The Expendables oli elokuva joka täytti minut spontaanilla ilolla. Pohjattomalla onnella ja ilolla, jos ensikatsastuksen jälkeistä FB-päivitystä on uskominen. Kävin katsomassa sen elokuvateatterissa syntymäpäivänäni ja se oli paras lahja mitä saatoin kuvitella. Se oli niitä elokuvia, joista voisi kasata nälkävuoden pituisen listan asioita jotka ovat pielessä, mutta joita automaattisesti rakastaa niin paljon, että sitä ei voi tehdä. Jatko-osan mahdollisuutta väläyteltiin heti ensimmäisen tultua ulos, ja kahden vuoden odotuksen jälkeen sen saimme.
Minun piti tietysti olla ensimmäisellä mahdollisella tilaisuudella lippuluukulla jonottamassa, mutta sekalaiset kriitikkojen reaktiot pelästyttivät minut. Eihän tällaisen elokuvan ollessa kyseessä pitäisi arvosteluja vilkaistakaan, mutta kun perimmäinen viesti oli "tämä ei ole edes sitä mitä siltä voisi odottaa", asetuin varovaisen skeptiselle kannalle. Mieluummin lykkäsin elokuvan katsomista, kuin pettyisin.
Eikä minun tänäänkään sitä pitänyt katsoa. Ei, minun piti itse asiassa mennä vielä viimeisen eli neljännen kerran näkemään The Avengers teatterioloissa, mutta pienet joskin kohtalokkaat aikataulun pettämiset erottivat minut siitä mahdollisuudesta vain joillain kymmenillä minuuteilla. Niinpä junassa nopeasti Finnkinon sivuille surffaamaan puhelimella muita vaihtoehtoja ja siinähän se möllötti, The Expendables 2, kutsuvasti Kinopalatsin ykkössalissa. Pienen harkinnan jälkeen se tuntui itse asiassa ihan hyvältä idealta. Niinpä kipitin kohti Kinopalatsia ja jumalaisen valtavaan saliin, melkein ylhäisessä yksinäisyydessä, paikkalipulla takarivin keskelle ja ihaniin penkkeihin. (Tunsin pienen piston sydämessäni kun rakasta Studiotani tällä tavalla petin, mutta samalla fiilistelin uuden, parin viikon päästä avattavan state-of-the-art Kino 123:n tuomia mahdollisuuksia sinne Kouvolan perämetsiinkin. Ja jookoskookos paikkaliput, pliis pliis pliis? Aina voi toivoa.)
Pelkäsin, siis, mutta onneksi pelkäsin turhaan. Olisin maksanut täyden lippuhinnan vaikka pelkästä ensimmäisestä kymmenminuuttisesta (olkootkin että koko loppuelokuva oli pientä alamäkeä siitä silkasta mahtavuudesta). En minä halua tällaiselta elokuvalta juonta. En minä halua ottaa sitä vakavasti. En halua että se on "dark and gritty". Minusta se voi oikein hyvin loikkia kliseestä toiseen (kuten tiedämme, minä rakastan kliseitä), itselleen, katsojilleen ja koko genrelle kaiken aikaa silmää iskien (siihen pisteeseen että sen voisi luulla saaneen aivohalvauksen). Niin kauan kun toiminta pitää minkä lupaa (ja sen se teki), kaikki muu on aivan toisarvoista. Toki, jos tällaiseen tekeleeseen saisi ympättyä aivan kaiken samaan pakettiin, olisihan se hienoa. Mutta en minä tilannut sitä elokuvaa. Minä tilasin elokuvan joka saa minut virnistelemään "jee, väkivaltaviihdettä" -virnettäni (patent pending) penkissäni sen vajaan kaksi tuntia. Sen sain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti