Miten voisi edes yrittää sanoiksi tiivistää, mitä Taru Sormusten Herrasta on merkinnyt ja edelleen merkitsee minulle. Joten en yritä. Te lukijani kuitenkin sen tiedätte. Olen ollut kirjan & elokuvien fani melkein puolet elämästäni, ja rakkaus Peter Jacksonin töihin kantaa vielä pidemmälle.
Hobitti-elokuvien tuloon olen suhtautunut vaihtelevalla innolla ja epäluulolla. No, vuosia tietysti näytti siltä, ettei niitä saada koskaan tehtyäkään, kun vastoinkäyminen toisensa perään yritti kariuttaa tuotannon. Mutta jo ajatus kahdesta elokuvasta tuntui hieman naurettavalta. Silti, pelkkä tieto siitä että saisin vielä palata Keski-Maahan teki olosta lämpimän ja kotoisan. Sillä koti se oli. Paikka ja aika jossain kaukana menneisyydessä, jonne luulit ettet koskaan enää voi päästä takaisin - etkä täysin voikaan, koska Tennari, leffaretket, ne ihmiset - sitä elämää ei enää ole. Mutta edes palanen sitä. Kun leffaan vielä kiinnitettiin läjä ehdottomia lempinäyttelijöitäni ja oleelliset osat myös vanhasta näyttelijäkaartista palaisivat rooleihinsa - okei Peter, voitit taas, minä otan ilolla vastaan kaiken mitä sinulla on antaa. Jopa sen
Aivan kalkkiviivoilla epäluulo palasi ja kasvoi suoranaiseksi peloksi. Jotenkin en koskaan pitänyt mahdollisena, että Hobitit voisivat olla huonoja elokuvia. Kaikesta venytyksestä ja paisuttelusta huolimatta. Kunnes eräänä päivänä. Ihan totta, luin jokunen viikko sitten IMDb:sta jotain juttua loppuvuoden odotetuimmista elokuvista ja siellä pohdittiin, voisiko Hobitille käydä kuten Star Wars Episodeille I-III. Ja niin minäkin yhtäkkiä pohdin, voisiko Hobitille todella käydä niin. Ja varauduin pahimpaan. Ostin toki lippuni yönäytökseen 12.12.12. 00:12. Mutta varauduin pahimpaan, varsinkin nähtyäni vilaukselta muutamat arvostelunumerot.
Kun tutut sävelet lähtivät soimaan, unohdin kaikki epäluuloni. Mieleni valtasi seesteinen rauha muutaman kyyneleen pakottaessa itsensä silmänurkkiin. Tässä sitä oltiin. Taas siellä. Kotona.
Voiko sitä edes arvostella objektiivisesti? Ei ainakaan ensimmäisen kerran jälkeen. Minusta se oli täydellinen. Se oli kaikkea. Se oli lämpöä ja rakkautta. Uutta ja vanhaa. Ihan niin kuin ennenkin ja silti jotain aivan muuta. Elämäni lyhyin liki kolmetuntinen. Se olisi saanut jatkua aina.
Pari sanaa vielä HFR 3D:stä. Minähän olen niitä ehkä harvoja ihmisiä jotka oikeasti pitävät 3D:stä. HFR näytti, kuten sanottua, alkuun hieman vieraalta (nopeutetulta) mutta silmä tottui pian ja koko HFR:n "unohti". Todella komealta elokuva näytti ja 3D pelasi hienosti. Vain tiukat toimintalähikuvat saivat irvistämään mutta niitä oli vähän, ja näyttävät tod.näk. yhtä epäselviltä tavan 3D:ssä ja uskoisin että 2D:nä myös. Semmoista transformers-cgi-höttöä siis. Lopputuomio: jos mahdollista, HFR. Väittävät, että tämä on tavallisen frameraten kolmiulotteisuutta lempeämpi kokemus, eli ehkä kokeilemisen arvoinen myös 3D-vihaajalle. Mutta itse on vaikea arvioida, kun 3D:stä niin kovin pidän.
Jälkimmäiset osiot jouduin lainaamaan yöllisistä Facebook-vuodatuksista koska yhtäkkiä en osaa pukea sanoiksi enää yhtään mitään. Näihin on siis tyytyminen, koska en silloin neljältä yöllä kirjoittanut blogia vaikka olisin halunnut. Minun täytyy prosessoida asiat tuoreeltaan. Esimerkiksi se pelkäämäni Episodin kahden tähden arvostelu herättää liikaa kiukkua ja ajatuksia. Perjantaina uudestaan. Jatkoa seuraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti