Näinhän siinä sitten kävi että ohitse karkasivat kaikki Oscar-tärpit, niin odotuslistan Wolf ja 12 Years kuin muuten vaan luultavasti näkemisen väärtit Her ja Dallas Buyers Club, kun niiden pyörimisaikaan olin vuoroviikonlopuin joko liian köyhä, kipeä tai kiireinen lähteäkseni elokuviin, tai jos edes teoreettinen mahdollisuus oli, en yksinkertaisesti jaksanut kun jo valinta neljän elokuvan välillä tuntui ylivoimaiselta. Ja kun uudet työvuoroni ovat arkileffailun kannalta yhtä tylsät kuin entisetkin: olisihan se nyt mahdollista elokuviin illallakin lähteä, mutta kun Darth Vader -herätyskelloni pahaenteisesti hönkäilee minut tajuihini esim. klo 3:45, ei juuri mieli tee lähteä katsomaan esim. klo 20:00 alkavaa elokuvaa.. No, eniveis. Finanssimielessä tilanne ei ole ainakaan parantunut, mutta ainakin Legot edustavat enemmän sellaista kaivattua feelgood-osastoa kuin edellämainittu kuvasto, joten kun originaaliversio pyöri vain tämän viikon ja viikonloppu meni muualla päin Suomea, oli uhrattava muutama tunti yöunista ja lähdettävä Studiolle. (Se, miksi uhraan yöuniani vielä tämän blogipostauksen kirjoittamiseen, on arvoitus.)
Miksi edes alun perin niin innostuin Legoista? Ehkä kuitenkin veti eniten sen uskomaton alkuperäisääninäyttelijöiden tähtikimara. Karkaan heti sivuraiteille puhumaan Chris Prattista ja Guardians of the Galaxysta. On totta että kun Star-Lordin/Peter Quillin casting julkistettiin, olin ihan että a) NOOOOOOOOO!!! (koska Lee Pace) ja b) Chris who? mutta sittemmin olen tutustunut ja rakastunut Parks and Reciin sekä myös Chris Prattiin. Ja sitten se traileri. Aaah. No, asiaan tai edes lähemmäs sen viertä. Yritän siis sanoa että Chris Pratt
Eli siis
Ja
Liam Neeson
..Ehkä mä menen nyt nukkumaan.
Sitä ennen tiivistän lyhyesti että Lego oli aivan uskomattoman ihana ja hauska ja yllättävä ja hieno ja siisti ja sanoinko jo että hauska elokuva, koska en kuitenkaan huomenna jaksa jatkaa sen prosessointia, koska huomenna on vuorossa ihan jotain muuta kivaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti