Ehdin jo likimain saada lievän paniikkihäiriökohtauksen kun tajusin että Dark of the Moon tosissaan tulee tällä viikolla ensi-iltaan. Minä kun viettäisin ainoat mahdolliset elokuvapäiväni, perjantain ja lauantain Hamina Bastioni Horse Festivalissa! Sitten muistin leffan saavan perinteikkään summer blockbuster -käsittelyn eli keskiviikkoensi-illan, vaikka sen alkujaan ei pitänyt. Tämä jätti pienen ikkunan auki sille, että joko keskiviikkona tai torstaina ehtisin elokuvan katsastaa, mikäli työolosuhteet sen sallisivat.. Tämä päivä vaikutti jo menetetyltä mahdollisuudelta, mutta pääsin kuin pääsinkin ajoissa pois, joten ei muuta kuin ensimmäisen Transformersin soundtrack soimaan (tarkoittaa aina käytännössä Disturbedin This Momentia uudestaan ja uudestaan - maailman paras autoilukappale) ja suoraan töistä auton keula kohti Kuusankoskea. Sopivaa sinänsä, koska ensimmäisen Transformersin kävin aikanaan katsomassa myöskin ensi-iltapäivänä, hikisen työpäivän jälkeen. Tämähän nyt olisi tiettävästi viimeinen, ainakin tältä kokoonpanolta. Mikäli leffa vain tuottaa tarpeeksi, eiköhän ole selvää että konsepti jatkuu muissa käsissä.
Elokuva oli jo ehditty arvosteluissa pääosin haukkua aivan maan rakoon joka suhteessa, ja itsekin toki pelkäsin sen olevan huono. Sitä enemmän kuitenkin pelkäsin että Michael Bay + 3D vastaa fistausta silmään. CinemaBlendin 3D-opas (kullanarvoinen kapine!) kuitenkin vakuutti, että tämä on parasta sitten Avatarin. CB:n elokuva-arvostelu puolestaan oli se, mikä palautti uskoni elokuvaan ja esti lykkäämästä katselua ensi viikolle. Tällaisen megabudjetin efektileffan arvioista yleensä onkin vähän vaikea vetää mitään johtopäätöksiä siihen, mitä itse tulee elokuvasta pitämään. Minä tilasin todella väkivaltaista erikoistehostemäiskettä, josta toivon mukaan tällä kertaa oikeasti näkisi, mistä on kyse. Ja tietysti Steve Jablonskyn käsittämättömän hienoja sävellyksiä. Minulla ei ole kultaisia lapsuusmuistoja Transformers-piirretyistä vaarassa tulla raiskatuiksi jälleen kerran, enkä odottanut juonellisesti mitään erikoista, joten näistä asioista en tulisi olemaan katkera. Elokuvia tuleekin mielestäni tarkastella lajityyppinsä sisällä. Ovathan esimerkiksi lempilapseni katastrofielokuvat usein aivan järkyttävää kuraa yleisellä mittapuulla, mutta kun ne ovat hyviä katastrofielokuvia!
No, mitä siitä sitten voi sanoa? CB:n hehkutus "two and a half hours full of nothing but the biggest special effects any movie has ever offered in stunning 3D" lienee ehkä parhain tapa tiivistää se. Se oli aivan uskomaton. Tottakai siinä oli vikansa, kyseessä nyt sentään on Michael Bay -elokuva. Mitä vähemmän tällainen leffa keskittyy ihmissuhdeongelmiin ja enemmän vain olemaan silkkaa eeppisyyttä, sen parempi. Tällä kertaa Autobotit ja Decepticonit olivat pääosassa, voisin sanoa. Tai sitten se lopputaistelu vain oli niin loputtoman pitkä, että ehdin unohtaa puolet siitä melko nopealla tahdilla läpiviedystä alusta. Oliko se puuduttava? No joo, ehkä sitten pikkuhiljaa loppua kohden. Mutta se tempasi mukaansa, jo pelkästään sillä upealla visuaalisuudella. Poissa oli se häiritsevä pikselimössö, CGI oli aivan mieletöntä ja 3D tuki sitä upeasti. Todellakin parasta näyteltyä 3D-elokuvaa sitten Avatarin. Silmiin sattui vasta leffan jälkeen.
Tästä on muodostumassa taas niitä minulle tyypillisiä kirjoituksia, joissa leffasta lähtiessä jäänyt "fuck yeah!" -fiilis väsyneenä vaihtuu pikkumaiseen kritiikkiin ja itsensä epäilyyn, joten yritän pitää lopun lyhyenä. Asioita joita en nyt saa loogisesti ympättyä tekstin osaksi, mutta jotka tulee kuitenkin sanoa:
Rosie Huntington-Whiteley oli 99 % vähemmän huono kuin hänen ankannaamainen tyhjä ilmeensä trailerissa antoi odottaa. Kun useassa elokuva-arvostelussa on jopa veikkailtu hänen yleisen hengettömyytensä imeneen kaiken elämän koko elokuvasta, olin varautunut dissaamaan tätä alusvaatemallia oikein olan takaa. Mutta ei hänen performanssissaan nyt mitään silmiinpistävän kamalaa ollut, muuta kuin ne huulet, tietysti. Jos roolina kaikessa yksinkertaisuudessaan on vain olla silmäkarkkina/kirkuva neito pulassa eikä mitään muuta, niin ei siihen mitään Oscar-voittajaa tarvita. Vaikka se naama nyt vain yksinkertaisesti on pelottava.
Tällä kertaa elokuvalla oikeasti oli tarina, ja uskallan jopa väittää että aika kekseliäs sellainen. Fiktion sekoittaminen todellisiin historiallisiin tapahtumiin on aina mielenkiintoista. Siinä oli aidosti hauskoja hetkiä, eikä vain vaivaannuttavia vitsejä. Ehdottomasti se oli kaikkea mitä siltä uskalsi odottaa ja vielä enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti