Jakomielitautinen leffamakuni ajoi minut eilisten Oscar-ehdokkuusrohmujen jälkeen katsomaan yleisesti parjatuksi ymmärtämääni elokuvaa Liam Neesonista vetämässä susia turpaan. Mistä elokuvasta minä pidin eniten? Ehkä Liam Neesonista vetämässä susia turpaan.
Poikkeuksellisesti olin varautunut johonkin paljon huonompaan, kuin mitä luvassa oli. Minä olin todella jostain saanut sen käsityksen, että tämä olisi riittävän hyvällä tavalla huono, typeryydessään jo koominen elokuva. Mutta ei! Olivathan ne yliluonnolliset sudet juuri sopivan kökköjä ollakseen huvittavia. Ja kliseet, olihan siinä kliseitä. Olen oppinut pitämään kliseistä. Ne ovat tuttuja ja turvallisia. Se on perinteiden kunnioittamista. Halusin nähdä rujoa toimintaa ja virnuilla tyypillistä väkivaltaviihdevirnettäni epäsopivissa paikoissa, mutta mielenkiintoisinta elokuvassa olikin lopulta se suoranaisen tyylilajin vaihdon jälkeinen yllättävän tiiviiksi rakennettu eloonjäämisen kamppailu, raadollisen kauniit hetket joissa ymmärretään suurempia totuuksia elämästä ja kuolemasta.
Neeson tietysti veti karismallaan ja esittämänsä Ottwayn ihailtavan monimutkaisella hahmolla ja taustatarinalla pisteet kotiin, muut olivat pelkkiä onttoja statisteja tässä näytelmässä. Ottwaysta haluaa pitää, hänen puoliaan haluaa pitää. Hän on mies joka on jo luovuttanut, mutta joka näiden haasteiden edessä löytää jostain voimaa selviytyä.
Minä pidän susista. Minä ymmärrän että tämä elokuva on jokaisen sudentappokiihkoilijan märkä uni ja että sen taustalla on ties mitä öljy-yhtiöiden rahoitusta, politikointia sun muuta ja että sen boikotoimiseksi kampanjoi taho jos toinenkin. Minä en nyt jaksa välittää. Se on elokuva. Viihdyttävä, yllättävän viihdyttävä sellainen. Fuck PETA.
Jälkieditoitava lisäksi on ajatus jonka unohdin: jos ja kun joskus kuolen, haluan että Liam Neeson selostaa sen.
Lisäksi toinen hieman spoilaava jälkieditointi: vaikka se kohtaus iski kaikesta irroitetulla kauneudellaan, olin kaiken toiminnan tiimellyksessä unohtanut sen autuaasti elokuvan loppuessa, ja vasta kun myöhemmin kelasin leffaa päässäni muistin sen, ja tietysti siinä vaiheessa tiesin miksi Liam osasi puhua kuolevalle niin kauniisti. Ja meinasin itkeä vähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti