Drive

Kyllä. Kävin katsomassa Driven uudelleen. Jotta tämä asettuisi oikeaan mittakaavaan, kerrottakoon että viimeinen ja muistaakseni myös ainoa elokuva, jonka olen vaivautunut katsomaan elokuvateatterissa kahdesti, oli Kuninkaan Paluu. So that was a very, very long time ago. Drive jäi kuitenkin Studio 123:n  esityslistalle harvoilla esityksillä roikkumaan ja tässä olen jo kaksi viikonloppua ollut äärimmäisen pettynyt kun en muilta kiireiltäni päässyt sitä katsomaan, ja luullut että viimeinen tilaisuus meni siinä. Tämän viikon ohjelman ilmestyessä sille oli kuitenkin laitettu vielä yksi näytös tälle päivälle. Se oli siis now or never ja valitsin ensinmainitun, koska tämä nyt vain oli aivan pakko nähdä teatterioloissa vielä uudelleen. Vaikka ensimmäinen katsomiskokemus olikin aivan huikea, on aina vaarana että sitten kun puolen vuoden odotuksen ja hypetyksen (ja soundtrackin puhkisoiton) jälkeen saat DVD:n (tahi Blu-rayn.. mikä on sellainen kaikenkattava yhdistävä termi? kotiteatterijulkaisu? sekö se on? kai se on, vaikka ei minulla kyllä ole kotiteatteria) lopultakin hyppysiisi, tulee katsomisen jälkeen vain semmoinen laimea "mikä tässä nyt olikaan niin hyvää" -fiilis. Ei välttämättä sen vuoksi ettet edelleen pitäisi elokuvasta. Mutta kun mielessäsi olet kasvattanut ensikatsomisen jälkeisiä fiiliksiä potenssiin sata, ei se enää vastaa sitä mielikuvaa. Se on kuin huono kopio siitä, mitä ensimmäisellä kerralla muistit nähneesi. (Sitten on vielä sarjassamme elokuvat, jotka vaativat teatteriolosuhteet päästäkseen vapauttamaan kaiken potentiaalinsa. Minulle näitä ovat mm. Avatar ja Black Swan. En usko että kumpaakaan niistä haluan nähdä toiste.)

Tämän pohjustuksen jälkeen voisi tietysti luulla, että Driven toinen katsomiskerta oli musertava pettymys.

NOPE! Se oli seesteisen kaunis ja ihana elämys. Siinä missä ensikatsomalla en aivan malttanut asettua elokuvan verkkaiseen tahtiin tunnelmat nostavan alkukohtauksen jälkeen, toisella kerralla annoin itseni alusta asti heittäytyä sataprosenttisesti elokuvan mukaan, vain fiilistellä niitä kuvia, sitä tunnelmaa ja musiikkia, Goslingin paljonpuhuvaa hiljaisuutta. En odottanut mitään, elokuvan ei tarvinnut voittaa minua puolelleen tällä kertaa. Tällä kertaa nautin elokuvan alusta jopa enemmän kuin lopusta. Sillä kuten tavallista, se mikä ensinäkemältä oli (positiivisesti) yllättävän raakaa elokuvaväkivaltaa, ei enää toisella kertaa tuntunut juuri miltään. No, ainakin oli se ensimmäisen kerran riemu ja sitä ei kukaan vie minulta pois. Kaikkiaan elokuva kuitenkin vain parani uudella kierroksella ja entistä vahvemmin uskon, että tämä tulee olemaan niitä elokuvia, joita katson kyllästymättä uudelleen ja uudelleen ♥