X-Men: Days of Future Past 3D

LOPULTAKIN! No, todellisuudessahan leffaa olisi ennakoissa jo päässytkin katsomaan kaksi päivää, mutta kun lippu oli jo tälle perjantaille varattu, työajat aina haittaavat harrastuksia (tai harrastukset yöunia, jos niitä haluaa siitä huolimatta arki-iltaisin harrastaa) ja kun vielä keskiviikko venähti jo aamun puolelta Supernaturalin kauden päätöksen livenä katselun vuoksi, oli turvallisinta pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa

(ja just nyt piti sitten lukea uutinen että Edgar Wright on jättänyt Ant-Manin HIP-VITUN-HEI mutta yritetään päästä sen yli but also life seems kind of pointless)

Okei, vedetään syvään henkeä ja yritetään aloittaa jostakin. (why god why) Kuten olen tullut blogissa varmaan useampaankin kertaan maininneeksi, DOFP oli ehkä eniten odottamani elokuva tältä vuodelta. Olin kuitenkin noin 50 % täyden hypen vallassa ja loput 50 % aivan varma siitä, että näin sekavista aineksista ei voida saada hyvää elokuvaa, ja tuntui että mitä lähemmäs ensi-iltaa päästiin, se jälkimmäinen puolisko alkoi ottaa valtaa minusta. Ja jollain oudolla tavalla olen koko ajan ollut täysin sinut sen kanssa. Ehkä tämä elokuva ei ole hyvä elokuva. Ehkä se yrittää liikaa. Ehkä siinä on liikaa hahmoja. Ehkä Foxin olisi pitänyt malttaa hetki universuminrakennuksensa kanssa. Ehkä se oli tuomittu epäonnistumaan..

Huojennuttavaa oli, että elokuva oli kuin olikin hypensä arvoinen, ja menee ainakin henkilökohtaisessa X-rankingissani ehkä heti First Classin perään. Kaikkiaan minulla on nyt aika vahva luotto siihen että X-Meneillä on vielä paljon annettavaa tulevaisuudessa - kunhan ne Wolverinen sooloelokuvat nyt saataisiin jo kuriin, mutta kun ei.

Ajatukseni ovat Ant-Manissa joten vältymme analysoivalta aivotoiminnalta tai pitkiltä tunnepurkauksilta. Aivotoiminta nyt ei koskaan hyrrää kovn vahvoilla mutta jälkimmäisiä olisi muutama muhimassa, mutta ne ovat spoilerisisältöisiä ja merkityksetöntä jankkaamista joten annetaan olla..

Godzilla 3D

GOJIRA!!!

Olipa kerran pieni ja viaton, noin 12-vuotias Krista joka rakasti mm. katastrofielokuvia ja hirviöitä. Tästä voidaan vetää nopea johtopäätös että Kristan ehkä suurin elokuvahäpeäpilkku on, että Krista rakasti (ja varmaan jollain tasolla edelleen rakastaa..) vuoden 1998 jenkki-Godzillaa, jota yleisesti pidetään kai ihan törkeän kamalana elokuvana. Osaan edelleen antaa genre-elokuville niiden synnit anteeksi, joten ehkä minussa oli sitä vikaa jo nuorempana.. Haluan kuitenkin pitää kiinni siitä että elokuva oli joskus minulle tärkeä, ja täten en sitä ole vuosiin nähnyt enkä tule luultavasti enää koskaan näkemäänkään.

Vuoden 2014 Godzilla pääsi tapahtumaan vähän under the radar. Tiedostin että sellainen on tulossa joskus, mutta vasta aivan hiljattain havahduin siihen että se on oikeasti tulossa ja se on tulossa nyt. Täten en ehtinyt kerätä mitään tolkuttomia hype-levelejä vaan lähdin liikenteeseen aika neutraalein odotuksin, mutta siltä pohjalta että edelleen, vaikka sitten vähän isompana ja viallisempana, rakastan katastrofielokuvia ja hirviöitä.

Tämä Godzilla toimi molemmissa asioissa loppujen lopuksi erinomaisesti, mutta seisoi omilla jaloillaan Elokuvana myös genrelokeroidensa ulkopuolella. Vaikka paikoin ehti vähän harmitella hirviöiden vähäistä roolia, erityisesti itse nimihahmon ollessa hieman sivuosassa, loppu pelasti tämän puolen niin vahvasti, että suorastaan liikutuin. Minähän aina pidän hirviöiden puolta, mutta se on harvoin kovin tyydyttävä asema. (Pidän aina myös Bryan Cranstonin puolta, mutta sekin on yleensä huono idea, joten ei siitä sen enempää). Katastrofielokuvana Godzilla oli suorastaan täydellinen. Saattoi olla monessa muussakin mielessä täydellinen.

