lauantai 27. joulukuuta 2014

Odotuslista 2015

Viime vuosina tuntuu vilistäneen suurelokuvia siihen tahtiin, että hamassa tulevaisuudessa häämöttänyt vuoden 2015 eeppinen status on tuntunut osittain vähän turhaltakin paisuttelulta - kaikki tietävät että 2015 on The Elokuvavuosi, mutta eikö näitä nyt ole riittänyt jo muutenkin? Nyt se 2015 kuitenkin lopulta on ovella, ja no, onhan tuolla noita elokuvia mitä odottaa, ja etenkin Star Warsin paluu on tottakai suuri elokuvatapaus. Tuttuun tapaan, järjestys on kronologinen sikäli kun mahdollista, mutta lähteistä riippuen ensi-illat ovat tai eivät ole Suomessa paikkaansa pitäviä.

BIRDMAN (16.1.)
Jo mennyttä vuotta on suuresti varjostanut pelko ja huoli siitä, saadaanko tätä elokuvaa koskaan Suomeen. Joskus silloin 2000-luvun alussa Amores Perros sai minut rakastumaan Alejandro González Iñárrituun, ja vaikka tätä rakkautta on vuosien varrella koeteltu, mikään ei horjuta uskoani siihen, etteikö Birdman voisi olla elämäni suuri rakkaus ja kuin minulle mittatilaustyönä räätälöity elokuva. Tätä uskoa ei ainakaan laimenna se, että Edward Nortonin roolisuoritusta on ylistetty maasta taivaisiin. Leffa ilmeisesti tulee Studiolla pyörimään ja ostan vaikka kymmenen lippua ihan vaan tukeakseni sitä että se näytille saadaan. Saan kylmiä väreitä tämän elokuvan ajattelemisesta. Onneksi odotusta ei ole enää kauaa.

Taken 3 (16.1.)
Olen heikko. Vihaan itseäni. Vaikka Taken 2 oli masentavin pettymys miesmuistiin, vaikka kolmosen juoni kuulostaa jo valmiiksi ärsyttävän typerältä, silti, silti Taken 3 on tällä listalla. Minä vain pidän ykkösestä niin paljon, että olen valmis antamaan uuden mahdollisuuden. Tulen katumaan sitä. Pettymys on jo niin lähellä että voin maistaa sen. Liam Neeson, miksi teit sen. Miksi teit sen minulle. ..Mutta silti, Taken 3 on odotuslistalla. Olen heikko. Vihaan itseäni.

Jupiter Ascending (6.2.)
Elokuva on ollut pitkään tekeillä eikä valmistunut kesälle 2014 kaavailtuihin ensi-iltoihinsa mennessä. mutta olen utelias näkemään Wachowskien uuden avaruusoopperan. Traileriakin melkein pääsin jo ihastelemaan isolta kankaalta, mutta Hobitin yönäytöstä odotellessa Kinon 3D-koneisto kosahti juuri sen kohdalla, joten edelleen olen melko pimennossa elokuvan sisällön suhteen. Ja pimennossa on ihan hyvä olla.

The Imitation Game (20.2.)
Ei käy kiistäminen etteikö Benedict Cumberbatch olisi merkittävä tekijä kiinnostuksessa tähän elokuvaan, koska tämä ei ehkä ole minun ominta genreäni, mutta siitäkin huolimatta, se näyttää erittäin hyvältä.

CHAPPIE (6.3.)
Elysium saattoi olla pettymys District 9:n jälkeen, mutta luottoni Neil Blomkampiin on kova. Ja Chappiessa on 100 % vähemmän Matt Damonia. Please be worth it.

AVENGERS: AGE OF ULTRON (24.4.?)
Ensi-ilta kysymysmerkillä koska tuo on Brittien ensi-ilta ilmeisesti, ja Suomi on perinteisesti ollut samassa aallossa Euroopan julkaisun kanssa, mutta toisaalta, ensi-ilta voi myös olla saman viikon keskiviikko eli jo 22.4. Who knows, who cares! (Sivupalkin laskuri muuten rullaa Jenkkien ensi-illan mukaan joten sitä ei tueta, mutta en jaksa sitä muuttaakaan.) Joka tapauksessa se on jo käsinkosketeltavan lähellä. Vuoteen ehkä mahtuu Suuria Elokuvia, mutta ihmeitä saa tapahtua etteikö sydämeni sykkisi MCU:lle myös vuonna 2015.

Tomorrowland (22.5.)
Brad Bird. That's all the reason I need.

Entourage (5.6.)
Ehkä Entourage-leffa tulee liian myöhään. Ehkä se juna meni jo. Mutta traileria katsoessa kaikki epäilykset katoavat. I've missed my boys.

JURASSIC WORLD (12.6.)
Wohoo! Chris Pratt ja raptorit. Chris Prattin oma raptorijengi. Raptoreita. Chris Pratt. Raptoreita! Chris Pratt! Wohoo!

Ant-Man (17.7.)
Ant-Manille lankeaa ikävä painolasti - se tulee aina olemaan elokuva jonka piti olla Edgar Wrightin Ant-Man. Elokuva jota hän on rakkaudella kehittänyt jo MCU:n syntyhetkiltä, ja joka on vain odottanut aikaansa. Sitä aikaa ei tullut, Edgar Wrightin näkemyksille ei lopulta ollut sijaa MCU:ssa. Haluan toki nähdä, mikä tämä väärä Ant-Man lopulta on, mutta tiedän jo valmiiksi, että en koskaan tule pääsemään yli siitä sielua kalvavasta tunteesta, siitä kun haluaisin karata siihen vaihtoehtoiseen todellisuuteen jossa minua odottavat mm. Aronofskyn Wolverine ja Cowboys & Aliens pääosassaan RDJ, ja nyt myös Edgar Wrightin Ant-Man.

Crimson Peak (16.10.)
Tuliko tuohon oikeasti noin pitkä rako? No, kai siinäkin jotain mielenkiintoista ehtii tulla ulos. Loppuvuosi kuitenkin kiristää taas tahtia. Crimson Peakista tiedän aika vähän, Guillermo del Toro ja Tom Hiddleston, mutta asioita nekin ovat ja ihan tärkeitä sellaisia.

SPECTRE (6.11.)
Edelleen ainoat Bondini ovat Craigin Bondit, mutta sitäkin suuremmalla innolla odotan vastikään nimettyä Spectreä. Mukana hääräävät mm. Christoph Waltz ja Andrew Scott. Suits me.

STAR WARS: THE FORCE AWAKENS (18.12.)
Prequelit ovat jättäneet ihmiseen peruuttamattoman luottamuspulan mitä tulee mihinkään mitä SW-universumissa tapahtuu, enkä nyt ihan suoraan sanoen tiedä mitä ajattelen tästä yhdistettynä kaikista maailman ohjaajista juuri J.J. Abramsiin, mutta onko The Force Awakens kaikesta huolimatta erittäin korkealla vuoden 2015 odotuslistalla? No totta helvetissä.

THE HATEFUL EIGHT (25.12.)
Elokuvan tielle on mahtunut jo paljon draamaa, käsikirjoituksen vuodettua QT uhkasi jo jättää sen kokonaan tekemättä, mutta nyt Tarantinon kahdeksas elokuva on taas tukevasti raiteillaan kohti loppuvuoden ensi-iltaa. Tosin nähtäväksi jää, lipsahtaako se Suomessa jo vuoden 2016 puolelle, sillä näin teki ainakin saman Jenkki-ensi-iltapäivän jakanut Django.

Mission: Impossible 5 (25.12.)
QT ei kuitenkaan pääse päättämään tätä listaa, koska vuoden viimeiselle viikonlopulle, ainakin Jenkeissä, ehtii vielä M:I 5. Nelonen oli niin spontaanin ihana, mukanaanvievä yllätys, että ilman Brad Birdiäkin uskallan nostaa vitosen odotuslistalle.

Jotta onhan siinä niitä elokuvia.

2014 on ohi ja kuopattu..

