisimman pian.

The Revenant

Onko leffablogi lopultakin kuolemassa? Kun kirjoitusrästeiksi on heti alkuvuodesta kertynyt Sherlock sekä Tarantinoa, se tuntuu luonnolliselta johtopäätökseltä. Minä en haluaisi että leffablogi kuolee. Tykkään lukea sitä ja saada otetta ensireaktioista. Mutta en vain jaksa kirjoittaa.

Ajattelin että no, The Revenant varmasti innoittaa taas kirjoittelun pariin ja melkein jo opettelin pitkän litanian uusia ylistyssanoja, ihan vain siltä varalta että sanavarasto loppuu kesken. Minä vain olin niin jo asennoitunut siihen että tämä on Parasta Ikinä, kuten useimmat arvostelutkin hehkuttavat.

Viime päivinä sitten havahduin miettimään. mitä minä oikein odotan tältä elokuvalta? Miksi minä olen sitä menossa katsomaan? Jos tämän elokuvan olisi ohjannut kuka tahansa muu, olisinko siitä edes kiinnostunut?

En tiennyt, mitä odottaa, enkä tiedä, mitä sain. Kunnianhimoisen ja kauniin elokuvan, kyllä, mutta kuitenkin hämmentävän onton. Olisin arvostanut sitä enemmän suoraviivaisempana painoksena, pääpaino jo itsessään huimassa selviytymistarinassa, nyt kaikki artsy hengellinen haahuilu tuntui aivan turhalta paisuttelulta, kun todellinen tunne siitä puuttui (tai ei ainakaan välittynyt minulle asti).

Leffan aikana ajattelin paljon The Tree of Lifea, josta itsestään en enää oikein mitään muista, mutta muistan ikuisesti sen tunteen, sen kun katsot kaikkien orgastisesti ylistämää viiden tähden mestariteosta ja yrität ymmärtää, mikä sinulta nyt tässä menee ohi. Mutta sillä elokuvalla ei ollut minulle mitään henkilökohtaista merkitystä ennen eikä jälkeen katselun. Mutta Iñárritu. Alejandrooo. Minä luotin sinuun. Minä uskoin että Birdman oli räväkkä lähtölaukaus ihan uudelle vaihteelle urallasi. Minä tulin vähän surulliseksi.