..nukahdin eilen läppärin päälle mutta luonnos onneksi oli tallentunut. Olikohan tuohon mitään lisättävää? Elokuva toimi. Hahmot (siis ne ihmiset) olivat riittävän kiinnostavia pitämään tarinaa hyvin yllä myös silloin kun kaijut eivät vallanneet valkokangasta. Visuaalisesti se oli huikea, niin efektien kuin upeiden shottienkin puolesta. Trailerissakin nähty laskuvarjojoukkojen hyppy savun, tulen ja kaaoksen keskelle.. Ehkä kauneimpia asioita pitkään aikaan. Kaikin puolin olen suorastaan yllättynyt siitä miten hyvä elokuva Godzilla oli - kaikella todennäköisyydellä olisin yhtä lailla hihkunut vaikka se olisi ollut puolta typerämpi ja kliseisimpi hirviöelokuva koska hirviöt, mutta tässä oli paljon muutakin kuin monsterimäiskettä. Ja kohokohta oli tietenkin elokuvan sankari. Now there's a plot twist you don't see every day.

The Amazing Spider-Man 2 3D

(THERE WILL BE SPOILERS)

Innostus lähteä katsomaan TASM2:sta antoikin odottaa itseään pari viikkoa ensi-illasta - ja nytkin voimakkaana kannustimena toimi viiden euron perjantai Kinolla, koska se oli jo vähän semmoinen nyt tai ei koskaan -kynnys. Osasyyllinen tähän jahkailuun on ollut yksinkertaisesti se, että kun ihmiselle annetaan mahdollisuus valita 3D:n ja 4K:n välillä, en ole osannut päättää. Periaatteessa olin jo kallistumassa 4K:n puolelle, ykkösen melko vaatimattoman 3D:n kolkutellessa takaraivossa, mutta kun näytösajallisesti 3D sattui eilen paremmin, olkoon niin.

Kakkosen 3D ei jäänyt mieleen vaatimattomana, vaan paikoin oikeasti siistinä. 4K:na se olisi saattanut näyttää ihan yhtä hyvältä, mutta ainakaan 3D ei nyt millään muotoa harmittanut. Näyttävä oli tämä elokuva.

Muuten en tiedäkään mitä elokuvasta sanoa. Odotin, mm. ennalta mainostettujen useiden vihollisten ja melko laiskan sisällöttömien trailereiden takia sekavampaa kokonaisuutta, mutta kestostaankin huolimatta TASM2 oli yllättäen kohtuullisen tiivis ja toimiva pakkaus. Tai sitten Andrew Garfield vaan on niin täydellinen että olen sokea kaikelle muulle. En ehkä ikinä, ikinä, kuuna päivänä miltään sarjakuva-/toimintaleffalta sietäisi näin paljon romanttista sivu-, ellei jopa pääjuonta ilman vakavia allergisia reaktioita ja ilman että se tuntuu täysin irralliselta, mutta Andrew Garfield ja Emma Stone. Awwwww.

Tämän aww-tekijän vuoksi elokuva tietysti mursi sydämeni ja melkein sai itkemään, vaikka tähän on osannut valmistautua jo ajalta ennen ensimmäistä uutta Hämistä. Gwen oli kaikin puolin rakastettava hahmo, jonka kohtalo oli ennalta saneltu. En voi olla vihainen. Tiesin että hänet viedään. Enkä voi olla vihainen siksi, että se oli tehty niin kaikin puolin täydellisesti. Sen piti tapahtua, mutta se olisi voinut tapahtua epätyydyttävällä ja tyhjäksi jättävällä tavalla. Se oli surullista, pohjattoman surullista, mutta kaunista.

Voisin nyt yrittää kaivamalla kaivaa tästä elokuvasta asioita joista en tarkemman syynin alla pidä, mutta ongelma on sama kuin ensimmäisen TASM:n kanssa: minä haluan pitää tästä elokuvasta. En mitenkään fanaattisesti - Spider-Manin universuminrakennus ja tulevaisuus ja Sinister Six ei loppujen lopuksi hetkauta minua lainkaan, jos nyt kuitenkin piittaan siitä rahtusen enemmän kuin mitä DC:n puolella tapahtuu (friendly reminder että en vieläkään ole edes nähnyt Man of Steeliä) - haluan pitää Spider-Manista hauskana, tunteitakin herättävänä asiana, jonka olemassaolon voin kuitenkin unohtaa elokuvasalista poistuttuani. MCU vie ihan tarpeeksi aikaa ja energiaa ihmisen elämästä. En mä voi joka paikkaan revetä. (Ja kohta sentään tulee DOFP. Ei, en jäänyt odottamaan lopputekstikohtausta, koska välttelen kohtausklippejä kuin ruttoa.)