.. ainakin elokuvissakäyntien osalta, joten voidaan tehdä perinteinen yhteenveto. Elokuvavuosi on minun osaltani ollut hyvin laiska, rahaa/motivaatiota elokuviin on ollut hyvin rajallisesti, ja myös odotuslistaani kohtaan olen ollut hyvin epäuskollinen. Listalta löytyi jokseenkin vähän elokuvia, vain 13 kappaletta, mutta silti olen missannut niistä neljä. The Wolf of Wall Street ja 12 Years a Slave eivät nyt mitään intohimoja alkuunkaan olleet, lähinnä award seasonin velvollisuudentuntoa, mutta näkemättä jäivät joka tapauksessa. The Expendables 3:n olisin oikeassa mielentilassa voinut mennä katsomaan innosta hyppien, mutta välistä jäi. Kummallisin ohari on tietenkin Sin City 2, joka oli erikoishypeasemassa jo vuoden 2013 listalla ennen siirtoaan vuodelle 2014, mutta kun kohtalon hetki lopulta koitti, usko ei riittänyt. Pidin mieluummin kiinni siitä, mitä olisi voinut olla, siitä mitä oli melkein 10 vuotta mielessä paisuteltu, kuin kohtasin totuuden. Olen pelkuri, tiedän sen, ja jonain päivänä minun on vielä A Dame to Kill For nähtävä. Jonain päivänä.

Odotuslistalta jäi siis katsotuksi 9 elokuvaa, ja vuoden kokonaissaldo pysähtyy vaatimattomaan 14 filmiin, plus Monty Python Live. Kaksi katselukertaa on ansainnut peräti 4 elokuvaa: Captain America: The Winter Soldier, X-Men: Days of Future Past, Guardians of the Galaxy sekä viimeisimpänä Hobitti - Viiden armeijan taistelu. Täten elokuvateatterielämyksiä kertyy yhteensä 19. Se on minulle aika vähän.

Vuoden paras elokuva on vaikea nimetä, nähtyjen elokuvien koostuessa lähinnä ylivoimaisesti sarjakuvaelokuvista & muista blockbustereista (pari animaatiota luettakoon jälkimmäisiin), muutaman pikku taide-elokuvan ja muun poikkeuksen sekoittaessa kaavaa. Jos haluaisin vetää leffasnobilinjaa, voisin ihan hyvin tunnustaa minkä tahansa jälkimmäisestä porukasta vuoden parhaaksi.

Mutta koska arroparron leffablogissa ei ole millään muotoa kyse leffasnobeilusta, vuoden parhaan tittelin ansaitsee simppelisti elokuva, joka minulla on päällimmäisenä mielessä mennyttä vuotta muistellessa. Tämä elokuva olisi voinut olla Guardians of the Galaxy, jos olisin mennyt pelkkien elokuvateatterikatseluiden fiilisten pohjalta. Mutta GotG kyllä kärsi aika rankasti muutaman päivän takaisesta kotiteatterikatselusta. Kyllä, se on hauska, ja viihdyttävä, mutta pelkästään noilla ansioilla sen paukut eivät riitä kärkisijalle. MCU siellä kyllä hallitsee, fear not. Captain America: The Winter Soldier seisoi odotuslistalla lähinnä vain siksi että kai se sinne kuuluu koska MCU, saatesanoilla "lienee parannus jos tämän viitsin edes teatteriin mennä katsomaan", ja vaikka ennen elokuvaa hype hieman hieman tuolta pohjamudista varmaan nousikin, iskihän se täysin puun takaa. En ollut lainkaan varautunut, kaksi kertaa se piti käydä katsomassa teatterissa, ja nyt olen syntymäpäivästäni asti pelännyt Blu-Rayn katsomista - mitä jos se ei olekaan niin hyvä? Joululoman MCU-iltamissa keräsin rohkeuteni ja se sai tänään vuoronsa Iron Man 3:n jälkeen, ja kyllä, se on juuri niin hyvä.

Kakkossija on oikeastaan tunnustus Studio 123:lle. Mainituista pikku taide-elokuvista kaksi on Studion itse maahantuomia: kovasti odottamani, ja odotukset ylittänyt Only Lovers Left Alive sekä vähän yllätyksenä tullut, mutta siitäkin huolimatta erinomainen The Double olisivat kokonaan jääneet Suomen kamaralla katsomatta ilman Kuusaan porukoiden rakkautta elokuviin. On hienoa saada olla tällaisen elokuvateatterin asiakas. Palvelu ja tarjonta on (yhdessä Kinon kanssa) muutenkin aivan ensiluokkaista, mutta aina Studio onnistuu ylittämään itsensä. Kiitos.

Kiitosta riittää toki Kinollekin - The Raid: Berandalin ensi-illan lähestyessä ja lopulta koittaessa olin pienimuotoisen paniikkikohtauksen partaalla, kun luulin sen jäävän kokonaan välistä, tai että sen perässä pitää lähteä kauas (vaikka yönäytös Tennarin ykkösessä toki olikin houkuttava ajatus). Ehei, Berandal oli vain kätkeytynyt hieman kauemmas viikko-ohjelmistossa, mutta kankaalle se pääsi kuitenkin. Berandal oli hieno jatko The Raidille, ja pitäisi tuokin nyt ehkä jaksaa uudelleen katsastaa - voitin Blu-Raynkin ajat sitten FutureFilmin Instagram-kisassa, mutta tuolle se hyllyssä lepää..

Taianomaisen huikea The Grand Budapest Hotel ansaitsee kiistatta paikkansa tämän vuoden kohokohtia muistellessa. Wes ei petä koskaan.

Hobitti - Viiden armeijan taistelu ei ehkä ole mainintaansa tienannut omilla ansioillaan, mutta silti tuntuisi tyhjältä jättää se pois. Hobitti-trilogia olisi varmasti voinut olla huomattavasti parempi kuin se todella on, mutta jostain syystä minä en vain osaa olla vihainen sille. En osaa myöskään sokeasti rakastaa sitä. Leijun jossain omituisen neutraalissa välitilassa, mutta se ei ole sellainen ärsyttävän neutraali välitila, "ihan kiva kolme tähteä" - vaan tyyneyttä, rauhaa. Ehkä se johtuu siitä, että jos Hobitit olisivat olleet parempia kuin ne ovat, niistä olisi vaikeampi päästää irti. Nyt ne ovat olleet rakkaampia ilmiönä ja ajatuksena, fanitusta fanittamisen vuoksi, pala mennyttä LotR-nostalgiaa. Odotin katkeria jäähyväisiä, mutta sain.. tyydytyksen. Sain rauhan.

Entä vuoden pettymykset? Rauhaa tai tyydytystä ei saanut monimutkainen suhteeni Christopher Nolaniin. En vieläkään tiedä mitä ajattelen Interstellarista. Jos minulta olisi jossain tunnin, puolentoista, kahdenkin kohdalla kysytty, mitä minä ajattelen siitä, olisin luultavasti tuijottanut kysyjää silmät innosta tuikkien, haltioitunut hymy naamalleni jumiutuneena, kykenemättömänä pukemaan mitään sanoiksi mutta täysin lumoutuneena näkemästäni. Elokuvan aikana pidin siitä enemmän kuin esimerkiksi Inceptionista. Mutta, sitten sen ote minusta alkoi kirpoamaan, haltioitunut hymy alkoi sulaa, ja lumous haihtui. Elokuvan loppu oli vain sitä että rukoilin sen loppuvan ennen kuin se ehtii katkaista viimeisetkin siteensä minuun. Siksi Interstellar tällä listalla päätyy pettymykseksi. Ehkä se, sitten joskus kun sen uudestaan uskaltaa katsoa, ei enää tunnu niin pahalta. Sitten kun tietää miten se loppuu ja mitä siltä odottaa. Toisaalta, se lumouskin pohjautui suurilta osin nimenomaan siihen että en tiennyt, mitä siltä odottaa, vaan olin rehellisen ihmetyksen vallassa, pystymättä edes kuvittelemaan mihin elokuva minut vielä vie. Toinen kerta voi vieraannuttaa minut vieläkin pahemmin..

Hmm. Siinä se varmaan. En tiedä, olisiko minun pitänyt jotenkin huomioida DOPF. Odotuslistalla nimesin sen suurimmaksi odotukseksi, ja nyt se on jäänyt täysin vaille mainintaa vuosikatsauksessa. Minun pitäisi nähdä se uudestaan. Aina joskus unohdan sen olemassaolon. Tiedän kyllä että pidin siitä paljon sen nähdessäni, ja vielä enemmän toisella kerralla. Mutta jotenkin se tuntuu niin etäiseltä ja kaukaiselta, että on vaikea uskoa sen tapahtuneen tänä vuonna.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Hobitti - Viiden armeijan taistelu HFR3D

Niin, se perjantai.

Tennispalatsi. Ykkössali. Takarivin keskellä. Seurassa ystävät, joiden kanssa tuntui siltä, että tämä olisi yhtä hyvin voinut olla Kuninkaan Paluu 11 vuotta sitten. All who took the road with me. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin.

Siinä hetkessä kulminoitui se, miksi en pysty olemaan objektiivinen Hobitteja kohtaan. Miksi en pysty olemaan kriittinen, kun lyhyt kirja on venytetty kolmeksi elokuvaksi. LotR oli, on jotain elämää suurempaa, ja siksi oletusarvoisesti Hobittikin on.

Jos yritän analysoida Hobitteja, ruoskin vain itseäni siitä, että minä pidän niistä. Näen kyllä asiat joita ihmiset kritisoivat enkä puhku raivoissani jokaisen kahden tähden arvion johdosta. Ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Ne ovat pala aikaa, jota ei saa takaisin.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Hobitti - Viiden armeijan taistelu HFR3D

Okei. Olin varma että hajoan. Itkin kun traileri julkaistiin. Itkin kun The Last Goodbye julkaistiin. Olin aivan varma, että kun viimeiset seikkailut Keski-Maassa on viimeinkin seikkailtu ja lopputekstit rullaavat valkokankaalla, minut saa kerätä pieninä vollottavina palasina penkkini alta.

Niin ei kuitenkaan tapahtunut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Ehkä ei sataprosenttisesti kumpaakaan. Koska tämä on Hobitti-trilogiasta ehdottomasti eniten LotR:in tuntuinen, vertailulta RotK:iin ei voi joka käänteessä välttyä. Vain hieman reilun kahden tunnin kestollaan Viiden armeijan taistelu oli yllättävän tiivis paketti, jossa ei jääty liioittelemaan hyvästejä ja loppua. Toisaalta tässä olisi ollut varaa jäädä mehustelemaan joidenkin traagisten tapahtumien vaikutuksia hieman enemmänkin, todellista sisältöä on kuitenkin tarinassa hyvin ohuesti - sensijaan draamaa oli yritetty luoda väkisin paikkoihin joihin sitä ei kaivattu (elokuvaan mahtuu mm. muka hirveän tunteellinen repla jonka typeryydelle nauroin ääneen melkein kippurassa). RotK:issa tuntuu olevan hyvästejä ja loppuja sen verran minkä tässä elokuvassa kokonaiskestoa. Vielä olisin halunnut jäädä hetkeksi viipyilemään.

Viiden armeijan taistelu todellakin on täysin eri tuntuinen elokuva kuin kaksi edeltäjäänsä. Jahka tämänkin Extended Edition sitten vuoden päästä on julkaistu ja koko saagan pääsee katsomaan kerralla, saa nähdä miten irralliselta sen tyyli silloin tuntuu. Toisaalta, muutos on ollut asteittaista läpi trilogian. Ykkönen oli vielä keveintä ja kivointa hömppää, kakkonen alkoi olla action-painotteisempi, ja Viiden armeijan taistelu on, no, nimensä mukainen. Kun melkein puolet kestosta on yhtäjaksoista taistelukohtausta, elokuva voisi helposti olla puuduttava. Sitä Viiden armeijan taistelu ei ole.

Äh. Päässä lyö tyhjää kun yritän koota ajatuksia. Tässä kohtaa ei varmaan ole paljon muuta sanottavaa. Haluan vain katsoa RotK:in ja valmistautua perjantaihin. Tennari. Vanha jengi kasassa. Ehkä mä silloin itken.
We came all this way
But now comes the day
To bid you farewell
Many places I have been
Many sorrows I have seen
But I don’t regret
Nor will I forget
All who took the road with me