Lopultakin! Suomen ensi-ilta oli muutenkin myöhäinen ja vielä Wesmania sai odottaa hetkisen, kun pääsiäisen ajaksi The Grand Budapest Hotel sai nousta ykkössaliin. Ison kankaan elokuva ansaitsikin, niin odotettavissa olleen kauniin visuaalisen ilmeen kuin kuvasuhteen vaihteluiden vuoksi. Odotuslistallanihan tämä oli vuoden ensimmäinen suurhype-elokuva - mitä nyt Winter Soldier näkemisen jälkeen varasti sen manttelin.
Pohjustuksena lainaan itseäni tai muotoilisin muuten saman asian uudelleen hieman eri sanoin: Wes Anderson on ohjaaja, jonka työt jakavat ihmisiä vahvasti kahteen kastiin. Meihin, jotka silmät innosta loistaen otamme varauksetta vastaan kaiken mitä tuolla nerolla ikinä onkaan meille tarjota, ja niihin, joiden mielestä miehen filmografia on täynnä outoja, pikkusieviä, kikkailevia muka-taide-elokuvia, joissa ei ole päätä eikä häntää. Okei, kasteja saattaa olla myös siltä väliltä mutta dramatisoin hieman. Mutta outojahan ne ovat, ehdottomasti. Ja juuri sitä ainakin minä niissä rakastan. Ne ovat jotain ihan muuta, ne ovat oma maailmansa. Ne ovat elokuvia, joiden aikana voi unohtaa itsensä ja kaiken muun. Ne ovat satuja, ne ovat kieroja ja kauniita, ne vain ovat uskomattoman ihania.
Wes ei petä meitä tälläkään kertaa, vaan The Grand Budapest Hotel on taas tutun kellontarkkaa takuutyötä. Lumoavissa lavasteissa, täydellisesti rajatuissa kuvissa, ihanan soundtrackin säestämänä eteemme astelee nimekäs huippunäyttelijä toisensa jälkeen - suurin osa tuttuja Wesin aiemmasta tuotannosta, tietenkin. Herttaista ja katkeransuloisen melankolista pastellimaailmaa vauhdittaa karun musta huumori, vinksahtaneen omaperäiset henkilöhahmot, vikkelät animaatiojaksot ja leikkisä, kevyt tunnelma. Vaikka kaava on tuttu elokuvasta toiseen, silti Wes ei koskaan toista itseään - lopputulos osaa yllättää aina. Vaikka tiettyyn pisteeseen tiedät tismalleen mitä tuleman pitää, silti, aina se on raikasta, tuoretta, uutta, ja tyyli kehittyy elokuva elokuvalta aina vain taianomaisempaan suuntaan. Se on täydellistä todellisuudenpakoa: elokuvan aikana et yksinkertaisesti kykene ajattelemaan mitään muuta, koska se on oma maailmansa, ja siinä hetkessä ei olemassa ole mitään muuta.
Joten kyllä, tämäkin elokuva oli täydellinen ja saan hetken leijua tässä mielentilassa jossa pidän pienistä kauniista taide-elokuvista, kun samalla kehoni jo joka solulla huutaa näyttävää väkivaltaviihdettä -The Raid 2: Berandal. Luulin jo että minun pitää lähteä tänään Helsinkiin sen perässä (nyyh yönäytös Tennarin ykkösessä), mutta onneksi se on sunnuntaista alkaen pari näytöstä Kinolla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti