Drive

Kyllä. Kävin katsomassa Driven uudelleen. Jotta tämä asettuisi oikeaan mittakaavaan, kerrottakoon että viimeinen ja muistaakseni myös ainoa elokuva, jonka olen vaivautunut katsomaan elokuvateatterissa kahdesti, oli Kuninkaan Paluu. So that was a very, very long time ago. Drive jäi kuitenkin Studio 123:n  esityslistalle harvoilla esityksillä roikkumaan ja tässä olen jo kaksi viikonloppua ollut äärimmäisen pettynyt kun en muilta kiireiltäni päässyt sitä katsomaan, ja luullut että viimeinen tilaisuus meni siinä. Tämän viikon ohjelman ilmestyessä sille oli kuitenkin laitettu vielä yksi näytös tälle päivälle. Se oli siis now or never ja valitsin ensinmainitun, koska tämä nyt vain oli aivan pakko nähdä teatterioloissa vielä uudelleen. Vaikka ensimmäinen katsomiskokemus olikin aivan huikea, on aina vaarana että sitten kun puolen vuoden odotuksen ja hypetyksen (ja soundtrackin puhkisoiton) jälkeen saat DVD:n (tahi Blu-rayn.. mikä on sellainen kaikenkattava yhdistävä termi? kotiteatterijulkaisu? sekö se on? kai se on, vaikka ei minulla kyllä ole kotiteatteria) lopultakin hyppysiisi, tulee katsomisen jälkeen vain semmoinen laimea "mikä tässä nyt olikaan niin hyvää" -fiilis. Ei välttämättä sen vuoksi ettet edelleen pitäisi elokuvasta. Mutta kun mielessäsi olet kasvattanut ensikatsomisen jälkeisiä fiiliksiä potenssiin sata, ei se enää vastaa sitä mielikuvaa. Se on kuin huono kopio siitä, mitä ensimmäisellä kerralla muistit nähneesi. (Sitten on vielä sarjassamme elokuvat, jotka vaativat teatteriolosuhteet päästäkseen vapauttamaan kaiken potentiaalinsa. Minulle näitä ovat mm. Avatar ja Black Swan. En usko että kumpaakaan niistä haluan nähdä toiste.)

Tämän pohjustuksen jälkeen voisi tietysti luulla, että Driven toinen katsomiskerta oli musertava pettymys.

NOPE! Se oli seesteisen kaunis ja ihana elämys. Siinä missä ensikatsomalla en aivan malttanut asettua elokuvan verkkaiseen tahtiin tunnelmat nostavan alkukohtauksen jälkeen, toisella kerralla annoin itseni alusta asti heittäytyä sataprosenttisesti elokuvan mukaan, vain fiilistellä niitä kuvia, sitä tunnelmaa ja musiikkia, Goslingin paljonpuhuvaa hiljaisuutta. En odottanut mitään, elokuvan ei tarvinnut voittaa minua puolelleen tällä kertaa. Tällä kertaa nautin elokuvan alusta jopa enemmän kuin lopusta. Sillä kuten tavallista, se mikä ensinäkemältä oli (positiivisesti) yllättävän raakaa elokuvaväkivaltaa, ei enää toisella kertaa tuntunut juuri miltään. No, ainakin oli se ensimmäisen kerran riemu ja sitä ei kukaan vie minulta pois. Kaikkiaan elokuva kuitenkin vain parani uudella kierroksella ja entistä vahvemmin uskon, että tämä tulee olemaan niitä elokuvia, joita katson kyllästymättä uudelleen ja uudelleen ♥

Drive

Jo matkalla elokuviin yritin vakuutella itselleni, että koska Drive hyvinkin saattaa olla Parasta Ikinä, se ansaitsee ihan oikean, standardimallisen elokuva-arvostelun näiden minulle tyypillisten tajunnanvirtaisten vuodatusten sijaan. Voisin tietysti yrittää, mutta mitä hauskaa siinä muka olisi. Maailma on pullollaan leffa-arvostelusivustoja, joista voitte lukea kliinisen analyysin siitä miten Drive on lajityyppinsä mestariteos blaablaablaaaaa. Menkää siis etsimään niitä, jos niitä haluatte lukea. Tämä on minun blogini, ja minä kirjoitan mitä ja miten haluan.

Minä aloitan tämän pyytämällä anteeksi Ryan Goslingilta. Ennen Crazy, Stupid, Lovea en tiennyt sinun olemassaolostasi. Anteeksi.

