The Grey

Jakomielitautinen leffamakuni ajoi minut eilisten Oscar-ehdokkuusrohmujen jälkeen katsomaan yleisesti parjatuksi ymmärtämääni elokuvaa Liam Neesonista vetämässä susia turpaan. Mistä elokuvasta minä pidin eniten? Ehkä Liam Neesonista vetämässä susia turpaan.

Poikkeuksellisesti olin varautunut johonkin paljon huonompaan, kuin mitä luvassa oli. Minä olin todella jostain saanut sen käsityksen, että tämä olisi riittävän hyvällä tavalla huono, typeryydessään jo koominen elokuva. Mutta ei! Olivathan ne yliluonnolliset sudet juuri sopivan kökköjä ollakseen huvittavia. Ja kliseet, olihan siinä kliseitä. Olen oppinut pitämään kliseistä. Ne ovat tuttuja ja turvallisia. Se on perinteiden kunnioittamista. Halusin nähdä rujoa toimintaa ja virnuilla tyypillistä väkivaltaviihdevirnettäni epäsopivissa paikoissa, mutta mielenkiintoisinta elokuvassa olikin lopulta se suoranaisen tyylilajin vaihdon jälkeinen yllättävän tiiviiksi rakennettu eloonjäämisen kamppailu, raadollisen kauniit hetket joissa ymmärretään suurempia totuuksia elämästä ja kuolemasta.

Neeson tietysti veti karismallaan ja esittämänsä Ottwayn ihailtavan monimutkaisella hahmolla ja taustatarinalla pisteet kotiin, muut olivat pelkkiä onttoja statisteja tässä näytelmässä. Ottwaysta haluaa pitää, hänen puoliaan haluaa pitää. Hän on mies joka on jo luovuttanut, mutta joka näiden haasteiden edessä löytää jostain voimaa selviytyä.

Minä pidän susista. Minä ymmärrän että tämä elokuva on jokaisen sudentappokiihkoilijan märkä uni ja että sen taustalla on ties mitä öljy-yhtiöiden rahoitusta, politikointia sun muuta ja että sen boikotoimiseksi kampanjoi taho jos toinenkin. Minä en nyt jaksa välittää. Se on elokuva. Viihdyttävä, yllättävän viihdyttävä sellainen. Fuck PETA.

Jälkieditoitava lisäksi on ajatus jonka unohdin: jos ja kun joskus kuolen, haluan että Liam Neeson selostaa sen.

Lisäksi toinen hieman spoilaava jälkieditointi: vaikka se kohtaus iski kaikesta irroitetulla kauneudellaan, olin kaiken toiminnan tiimellyksessä unohtanut sen autuaasti elokuvan loppuessa, ja vasta kun myöhemmin kelasin leffaa päässäni muistin sen, ja tietysti siinä vaiheessa tiesin miksi Liam osasi puhua kuolevalle niin kauniisti. Ja meinasin itkeä vähän.

Pappi lukkari talonpoika vakooja

Ja heti Sotahevosen perään olikin luvassa Pappi lukkari talonpoika vakooja. More Benedict Cumberbatch goodness, yay. Mitä ilman tuskin olisin elokuvaa kiinnostunut katsomaan. Parhaan brittielokuvan Baftankin voittanut vakoiluelokuva oli ennakkotietojen perusteella aika kaukana minun comfort zoneltani, enkä kovinkaan väärässä ollut. Hiljainen, hillitty ja harmaa, hitaasti etenevä ja jostain-mutta-ei-paljon-mistään kertova. Tämä siis oli tiedossa, mutta jos tätä menisi katsomaan vauhdikasta, toiminnallista agenttitrilleriä odottaen, saisi kyllä pettyä karvaasti.

Elokuva oli rapiat kaksi tuntia hienovaraista laatunäyttelyä ja siinähän se jokseenkin olikin. Juoni ei ollut erityisen monimutkainen vaikka sitä sellaiseksi (ainakin jenkkiyleisön toimesta mutta se nyt kertonee enemmän yleisöstä...) on kuvailtukin, toivoin vähän enemmän aivopähkinää ja jännitettä tai oikeastaan ihan mitä tahansa mutta jotain tähän kuvioon. Nyt elokuva oli vain liian hiljainen ja harmaa minun makuuni. But it had quite a lot of Benedict Cumberbatch. Kaikkea ei voi saada, kuten todettua. (Ja minun ehkä pitää katsoa pian taas Sherlockia.)

Tämä menee siis taas kategoriaan "pystyn teoreettisella tasolla ymmärtämään miksi tämä elokuva on monen mielestä viiden tähden elokuva, mutta ei se tarjonnut minulle henkilökohtaisesti yhtään mitään". Ja minä en jaksa arvostella elokuvia teoreettisella tasolla.

Sotahevonen

Oscar-huuman ja Benedict Cumberbatch -pakkomielteeni johdosta oli määrä katsastaa tänään peräti kaksi elokuvaa, joista ensimmäisenä Steven Spielbergin ohjaama Sotahevonen. Luin elokuvan perustana olevan kirjankin ennen elokuvan katsomista, joten taustatyö oli tehty. Lähinnä siitä syystä, että oli syytä kartoittaa hysteeristen itkunpurkausten riskit jo ennen elokuvaa (ja mahdollisesti jättää se katsomatta, jos oikein huonolta näyttäisi). Kirja kertoikin liikuttavan, mutta kauniin tarinan sodan kauheuksista hevosen näkökulmasta nähtynä.

Vaikka asian blogini lukijoiksi tunnustautuneet tietävätkin (ja tilastojen perusteella höpinöitäni ei kukaan muu juuri lue, jos aina hekään, ja useimmiten nämä ovat sitä tasoa että ehkä hyvä niin), on syytä painottaa: minun elämäni on hevosia. Se on tyhjentävin tapa ilmaista tämä asia. Tämä luonnollisesti sävyttää aika vahvasti minun elokuvakokemustani, ja itse asiassa koko intoa katsoa tätä elokuvaa.

Yhtä tyhjentävästi voin sanoa, että tämä elokuva ei ehkä paljonkaan anna ihmiselle, jonka elämä ei, edes osittain, ole hevosia. Se antaa kauniita kuvia ja maalauksellisia maisemia, välähdyksenomaisia ihmiskohtaloiden selaamista ja vanhan liiton kliseisen eläinelokuvan hengessä Lassie palaa kotiin. Se antoi minullekin huomattavasti vähemmän kuin oletin. No, minähän oletin niitä hysteerisiä itkunkohtauksia, mutta loppupeleissä elokuvan herättämät tunnereaktiot olivat yllättävän laimeita. Kirjan lukeminen ennen elokuvaa saattoi tavallaan olla virhe, koska kun olin jo jännittänyt tarinan läpi kerran, vei se aika paljon intensiivisyyttä katsomiskokemuksesta pois, kun loppuratkaisu oli tiedossa. Jäin myös liikaa vertailemaan kohtausten toteutuksia ja paikoin vähän ihmeellisiäkin ratkaisuja sovituksessa. Kun tällaisella elokuvalla on kestoa jo liki 2,5 tuntia, on ehkä hullua toivoa että se olisi pidempi, mutta kun monet sinänsä merkitykselliset osiot kirjasta vain hutaistiin läpi, siitä jäi paljon sisältöä uupumaan. Siinä vain kuljettiin paikasta toiseen ja ihasteltiin niitä maisemia matkalla, esiteltiin hahmoja joihin ei ehtinyt tutustua sen vertaa että heidän kohtaloistaan olisi välittänyt. Kirjan tärkein pointti, sodan kauheus ja turhuus, jota tuodaan ilmi viattoman silminnäkijän kautta (jolle myös sotilaat synkkinä hetkinään paljastavat todelliset tuntonsa), oli vähän unohduksissa. Mikä oli todella harmittavaa, koska juuri siinä piili tarinan potentiaali. Elokuva saikin minut arvostamaan kirjaa, jota en ensi lukemalta pitänyt kovin kummoisena (missä osatekijänä kyllä oli hävettävän huono hevostermistön käännös, mitä en voi sietää ja mikä koko ajan häiritsi lukemista).

Tällaisenaan elokuva oli ehkä sotakohtauksiltaan ja teemoiltaan liian rankka koko perheen hyväntuuliseksi eläinelokuvaksi, mutta kuitenkin vähän liikaa eläinelokuva (hyvässä ja pahassa) niille, joihin sotaelokuva vetoaa. Vähän omituinen tapaus siis. Tästä huolimatta se on jo tuplannut budjettinsa lipputuloissa, eli on se yleisönsä löytänyt kuitenkin. Spielberg-tuotannosta kun puhutaan, olihan se kaikin puolin taitavasti tehty elokuva. Mutta käsikirjoituksen hiomiseen olisin kyllä uhrannut hieman enemmän työtä. Minä odotin niiiiiin paljon enemmän tunnetta. Minä halusin tulla ulos salista silmät punaisena, nenäliinapaketin kuluttaneena. Mutta ei. Kaikkea ei voi saada.

Hugo 3D

On jo jokseenkin kulunutta todeta että Hugo ei ole vain elokuva, se on ylistys koko elokuvataiteelle, elokuvan historialle, rakkaudelle elokuvantekoon. Mutta näkemisen jälkeen ei sitä voi välttyä toteamasta.

Vielä kuluneempaa on sanoa, että Scorcesen ensiyrittämä 3D:n parissa on ehdottomasti kunnianhimoisin, ja myös onnistunein ja häikäisevin yritys kolmiulotteisuuden kanssa. Niin paljon enemmän kuin Avatar, olen valmis sanomaan. Mutta juuri tällaisia elokuvia varten koko teknologia on kehitetty, ja tällaisten elokuvien takia on rikollista syyttää sitä vain ohimeneväksi muoti-ilmiöksi, jolla yritetään rahastaa ihmisiä myymällä kikkoja ilman sisältöä. Saumatonta, kaunista, taitavaa kuvien leikkiä. Eikä mikään ollut päälleliimattua, pikkusievää, itsetarkoituksellista. Silkkaa taianomaista täydellisyyttä. Oikeissa käsissä 3D on tulevaisuus, ei vain tämänhetkinen villitys.

Ja kaikki tämä yhdistettynä liikuttavaan, tunteelliseen, lumoavaan, jännittävään seikkailuun, tarinaan rikkinäisistä, yksinäisistä ihmisistä jotka löytävät paikkansa ja toisensa.

All the awards. To this movie. Now. Minulla oli skeptisyyteni elokuvaa kohtaan, mutta rakastuin täysin.

Trailerimaniaa

Viime päivät ovat olleet suorastaan villejä, mitä trailereihin tulee. Alkaen siitä, että M:I 4:n alussa näin sekä The Dark Knight Risesin että Hobitin trailerit ensimmäistä kertaa valkokankaalla. On se vähän eri asia kuin oman läppärin ruudulta tihrustaen.. ♥ No, sunnuntaina oli tietysti vuorossa Super Bowl joka ei suinkaan kiinnosta urheilullisesti vaan sen takia, että sen yhteydessä nähdään monia uusia trailereita, kuin myös isolla rahalla tehtyjä hyviä mainoksia. Kaikki Super Bowl -mainokset näkeepi täältä.. Itse kuitenkin valvoin yöhön asti odottaen mitäpä muutakaan kuin The Avengersin uutta traileria. Eikä ollut syytä pettyä, kivasti uutta materiaalia ja arvattavan ihanaa sananvaihtoa Lokin ja mr. Starkin välillä :D Miksi ei voi olla jo toukokuuuuuuuuu....



Eikä siinä vielä kaikki. Myös The Amazing Spider-Man sai uuden trailerin maanantaina. Pakko sanoa että ensimmäinen traileri oli vähän tylsä - se ei antanut mitään perusteluja sille, miksi koko reboot on oikeutettu näinkin pian Raimin trilogian jälkeen. Mutta uudessa trailerissa on ihan eri henki ja selvästi Hämistä ollaan viemässä hahmona vähän erilaiseksi kuin edellisissä leffoissa - itse asiassa enemmän sellaiseksi mikä se sarjakuvissa on (tai näin ne asiasta ymmärtävät kovasti sanovat). Itsehän en kauheammin mitään sarjakuvia ole koskaan lukenut, olen vain hurahtanut näihin sarjakuvaleffoihin.. Mutta tämä traileri siis nosti The Amazing Spider-Manin ehdottomasti sieltä "no pitää tämä kai nähdä, saa nähdä mitä siitäkin tulee.." -tunnelmista oikeutetusti vuoden 2012 odotetuimpien leffojen seuraan.



Eikä kahta ilman kolmatta! Iron Sky jostain syystä puuttui aiemmasta 2012-postauksestani (sanoinhan että unohdan jotakin), mutta toki tämän projektin kehittymistä on jo vuodet seurattu suuremmalla tai pienemmällä mielenkiinnolla, ja alun huvitus absurdia asetelmaa kohtaan on kehittynyt aina vain suuremmaksi innostukseksi. Teaserinpätkä julkaistiin jokin aika sitten ja nostatti aika suuret odotukset. Ja tänään julkaistiin kunnon traileri! Leffa saa pian maailmanensi-iltansa ja saapuu Suomeenkin 4.4. Tai itse asiassa se saapuu valittuihin teattereihin jo hieman aiemmin ja itsekin olen lippuni jo ostanut Kuusankosken ennakkonäytökseen 16.3.. :)

Mission: Impossible - Ghost Protocol

Minun pitäisi kertoa tässä kuinka minulla on vain hämäriä muistikuvia kahdesta ensimmäisestä M:I-leffasta ja kuinka kolmosta en ole nähnyt ollenkaan ja tehdä itselleni perinteinen tylsä pohjustus, but MY GOD en voi muuta kuin miettiä adjektiiveja jotka olisivat tuon elokuvan arvoisia. Joten suoraan asiaan.

Mission: Impossible - Ghost Protocol oli rehellisesti ja rakkaudella tehty täydellinen toimintaelokuva. Suorastaan esimerkillinen, oppikirjapainos josta muut vain voivat ottaa mallia. Häkellyttävän hieno. Hahmojen tai historian tuntemista ei vaadittu, leffaan pääsi samantien sataprosenttisesti sisään. Se rullasi niin sujuvasti että sitä on vaikea edes ymmärtää. Toiminnan ja huumorin symbioosi oli saumaton, ei mitään huonosti sijoiteltuja irtovitsejä jotka pysäyttävät koko elokuvan kulun. 2 tuntia ja 13 minuuttia täyttä vauhtia täynnä kaikkea, ilman että tahti tuntuu liian nopealta, ilman että mitään on liikaa. Elokuva ei edes yrittänyt olla liikaa: lajityypin kliseet otettiin ihailtavan tosissaan, miksi sitä pyörää uudelleen keksimään, ja teki sen niin rakastavasti että siitä tuli vain lämmin ja onnellinen tunne. Hauskoja vimpaimia ja vempeleitä, eksoottisia tapahtumapaikkoja jotka vaihtuvat vilauksessa, koko maailman kohtalo vaakalaudalla ja vain muutaman ihmisen käsissä. Jopa pääpahis (vain harmittavan hajuttomaksi ja mauttomaksi jätetty) joka ei suinkaan halua valtaa, tai rahaa, vaan todellakin maailmanlopun ydinsodan jälkimainingeissa. Kaikki tämä saa aivoni sulamaan epävireiseksi massaksi joka jopa pitää Tom Cruisea kauniina ja ihmeellisenä. Ja minä en pidä Tom Cruisesta.

Ottaen huomioon lähtökohdat joissa lähdin katsomaan elokuvaa siksi että minut oli traileria koko syksyn tuputtamalla aivopesty siihen ajatukseen että minun on pakko, en mitenkään voisi olla tyytyväisempi siihen. No, en voi väittää etten olisi odottanutkin tältä jotain, Brad Bird on sentään Brad Bird, The Incredibles on itse asiassa ehdoton Pixar-suosikkini, sehän on käytännössä täydellinen elokuva. Ja niin oli tämäkin. Se vain oli täydellinen. Lajityyppinsä sisällä. Minä näen elokuvat aina lajityyppinsä sisällä. Minusta olisi epäreilua nähdä ne muulla tavalla. Ei genreuskollisuudessa ole mitään pahaa. Ei toimintaelokuvasta tarvitse tehdä mitään elämää suurempaa. Silloin yleensä mennään metsään, kun yritetään liikaa erottua joukosta. Ottaa etäisyyttä juuriin. Sillä otetaan etäisyyttä vain genren ystäviin, kun ei nähdä vahvuuksia niissä asioissa, joihin katsojat alun perin ovat rakastuneetkin. M:I 4 ei epäile itseään, se uskoo sataprosenttisesti siihen mitä se on ja tekee kaiken täysillä. Se on kaunis katsoa, kaunis kuunnella, vain uskomattoman nautittava elämys. Aaaaah.

Puss in Boots 3D

Shrek-kvadrilogian ehdottomasti parhainta antia oli kakkosleffassa mukaan matkaan tullut Puss in Boots. Rakastuin hahmoon jo kauan ennen kuin pääsin katsomaan koko elokuvaa, eikä se pettänyt. Puss olikin varmaan suurin syy siihen miksi ylipäänsä vaivauduin katsomaan kolmos- ja nelososaa sarjasta. Omasta leffasta puhuminen taisi alkaa jo heti kakkosen jälkeen eli ideaa on vuosia enemmän tai vähemmän vakavissaan pyöritelty, mutta vasta 2011 tämä saatiin Jenkeissä pihalle, ja nyt siis myös meillä. Mutta oliko lopputulos odotuksen arvoinen?

Totta puhuen, oli se! Leffassa ei ollut puolikastakaan viittausta Shrekeihin, ja se oli näin hyvin itsenäinen "esiosa", mistä olin erittäin tyytyväinen - sen voisi katsoa vaikka sellaisenaan Shrekejä näkemättä. Reippaalla tahdilla läpiviety tarina rullasi sujuvasti, vaikka sisältö ei mitään elämää suurempaa ollutkaan. Tärkeintähän oli se että Puss ei menetä charmiaan, eikä siitä ollut pelkoa :D Hauskoja hetkiä riitti, ja kissaihmisenä minua ainakin nauratti monesti "siis just noinhan kissat tekee!" -tyyppiset pikku oivallukset, joita ei niin kissoista välittävä ei ehkä huomaakaan. Näillä olikin ehkä sitten korvattu Shrekeistä tutut pop-kulttuuriviittaukset, ne nimittäin olivat liki tyystin poissa (Zorro-teema tietysti vei vahvasti koko elokuvaa, ja oli muutamia pienempiä heittoja). Myös satumaailmasta oli siirrytty asteen totisempaan ilmapiiriin - kaikkiaan leffa teki pientä pesäeroa monessakin suhteessa Shrekeihin, mistä itse kyllä pidin. Neljänteen leffaan mennessä se kuvio oli jo vähän nähty.

3D on kovasti kiistelty seikka elokuvissa, mutta omasta puolestani olen ihastunut hyvin toteutettuun 3D:hen, erityisesti animaatioissa. Puss in Bootsissa näky olikin kautta linjan silmiähivelevän sulavaa. Itse kävin leffasta katsomassa originaaliäänillä olevan version (kuten aina ja kaikesta, jos vain mahdollista - tai sitten yleensä jätän katsomatta, suomidubit ei oikein ole mun juttu), ja kuten odottaa saattoi, Banderas ja kumppanit tekivät tasaisen varmaa työtä. Ihan joka suhteessa luokittelisin siis onnistuneeksi tämän elokuvan :)