KICK-ASS 2

KICK-ASS WAS SO AWESOME I CAN ONLY TYPE IN CAPS!!
-Krista Facebookissa 24.4.2010 klo 22:47

Krista voi allekirjoittaa saman täpinätärinäfiiliksen nytkin, mutta lukijaystävällisistä syistä hillitsee itsensä ja yrittää ilmaista itseään sanallisesti edes hieman. Kyllä, rakastin ensimmäistä Kick-Assia. Se oli kaikkea. Pelkkä ääriväkivaltainen ja näyttävä toimintakin olisi pitänyt minut tyytyväisenä, mutta siinä oli myös tarinaa, se oli hauska, se oli niin sataprosenttista viihdettä että ei ehkä mikään ikinä.

Luonnollisesti odotukset olivat korkealla kakkosenkin kohdalla, mutta samalla tolkutin itselleni kyllästymiseen asti, että ei se voi olla niin hyvä. Ainakin siihen asti kun sen ensi-ilta siirtyi syntymäpäivälleni. Siitä lähtien olen lähinnä pitänyt itsestäänselvyytenä että elokuva tulisi olemaan loistava huipennus tälle päivälle. Konkreettisella tasolla en tainnut edes tietää, mitä odotin. Sitä väkivaltaa, lähinnä. Juonikäänteistä olen pitänyt itseni tarkoituksella niin erossa, että en ole edes traileria katsonut, enkä siltä puolelta oikeastaan mitään uskaltanut odottaakaan - ja yllättävän paljon sisältöä elokuvasta löytyikin.

Väkivalta kävi valitettavasti pykälää alemmalla teholla kuin edeltäjässä, ainakin ensivaikutelmalta. Oikeammin pitäisi ehkä ilmaista asia niin, että väkivaltaa riitti, mutta se ei ollut niin korostetun viihteellistä, menevällä soundtrackilla maustettua ultracoolia veren roisketta ja irtojäsenten lentelyä. Nyt elokuvan näkemisen jälkeen Jim Carreyn kovasti pauhaama pesäero elokuvan linjauksiin tuntuu entistäkin oudommalta. Kick-Ass 2:lle kohun tuoma valtaisa julkisuus oli todennäköisesti vain hyväksi (ainakin minä innostuin suuresti kun joku ilmoittaa elokuvan olevan "liian väkivaltainen"), mutta onkohan hän edes nähnyt ensimmäistä Kick-Assia sitoutuessaan projektiin? Kick-Ass oli iloista ja kaunista, "harmitonta" väkivaltaviihdettä, mutta Kick-Ass 2 tuntuu luissa ja ytimissä. Se on paitsi vähemmän verinen, myös vähemmän.. iloinen? Toki siinä on nättiä mätkimistä vain nätin mätkimisen vuoksi, mutta suuri osa väkivallanteoista tapahtuu ihmisille, joille niitä ei toivoisi (paikoin jopa uskoisi) tapahtuvan. Meille kerrotaan, mitä kostosta ja väkivallan kierteestä seuraa. Ehkä. En minä tiedä.

Pitäisi varmaan kertoa jotain muutakin asioista joita elokuvassa rakastin, mutta ei. Sanallinen ilmaisu saa nyt riittää. Kick-Ass 2 oli yksinkertaisesti ihan helvetin siisti ja hauska elokuva. En muista koska olisin viimeksi nauranut näin paljon elokuvateatterissa. Se oli paljon enemmän kuin osasin ikinä odottaa. It was AWESOME. Ei muulla ole väliä enkä minä jaksa muusta välittää. Ihan tämän elokuvan (ja Pariisin Kevään uuden sinkun) johdosta minulla oli elämäni paras syntymäpäivä. Kai se jo jotain kertoo.

Pacific Rim

Toteutin uhkaukseni ja olin viitseliäs, ja suuntasin tänään pitkästä aikaa Studiolle; Pacific Rim -reppana tosiaan niin huonosti veti yleisöä, että se Kinon saleista jo ensimmäisen viikon jälkeen raivattiin pois. Toki tämän olisi mieluusti katsastanut toisenkin kerran mahdollisimman isolta kankaalta, mutta Studion ykkössali sai nyt kelvata, kuin myös 2D-versio, koska se sattui tänään olemaan esitysvuorossa. Toisaalta sai hyvää kontrastia jättikankaalle ja kolmiulotteisuudelle - ns. heikomman tekniikan kanssa elokuva joutuu seisomaan rehellisesti omilla jaloillaan, kun silkka silmäkarkki ei ole paikkaamassa puutteita.

Ja voi että olen iloinen siitä että olin viitseliäs. Se ehdottomasti parani toisella katselulla. En sano että se ensimmäiselläkään kerralla oli huono, mutta pilasin sen analysoinnilla kun odotin jotain vieläkin enemmän, enkä antanut itseni täysin nauttia siitä mitä sain. Kun nyt tiesin ne puutteet, tiesin mitä edessä on enkä odottanut mahdottomia juonelta tai hahmoilta, sain vain nauttia siitä tolkuttoman kauniista rytinästä ja mäiskeestä vailla huolia. Muutamaa ihan totaalisen kamalaa onelineria lukuunottamatta pystyin katsomaan niitä ylikäytettyjä genrekliseitä hyväksyvällä lempeydellä, sillä millä yleensä kliseisiin suhtaudun. Näin sinut, tiedän että olet siinä. Mutta se on ihan okei. Jatka samaan malliin. Ja kun pystyin tällä kertaa suhtautumaan kliseisiin vieraantumatta elokuvasta, pystyin myös arvostamaan niitä monia tyypillistä kaavaa rikkovia kohtauksia ja pikkujuttuja. Tämä elokuva on myös kekseliäs. En takertunut pieniin epäloogisuuksiin tai yrittänyt jarruttaa matkaa. Uppouduin. Elin. Hengitin. Nautin. Ja tällä kertaa pystyin elämään rehellisesti itseni ja mielipiteeni kanssa myös elokuvateatterin ulkopuolella, kun en yrittänyt todistaa mitään. Annoin itseni rakastua.

Sillä Pacific Rim ON upea elokuva. Pacific Rim on elokuva joka ei ansaitse flopata. Se ei ehkä kestä sitä tarkempaa analysointia. Mutta se on ihan okei. Koska se saattaa olla se maailman täydellisin kesätoimintarymistely. Se on viihdyttävä, se on mukaansatempaava, se on harvinaiseen kaunis joka ikisessä kohtauksessa. Toimintakohtaukset ovat selkeitä ja näyttäviä, eivät mitään Michael Bayn "jotain tässä tapahtuu mutta kun vielä tietäisin, mitä" -CGI-huttua. 3D:n tai jättikankaan puute ei haitannut lainkaan, korkeintaan se tuntui intensiivisemmältä näissä olosuhteissa. Hahmoistakin pidin enemmän kuin ensiyrittämällä, kun pystyin suhtautumaan anteeksiantavaisesti heidän yksiulotteisiin kliseekomboihinsa.

Elysium

Olipa kerran vuosi 2009, kun ilmestyi District 9, Neill Blomkampin esikoisohjaus, henkeäsalpaavan hieno elokuva, joka tuli täysin puun takaa ja iski lujaa, hurmaten itselleen jopa pienen nipun Oscar-ehdokkuuksia. Siitä asti olemme innolla odottaneet jatkoa lupaavasti alkaneelle uralle.

Olipa kerran tai siis tuleepa kerran oleva vuosi 2154, jolloin Neill Blomkampin mielestä ihmiskunta on ajautunut tilanteeseen, jossa kansan rivien kahtiajako on kärjistynyt siihen, että raharikkaat, sanokaamme nyt "1 %" (koska tätähän meidän piti ajatella) asustavat omassa utopiassaan, avaruusasema Elysiumilla jossa ei tunneta kuolemaa tai sairauksia. Palvelijarobotit tarjoilevat skumppaa ja aina paistaa aurinko. Valtaosa populaa taas asuttaa ylikansoitettua, saastunutta, slummiutunutta, tyhjiin puristettua maapalloa kuin postapokalyptista dystopiaa, droidien hallinnoimaa poliisivaltiota jossa tottelet tai itket ja tottelet. Köyhälistö unelmoi paremmasta elämästä, joka kirjaimellisesti loistaa taivaanrannassa, mutta sinne pääsy on vaarallista ja käytännössä mahdotonta.

Tässä maailmassa sankarimme on Matt Damonin esittämä Max, joka jo lapsesta asti on halunnut elää Elysiumissa. Tässä hän ei ole onnistunut, sen sijaan pitkän rikosrekisterin keräämisessä ja luontaisessa kyvyssään ajautua vaikeuksiin hän loistaa. Rötöstelyn hän kuitenkin on halunnut jättää taakseen, ja muutenkin yrittää elää niin kunnollisesti kuin suinkin voi, ja on aika vaisun oloinen tyyppi kaiken kaikkiaan. Sitten pieni työtapaturma muuttaa kaiken, ja alkaa kilpajuoksu elämästä ja kuolemasta. Pitää tehdä se kuuluisa "yksi viimeinen keikka", joka voi olla lippu vapauteen. Tästedes hän on motiiveiltaan enimmäkseen itsekeskeinen kusipää, joka ajattelee omaa napaansa. Suhtaudun ristiriitaisesti sankariin joka on itsekeskeinen kusipää. Toisaalta, se oli ehkä yksi niistä seikoista jotka tekivät District 9:sta niin omaperäisen - Wikus oli itsekeskeinen kusipää joka halusi vain pelastaa oman nahkansa, eikä edes juuri oppinut läksyään matkan varrella. Itsekeskeinen kusipää siis haluaa nytkin pohjimmiltaan vain pelastaa oman nahkansa, damn the consequence, ja luonteisella vaikeuksiinajautumisellaan tulee sotkeutuneeksi suuriin kuvioihin, jotka voivat muuttaa Aivan Kaiken pysyvästi.

Yksi iso ongelma: Max on hahmo jonka kohtalosta minun oli hyvin vaikea välittää. Hän ei ole edes rakastettava kusipää, vaan aika persoonaton, hajuton ja mauton tyyppi. Spoilaisin itse elokuvaa jos menisin tarkempiin yksityiskohtiin siitä mistä syystä minä erityisesti en pitänyt Maxista, joten mahdollisten lukijoiden varalta jätän sen väliin, itsehän joka tapauksessa tiedän mitä päässäni liikkuu. Maxin pisteitä ei myöskään nosta se että Matt Damon ei lukeudu suuriin suosikkeihini - ja olen lukenut väitteitä joiden mukaan hän oli tässä elokuvassa jopa parhaimmillaan, joten ei, Matt Damon ei jatkossakaan lukeudu suuriin suosikkeihini. Mutta ihmisenä joka kuollakseen pelkää isoja uuneja (ja niihin sisäänmenoa ja mahdollista jumiutumista - tämä ei ole edes kovin irrationaalinen pelko kiitos ammatinvalintani, joka onneksi ei kuitenkaan liity radioaktiiviseen säteilyyn), täytyy tunnustaa että hänen suorituksensa sai minut myötäelämään lievää pakokauhua ainakin pienen hetken.

Okei, takaisin Elysiumin maailmankuvaan. Elokuvan taustalla on vahvasti poliittista sanomaa, minkä vihamielinen ylianalysoiminen sai minut juoksemaan kauas IMDb:n keskustelupalstalta. Isoja teemoja kun ovat niin jyrkät luokkaerot, laittomat siirtolaiset (ja heidän kohtelunsa), terveydenhoito.. Asioita jotka herättävät ainakin Jenkkilässä vahvaa juupas-eipäs-kinastelua liberaalien ja konservatiivien välille.  Teemat ovat mukana, omalla painollaan - niiden kanssa ei tehdä mitään mullistavaa, mutta niitä käsitellään suuremmin alleviivaamatta tai saarnaamatta. No, konservatiivin näkökulmasta ehkä saarnaten. Elysium olisi voinut olla sormella näitä vertaiskuviaan innokkaasti osoitteleva ja niistä suurta melua pitävä elokuva - olen iloinen että se ei ollut. Toisaalta olisin ehkä kaivannut maailman laajempaa avaamista näiden muutaman Ison Teeman ulkopuolelta. Miten systeemi on rakentunut ja miten se pysyy kasassa? Tarkempaa penkomista elokuvan maalaama, kiehtova tulevaisuudenkuva ei ehkä kestäkään.

Näyttävää scifi-toimintaa olin kuitenkin pääruokalajina tilannut, ja etenkin näin 4K-tarkkuudella (thanks Kino 123) elokuva oli huikea visuaalinen elämys. Erittäin suuri plussa siitä että sitä ei ole runnottu 3D:ksi. Kun olen juuri katsonut kaksi sinänsä ihan komeaa, suuren budjetin 3D-toimintaleffaa joille postkonversio-kolmiulotteisuus ei kuitenkaan tuonut mainittavaa lisäarvoa (jos olen maanantaina viitseliäs, saatan käydä katsomassa Pacific Rimin 2D:nä ihan silkasta myötätunnosta ilmeisen huonosti myyvää elokuvaa kohtaan - sittenpähän tiedän), oli äärimmäisen virkistävää vaikka aluksi jopa outoa katsoa Isoa ja Komeaa 2D-elokuvaa. Niin Elysiumin hohtava ökykartanoiden Hollywood Hills tai sen futuristinen komentokeskus kuin rappeutunut vanha kunnon maapallo olivat upeasti suunnitellut, ja kaiken maailman aseet, avaruusalukset, exoskeletonit ja pelit ja vehkeet olivat kiehtovia. Mielikuvitusta on kyllä käytetty kaiken tämän toteutuksessa. Itse toimintapuoli oli harmittavan vähäistä, ja paikoin shakycamin tärvelemää, mutta saatiin myös tyylikästä ammuskelukohtausta, tuntuvaa uhkaa ja mahanpohjasta kouraisevia gorenäkymiä.

Elysiumin ja D9:n vertailu on tavallaan epäreilua, koska niin hyvä elokuva kuin D9 on monelle ohjaajalle once-in-a-lifetime - jos sitäkään, eivät suinkaan kaikki saavuta sellaista edes kerran. Elysium ei ole järjettömän hyvä elokuva. Mutta ei se nyt huonokaan ole. Sen maailma ja alkuasetelma ovat lupaavia. Mutta. Sen tarina ei ole erityisen vahva, siinä on (liikaa) kliseitä, siinä on aukkoja. Hahmot ovat epätasaisia ja yksiulotteisia juonenkuljetuksen välineitä, siitä yhdestä ainoasta josta todella pidin, hankkiudutaan aivan liian ennalta-arvattavalla tavalla eroon, vaikka rukoilin että tässä voisi kerrankin tehdä poikkeuksen. Juliona vakuuttaneen Diego Lunan lisäksi näyttelijöistä on mainittava tietenkin Sharlto Copley joka on villissä vedossa Krugerina, mutta loppujen lopuksi aika vähän tekemistä on annettu hänellekin. Siinä missä D9 oli jopa mullistava ja uraauurtava genressään, Elysium on se rasittava "ihan kiva". Viihdyttävä ja kaunis katsoa, mutta ei erityisen ajatuksiaherättävä tai mieleenpainuva. Se jättää kylmäksi. Alle kahden tunnin pituudellaan se on myös yllättävän lyhyt tällaiseksi elokuvaksi, ja vähän enemmän lihaa luiden ympärille näiden kaikkien rinnakkaisjuonien kanssa painiessa olisi voinut tehdä sille hyvää. Olenko pettynyt? Olin varautunut pettymään, joten en ehkä ole. Jos Elysiumin näkisi tietämättä District 9:n loisteliaisuutta, siihen voisi suhtautua suopeammin. Paineet itsensä ylittämiseen ovat varmasti olleet Blomkampilla valtavat, eikä sääliksi käy hänen asemaansa.

Pacific Rim 3D

Pacific Rim. Oi, Pacific Rim. En eilen katsomisen jälkeen oikein tiennyt mitä siitä sanoa enkä taida tietää vieläkään.

Fakta 1: Pacific Rim saattaa olla maailman täydellisin kesätoimintarymistely.
Fakta 2: Se ei ehkä kestä tarkempaa analysointia.

Pacific Rim oli elokuva, joka sai ainakin minut täysin mukaansa. Uppouduin siihen, elin ja hengitin joka hetkeä. Se oli huumaava. En halunnut lähteä siitä maailmasta.

Koska tässä maailmassa, elokuvateatterin ulkopuolella, 3D-lasit riisuttuani joudun ajattelemaan elokuvan puutteita. Oliko siinä puutteita? Kliseitä siinä ainakin oli. Olen toki yleisesti ottaen sillä kannalla, että kliseet eivät ole välttämättä huono asia, koska nostalgia, jne. Mutta kun kliseet tarkoittavat kokonaista arsenaalia karikatyyrimaisia pahvinohuita hahmoja vailla mainittavaa kehitystä, en minäkään voi täysin niitä allekirjoittaa. Toisaalta nielen sen että ne ovat osa perinteitä kunnioittavaa toimintarymistelyä, ja tiettyyn pisteeseen asti vielä niitä tällä hengellä katselinkin.. Mutta toisaalta halusin jossain syvällä sisimmässäni Pacific Rimin olevan vielä hieman älykkäämpi elokuva, ja jokaisen äärimmilleen venytetyn kliseen jälkeen tämä toivo hiipui hieman - niitä vain oli liikaa. Kyllä, kirjoitin juuri että halusin elokuvan, jossa jättiläishirviöitä vastaan taistellaan jättiläisroboteilla olevan älykkäämpi elokuva. Joko sitä, tai sitten reilusti kieli poskella tehty. Nyt se oli jotain siltä väliltä. En tiedä pidänkö siitä, että se on jotain siltä väliltä. Se oli paljon nytkin, mutta se olisi voinut olla jotain vieläkin enemmän.

Nämä ovat siis asioita joita en halua ajatella. Haluan pysyä siinä fiiliksessä. Haluan keskittyä faktaan numero yksi. Koska se oli aivan uskomaton. Niin monella tavalla uskomaton. Haluan jatko-osan. Haluan tätä lisää.