Toisekseen, haluan tuoda esille sen, että minun silmissäni ei ole olemassa sellaista käsitettä kuin "liiallinen väkivalta" elokuvissa. Olen kasvanut aivan vääränlaisten elokuvien parissa siihen. Jos VET lupaa elokuvassa olevan "realistista, erittäin veristä, yksityiskohtaista, liioiteltua ja raakaa väkivaltaa" ja lätkäisee sille K18-leiman, tiedän hymyileväni läpi koko elokuvan, vaikka se olisi yleisellä mittapuulla huono. (Tiedän, minulla on yleisellä mittapuulla vikaa päässä.)

Mutta nyt puhumme elokuvasta, joka oli Palme d'Or -ehdokas ja pokkasi Cannesista parhaan ohjaajan palkinnon. Elokuvasta, jonka on ohjannut Nicolas Winding Refn, mies Bronsonin takana. Bronsonia veljeni käski minun katsoa pitkään, mutta lopullisen kipinän löysin silloin kun Tom Hardy castattiin Baneksi The Dark Knight Risesiin, ja luonnollisesti pidin elokuvasta paljon, koska se oli kuin minulle tehty.

Näiltä pohjilta en edes vaivautunut katsomaan Driven traileria ennen elokuvateatteriin lähtöä. Ei ollut tarvetta. Muutaman arvostelun pohjalta tiesin elokuvasta jo liikaakin, enkä halunnut enää yhtään enempää ennakko-odotuksia. Hypelevel oli kohtuullisen korkealla - toisaalta, tämä oli niitä harvoja tapauksia, joissa en edes osannut pelätä elokuvan olevan huono. Se vain ei ollut vaihtoehto.

Silti meni jonkin aikaa siihen, että Drive voitti minut lopullisesti puolelleen "no onhan tämä ihan hyvä" -asteelta. Siis tarinan puolestahan se oli suoraviivaisen yksinkertainen, ja kuten jo sanoin, tiesin siitä liikaa. Elokuvan juonikuvaus kertoo melko suoraan jotakuinkin ensimmäisen tunnin sisällön, ja leffahan ei kestä edes kahta tuntia. Saman tarinan olisi voinut kertoa aivan toisenlaisella elokuvalla. (Tosin silloin pääosassa olisi Jason Statham ja -- itse asiassa se elokuva on jo tehty.) Ilman ennalta annettua lupausta äärimmäisestä väkivallasta, kauniita kuvia, tiivistä leikkausta, ja uskomattoman lumoavaa soundtrackia olisin jo saattanut kyllästyä Goslingin vähän.. vässykkämäiseen olemukseen. Mitä ikinä tapahtui, hän vain hymyili ja oli hiljaa. (Vässykkä tässä yhteydessä omasta näkökulmastani puhtaasti positiivisessa mielessä kuvaamaan sosiaalisesti kömpelöä ihmistä, jonka seurassa ei tulisi kiusallisia hiljaisuuksia, koska molemmat mieluummin olisivat hiljaa jos ei olisi mitään sanottavaakaan. Tavalliset ihmiset kuitenkin vaativat jonkinlaista kykyä sanalliseen kommunikointiin, jostain syystä.. Tämä aihe ei kaikessa laajuudessaan kuulu tänne joten enempää avautumatta voin vain todeta vahvasti samaistuvani päähenkilön haluun olla "a real human being" mutta kyvyttömyyteen olla sitä.) Paketti oli siisti, tyylikäs, vähäeleinen, tunnelmallinen, vaan se ihan pikkuriikkinen viimeinen niitti puuttui.. Ja sitten, varsinainen toiminta alkoi ja kaikkialla oli verta ja rutisevia luita.. Oi, siellähän minä taas hihkuin penkissäni se idioottimainen vakiovirne naamallani. Ah. (Tiedän kyllä, minulla on yleisellä mittapuulla vikaa päässä.)

Ja loppujen lopuksi. Aina muutaman kerran elämässä ihmisellä on ilo ja etuoikeus nähdä elokuva, josta välittömästi tietää, että se tulee olemaan yksi lempielokuvistasi koko loppuelämäsi ajan. Kenties oman aikamme klassikko. Tänään sattui yksi niistä kerroista. Se tunne kun lähdet salista ja täriset innosta koko kotimatkan. Tässä elokuvassa ei ollut mitään, mistä en olisi pitänyt. Tiedän että tulen katsomaan sen kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja uudelleen.



Edit: Katsoin trailerin, ja jessus että olen kiitollinen etten katsonut sitä ennen elokuvaa. Siis siinähän oli ihan kaikki.