Taken 2

Pari flunssaista viikkoa on pitänyt minut poissa elokuvateatterisaleista yskimästä, mutta nyt.. oli aika Taken 2:n.

Olen hyvin myöhäisherännäinen Taken-fani - katsoin sen vasta menneenä kesänä. Jokusen vuoden se on kummitellut takaraivossani siellä "joskus pitää katsoa" -nälkävuosilistalla, mutta kun hype jatko-osasta alkoi nousta, oli jo pakko selvittää mistä tässä kaikessa on kyse. Ja minä rakastuin. Siinä oli kaikkea. Hihkuin ja pompin tuolillani ja kelasin jo ensikatselulla kohtauksia uusiksi ja uusiksi. Se yllätti minut täysin. Se puhutteli minua. Se oli kaunista väkivaltaviihdettä ja kidutusta, mutta myös aidosti mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joista välitti. Ja kuka ei haluaisi isänsä olevan Bryan Mills, mies joka yrittää paikata etäisen suhteensa tyttäreensä ja on valmis tekemään mitä tahansa (ja se on kirjaimellisesti mitä tahansa) tämän eteen. Or is the last part just me? It could be just me. No, ensimmäiseen siis rakastuin spontaanisti ja voimalla. Ajatus jatko-osasta oli hieman huolestuttava.. Rahat pois tyhmiltä vielä kun rauta on kuumaa. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin se että Liam Neeson sanoo "pelko pois, en olisi lähtenyt mukaan jos tässä ei olisi jotain ideaa" ei ole erityisen lohduttava mainoslause. Liam, katso sitä viime vuosien filmografiaasi. Katso ihan ajatuksella. Katso. Niin..

Olin siis realisti. Se ei voi olla niin hyvä kuin ensimmäinen. Tietenkään. Ei sellaista tapahdu. Vain minun pienissä unelmissani. Ja silti tunnen itseni.. petetyksi. Koska luulin jo, luulin koko ajan, se antoi ymmärtää että se olisi kuitenkin.

Se veti vahvasti eteenpäin ja olin valmis antamaan sille paljon anteeksi koska siinä oli niin paljon hyvää, ja juuri kun alkulämmittelyt turpiinvedon osalta oli hoidettu ja todellisen huvin piti alkaa.. se loppui. MITÄ. En edes ehtinyt ottaa esille sitä "jee, väkivaltaviihdettä" -virnettäni (patent pending). Okei, okei, olen nähnyt Takenin vain extended cutina. En teatteriversiota. En tiedä miten lame se on. Mutta tämä. Tämä oli historian parhaiten pohjustettu pettymys. Ei mitään eeppistä lopputaistelua jossa kaatuu kelmiä vasemmalta ja oikealta mitä kekseliämmillä ja karuimmilla tavoilla. Se vain loppui. Minä halusin verta! Minä halusin irtojäseniä, minä halusin armottomuutta, minä halusin. Minä halusin vaaran tunnetta, minä halusin jännittää. Minä halusin nähdä Liam Neesonin koston enkelinä täydessä mahdissaan, halusin että siitä välittyy se tunne, että hän oikeasti pystyy ja on valmis mihin vain koska hänellä ei ole vaihtoehtoja. Jatko-osa täytyy viedä pykälän pidemmälle, pykälän kovempaa, pykälän raaemmaksi ja karummaksi - muuten se on vain juurikin sitä rahan keräämistä hölmöiltä pois. Nyt se oli laiskempi, kesympi, vailla todellista uhkaa, vailla sitä maanista pakkomielteisyyttä. Kyllä, Bryan sanoi itsekin olevansa väsynyt tähän. Ymmärtäähän sen. Hän on eläkkeelle jäänyt CIA-agentti, uhrannut perheensä uransa takia, ja nyt yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on. Ihan ymmättävää on, että ei hän ehkä halua tappaa satoja ihmisiä paljain käsin vain siksi että pystyy siihen. Hän haluaa vain jatkaa elämäänsä. Mutta siinä tapauksessa tämän elokuvan pitäisi vain olla Millsien iloinen, terapeuttinen perheloma, ei Taken 2.

Ja mitä minä oikeasti halusin, minä halusin nähdä Samin joukkoineen tositoimissa (come on, "Bry's in trouble in Istanbul" - kenen mielestä tuo lause ei jatku "Well, what the hell are we waiting for?" ja pojat tupsahda paikalle juuri sillä ratkaisevalla hetkellä kun tilanne käy jo Bryanillekin liian tukalaksi?). Leppoisa ihana Sam, joka vain grillaa ja golffaa kavereidensa kanssa ja joka [spoiler alert] voi tyynesti tuosta vain soittaa Yhdysvaltain Turkin suurlähetystöön ja pyytää olemaan ampumatta oletettua itsemurhapommittajaa joka on juuri ajanut heidän portistaan läpi. Ja häntä kuunnellaan. (Ja Bry saa jatkaa kostotoimiaan kenenkään välittämättä siitä että hänen villi pakomatkansa on juuri saattanut tappaa tai ainakin vammauttaa lukuisia poliiseja ja siviilejä ja aineellisia vahinkojakin on kertynyt iso liuta..) Minä haluan nähdä mihin he pystyvät tositoimissa, haluan tietää heidän taustatarinansa, haluan tietää sen mitä minulle ei kerrota. Perkele, minä haluan Sam ja kumppanit -spinoffin!

Nyt kun en saanut mitä halusin, unohdan sen paljon mikä siinä oli hyvää, ja huomioni keskittyy niihin pieniin ja suuriin epäloogisuuksiin jotka juonen kulun mahdollistamiseksi oli vain runnottava läpi. Siis ihan totta. Mikä mahdollisti koko elokuvan (tai lähinnä sen, että se ei loppunut päähenkilöidensä sieluttomaan teurastamiseen) oli se, että nämä ah niin nerokkaat rikolliset jättivät tappavan vaaralliseksi ja äärimmäisen kekseliääksi tietämänsä miehen yksin, ilman valvontaa, ilmeisesti tekemättä tälle mitään ruumiintarkastusta. Kuitenkin, tällaisista asioista tai mistään muustakaan en olisi piitannut pätkääkään, jos olisin saanut sen ylimääräisen (vähintään) puolituntisen järjetöntä, mitään säästelemätöntä, armotonta väkivaltaa. Ja rukoilen että kotiteatterijulkaisu sen minulle tuo. If you give me an R-rated extended cut, that'll be the end of it. I will not look for you, I will not pursue you. But if you don't, I will look for you, I will find you, and I will kill you.