Verrattain helposti ymmärrettävän ja yksioikoisen Driven jälkeen paljon odotuksia nostattanut Only God Forgives on jakanut katsojiensa mielipiteitä hyvin radikaalisti. Itsellänikin on vielä monta vanhempaa Refniä näkemättä, mutta sen verran tiesin, että Only God Forgives ei yllättänyt minua. Samalla, Driveen pohjattomasti rakastuneena (ja toisenkin kerran teatterissa katsoneena) ymmärrän kyllä, että henkilö joka odotti OGF:lta kaikkea ihanaa ja kaunista Driven tyyliin, varmasti pettyi rankasti. Ei tätä elokuvaa pitäisi verrata Driveen, mutta väistämättä niin tekee. Drive oli - hieman kärjistäen ja väkivaltaisuudestaan huolimatta - helppoa katsottavaa, kevyttä seesteistä fiilistelyä, coolia pintakiiltoa, "taide-elokuva" joka käy suurellekin yleisölle. Feelgood-leffa. OGF.. ei ole.
OGF ei todellakaan ole helppo elokuva, eikä se yritä olla. Se on ahdistava, painostava, ikävällä tavalla väkivaltainen (ja tuossa on sanayhdistelmä jota ei minulta usein kuule), paikoin jopa vastenmielinen, pelottava elokuva. Refn on tehnyt vahvasti sitä mitä itse haluaa, sen sijaan että olisi tarttunut Driven jälkeiseen nosteeseen ja suunnannut seuraavan elokuvansa valtavirralle, vakiinnuttaen nimensä isommissa ympyröissä. Syytetty on jopa itsetarkoituksellisesta provosoimisesta, sadistisilla teemoilla mässäilystä vailla sanomaa ja ah, tottakai, tekotaiteellisuudesta. Saanko nyt kysyä: mitä se kuuluisa tekotaiteellisuus muuten on? Kenellä on valta päättää mikä on "oikeaa", ja mikä tekotaidetta? Tätä usein mietin tällaisten elokuvien kohdalla, kun tekotaiteellisuutta tuntuu julistavan vähintään joka toinen kriitikkokin. Toisille tekotaidetta tuntuu olevan kaikki se, mitä itse ei ymmärrä, tai mistä itse ei pidä..
Taideteos Only God Forgives kyllä on. Oli sen sisällöstä tai sisällöttömyydestä mitä mieltä tahansa, jo elokuvan kuva- ja värimaailma on hypnoottisen upea, Cliff Martinezin lumoavasti sykkivän soundtrackin säestämänä. Tämä on elokuvateatterielokuva, ehdottomasti.
Mutta mitä mieltä minä sen sisällöstä olin? Ymmärsinkö minä sitä? Kaksi päivää elokuvan katsomisen jälkeen ja pienen auringonpistoksen kourissa minun on huono antaa tuohon tyhjentävää vastausta. Pidin elokuvasta sen tyylin, sen kokonaisvaltaisen loistavuuden takia, sen takia että se onnistui herättämään minussa tunteita - elokuvan teemoista ja tapahtumista tuskin voikaan pitää. Tämä ei ollut sitä "jee, väkivaltaviihdettä" edes minulle, tämä oli häiriintynyt koston, väkivallan ja alistuksen kierre. Dialogi on vähäistä mutta sitäkin painokkaampaa, ja jännitteet hahmojen välillä ovat käsin kosketeltavissa. Näyttelijät ovat erinomaisia - luonnollisesti odotin paljon Goslingilta, mutta loppupeleissä show'ta vei ihan kuus-nolla hyytävän upea Kristin Scott Thomas.
Kasa hajanaisia ajatuksia ja sen enempään en varmaan yhden katselun perusteella pysty. Ei, en rakastunut tähän elokuvaan varauksetta kuten Driveen. Elämääni mahtuu maksimissaan ehkä viisi elokuvaa joihin olen rakastunut yhtä nopeasti ja varauksetta kuin Driveen, joten siihen vertaaminen on jo lähtökohtaisesti epäreilua. Only God Forgivesissa oli minullle vähän henkilökohtaista tarttumapintaa. Voin täysin liioittelematta suitsuttaa sitä teknisesti hallittuna ja upeana, mutta myös voimakkaiden tunteiden elokuvana, vaan silti, silti se jollain tasolla jätti minut kylmäksi. Odotinko siltä liikaa? En tiedä. Ainakin odotin paljon. Toinen katselu ennakko-odotuksista vapautuneena voisi tehdä terää ja katsotaas, jos sellaiseen vielä teatterioloissa irtautuisi - tätä viikkoa pidempään elokuva tuskin meillä pyörii..
sunnuntai 9. kesäkuuta 2013
lauantai 8. kesäkuuta 2013
Star Trek Into Darkness
Kun vielä puoli vuotta sitten käytännössä ainoa intressi STID:n näkemiseen oli Benedict Cumberbatch, on tässä välissä syntynyt edistystä. Kun Abrams lopulta suostui Star Warsin luotsiksi, oli minunkin jo pakko ostaa edellinen Star Trek ja katsastaa se, ja olihan se ihan nätti ja kiva elokuva - vähän hätäinen, mutta ihan kiva. Star Trekit ovat minulle ennestään käytännössä tuntemattomia muutamia popkulttuurin yleissivistykseen kuuluvia juttuja lukuunottamatta, joten minulla ei ollut mitään syytä närkästyä siitä miten pahasti Abrams mahdollisesti kohteli alkuperäismateriaalia.
Tämä seikka lienee entistäkin olennaisempi Into Darknessin kohdalla, sillä se tuntuu saaneen kaikki vähänkin vannoutuneemmat trekkerit raivon valtaan. Onko luovuuden ja omaperäisyyden puutetta lainata alkuperäisistä Star Trekeistä niitä tunnetuimpia elementtejä ja käyttää niitä "väärin"? Luultavasti on, mutta henkilökohtaisesti tällä ei minulle ole merkitystä. (Koko Khan-selkkauskin on alusta asti ollut naurettava ja kenen tahansa päättelykykyä loukkaava. Abrams on toki erityisen tunnettu siitä seikasta että hän haluaa pitää kaikki juonikäänteet visusti piilossa viimeiseen asti, mutta kun kaikki ovat koko ajan tienneet että hänen pääpahiksensa, "geenimuunneltu supersotilas joka ei muuten ole Khan" kyllä on Khan, aika ja energia jota tämän kiistämiseen on käytetty tuntuu hieman turhalta.)
Minusta Star Trek Into Darkness oli hauska, mukaansatempaava elokuva. Kun katsoin sitä, en analysoinut sitä, minä katsoin sitä. Pidin siitä enemmän kuin ensimmäisestä Star Trekistä. Elokuva voitti alkuperäiset ennakko-odotukseni jo siinä, että en vain odotellut seuraavaa kohtausta jossa saadaan Cumberbatch valkokankaalle, joten lopulta oli yllätys, miten paljon siitä itse asiassa pidin. Elokuva saattoi olla täynnä epäloogisuuksia ja hataria juonikäänteitä, mutta sen tiesin jo ennalta (saihan se ensi-iltansa Jenkeissä jo viikkoja sitten ja vaikka varsinaisia spoilereita olen pyrkinyt välttämään, kyllä tietyt asiat välittyvät läpi), eivätkä ne elokuvan aikana minua haitanneet, eikä minulla ole niin voimakkaita tunteita elokuvaa kohtaan, että antaisin niiden haitata nyt jälkikäteenkään. Star Trek Into Darknessista tuskin tulee genrensä klassikkoa (jos tätä nyt scifiksi saa edes kutsua - monen mielestä ei), mutta harmiton ja kaunis kesätoimintapläjäys se oli. Minullakaan ei siitä sen suurempaa sanottavaa ole, kun koko tämän väkinäisen raapustamisen ajan olen miettinyt enemmän sitä, mitä minä eilisestä Only God Forgivesista kirjoitan.
Tämä seikka lienee entistäkin olennaisempi Into Darknessin kohdalla, sillä se tuntuu saaneen kaikki vähänkin vannoutuneemmat trekkerit raivon valtaan. Onko luovuuden ja omaperäisyyden puutetta lainata alkuperäisistä Star Trekeistä niitä tunnetuimpia elementtejä ja käyttää niitä "väärin"? Luultavasti on, mutta henkilökohtaisesti tällä ei minulle ole merkitystä. (Koko Khan-selkkauskin on alusta asti ollut naurettava ja kenen tahansa päättelykykyä loukkaava. Abrams on toki erityisen tunnettu siitä seikasta että hän haluaa pitää kaikki juonikäänteet visusti piilossa viimeiseen asti, mutta kun kaikki ovat koko ajan tienneet että hänen pääpahiksensa, "geenimuunneltu supersotilas joka ei muuten ole Khan" kyllä on Khan, aika ja energia jota tämän kiistämiseen on käytetty tuntuu hieman turhalta.)
Minusta Star Trek Into Darkness oli hauska, mukaansatempaava elokuva. Kun katsoin sitä, en analysoinut sitä, minä katsoin sitä. Pidin siitä enemmän kuin ensimmäisestä Star Trekistä. Elokuva voitti alkuperäiset ennakko-odotukseni jo siinä, että en vain odotellut seuraavaa kohtausta jossa saadaan Cumberbatch valkokankaalle, joten lopulta oli yllätys, miten paljon siitä itse asiassa pidin. Elokuva saattoi olla täynnä epäloogisuuksia ja hataria juonikäänteitä, mutta sen tiesin jo ennalta (saihan se ensi-iltansa Jenkeissä jo viikkoja sitten ja vaikka varsinaisia spoilereita olen pyrkinyt välttämään, kyllä tietyt asiat välittyvät läpi), eivätkä ne elokuvan aikana minua haitanneet, eikä minulla ole niin voimakkaita tunteita elokuvaa kohtaan, että antaisin niiden haitata nyt jälkikäteenkään. Star Trek Into Darknessista tuskin tulee genrensä klassikkoa (jos tätä nyt scifiksi saa edes kutsua - monen mielestä ei), mutta harmiton ja kaunis kesätoimintapläjäys se oli. Minullakaan ei siitä sen suurempaa sanottavaa ole, kun koko tämän väkinäisen raapustamisen ajan olen miettinyt enemmän sitä, mitä minä eilisestä Only God Forgivesista kirjoitan.
sunnuntai 2. kesäkuuta 2013
Spring Breakers
En tiedä, onko minulla älyllistä kapasiteettia kirjoittaa Spring Breakersista mitään sen arvoista. Se on hyvin vahvasti mielipiteitä jakanut elokuva, toiset ylistävät sitä rajoituksitta, toiset eivät näe siinä muuta kuin puolitoista tuntia merkityksetöntä kohellusta, tekotaiteellista pelleilyä ja liikaa paljasta pintaa. Harmony Korinen tuntemukseni rajoittuu joskus hamassa lapsuudessa (poliittisesti korrekteista syistä mutta hieman totuutta muutellen käytän kuitenkin sanaa) nuoruudessa katsottuun, hänen käsikirjoittamaansa Kidsiin, mutta ilmeisen arvostettu ohjaaja hän tietyissä piireissä tuntuu olevan. Ensimmäiset festivaaliesityksensä jo viime syksynä saaneesta Spring Breakersista on pitkin kevättä kohuttu siellä sun täällä, vaan oma kiinnostuksen asteeni jäi aika matalalle. Maailman toiseksi paras elokuvateatteri (vai sanotaanko että maailman parhaan teatterikaksikon toinen puolisko) eli Kino 123 sen kuitenkin tempaisi koulujenpäätösviikonlopun kunniaksi ykkössaliinsa pyörimään ja vallan 4K-terävyydellä, kuuden euron hintaan, joten eihän tästä voinut enää kieltäytyä, etenkään kun veljen reaktio ilmoille heitettyyn "jos vaikka mentäis"-kysymykseen oli innokas "JOO!". Joskus on hyvä heittäytyä tuntemattomaan. Joskus, kuten tämän elokuvan hahmoille, se ei ole niin hyvä valinta.
Kuten sanoin, minulla ei ole älyllistä kapasiteettia tulkita Spring Breakersin syvempiä merkityksiä tai ainakaan pukea niitä sanoiksi. Tämän tiesin jo ennalta, ja tästä syystä pelkäsin sen jättävän minut kylmäksi sivustakatsojaksi - The Tree of Life on jättänyt minulle pienen pelon "huoh, sinä nyt et vain ymmärrä.." -taide-elokuvia kohtaan. Onneksi tämä ei ollut sellainen elokuva. Millainen elokuva se oli? Siinä vasta kysymys. Se oli päällisin puolin sekoitus biletyshörhöilyä, nuorten naisten kasvutarinaa, rikoselokuvaa, ja mitähän vielä. Kaiken taustalla muhi vahvasti Merkityksiä, ja toisaalta saattoikin olla yhdentekevää, mitä elokuvassa itse asiassa tapahtui, koska se oli vain Merkitysten välitystä katsojalle. Elokuva ei ole suoraviivainen aikajanaltaan eikä kerronnaltaan, mutta erittäin kiehtovasti rakennettu. Kun koko jenkkiläinen spring break -kulttuuri on suomalaisesta, tai ainakin omasta näkökulmastani täysin vieras ajatusmaailma, se tuo vielä ylimääräistä taikaa tyttöjen pakoon arjesta.
Elokuvahan lähtee siis liikkeelle siitä, että neljä pikkukaupungin collegeopiskelijatyttöstä haluavat toteuttaa unelmansa pääsystä Floridaan juhlimaan "kevätlomaa" (se tuntuu jotenkin tökeröltä suomeksi..) siihen oikeaan tyyliin: siis aivan päätöntä bilettämistä, ja jos vaikka samalla avautuisi suurempia totuuksia siitä, kuka oikein olen ja mikä on paikkani maailmassa. Säästämisestä huolimatta matkakassaa ei kuitenkaan ole saatu lähellekään kasaan, mutta unelmasta ei olla valmiita luopumaan, koska se on jokin suurempi symboli paremmalle elämälle, kun kotinurkat ovat käyneet liian pieniksi ja tutuiksi. Sorrutaan epätoivoisiin, väkivaltaisiin tekoihin. "Just pretend it's a video game. Like you're in a fucking movie." (Ja minulla soi jo muutenkin koko alkujakson päässä Pariisin Kevään haikean kaunis Matkalla etelään - "paetaan niin kuin oltaisiin hahmoja elokuvista" ei auttanut asiaa.) Paluuta entiseen ei enää ole, mutta palkintona on kaikkea mitä kuvitella saattoi. Mahtavia bileitä, viinaa, huumeita, uusia ystäviä, niitä "kunpa elämän voisi pysäyttää just nyt tähän ikuisiksi ajoiksi" -hetkiä. Kaikki hyvä kuitenkin päättyy aikanaan, tällä kertaa tekemisiin virkavallan kanssa. Pelastavaksi enkeliksi ilmaantuu joka sortin rikollisuuksia harjoittava räppäri Alien, joka maksaa tyttöjen takuut ja ottaa heidät siipiensä suojaan. He välttävät paluun kotiin häntä koipien välissä ja kiinni jäämisen vanhemmilleen, mutta ainakaan helpommaksi heidän tiensä ei tästä pisteestä muutu..
Tällä juonikuvauksella elokuva voisi olla radikaalisti eriävä siitä, mitä Spring Breakers todella on. Jos siinä ei halua nähdä mitään pintaa syvemmältä, se ehkä onkin se ontto, itsetarkoituksellisen skandaalinhakuinen, moraaliton, vailla päätä ja häntää oleva rellestyskertomus, miksi se toisaalla on tuomittu. Minut se lumosi täysin. Se on kaunis, kekseliäs ja vakuuttava niin kuva- kuin äänimaailmaltaan. Tarinan, etenkin lopun epäuskottavuus on herättänyt keskustelua, mutta minulle kaikki viimeistään siitä "Like you're in a fucking movie" -lainista eteenpäin oli satua, uni tai painajainen, kuin vaihtoehtoinen todellisuus sille että tytöt olisivat vain tyytyneet kohtaloonsa ja jääneet kotiin. Lause tarttui päähäni varmasti huomattavasti enemmän kuin sen pitäisi, osittain myös tuon valmiiksi minua vainonneen Matkalla etelään -kappaleen vuoksi, mutta itse jäin hetkeksi ajattelemaan sitä "elokuvahahmouden" merkitystä, sitä miten tuon tekosyyn varjolla voisi vain paeta, tehdä asioita välittämättä seurauksista, ja se väritti koko loppukatselua. Elokuvan ei tarvitse olla uskottava toimiakseen. Tämän elokuvan tarinasta, tai hahmoista ei ehkä kuulu pitää - sen kuuluu herättää ajatuksia. Spring Breakers on surrealistinen kokemus eikä peittele sitä. Ennen kaikkea se oli kokemus, ja sellainen joka on elokuvateatterissa koettava. Kinon valtava valkokangas, 4K ja uskomaton äänentoisto hellivät jokaista aistia.
Ne syvemmät Merkitykset jätän viisaampien purettavaksi, ja niistäkin on vahvasti erilaisia mielipiteitä esitetty. Spring Breakers ei ole valmiiksi pureskeltu kokonaisuus, ja sen jokainen katsoja kokee varmasti eri tavalla. Siinä voi (ja tarkoituksenakin on) nähdä kritiikkiä oikeastaan kaikkea elokuvassa nähtyä kohtaan, mutta koska se ei ole erityisen alleviivaavaa, näitä asioita ihannoiva katsoja voi nähdä tässä sen omankin unelmansa jossain määrin - vrt. tapaus American History X - ja rakastaa sitä "vääristä" syistä. Ja taas se katsoja, joka pöyristyi jo alkumetreillä katsoessaan tissien ja perseiden pyöritystä Skrillexin tahtiin "Girls Gone Wildin" hengessä eikä sen jälkeen enää yrittänytkään ymmärtää mistä elokuva kertoo, voi nähdä elokuvan ihannoivan tyttöjen tavoittelemia ja kokemia asioita, ja inhota elokuvaa sen vuoksi. Spring Breakers antaa katsojalle tilaa muodostaa omat mielipiteensä, tekee kaiken vahvasti omalla näkemyksellään eikä yritäkään purkaa itse niitä merkityksiään auki.
Ja tässä muuten on kerrankin elokuva, jonka IMDb-boardia on oikeasti mielenkiintoista lukea, koska keskustelu on pääosin hyvinkin asiallista, älykästä keskustelua tyypillisen foorumijankkaamisen sijaan. Ihmisten kokemukset ja näkemykset elokuvasta vain vaihtelevat niin suuresti, että mielipiteitä on monia. Ja se on ihan okei. Let's agree to disagree.
Kuten sanoin, minulla ei ole älyllistä kapasiteettia tulkita Spring Breakersin syvempiä merkityksiä tai ainakaan pukea niitä sanoiksi. Tämän tiesin jo ennalta, ja tästä syystä pelkäsin sen jättävän minut kylmäksi sivustakatsojaksi - The Tree of Life on jättänyt minulle pienen pelon "huoh, sinä nyt et vain ymmärrä.." -taide-elokuvia kohtaan. Onneksi tämä ei ollut sellainen elokuva. Millainen elokuva se oli? Siinä vasta kysymys. Se oli päällisin puolin sekoitus biletyshörhöilyä, nuorten naisten kasvutarinaa, rikoselokuvaa, ja mitähän vielä. Kaiken taustalla muhi vahvasti Merkityksiä, ja toisaalta saattoikin olla yhdentekevää, mitä elokuvassa itse asiassa tapahtui, koska se oli vain Merkitysten välitystä katsojalle. Elokuva ei ole suoraviivainen aikajanaltaan eikä kerronnaltaan, mutta erittäin kiehtovasti rakennettu. Kun koko jenkkiläinen spring break -kulttuuri on suomalaisesta, tai ainakin omasta näkökulmastani täysin vieras ajatusmaailma, se tuo vielä ylimääräistä taikaa tyttöjen pakoon arjesta.
Elokuvahan lähtee siis liikkeelle siitä, että neljä pikkukaupungin collegeopiskelijatyttöstä haluavat toteuttaa unelmansa pääsystä Floridaan juhlimaan "kevätlomaa" (se tuntuu jotenkin tökeröltä suomeksi..) siihen oikeaan tyyliin: siis aivan päätöntä bilettämistä, ja jos vaikka samalla avautuisi suurempia totuuksia siitä, kuka oikein olen ja mikä on paikkani maailmassa. Säästämisestä huolimatta matkakassaa ei kuitenkaan ole saatu lähellekään kasaan, mutta unelmasta ei olla valmiita luopumaan, koska se on jokin suurempi symboli paremmalle elämälle, kun kotinurkat ovat käyneet liian pieniksi ja tutuiksi. Sorrutaan epätoivoisiin, väkivaltaisiin tekoihin. "Just pretend it's a video game. Like you're in a fucking movie." (Ja minulla soi jo muutenkin koko alkujakson päässä Pariisin Kevään haikean kaunis Matkalla etelään - "paetaan niin kuin oltaisiin hahmoja elokuvista" ei auttanut asiaa.) Paluuta entiseen ei enää ole, mutta palkintona on kaikkea mitä kuvitella saattoi. Mahtavia bileitä, viinaa, huumeita, uusia ystäviä, niitä "kunpa elämän voisi pysäyttää just nyt tähän ikuisiksi ajoiksi" -hetkiä. Kaikki hyvä kuitenkin päättyy aikanaan, tällä kertaa tekemisiin virkavallan kanssa. Pelastavaksi enkeliksi ilmaantuu joka sortin rikollisuuksia harjoittava räppäri Alien, joka maksaa tyttöjen takuut ja ottaa heidät siipiensä suojaan. He välttävät paluun kotiin häntä koipien välissä ja kiinni jäämisen vanhemmilleen, mutta ainakaan helpommaksi heidän tiensä ei tästä pisteestä muutu..
Tällä juonikuvauksella elokuva voisi olla radikaalisti eriävä siitä, mitä Spring Breakers todella on. Jos siinä ei halua nähdä mitään pintaa syvemmältä, se ehkä onkin se ontto, itsetarkoituksellisen skandaalinhakuinen, moraaliton, vailla päätä ja häntää oleva rellestyskertomus, miksi se toisaalla on tuomittu. Minut se lumosi täysin. Se on kaunis, kekseliäs ja vakuuttava niin kuva- kuin äänimaailmaltaan. Tarinan, etenkin lopun epäuskottavuus on herättänyt keskustelua, mutta minulle kaikki viimeistään siitä "Like you're in a fucking movie" -lainista eteenpäin oli satua, uni tai painajainen, kuin vaihtoehtoinen todellisuus sille että tytöt olisivat vain tyytyneet kohtaloonsa ja jääneet kotiin. Lause tarttui päähäni varmasti huomattavasti enemmän kuin sen pitäisi, osittain myös tuon valmiiksi minua vainonneen Matkalla etelään -kappaleen vuoksi, mutta itse jäin hetkeksi ajattelemaan sitä "elokuvahahmouden" merkitystä, sitä miten tuon tekosyyn varjolla voisi vain paeta, tehdä asioita välittämättä seurauksista, ja se väritti koko loppukatselua. Elokuvan ei tarvitse olla uskottava toimiakseen. Tämän elokuvan tarinasta, tai hahmoista ei ehkä kuulu pitää - sen kuuluu herättää ajatuksia. Spring Breakers on surrealistinen kokemus eikä peittele sitä. Ennen kaikkea se oli kokemus, ja sellainen joka on elokuvateatterissa koettava. Kinon valtava valkokangas, 4K ja uskomaton äänentoisto hellivät jokaista aistia.
Ne syvemmät Merkitykset jätän viisaampien purettavaksi, ja niistäkin on vahvasti erilaisia mielipiteitä esitetty. Spring Breakers ei ole valmiiksi pureskeltu kokonaisuus, ja sen jokainen katsoja kokee varmasti eri tavalla. Siinä voi (ja tarkoituksenakin on) nähdä kritiikkiä oikeastaan kaikkea elokuvassa nähtyä kohtaan, mutta koska se ei ole erityisen alleviivaavaa, näitä asioita ihannoiva katsoja voi nähdä tässä sen omankin unelmansa jossain määrin - vrt. tapaus American History X - ja rakastaa sitä "vääristä" syistä. Ja taas se katsoja, joka pöyristyi jo alkumetreillä katsoessaan tissien ja perseiden pyöritystä Skrillexin tahtiin "Girls Gone Wildin" hengessä eikä sen jälkeen enää yrittänytkään ymmärtää mistä elokuva kertoo, voi nähdä elokuvan ihannoivan tyttöjen tavoittelemia ja kokemia asioita, ja inhota elokuvaa sen vuoksi. Spring Breakers antaa katsojalle tilaa muodostaa omat mielipiteensä, tekee kaiken vahvasti omalla näkemyksellään eikä yritäkään purkaa itse niitä merkityksiään auki.
Ja tässä muuten on kerrankin elokuva, jonka IMDb-boardia on oikeasti mielenkiintoista lukea, koska keskustelu on pääosin hyvinkin asiallista, älykästä keskustelua tyypillisen foorumijankkaamisen sijaan. Ihmisten kokemukset ja näkemykset elokuvasta vain vaihtelevat niin suuresti, että mielipiteitä on monia. Ja se on ihan okei. Let's agree to disagree.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)