Pienen budjetin ultraväkivaltainen, taivaisiin hehkutettu indonesialainen toimintaelokuva saa ihmeen kaupalla teatterilevityksen Suomessa ja saapuu jopa Kuusankoskelle asti. Kuka on kieli pitkällä jonossa odottamassa sitä? En kai minä.
Juoni on yksinkertainen. Poliisin iskuryhmällä on järjetön tavoite, hyökätä kerrostaloon jossa majaa pitää rikollispomo, joka pitäisi saada pois päiviltä. Kerrostalo kuitenkin sattuu olemaan täynnä hampaisiin asti aseistautuneita rikollisia (luonnollisesti myös taistelulajieksperttejä, kuten poliisitkin), jotka saatuaan vihiä iskuryhmän läsnäolosta käyvät raivokkaaseen vastahyökkäykseen. Jälki ei arvattavasti ole kaunista. Siis, jollain mittapuulla arvioituna. Kauneus on kuitenkin katsojan silmässä, ja tämän katsojan estetiikantaju on tunnetusti sellainen, että veribaletti saa minut kehräämään kuin kissa. Jahka vauhtiin päästiin, virnistelin siis penkissäni tasaista tahtia, koska tämä oli aivan häpeilemätöntä sitä itseään, mielettömällä tyylitajulla toteutettua väkivaltaviihdettä.
Elokuva oli käytännössä virheetön. Tuon mittakaavan mättö voisi helposti olla puuduttavaa, mutta koreografian kekseliäisyys ja ennen kaikkea raikkaalta tuulahdukselta tuntuva CGI:n puute (I'm looking at you, Ninja Assassin..) pitivät mielenkiintoa yllä. Toinen olennainen tekijä oli se, että tietyistä henkilöhahmoista aidosti välitti. Etenkin Donny Alamsyahin esittämä Andi pelästytti minut muutamaan otteeseen kunnolla - nyt et saatana mene ja kuole! Sarjassamme Krista ja ristiriitaiset pahishahmot.. ♥ Okei, näyttelijä hurmasi jo ennen kuin hahmosta oli tiedossa ristiriitojakaan. Toi jännästi mieleeni Tadanobu Asanon (teatterissa ajattelin, nuoren Tadanobu Asanon, mutta todellisuudessa miehillä ei ole kuin viisi vuotta ikäeroa..) ja sitten halusinkin jo kovasti katsoa Ichi the Killerin, jonka olin jo vuosiksi melkein unohtanut. Olen siis todella palannut 15-vuotiaaksi..
Aiheeseen palatakseni.. Olikohan minulla tähän enää mitään lisättävää? Ehdin jo sanoa elokuvaa käytännössä virheettömäksi. Sitä on luonnehdittu jo sellaisin ylisanoin, julistettu tulevaksi klassikoksi ja genren käännekohdaksi, että ehkä minulla ei ole mitään lisättävää. Tämä elokuva ei varmastikaan käy kaikille eikä todellakaan pyri siihen, mutta meille joille se käy, se on niin rehellinen, niin aito, täysin vailla kompromisseja tehty, ihanasti vanhanliiton mutta kuitenkin jotain niin uutta ja tuoretta.. Olen toistellut tätä jo usein, mutta The Raid oli taas yksi sulka lisää mielipiteeni hattuun: kliseitä ei pidä pelätä, niitä pitää kohdella rakkaudella.
Jenkki-remake on jo luvassa ja jännityksellä odotan, mitä siitä mahtaa seurata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti