perjantai 29. toukokuuta 2015
lauantai 23. toukokuuta 2015
Mad Max: Fury Road 3D
Fury Roadin uusintakierroksella sain ehkä toista kertaa elämässäni kiinni siitä täydellisen euforian tunteesta, kun elokuva vain paranee toisella katsontakerralla. Se edellinen oli Drive. Molemmat kolahtivat kovaa jo ensimmäisellä kierroksella, tietenkin, mutta onhan siinä aina se pieni pelko ja jännitys ilmassa - elokuva, minä luotan sinuun, mutta pelkään että petät sen luottamuksen, koska ei mikään voi olla näin timanttinen joka hetki. Ja panokset kovenevat, mitä enemmän elokuvaan rakastut ja mitä pidemmälle se ehtii. Toisella kertaa tiedät sen olevan totta. Että se on kaiken rakkautesi arvoinen, että se ei vedä mattoa altasi. Voit vain istua, fiilistellä ja nauttia ihan täysillä, seesteinen hymy kasvoillasi, imien jokaisen hetken ja yksityiskohdan ensimmäistäkin kertaa intensiivisemmin. Kun ensimmäisen katselun hämmennyksestä ja suurimmasta wow-efektistä on ns. päästy yli (don't get me wrong, tässä elokuvassa on hämmennystä ja wow-efektiä monen vuoden tarpeiksi), ei enää tarvitse.. odottaa mitään. Et vain tuijota valkokangasta lumoutuneena, leuka lattiaan jo ensimmäisessä kohtauksessa loksahtaneena. Lumous ei ole haihtunut mihinkään. mutta se on saanut parikseen rauhan. Varmuuden. Sanat loppuvat kesken kun yritän muodostaa lauseiksi sitä, miten täydellinen elokuva tämä on. Siinä on juuri minulle kaikkea mitä minä voisin elokuvalta pyytää.
perjantai 15. toukokuuta 2015
Mad Max: Fury Road 3D
Puuttuiko ehkä vuoden paras elokuva Odotuslistalta? Ei nyt hätiköidä vielä, onhan tässä vielä vuoden loppuun matkaa, mutta näin saattoi kyllä käydä.
Miksi uusi Mad Max listalta puuttui? Koska olen aina vain epäileväisempi kaikkia jatko-osia, rebootteja ja muita uudelleenlämmityksiä kohtaan, ja sitä neuroottisempi, mitä suurempi klassikko alkuperäisteos on, ja mitä pidempi aika sen teosta on kulunut. Mad Max: Fury Road siis kuulosti näillä mittareilta ensi alkuun aika huonolta ja tarpeettomalta idealta, vaikka post-apokalyptiset dystopiat ovatkin minulle niin rakkaita. Ei vaikka mukana on alkuperäisiä tekijänimiä - eihän tuo Millerin filmografia nyt ehkä ole antanut olettaa, että kuplimassa on jotain todella suurta.
Sitten tuli traileri ja tuli toinen, ja minunkin mielenkiintoni kiihdytti nollasta sataan hyvin nopeasti. Viimeinen pisara oli kriitikoiden ylistys, ja viiden tähden viskely vasemmalta ja oikealta. Eihän tätä mitenkään voinut jättää näkemättä. Ensi-iltaviikonloppu aiheutti pienen dilemman, kun en ollut aivan varma, olenko jo perjantaina reissussa, mutta onneksi Kinollakin järjestettiin ennakkonäytös jo helatorstaina. Ei siis muuta kuin vakipaikka ykkössalista varaukseen ja nauttimaan rytinästä!
What a lovely day. Todellakin. Siinä missä useimpia toiminta- ja muitakin elokuvia vaivaa se, että trailerissa on jo ehditty nähdä kaikki parhaat palat, kenties vielä elokuvan todellisuutta edustavammaksi leikattuina maistiaisina, Fury Roadin traileri on luultavasti entten-tentten satunnaisotanta jotain sieltä ja täältä, koska sellaista materiaalia, jonka mahtavuutta vain tuijottaa silmät selällään ja suu mielipuolisessa virneessä, on niin paljon. Tästä elokuvasta ei juuri toiminta lopu kesken eikä tahti hidastu. Moottorit ärjyvät, räjähdykset raikuvat ja musiikki pauhaa niin että leffateatterin penkki tutisee. Tässä on kaikkea.
Kyllä, tiedän että juuri kritisoin Age of Ultronia siitä että se haluaa olla kaikkea, joten vaikka en AoU:ia haluakaan pakollista enempää ajatella, minun pitänee selventää tätä jotta edes itse muistan, mitä olen ajanut takaa, kun joskus jo kaiken unohtaneena lueskelen vanhoja blogipostauksia. Mutta siinä se ratkaiseva ero onkin. Fury Road onnistuu olemaan kaikkea mitä se haluaakin olla, täydellisessä tasapainossa ja harmoniassa. Tätä kuvaa ei ole yritetty rakentaa sotkemalla sekaisin viiden eri palapelin palasia koska kohderyhmä A tykkäsi yhdestä ja kohderyhmä B toisesta, eikä pidä unohtaa C:täkään, jne. Fury Roadia on tehty vuosikymmeniä kasvatetulla nälällä ja visiolla, ja ilmeisesti niin voimakkaalla sellaisella, että ainakaan Tom Hardy ei ole aina päässyt täysin samalle aaltopituudelle ohjaajan kanssa. Fury Road on näyttävä, ja isolla rahalla tehty, mutta se ei ole vaivaannuttavaa CGI-puuroa jonka kanssa ensimmäiset puoli tuntia kuluu siihen että aivosi löytävät säädöt joilla niihin virtaavaa kuvainformaatiota pitää purkaa. Fury Road on suuri, äänekäs, kaunis. Tarina on, ehkä simppeli ja suoraviivainen, mutta yksinkertaisuudessaan sujuva, mukaansatempaava ja toimiva - ja teemat ovat syvempiä kuin pinnalle näyttää. Ei tule ähkyä siitä, että elokuva yrittää olla ja tehdä liikaa. Kaiken rytinän keskelläkin hahmoihin ehtii tutustua ja samaistua. Kaikenkaikkiaan ei tältä elokuvalta olisi enempää voinut vaatia. Ensimmäinen ajatus elokuvan loputtua olikin, että voisiko jo huomenna uudestaan, ja sama on pyörinyt päässä oikeastaan koko tämän päivän. En minä nyt sentään taida, mutta jos vaikka jonkun vanhan Mad Maxin katsoisi tuskaa lievittämään.
Miksi uusi Mad Max listalta puuttui? Koska olen aina vain epäileväisempi kaikkia jatko-osia, rebootteja ja muita uudelleenlämmityksiä kohtaan, ja sitä neuroottisempi, mitä suurempi klassikko alkuperäisteos on, ja mitä pidempi aika sen teosta on kulunut. Mad Max: Fury Road siis kuulosti näillä mittareilta ensi alkuun aika huonolta ja tarpeettomalta idealta, vaikka post-apokalyptiset dystopiat ovatkin minulle niin rakkaita. Ei vaikka mukana on alkuperäisiä tekijänimiä - eihän tuo Millerin filmografia nyt ehkä ole antanut olettaa, että kuplimassa on jotain todella suurta.
Sitten tuli traileri ja tuli toinen, ja minunkin mielenkiintoni kiihdytti nollasta sataan hyvin nopeasti. Viimeinen pisara oli kriitikoiden ylistys, ja viiden tähden viskely vasemmalta ja oikealta. Eihän tätä mitenkään voinut jättää näkemättä. Ensi-iltaviikonloppu aiheutti pienen dilemman, kun en ollut aivan varma, olenko jo perjantaina reissussa, mutta onneksi Kinollakin järjestettiin ennakkonäytös jo helatorstaina. Ei siis muuta kuin vakipaikka ykkössalista varaukseen ja nauttimaan rytinästä!
What a lovely day. Todellakin. Siinä missä useimpia toiminta- ja muitakin elokuvia vaivaa se, että trailerissa on jo ehditty nähdä kaikki parhaat palat, kenties vielä elokuvan todellisuutta edustavammaksi leikattuina maistiaisina, Fury Roadin traileri on luultavasti entten-tentten satunnaisotanta jotain sieltä ja täältä, koska sellaista materiaalia, jonka mahtavuutta vain tuijottaa silmät selällään ja suu mielipuolisessa virneessä, on niin paljon. Tästä elokuvasta ei juuri toiminta lopu kesken eikä tahti hidastu. Moottorit ärjyvät, räjähdykset raikuvat ja musiikki pauhaa niin että leffateatterin penkki tutisee. Tässä on kaikkea.
Kyllä, tiedän että juuri kritisoin Age of Ultronia siitä että se haluaa olla kaikkea, joten vaikka en AoU:ia haluakaan pakollista enempää ajatella, minun pitänee selventää tätä jotta edes itse muistan, mitä olen ajanut takaa, kun joskus jo kaiken unohtaneena lueskelen vanhoja blogipostauksia. Mutta siinä se ratkaiseva ero onkin. Fury Road onnistuu olemaan kaikkea mitä se haluaakin olla, täydellisessä tasapainossa ja harmoniassa. Tätä kuvaa ei ole yritetty rakentaa sotkemalla sekaisin viiden eri palapelin palasia koska kohderyhmä A tykkäsi yhdestä ja kohderyhmä B toisesta, eikä pidä unohtaa C:täkään, jne. Fury Roadia on tehty vuosikymmeniä kasvatetulla nälällä ja visiolla, ja ilmeisesti niin voimakkaalla sellaisella, että ainakaan Tom Hardy ei ole aina päässyt täysin samalle aaltopituudelle ohjaajan kanssa. Fury Road on näyttävä, ja isolla rahalla tehty, mutta se ei ole vaivaannuttavaa CGI-puuroa jonka kanssa ensimmäiset puoli tuntia kuluu siihen että aivosi löytävät säädöt joilla niihin virtaavaa kuvainformaatiota pitää purkaa. Fury Road on suuri, äänekäs, kaunis. Tarina on, ehkä simppeli ja suoraviivainen, mutta yksinkertaisuudessaan sujuva, mukaansatempaava ja toimiva - ja teemat ovat syvempiä kuin pinnalle näyttää. Ei tule ähkyä siitä, että elokuva yrittää olla ja tehdä liikaa. Kaiken rytinän keskelläkin hahmoihin ehtii tutustua ja samaistua. Kaikenkaikkiaan ei tältä elokuvalta olisi enempää voinut vaatia. Ensimmäinen ajatus elokuvan loputtua olikin, että voisiko jo huomenna uudestaan, ja sama on pyörinyt päässä oikeastaan koko tämän päivän. En minä nyt sentään taida, mutta jos vaikka jonkun vanhan Mad Maxin katsoisi tuskaa lievittämään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)