Ennen Casino Royalea olin periaatteellisella tasolla inhonnut Bond-elokuvia. En ollut nähnyt yhtään sitä edeltävää Bondia, enkä usko että minulla koskaan on sellaista elämäntilannetta, jossa tuntisin niiden näkemisen tarvetta. Siinä missä vanhat jo ajatuksenkin tasolla tuntuivat kuluneilta vitseiltä, Casino Royale oli tuore, uusi alku, nykyaikaan päivitetty, juuri sellainen reunoilta rosoinen elokuva josta minä pidän. Tehokasta toimintaa, päähenkilö jossa on tarttumapintaa, kidutusta ja väkivaltaa ja ihan sitä kaikkea jännää ja ihanaa mistä minä nautin. Jotkut ehkä kitisivät, että tässä vain matkitaan Bourneja sun muita, että Bondilla ei enää entisten kanssa ollut yhteistä kuin nimi - jos näin, niin hyvä. Minun ei niitä entisiä tarvitse nähdä. Kiistanalaista on, tarvitsiko ihmisen kyllä Quantum of Solaceakaan nähdä ja itse asiassa olen katsonut sen vain kerran. Se oli melko tyhjä, turha välielokuva josta kukaan ei tunnu pitävän. Ei siinä nyt mitään eeppisen huonoa ollut, muistan hienoja takaa-ajoja ja itse asiassa en yksityiskohtaisesti paljon muuta. Mutta en silloin pitänyt sitä huonona, joten luotan siihen mielikuvaan. Nyt Skyfallin myötä voin kuitenkin leikkiä että Quantumia ei tapahtunut.
Sam Mendesin käsissä Bond on kokenut taas pienimuotoisen reinkarnaation uusine sävyineen, ja elokuvaa ovat minua valistuneemmat kehuneet jopa sarjan parhaaksi, ja että itse asiassa tämän olisi pitänyt olla tämän uuden sukupolven avaus. Toisille taas on jumittunut päälle se nykyään niin usein soiva levy, että mikä tahansa synkkä elokuva post-TDK on vain laiskaa Nolanilta lainaamista.. Tuo kritiikki se vasta on laiskaa. Kyllä silloin ammoisina aikoinakin tehtiin synkkiä elokuvia, ei TDK nyt niin uraauurtava ollut! Nolan ei ole keksinyt Batmaninsa kanssa pyörää uudelleen. Nyt tuntuu, että kaikkea mitä ikinä kukaan tekee, verrataan Nolanin elokuviin. Herätys hei.
Ja niin loistava kuin Ledgerin Jokeri oli, niin oli niitä vinksahtaneita pahiksia ennenkin. Omalla kohdallani Skyfallin erotti kahdesta edellisestä täysin eri luokkaan nimenomaan se pahis. Javier Bardemin Silvaa ovat kyynikot nimittäneet halvaksi Jokeri-kopioksi, ja yhtäläisyydet toki ovat löydettävissä. Tässä oli sitä kiehtovaa, nerokasta, arvaamatonta, vaarallista, räjähdysaltista, vanhan liiton pahuutta, mitä sietäisi näkevän enemmänkin. Onko näistä piirteistä nyt automaattisesti tullut Jokerin kopioimista, siinä missä mikä tahansa elokuva, joka laittaa päähenkilönsä koville ja on sävyiltään tummempi, joutuu heti suurennuslasin alle: "haa, joku on katsonut TDK:n"? Pelätäänkö niiden käyttämistä siksi? Skyfallissa onneksi ei pelätä, ja Silva on loistava hahmo, jonka taustatarina tuo oikeutusta hänen maaniselle, piirulleen suunnitellulle missiolleen. Jos en pitäisi Craigin Bondista niin paljon, olisin ehkä ollut täysin Silvan puolella tätä elokuvaa katsellessa. Nyt se meni ehkä 50/50. Silva oli elokuvassa kenties se yksittäinen paras asia, ja [pieni spoiler alert] hänessä olisi ollut potentiaalia useampaankin elokuvaan.
Toiminta on näyttävää, no, koko elokuva on näyttävä, tarinassa teemoja ja sisältöä, hahmoissa on sitä tarttumapintaa, he ovat rikkinäisiä ja epätäydellisiä. Mistä minä tässä en pitäisi?
Bond-tematiikasta vain pahimmat kliseet tuntevakin löytää viittaukset ja silmäniskut historiaan. Casino Royalen rankka, osittain väkinäinen pesäero entiseen on lieventynyt joksikin, joka ehkä yhdistää molempien maailmojen parhaat puolet. Onko tämä näistä näkemistäni kolmesta Bondista paras? Ehdottomasti.
Mainitsemisen arvoinen on myös Kino 123:n huikea panostus uusimpaan tekniikkaan, jolla tästä elokuvasta sai varmasti aivan kaiken irti. 110 neliön kangas täydellä laajakuvalla alkoi olla jo sitä luokkaa, että melkein sai päätä kääntää imeäkseen sisään kaiken sen visuaalisen loiston mitä elokuvalla oli tarjota. Uuden projektorin myötä kuva oli aivan huikaisevan tarkka. Äänentoisto on upeaa ja räjähdykset tuntuvat omassa penkissäkin. Ihanaa, Kino, ihanaa. Ihme onkin, että tämä oli vasta toinen kerta kun Kinoon pääsin, kun Taken 2 meni vain Studiolla ja sen jälkeen en ole elokuviin ehtinytkään. Rukoilen, että ensi viikolla vääryyttä korjataan Looperin kohdalla, koska kyllä itken, jos se ei tule Kinolle.
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
sunnuntai 7. lokakuuta 2012
Taken 2
Pari flunssaista viikkoa on pitänyt minut poissa elokuvateatterisaleista yskimästä, mutta nyt.. oli aika Taken 2:n.
Olen hyvin myöhäisherännäinen Taken-fani - katsoin sen vasta menneenä kesänä. Jokusen vuoden se on kummitellut takaraivossani siellä "joskus pitää katsoa" -nälkävuosilistalla, mutta kun hype jatko-osasta alkoi nousta, oli jo pakko selvittää mistä tässä kaikessa on kyse. Ja minä rakastuin. Siinä oli kaikkea. Hihkuin ja pompin tuolillani ja kelasin jo ensikatselulla kohtauksia uusiksi ja uusiksi. Se yllätti minut täysin. Se puhutteli minua. Se oli kaunista väkivaltaviihdettä ja kidutusta, mutta myös aidosti mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joista välitti. Ja kuka ei haluaisi isänsä olevan Bryan Mills, mies joka yrittää paikata etäisen suhteensa tyttäreensä ja on valmis tekemään mitä tahansa (ja se on kirjaimellisesti mitä tahansa) tämän eteen. Or is the last part just me? It could be just me. No, ensimmäiseen siis rakastuin spontaanisti ja voimalla. Ajatus jatko-osasta oli hieman huolestuttava.. Rahat pois tyhmiltä vielä kun rauta on kuumaa. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin se että Liam Neeson sanoo "pelko pois, en olisi lähtenyt mukaan jos tässä ei olisi jotain ideaa" ei ole erityisen lohduttava mainoslause. Liam, katso sitä viime vuosien filmografiaasi. Katso ihan ajatuksella. Katso. Niin..
Olin siis realisti. Se ei voi olla niin hyvä kuin ensimmäinen. Tietenkään. Ei sellaista tapahdu. Vain minun pienissä unelmissani. Ja silti tunnen itseni.. petetyksi. Koska luulin jo, luulin koko ajan, se antoi ymmärtää että se olisi kuitenkin.
Se veti vahvasti eteenpäin ja olin valmis antamaan sille paljon anteeksi koska siinä oli niin paljon hyvää, ja juuri kun alkulämmittelyt turpiinvedon osalta oli hoidettu ja todellisen huvin piti alkaa.. se loppui. MITÄ. En edes ehtinyt ottaa esille sitä "jee, väkivaltaviihdettä" -virnettäni (patent pending). Okei, okei, olen nähnyt Takenin vain extended cutina. En teatteriversiota. En tiedä miten lame se on. Mutta tämä. Tämä oli historian parhaiten pohjustettu pettymys. Ei mitään eeppistä lopputaistelua jossa kaatuu kelmiä vasemmalta ja oikealta mitä kekseliämmillä ja karuimmilla tavoilla. Se vain loppui. Minä halusin verta! Minä halusin irtojäseniä, minä halusin armottomuutta, minä halusin. Minä halusin vaaran tunnetta, minä halusin jännittää. Minä halusin nähdä Liam Neesonin koston enkelinä täydessä mahdissaan, halusin että siitä välittyy se tunne, että hän oikeasti pystyy ja on valmis mihin vain koska hänellä ei ole vaihtoehtoja. Jatko-osa täytyy viedä pykälän pidemmälle, pykälän kovempaa, pykälän raaemmaksi ja karummaksi - muuten se on vain juurikin sitä rahan keräämistä hölmöiltä pois. Nyt se oli laiskempi, kesympi, vailla todellista uhkaa, vailla sitä maanista pakkomielteisyyttä. Kyllä, Bryan sanoi itsekin olevansa väsynyt tähän. Ymmärtäähän sen. Hän on eläkkeelle jäänyt CIA-agentti, uhrannut perheensä uransa takia, ja nyt yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on. Ihan ymmättävää on, että ei hän ehkä halua tappaa satoja ihmisiä paljain käsin vain siksi että pystyy siihen. Hän haluaa vain jatkaa elämäänsä. Mutta siinä tapauksessa tämän elokuvan pitäisi vain olla Millsien iloinen, terapeuttinen perheloma, ei Taken 2.
Ja mitä minä oikeasti halusin, minä halusin nähdä Samin joukkoineen tositoimissa (come on, "Bry's in trouble in Istanbul" - kenen mielestä tuo lause ei jatku "Well, what the hell are we waiting for?" ja pojat tupsahda paikalle juuri sillä ratkaisevalla hetkellä kun tilanne käy jo Bryanillekin liian tukalaksi?). Leppoisa ihana Sam, joka vain grillaa ja golffaa kavereidensa kanssa ja joka [spoiler alert] voi tyynesti tuosta vain soittaa Yhdysvaltain Turkin suurlähetystöön ja pyytää olemaan ampumatta oletettua itsemurhapommittajaa joka on juuri ajanut heidän portistaan läpi. Ja häntä kuunnellaan. (Ja Bry saa jatkaa kostotoimiaan kenenkään välittämättä siitä että hänen villi pakomatkansa on juuri saattanut tappaa tai ainakin vammauttaa lukuisia poliiseja ja siviilejä ja aineellisia vahinkojakin on kertynyt iso liuta..) Minä haluan nähdä mihin he pystyvät tositoimissa, haluan tietää heidän taustatarinansa, haluan tietää sen mitä minulle ei kerrota. Perkele, minä haluan Sam ja kumppanit -spinoffin!
Nyt kun en saanut mitä halusin, unohdan sen paljon mikä siinä oli hyvää, ja huomioni keskittyy niihin pieniin ja suuriin epäloogisuuksiin jotka juonen kulun mahdollistamiseksi oli vain runnottava läpi. Siis ihan totta. Mikä mahdollisti koko elokuvan (tai lähinnä sen, että se ei loppunut päähenkilöidensä sieluttomaan teurastamiseen) oli se, että nämä ah niin nerokkaat rikolliset jättivät tappavan vaaralliseksi ja äärimmäisen kekseliääksi tietämänsä miehen yksin, ilman valvontaa, ilmeisesti tekemättä tälle mitään ruumiintarkastusta. Kuitenkin, tällaisista asioista tai mistään muustakaan en olisi piitannut pätkääkään, jos olisin saanut sen ylimääräisen (vähintään) puolituntisen järjetöntä, mitään säästelemätöntä, armotonta väkivaltaa. Ja rukoilen että kotiteatterijulkaisu sen minulle tuo. If you give me an R-rated extended cut, that'll be the end of it. I will not look for you, I will not pursue you. But if you don't, I will look for you, I will find you, and I will kill you.
Olen hyvin myöhäisherännäinen Taken-fani - katsoin sen vasta menneenä kesänä. Jokusen vuoden se on kummitellut takaraivossani siellä "joskus pitää katsoa" -nälkävuosilistalla, mutta kun hype jatko-osasta alkoi nousta, oli jo pakko selvittää mistä tässä kaikessa on kyse. Ja minä rakastuin. Siinä oli kaikkea. Hihkuin ja pompin tuolillani ja kelasin jo ensikatselulla kohtauksia uusiksi ja uusiksi. Se yllätti minut täysin. Se puhutteli minua. Se oli kaunista väkivaltaviihdettä ja kidutusta, mutta myös aidosti mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joista välitti. Ja kuka ei haluaisi isänsä olevan Bryan Mills, mies joka yrittää paikata etäisen suhteensa tyttäreensä ja on valmis tekemään mitä tahansa (ja se on kirjaimellisesti mitä tahansa) tämän eteen. Or is the last part just me? It could be just me. No, ensimmäiseen siis rakastuin spontaanisti ja voimalla. Ajatus jatko-osasta oli hieman huolestuttava.. Rahat pois tyhmiltä vielä kun rauta on kuumaa. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin se että Liam Neeson sanoo "pelko pois, en olisi lähtenyt mukaan jos tässä ei olisi jotain ideaa" ei ole erityisen lohduttava mainoslause. Liam, katso sitä viime vuosien filmografiaasi. Katso ihan ajatuksella. Katso. Niin..
Olin siis realisti. Se ei voi olla niin hyvä kuin ensimmäinen. Tietenkään. Ei sellaista tapahdu. Vain minun pienissä unelmissani. Ja silti tunnen itseni.. petetyksi. Koska luulin jo, luulin koko ajan, se antoi ymmärtää että se olisi kuitenkin.
Se veti vahvasti eteenpäin ja olin valmis antamaan sille paljon anteeksi koska siinä oli niin paljon hyvää, ja juuri kun alkulämmittelyt turpiinvedon osalta oli hoidettu ja todellisen huvin piti alkaa.. se loppui. MITÄ. En edes ehtinyt ottaa esille sitä "jee, väkivaltaviihdettä" -virnettäni (patent pending). Okei, okei, olen nähnyt Takenin vain extended cutina. En teatteriversiota. En tiedä miten lame se on. Mutta tämä. Tämä oli historian parhaiten pohjustettu pettymys. Ei mitään eeppistä lopputaistelua jossa kaatuu kelmiä vasemmalta ja oikealta mitä kekseliämmillä ja karuimmilla tavoilla. Se vain loppui. Minä halusin verta! Minä halusin irtojäseniä, minä halusin armottomuutta, minä halusin. Minä halusin vaaran tunnetta, minä halusin jännittää. Minä halusin nähdä Liam Neesonin koston enkelinä täydessä mahdissaan, halusin että siitä välittyy se tunne, että hän oikeasti pystyy ja on valmis mihin vain koska hänellä ei ole vaihtoehtoja. Jatko-osa täytyy viedä pykälän pidemmälle, pykälän kovempaa, pykälän raaemmaksi ja karummaksi - muuten se on vain juurikin sitä rahan keräämistä hölmöiltä pois. Nyt se oli laiskempi, kesympi, vailla todellista uhkaa, vailla sitä maanista pakkomielteisyyttä. Kyllä, Bryan sanoi itsekin olevansa väsynyt tähän. Ymmärtäähän sen. Hän on eläkkeelle jäänyt CIA-agentti, uhrannut perheensä uransa takia, ja nyt yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on. Ihan ymmättävää on, että ei hän ehkä halua tappaa satoja ihmisiä paljain käsin vain siksi että pystyy siihen. Hän haluaa vain jatkaa elämäänsä. Mutta siinä tapauksessa tämän elokuvan pitäisi vain olla Millsien iloinen, terapeuttinen perheloma, ei Taken 2.
Ja mitä minä oikeasti halusin, minä halusin nähdä Samin joukkoineen tositoimissa (come on, "Bry's in trouble in Istanbul" - kenen mielestä tuo lause ei jatku "Well, what the hell are we waiting for?" ja pojat tupsahda paikalle juuri sillä ratkaisevalla hetkellä kun tilanne käy jo Bryanillekin liian tukalaksi?). Leppoisa ihana Sam, joka vain grillaa ja golffaa kavereidensa kanssa ja joka [spoiler alert] voi tyynesti tuosta vain soittaa Yhdysvaltain Turkin suurlähetystöön ja pyytää olemaan ampumatta oletettua itsemurhapommittajaa joka on juuri ajanut heidän portistaan läpi. Ja häntä kuunnellaan. (Ja Bry saa jatkaa kostotoimiaan kenenkään välittämättä siitä että hänen villi pakomatkansa on juuri saattanut tappaa tai ainakin vammauttaa lukuisia poliiseja ja siviilejä ja aineellisia vahinkojakin on kertynyt iso liuta..) Minä haluan nähdä mihin he pystyvät tositoimissa, haluan tietää heidän taustatarinansa, haluan tietää sen mitä minulle ei kerrota. Perkele, minä haluan Sam ja kumppanit -spinoffin!
Nyt kun en saanut mitä halusin, unohdan sen paljon mikä siinä oli hyvää, ja huomioni keskittyy niihin pieniin ja suuriin epäloogisuuksiin jotka juonen kulun mahdollistamiseksi oli vain runnottava läpi. Siis ihan totta. Mikä mahdollisti koko elokuvan (tai lähinnä sen, että se ei loppunut päähenkilöidensä sieluttomaan teurastamiseen) oli se, että nämä ah niin nerokkaat rikolliset jättivät tappavan vaaralliseksi ja äärimmäisen kekseliääksi tietämänsä miehen yksin, ilman valvontaa, ilmeisesti tekemättä tälle mitään ruumiintarkastusta. Kuitenkin, tällaisista asioista tai mistään muustakaan en olisi piitannut pätkääkään, jos olisin saanut sen ylimääräisen (vähintään) puolituntisen järjetöntä, mitään säästelemätöntä, armotonta väkivaltaa. Ja rukoilen että kotiteatterijulkaisu sen minulle tuo. If you give me an R-rated extended cut, that'll be the end of it. I will not look for you, I will not pursue you. But if you don't, I will look for you, I will find you, and I will kill you.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)