Kävin siis katsomassa Titanicin. Kuten sanonta kuuluu: I regret nothing. Mutta se ei ole aivan totta - sillä kadun sitä, että koskaan annoin itseni unohtaa miten hyvä elokuva se todellisuudessa on.
Olin 10-vuotias kun Titanic tuli ensi kerran teattereihin. Silloin se oli suurin ja kaunein. Minä todella pidin siitä. Mutta vuodet olivat sille ankaria. Titanicista tuli vitsi. Kliseidensä ja loputtomien parodioiden murjoma vitsi. En tiedä kuinka kauan siitä on, kun olen viimeksi katsonut Titanicin. Vuosia joka tapauksessa. Ajatuskin on nostattanut inhoreaktion - ällöromanttista siirappia, no thanks. En tiedä koska tai miten se tapahtui, mutta omaksuin tietyn mielikuvan elokuvasta ja sen perusteella välttelin sitä.
Vitsiltä tuntui myös elokuvan tuominen 3D-versiona uusintakierrokselle. Mutta jotain tapahtui. Nauraessani pelkälle ajatukselle elokuvan katsomisesta tässä päivänä eräänä, päässäni pyörähti soimaan pätkiä leffan käsittämättömän eeppiseltä scorelta ja yhtäkkiä en ollutkaan varma. Sain kiinni jostain minkä olin kauan sitten unohtanut. Ajatus muhi muutaman päivän jatkuvalla nosteella. Ja minähän lähdin.
Ja olen iloinen että lähdin. Olen iloinen, että annoin elokuvalle mahdollisuuden voittaa minut taas puolelleen. Sillä onhan se niiiin paljon enemmän kuin vuosisadan nyyhkyromanssi. Se on hauska, se on näyttävä, se on jännittävä, se on massiivinen, se on upea, siinä on kaikkea kaikille. En itkenyt silloin enkä itkenyt nytkään, en haikaillut sen elämää suuremman rakkauden perään. Se meni edelleen ohi ymmärryksen. Mutta se elokuva. Se oli suurin ja kaunein ja se on sitä edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti