Ehdin jo likimain saada lievän paniikkihäiriökohtauksen kun tajusin että Dark of the Moon tosissaan tulee tällä viikolla ensi-iltaan. Minä kun viettäisin ainoat mahdolliset elokuvapäiväni, perjantain ja lauantain Hamina Bastioni Horse Festivalissa! Sitten muistin leffan saavan perinteikkään summer blockbuster -käsittelyn eli keskiviikkoensi-illan, vaikka sen alkujaan ei pitänyt. Tämä jätti pienen ikkunan auki sille, että joko keskiviikkona tai torstaina ehtisin elokuvan katsastaa, mikäli työolosuhteet sen sallisivat.. Tämä päivä vaikutti jo menetetyltä mahdollisuudelta, mutta pääsin kuin pääsinkin ajoissa pois, joten ei muuta kuin ensimmäisen Transformersin soundtrack soimaan (tarkoittaa aina käytännössä Disturbedin This Momentia uudestaan ja uudestaan - maailman paras autoilukappale) ja suoraan töistä auton keula kohti Kuusankoskea. Sopivaa sinänsä, koska ensimmäisen Transformersin kävin aikanaan katsomassa myöskin ensi-iltapäivänä, hikisen työpäivän jälkeen. Tämähän nyt olisi tiettävästi viimeinen, ainakin tältä kokoonpanolta. Mikäli leffa vain tuottaa tarpeeksi, eiköhän ole selvää että konsepti jatkuu muissa käsissä.
Elokuva oli jo ehditty arvosteluissa pääosin haukkua aivan maan rakoon joka suhteessa, ja itsekin toki pelkäsin sen olevan huono. Sitä enemmän kuitenkin pelkäsin että Michael Bay + 3D vastaa fistausta silmään. CinemaBlendin 3D-opas (kullanarvoinen kapine!) kuitenkin vakuutti, että tämä on parasta sitten Avatarin. CB:n elokuva-arvostelu puolestaan oli se, mikä palautti uskoni elokuvaan ja esti lykkäämästä katselua ensi viikolle. Tällaisen megabudjetin efektileffan arvioista yleensä onkin vähän vaikea vetää mitään johtopäätöksiä siihen, mitä itse tulee elokuvasta pitämään. Minä tilasin todella väkivaltaista erikoistehostemäiskettä, josta toivon mukaan tällä kertaa oikeasti näkisi, mistä on kyse. Ja tietysti Steve Jablonskyn käsittämättömän hienoja sävellyksiä. Minulla ei ole kultaisia lapsuusmuistoja Transformers-piirretyistä vaarassa tulla raiskatuiksi jälleen kerran, enkä odottanut juonellisesti mitään erikoista, joten näistä asioista en tulisi olemaan katkera. Elokuvia tuleekin mielestäni tarkastella lajityyppinsä sisällä. Ovathan esimerkiksi lempilapseni katastrofielokuvat usein aivan järkyttävää kuraa yleisellä mittapuulla, mutta kun ne ovat hyviä katastrofielokuvia!
No, mitä siitä sitten voi sanoa? CB:n hehkutus "two and a half hours full of nothing but the biggest special effects any movie has ever offered in stunning 3D" lienee ehkä parhain tapa tiivistää se. Se oli aivan uskomaton. Tottakai siinä oli vikansa, kyseessä nyt sentään on Michael Bay -elokuva. Mitä vähemmän tällainen leffa keskittyy ihmissuhdeongelmiin ja enemmän vain olemaan silkkaa eeppisyyttä, sen parempi. Tällä kertaa Autobotit ja Decepticonit olivat pääosassa, voisin sanoa. Tai sitten se lopputaistelu vain oli niin loputtoman pitkä, että ehdin unohtaa puolet siitä melko nopealla tahdilla läpiviedystä alusta. Oliko se puuduttava? No joo, ehkä sitten pikkuhiljaa loppua kohden. Mutta se tempasi mukaansa, jo pelkästään sillä upealla visuaalisuudella. Poissa oli se häiritsevä pikselimössö, CGI oli aivan mieletöntä ja 3D tuki sitä upeasti. Todellakin parasta näyteltyä 3D-elokuvaa sitten Avatarin. Silmiin sattui vasta leffan jälkeen.
Tästä on muodostumassa taas niitä minulle tyypillisiä kirjoituksia, joissa leffasta lähtiessä jäänyt "fuck yeah!" -fiilis väsyneenä vaihtuu pikkumaiseen kritiikkiin ja itsensä epäilyyn, joten yritän pitää lopun lyhyenä. Asioita joita en nyt saa loogisesti ympättyä tekstin osaksi, mutta jotka tulee kuitenkin sanoa:
Rosie Huntington-Whiteley oli 99 % vähemmän huono kuin hänen ankannaamainen tyhjä ilmeensä trailerissa antoi odottaa. Kun useassa elokuva-arvostelussa on jopa veikkailtu hänen yleisen hengettömyytensä imeneen kaiken elämän koko elokuvasta, olin varautunut dissaamaan tätä alusvaatemallia oikein olan takaa. Mutta ei hänen performanssissaan nyt mitään silmiinpistävän kamalaa ollut, muuta kuin ne huulet, tietysti. Jos roolina kaikessa yksinkertaisuudessaan on vain olla silmäkarkkina/kirkuva neito pulassa eikä mitään muuta, niin ei siihen mitään Oscar-voittajaa tarvita. Vaikka se naama nyt vain yksinkertaisesti on pelottava.
Tällä kertaa elokuvalla oikeasti oli tarina, ja uskallan jopa väittää että aika kekseliäs sellainen. Fiktion sekoittaminen todellisiin historiallisiin tapahtumiin on aina mielenkiintoista. Siinä oli aidosti hauskoja hetkiä, eikä vain vaivaannuttavia vitsejä. Ehdottomasti se oli kaikkea mitä siltä uskalsi odottaa ja vielä enemmän.
torstai 30. kesäkuuta 2011
lauantai 18. kesäkuuta 2011
Paul
Paul puuttui minun 2011-odotuslistaltani, eikä se ollut vahinko. En suoraan sanoen ollut erityisen innostunut elokuvasta - tuntui että se on juuri sellainen, jossa traileri kertoo kaikki vitsit, ja nekin vähän todellista hauskemmiksi leikaten. Shaun of the Dead ja Hot Fuzz kuuluvat ehdottomasti lempielokuviini, joten en oikein tiedä, miksi tämä Simon Peggin ja Nick Frostin uusin komedia ei vain tuntunut sytyttävän. Ehkä kyseessä oli toimivan konseptin "Hollywoodistaminen", ehkä syy vain oli sen hengettömän trailerin. Veljenikin vielä meni ja haukkui sen tylsäksi, ja suositti olemaan tuhlaamatta rahaa tuollaiseen.
No, tilannehan oli niin että rahaa ei tarvinnut käyttää.. ;) Kuusankosken Studio 123 (jonka näille seuduille muutettuani olen ottanut omakseni vuosien Tennari-rakkauden päätyttyä, ja pikkuhiljaa oppinut arvostamaan pienen teatterin ainutlaatuisuutta) kun jakoi ilmaisia lippuja Facebook-ryhmänsä saavutettua kunnioitettavat 2000 jäsentä, ja arpa aktiivisten kirjoittajien osalta osui minunkin kohdalleni. Yay! Ei siis muuta kuin rohkeasti elokuviin.
Kuten vähän arvelin, ne trailerin esittämät "vitsit" olivat juuri niin keskivertoisia kuin traileri antoi odottaakin. Joo, kirosanat ovat hauskoja ja alapääjutut ovat hauskoja, kyllä naurattaa kun valkokankaalla vilahtaa alienin ahteri, we get it.. Irrottivat parhaimmillaan muutaman hymähdyksen, pahimmillaan pientä myötähäpeää. Huutonauruun yllyttävää materiaalia olisin kaivannut, joko sitten ylilyötyjen mauttomien vitsien muodossa, tai vähän oivaltavamman komiikan kautta. Siinä missä Shaun ja Hot Fuzz olivat kategoriaa "rakkaudella tehdyt parodiat", tämän erotti niistä se, että nyt tehtiin elokuvaa, joka seisoisi omilla jaloillaan, runsain scifi-viittauksin maustettuna kuitenkin. Osaltaan tämä toimi hyvinkin, osaltaan ehkä ei ollenkaan, elementtejä oli vähän joka lähtöön. Esimerkiksi, yllätyin, kuinka minua agnostikkonakin lievästi ärsytti tämä kiihkouskovaisille naureskelu, siis se miten laiskasti ja yrittämättä se oli tehty. Mitään aidosti hauskaa siitä ei nyt saatu irti, vaikka edellytyksiä olisi ollut. Muutenkin tuntui, että elokuva missasi paljon mahdollisuuksia ja meni sieltä mistä aita on matalin. Se olisi voinut olla parempi, mikä ei ikinä ole kiva fiilis leffateatterista poistuttaessa. Mutta Peggin ja Frostin yhteistyö nyt kantaa huonommankin elokuvan, ja esimerkiksi Jason Batemanin bad-ass agenttihahmo oli kutkuttavan hauska kun ajattelee leppoista Michaelia Arrested Developmentista, ja hupaisia olivat myös itselleen kunniaa hakevat rookie-agentit. Itse Paulin hahmo jumittui vähän liikaa niihin alapäävitseihin, enkä voi väittää olevani erityisen ihastunut Seth Rogeniin.. Ei elokuva siis "edeltäjiensä" tasoa ollut, mutta yllättävänkin hyvä ennakkoluuloni huomioon ottaen! Semmoinen tasainen kolme tähteä about, ihan kiva, muttei mikään helmi.
No, tilannehan oli niin että rahaa ei tarvinnut käyttää.. ;) Kuusankosken Studio 123 (jonka näille seuduille muutettuani olen ottanut omakseni vuosien Tennari-rakkauden päätyttyä, ja pikkuhiljaa oppinut arvostamaan pienen teatterin ainutlaatuisuutta) kun jakoi ilmaisia lippuja Facebook-ryhmänsä saavutettua kunnioitettavat 2000 jäsentä, ja arpa aktiivisten kirjoittajien osalta osui minunkin kohdalleni. Yay! Ei siis muuta kuin rohkeasti elokuviin.
Kuten vähän arvelin, ne trailerin esittämät "vitsit" olivat juuri niin keskivertoisia kuin traileri antoi odottaakin. Joo, kirosanat ovat hauskoja ja alapääjutut ovat hauskoja, kyllä naurattaa kun valkokankaalla vilahtaa alienin ahteri, we get it.. Irrottivat parhaimmillaan muutaman hymähdyksen, pahimmillaan pientä myötähäpeää. Huutonauruun yllyttävää materiaalia olisin kaivannut, joko sitten ylilyötyjen mauttomien vitsien muodossa, tai vähän oivaltavamman komiikan kautta. Siinä missä Shaun ja Hot Fuzz olivat kategoriaa "rakkaudella tehdyt parodiat", tämän erotti niistä se, että nyt tehtiin elokuvaa, joka seisoisi omilla jaloillaan, runsain scifi-viittauksin maustettuna kuitenkin. Osaltaan tämä toimi hyvinkin, osaltaan ehkä ei ollenkaan, elementtejä oli vähän joka lähtöön. Esimerkiksi, yllätyin, kuinka minua agnostikkonakin lievästi ärsytti tämä kiihkouskovaisille naureskelu, siis se miten laiskasti ja yrittämättä se oli tehty. Mitään aidosti hauskaa siitä ei nyt saatu irti, vaikka edellytyksiä olisi ollut. Muutenkin tuntui, että elokuva missasi paljon mahdollisuuksia ja meni sieltä mistä aita on matalin. Se olisi voinut olla parempi, mikä ei ikinä ole kiva fiilis leffateatterista poistuttaessa. Mutta Peggin ja Frostin yhteistyö nyt kantaa huonommankin elokuvan, ja esimerkiksi Jason Batemanin bad-ass agenttihahmo oli kutkuttavan hauska kun ajattelee leppoista Michaelia Arrested Developmentista, ja hupaisia olivat myös itselleen kunniaa hakevat rookie-agentit. Itse Paulin hahmo jumittui vähän liikaa niihin alapäävitseihin, enkä voi väittää olevani erityisen ihastunut Seth Rogeniin.. Ei elokuva siis "edeltäjiensä" tasoa ollut, mutta yllättävänkin hyvä ennakkoluuloni huomioon ottaen! Semmoinen tasainen kolme tähteä about, ihan kiva, muttei mikään helmi.
sunnuntai 5. kesäkuuta 2011
Salamurhaa salamurhan perään
Eiliseltä reissulta Kouvolan Anttilaan tarttui, kuten tapana on, mukaan kasa tarjousleffoja, mm. Ninja Assassin. Väkivaltaviihteen vannoutuneena ystävänä olen odottanut tuon leffan näkemistä, mutta ei siitä kuitenkaan vitosta enempää raaskinut maksaa. Aamulla tylsyyksissäni laitoin leffan pyörimään, ja joo, riittihän siinä irtojäseniä ja veriroiskeita, mutta ei määrä aina korvaa laatua. Olenkin huomannut jo vähän turtuneeni kaikkeen itsetarkoitukselliseen goreiluun, varmaan vuosiin ainoa asia mikä on onnistunut yhtään vääntämään vatsanpohjaa oli 127 Hours ja no-tiedätte-kyllä-mikä-kohtaus.
Vereen makuun päästyäni, nökötti hyllynkulmassa vielä muoveihinsa jäänyt Wanted-bluray, jonka hurjaan 3,99 euron hintaan taannoin Anttilasta mukaan poimin.. Tässä onkin itselleni ollut todella pulmallinen elokuva: vaikuttaa paperilla ihan järkyttävän hyvältä, mutta jotenkin vain tiedät tulevasi pettymään, ja siksi lykkäät elokuvan katsomista. Eilisestä X-Men: First Classista kuitenkin jäi pieni Jamesin nälkä.. James McAvoyta olen katsellut sillä silmällä (no en sillä silmällä.. paitsi vähän) siitä asti kun näin telkkarista pienen vilahduksen Shakespeare-modernisointien minisarjan Macbethissa. Nimi piti laittaa heti ylös ja ottaa selvää tuosta miehestä, kuka hän oikein on ja mitä hän on tehnyt. Silloin ei vielä juuri mitään, mutta viimeistään Sovituksen myötä nimi tuli tutuksi isommalle yleisölle. Joten, jo näyttelijöidenkin puolesta olin todella innoissani Wantedista. Mutta kun sitä aika paljon haukuttiin, sen katsominen vain jäi. Ja jäi. Ja jäi. Kunnes nyt, rohkeasti levy pyörimään. Ja olihan se ihan kelpo pätkä kaikkiaan! Turhaan pelkäsin.
Tässä vaiheessa tajusin tahattoman salamurhateeman päivän elokuvissa, joten päätin sitten lähteä ihan elokuviinkin, katsomaan eilen ensi-iltansa saanutta Hannaa. (Ennen sitä minun piti katsoa myös Grosse Pointe Blank, kun luulin sen löytyvän digiboksilta tallesta - ei löytynyt. Damn.) En ollut edes traileria nähnyt, vain tämä pieni "SUOMI MAINITTU JEEEEE että me taas ollaan hyviä" -innostus oli nostanut elokuvan tietoisuuteeni, enkä oikeastaan halunnutkaan tietää kuin pakolliset perustiedot. Joskus on kiva yllättää itsensä, kun yleensä käy katsomassa lähinnä leffoja joita on odottanut jo kaaaauan.. Mutta pääosassa Saoirse Ronan ja muutenkin ihan vakuuttava cast, yli-inhimillisiä tappajantaitoja + agenttiseikkailu ympäri maailmaa.. Pakko myöntää että ainekset olivat kohdallaan. Ja elokuva kyllä lunasti sen mitä siltä uskalsi odottaa ja vielä vähän enemmän. Katsotaan jos jaksaisin kirjoittaa siitä jonkun vähän tarkemman arvion myöhemmin. Tuskin jaksan, mutta jätän option auki.
Vereen makuun päästyäni, nökötti hyllynkulmassa vielä muoveihinsa jäänyt Wanted-bluray, jonka hurjaan 3,99 euron hintaan taannoin Anttilasta mukaan poimin.. Tässä onkin itselleni ollut todella pulmallinen elokuva: vaikuttaa paperilla ihan järkyttävän hyvältä, mutta jotenkin vain tiedät tulevasi pettymään, ja siksi lykkäät elokuvan katsomista. Eilisestä X-Men: First Classista kuitenkin jäi pieni Jamesin nälkä.. James McAvoyta olen katsellut sillä silmällä (no en sillä silmällä.. paitsi vähän) siitä asti kun näin telkkarista pienen vilahduksen Shakespeare-modernisointien minisarjan Macbethissa. Nimi piti laittaa heti ylös ja ottaa selvää tuosta miehestä, kuka hän oikein on ja mitä hän on tehnyt. Silloin ei vielä juuri mitään, mutta viimeistään Sovituksen myötä nimi tuli tutuksi isommalle yleisölle. Joten, jo näyttelijöidenkin puolesta olin todella innoissani Wantedista. Mutta kun sitä aika paljon haukuttiin, sen katsominen vain jäi. Ja jäi. Ja jäi. Kunnes nyt, rohkeasti levy pyörimään. Ja olihan se ihan kelpo pätkä kaikkiaan! Turhaan pelkäsin.
Tässä vaiheessa tajusin tahattoman salamurhateeman päivän elokuvissa, joten päätin sitten lähteä ihan elokuviinkin, katsomaan eilen ensi-iltansa saanutta Hannaa. (Ennen sitä minun piti katsoa myös Grosse Pointe Blank, kun luulin sen löytyvän digiboksilta tallesta - ei löytynyt. Damn.) En ollut edes traileria nähnyt, vain tämä pieni "SUOMI MAINITTU JEEEEE että me taas ollaan hyviä" -innostus oli nostanut elokuvan tietoisuuteeni, enkä oikeastaan halunnutkaan tietää kuin pakolliset perustiedot. Joskus on kiva yllättää itsensä, kun yleensä käy katsomassa lähinnä leffoja joita on odottanut jo kaaaauan.. Mutta pääosassa Saoirse Ronan ja muutenkin ihan vakuuttava cast, yli-inhimillisiä tappajantaitoja + agenttiseikkailu ympäri maailmaa.. Pakko myöntää että ainekset olivat kohdallaan. Ja elokuva kyllä lunasti sen mitä siltä uskalsi odottaa ja vielä vähän enemmän. Katsotaan jos jaksaisin kirjoittaa siitä jonkun vähän tarkemman arvion myöhemmin. Tuskin jaksan, mutta jätän option auki.
lauantai 4. kesäkuuta 2011
X-Men: First Class
Ensimmäinen varsinainen arvostelupostaus! No siis.. Niin lähellä varsinaista arvostelua kuin minun tajunnanvirtainen kirjoitustyylini pystyy olemaan. Eli hyvin kaukana siitä. Lähinnä kertomus ennakko-odotuksistani ja siitä miten niihin vastattiin. Juonikuvauksia tai sellaista perinteistä saat etsiä muualta.
Minähän olen X-Men-elokuvien hardcorefani ja ollut sitä jo pitkään. The Last Stand jäi kaivertamaan jonkinasteisella tyhjyydellään, vaikka ei se nyt mikään syntisen huono elokuva ollut - ei vain tavoittanut mitään kivaa toimintaa enempää. Yleisesti parjatusta X-Men Origins: Wolverinesta sen sijaan oikeasti pidin, jopa niin että olin sen teatterissa nähtyäni valmis rankkaamaan sen toiseksi parhaaksi kakkososan jälkeen. Se tosin saattoi olla sitä hypetyshuumaa, mutta siinä vaiheessa kun yleisen mielipiteen karu totuus valkeni minulle, tein jonkinlaisen periaatepäätöksen olla katsomatta elokuvaa enää toista kertaa. (Osaltaan siihen vaikutti myös se, ettei sitä koskaan julkaistu kahden DVD:n settinä, kun kaikki aiemmat leffat minulta tässä muodossa löytyi.. En ole turhan perfektionisti kokoelmani suhteen, en..) Siis olihan siinä sivuhahmoja kymmenittäin liikaa, mutta ne minä sivuutin kylmästi, olinhan tullut katsomaan elokuvaa Wolverinesta, katkeraa syntytarinaa ja tiheää turpiinvetoa. (Tässä vaiheessa lienee myös syytä kuitata sivulauseessa se pohjaton pettymys, kun Aronofsky luopui Wolverinen jatko-osan tai rebootin tai minkä ikinä ohjauspestistä. Siinä olisi ollut mielettömän hieno elokuva.)
Jaa, tämän mukapohjustavan höpinän jälkeen lienee kuitenkin aika siirtyä itse pääaiheeseen. First Classin edistymistä seurasin innolla, projektiin kiinnitettiin niin mielenkiintoisia näyttelijöitä ja tietysti Vaughn ohjaamassa - rakastin Kick-Assia, ja Layer Cakekin oli hyvä. Trailerit olivat täydellisiä. Yleensähän tällainen elokuva on tuomittu epäonnistumaan, kun kaikki vain on liian hyvää ollakseen totta.. Sitten, viime viikolla tuli arvosteluita! Positiivisia arvosteluita! Paljon jopa neljän tähden arvosteluita. Vau. En juuri uskaltanut lukea niitä, mutta nyt uskalsin jo antaa itselleni luvan rentoutua. Tänään siis kohti Kuusankoskea ja Studio 123:sta..
Elokuvassa olikin tasan yksi vika. Se oli aivan liian lyhyt. Toki 132 minuuttia on ihan kunnioitettava pituus, mutta kaikkea olisi kaivannut vielä vähän enemmän. Jos se on elokuvan ainoa puute, se on jo ihan kiitettävä suoritus. Kaikki vain yksinkertaisesti toimi, eikä siitä sen enempää, turhaan latelen ylisanoja kaiken mahdollisen kohdalta erikseen. Se oli juuri niin täydellinen setti kuin kattaus antoi odottaa.
Tai no juu, toinenkin vika oli, jos pitää keksimällä keksiä. Ei ollut lopputekstien jälkeistä kohtausta. Tätä on tottunut sarjakuva-/supersankarileffoilta nykyään jokseenkin automaattisesti odottamaan. En sentään jäänyt tapani mukaan yksin tyhjään saliin istumaan, vaan älykkäästi älypuhelimellani googlasin ennen elokuvan alkua "x-men first class after credits" ja opin että mitään odotettavaa ei ole eikä tule ;)
(Ja, kröhöm, jos sen nyt voi viaksi laskea: I do believe we were promised more bromance..)
Nörtimpää katsojaa voisi ärsyttää se, että koko X-Men-saaga menee koko ajan enemmän ristiin itsensä kanssa, mutta itse en suoraan sanoen jaksanut siitä välittää. Näitä nyt vaan lisää ja hop hop.
Pitäisiköhän näihin kirjoituksiin liittää jonkinlainen arvosteluasteikkokin? Hmm, ehkä parempi että en tee niin. Se vain monimutkaistaa asioita, minun kannaltani. Lukijalle se ehkä tekisi asian selkeämmäksi. Anyhow, there you have it, arroparron elokuvablogin ensimmäinen varsinainen postaus - kind-of.
Minähän olen X-Men-elokuvien hardcorefani ja ollut sitä jo pitkään. The Last Stand jäi kaivertamaan jonkinasteisella tyhjyydellään, vaikka ei se nyt mikään syntisen huono elokuva ollut - ei vain tavoittanut mitään kivaa toimintaa enempää. Yleisesti parjatusta X-Men Origins: Wolverinesta sen sijaan oikeasti pidin, jopa niin että olin sen teatterissa nähtyäni valmis rankkaamaan sen toiseksi parhaaksi kakkososan jälkeen. Se tosin saattoi olla sitä hypetyshuumaa, mutta siinä vaiheessa kun yleisen mielipiteen karu totuus valkeni minulle, tein jonkinlaisen periaatepäätöksen olla katsomatta elokuvaa enää toista kertaa. (Osaltaan siihen vaikutti myös se, ettei sitä koskaan julkaistu kahden DVD:n settinä, kun kaikki aiemmat leffat minulta tässä muodossa löytyi.. En ole turhan perfektionisti kokoelmani suhteen, en..) Siis olihan siinä sivuhahmoja kymmenittäin liikaa, mutta ne minä sivuutin kylmästi, olinhan tullut katsomaan elokuvaa Wolverinesta, katkeraa syntytarinaa ja tiheää turpiinvetoa. (Tässä vaiheessa lienee myös syytä kuitata sivulauseessa se pohjaton pettymys, kun Aronofsky luopui Wolverinen jatko-osan tai rebootin tai minkä ikinä ohjauspestistä. Siinä olisi ollut mielettömän hieno elokuva.)
Jaa, tämän mukapohjustavan höpinän jälkeen lienee kuitenkin aika siirtyä itse pääaiheeseen. First Classin edistymistä seurasin innolla, projektiin kiinnitettiin niin mielenkiintoisia näyttelijöitä ja tietysti Vaughn ohjaamassa - rakastin Kick-Assia, ja Layer Cakekin oli hyvä. Trailerit olivat täydellisiä. Yleensähän tällainen elokuva on tuomittu epäonnistumaan, kun kaikki vain on liian hyvää ollakseen totta.. Sitten, viime viikolla tuli arvosteluita! Positiivisia arvosteluita! Paljon jopa neljän tähden arvosteluita. Vau. En juuri uskaltanut lukea niitä, mutta nyt uskalsin jo antaa itselleni luvan rentoutua. Tänään siis kohti Kuusankoskea ja Studio 123:sta..
Elokuvassa olikin tasan yksi vika. Se oli aivan liian lyhyt. Toki 132 minuuttia on ihan kunnioitettava pituus, mutta kaikkea olisi kaivannut vielä vähän enemmän. Jos se on elokuvan ainoa puute, se on jo ihan kiitettävä suoritus. Kaikki vain yksinkertaisesti toimi, eikä siitä sen enempää, turhaan latelen ylisanoja kaiken mahdollisen kohdalta erikseen. Se oli juuri niin täydellinen setti kuin kattaus antoi odottaa.
Tai no juu, toinenkin vika oli, jos pitää keksimällä keksiä. Ei ollut lopputekstien jälkeistä kohtausta. Tätä on tottunut sarjakuva-/supersankarileffoilta nykyään jokseenkin automaattisesti odottamaan. En sentään jäänyt tapani mukaan yksin tyhjään saliin istumaan, vaan älykkäästi älypuhelimellani googlasin ennen elokuvan alkua "x-men first class after credits" ja opin että mitään odotettavaa ei ole eikä tule ;)
(Ja, kröhöm, jos sen nyt voi viaksi laskea: I do believe we were promised more bromance..)
Nörtimpää katsojaa voisi ärsyttää se, että koko X-Men-saaga menee koko ajan enemmän ristiin itsensä kanssa, mutta itse en suoraan sanoen jaksanut siitä välittää. Näitä nyt vaan lisää ja hop hop.
Pitäisiköhän näihin kirjoituksiin liittää jonkinlainen arvosteluasteikkokin? Hmm, ehkä parempi että en tee niin. Se vain monimutkaistaa asioita, minun kannaltani. Lukijalle se ehkä tekisi asian selkeämmäksi. Anyhow, there you have it, arroparron elokuvablogin ensimmäinen varsinainen postaus - kind-of.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)