Nälkäpeli

Kuten tämän elokuvavuoden suuria odotuksia listatessa mainitsin, Nälkäpeli kiinnosti minua ennen kaikkea ilmiönä. Kun kirjan/elokuvan pohjimmainen lähtökohta on laittaa 24 teiniä tappamaan toisiaan sen vuoksi että sitä on kiva katsella, ja se pienen marginaaliyleisön sijaan saakin massiivisen, hysteerisen, nuoren fanikunnan, tässä on jopa minun mielestäni jotain lievästi outoa. Kuten tiedossa on, minulla ei ole mitään väkivaltaviihdettä vastaan (päinvastoin). Olen lapsesta asti kasvanut aivan vääränlaisten elokuvien parissa. Edustaessani itse tämän saagan otollisinta ikäryhmää, perusperiaatteiltaan hyvinkin samanhenkinen Battle Royale oli ehdottomia lempielokuviani. Mutta ei se ollut yleisesti hyväksyttyä. Ei ihmisen kuulu arvostaa verta ja suolenpätkiä. Se oli outoa. Kuuluuko sen olla outoa? Onko yleisesti hyväksyttävää että kokonainen sukupolvi teinityttöjä fanittaa tätä täydellä antaumuksella? Olisiko minun pitänyt syntyä kymmenen vuotta myöhemmin elääkseni nyt näiden väkivaltaviihdettä ihannoivien sielunsisarieni kanssa? Mitä tämä oikein on, kertokaa minulle, minä haluan tietää!

Tietenkään väkivalta ei ole tässä pääosassa, tai niin ainakin sanotaan. En tosin rehellisesti sanoen edes tiedä, onko se kuitenkaan lieventävä asianhaara. Jos näin kieroutunut perusidea on vain merkityksetöntä taustahaahuilua nuoren naisen kasvutarinalle, teiniromanssille/kolmiodraamalle, ja mihin kansannousuun tarinakaari ikinä viekään, en todellakaan tiedä onko se hyväksyttävä asianhaara. Kertooko se, että hyväksymme täysin itsestäänselvyytenä Nälkäpelin esittämän maailman siitä, että sellainen olisi hyvinkin mahdollinen? Valkokankaalla näytetään mahdollisimman vähän, jotta ikärajat on saatu hilattua mahdollisimman alas, mutta kaikkihan me tiedämme mitä siellä tapahtuu. Ja mitä tapahtuukaan elokuvan näköpiirin ulkopuolella, on tapahtunut jo kenties vuosisatojen ajan. Mitä on tapahtunut niiden 73 edellisen Nälkäpelin aikana, ennen kuin joku ymmärsi että systeemiä voi uhmata. Kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä sairaasta maailmasta.

Elokuva itsessään oli erinomainen. Se näytti, kuulosti, tuntui upealta. En ole lukenut kirjoja, joten katsoin sitä vailla kummempia pohjatietoja - en siis tiedä, mitä on muutettu, jätetty pois, miten runsaamman tarinan kirja olisi kertonut - siitä saavat fanit raivota rauhassa. Elokuvasta oli kuitenkin saatu tiivis paketti, jossa ei ollut kohtausten yli hyppimisen tai ummikkokatsojan huomiotta jättämisen tunnelmaa. Alkuasetelma saatiin esiteltyä hienosti ilman liikaa selittämisen makua, ja tapahtumiin päästiin heti käsiksi. Jennifer Lawrence oli uskomaton tulkitessaan paljonpuhuvin ilmein ja elein, mutta vähin sanoin Katnissin sielunmaisemaa. Pelin lopputuloshan oli täysin arvattava kirjaa lukemattomallekin, mutta elokuva toimi. Jos tätä olisi tehty rohkeasti K18-leimalla, olisin todennäköisesti virnuillut läpi elokuvan ja rakastanut sitä yli kaiken. Nyt jäin kovin analyyttisessa mielessä miettimään elokuvaa ja seuraamaan semihysteerisen yleisön myötäelämistä. Kymmenen vuotta nuorempana olisin hyvinkin voinut hihkua, itkeä ja nauraa tuon massan mukana. Nälkäpeli olisi voinut olla minullekin jotain elämää suurempaa.

Kai ne kirjatkin on luettava, jotta tästä hommasta pääsee selville. Tai sitten ei pääse. Ehkä olen tullut vanhaksi, siihen ikään jossa ihmetellään nykynuorison villityksiä. Mutta oli miten oli: on tämä silti valovuosia terveempi ilmiö kuin Twilight.