Eilen koitti se päivä. Koko vuoden tärkein päivä. Ehkä koko elämäni.
Tänään en ollut ihan varma, oliko eilistä ollenkaan. Se hätäinen, epätasainen ja tahditon action-pläjäys aukkoineen ja selittämättä jääneine käänteineen tuntuu pätkittäin mieleen palaavalta unelta, ja mitä enemmän sitä ajattelee, sitä etäisemmältä se tuntuu. Yrität saada kiinni jostain, mitä ei ehkä ollut.
Minä en edes jaksa kaunistella tätä.
AoU:ssa oli paljon irrallisia kivoja kauniita asioita, paljon sälää, silppua ja sitä sun tätä. Ehkä kaikki siisteimmät hetket ja hauskimmat onelinerit oli jo esitelty trailereissa (vaikken viimeisimpiä kai ole edes katsonut), mutta siistejä ne silti olivat ja useamman kerran leffalle sai ihan nauraa ääneen (jos kyllä menee moni vitsi vähän vaivaannuttavan itsetarkoitukselliseksi). Mutta toimivaksi kokonaisuudeksi tätä ei oltu kasattu. Joskus paljon kaikkea on liikaa. Se ei ollut niin eeppinen, niin lumoava, että sitä olisi vain tuijottanut silmät selällään ja antanut anteeksi pienet epäloogisuudet (vrt. Avengers). Jos AoU:n kokonaisarvosana kertyisi irtopisteiden summasta, se voisi olla korkea, mutta.. Ei elokuva voi olla tehosekoittimessa pyöräytetty 2,5 tuntinen klippikokoelma koska se haluaa olla KAIKKEA YHTÄ AIKAA. KOSKA KAIKKI ON NIIN SIISTIÄ. Minä uskon että Whedon on ollut vilpittömän innoissaan tätä kasatessaan, mutta se ilo ja riemu ei nyt välittynyt minulle asti. Tehosekoitin-metaforaa venyttäen: et voi tehdä smoothieta kaikista lempiherkuistasi. Sitten kun siellä on sekaisin jäätelöä, salmiakkia, sipsejä, pekonia ja hampurilaisia, tuloksena on epämääräistä liejua jossa on sattumia joiden tarkkaa olemusta et halua ehkä tutkia sen tarkemmin.
On todella kurjaa että AoU on Phase 2:n heikoin elokuva. Koska sen pitäisi olla sen kruunu. Olin valmistautunut rakastamaan sitä varauksetta, mutta se, miten neutraalisti siihen nyt suhtaudun, tuntuu hämmentävältä. Minun pitäisi edes olla sille vihainen. Minun pitäisi kyseenalaistaa kaikki mitä olen tiennyt tai luullut suhteestani MCU:en. MCU on ainoa viisivuotissuunnitelma mikä minulla on elämässäni. Minun pitäisi joko olla raivoissani, tai sitten olla totaalisen in denial ja vannoa rakastavani vaikka syvällä sisimmässäni en. Mitä minulla on, jos minulla ei ole MCU:a?
Miksi tämä on sitten vain tuntuu ei-miltään?
Ehkä siksi että minä olen niin rakastunut Netflixin Daredeviliin. Siksi minun MCU-maratonsuunnitelmanikin unohtuivat kokonaan. Ehkä siksi en saavuttanut sitä hypeleveliä jossa vain tuijotan lumoutuneena valkokangasta ja luotan Whedonin näkemykseen. Ehkä tämä olisi oikealla ennakkovalmistelulla voinut toimia. Ehkä.
Age of Ultron tuntuu Hobitti-trilogialta LotR:n jälkeen. Haluat taputtaa Whedonia/Jacksonia päälaelle ja sanoa että parhaasi yritit, mutta jos nyt tunnustetaan tosiasiat niin miten meni, noin niinku omasta mielestä.
Age of Ultron tuntuu unelta ja ehkä eilistä ei ollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti