Star Wars: The Force Awakens 3D

Minun piti selvittää leffablogin rästit ennen tätä, mutta olen syvällä rästihommien suossa josta en pääse ylös, ja kun tekemättä on paljon asioita joita muut ihmiset odottavat minulta, on sitäkin vaikeampaa tarttua leffablogin kaltaiseen pykälään rästilistalla, kun sitä teen vain puhtaasti itselleni. Tässä kohtaa voisi tietysti luulla, että leffoja olisi kirjoitettavana enemmänkin, etenkin näin pitkän kirjoitustauon jälkeen, vaan ei, niitä on kertynyt kokonaiset kaksi kappaletta ennen tätä päivää - mutta ne tulevat saamaan edes jonkinlaiset omat postauksensa, joten siirrytään itse asiaan. Joka on juoniseikkoja spoilaamaton (why, I don't know, no one reads this blog anyway) ensireaktiovuodatus Star Wars -saagan seitsemännestä osasta.

Minä en edes tiedä, mitä minä haluan kirjoittaa. Voisin suoltaa esseellisen tekstiä siitä miten Star Wars leimasi lapsuuttani. Siitä, miten prequelit pilasivat kaiken enkä suostu tunnustamaan niiden olemassaoloa. Toistaa samaa tarinaa kuin tuhat ja taas tuhat muutakin ihmistä.

Minun ei pitänyt innostua uusista elokuvista. Olin varautunut pettymään, tietenkin. Yritin kieltää itseltäni hypeen tempautumisen. Ja pitkään luulinkin olevani kohtalaisen sujut sen asian kanssa, että J.J. Abrams pilaa ehkä kaiken ja se olisi ihan ok.  Tämä viikko on silti kulunut pinnan alla kuplivan paniikin vallassa ja viimeiset tunnit ennen elokuvaa täristen ja hengitysrytmiä hakien. Suostuin tunnistamaan tosiasian: tämä päivä saattaisi muuttaa kaiken.

Ja se muutti. Se palautti ilon ja rakkauden johonkin, jonka luulin menettäneeni. Siinä missä Sithin koston näkeminen teatterissa (se yksi ainoa kerta, kun sen yleensä olen kärsinyt katsoa) tapahtui enää silkasta katkerasta velvollisuudentunteesta, The Force Awakensia sai tuijottaa haltioituneena (ja liikuttuneena) alusta loppuun. Oliko se hyvä elokuva? En aio analysoida sitä sen syvällisemmin ehkä ikinä ennen toista katselua. Enkä halua lukea yhtään arvostelua ennen toista katselua, minun täytyy käsitellä tämä itse ja oman pääni sisällä. Mutta juuri nyt minulle merkitsee vain tunne. Tunne siitä, että kaikki on hyvin. Onnellisuus ja tyytyväisyys. Se, että kun elokuvan katsottuani pääsin autoon, purskahdin itkuun ihan vain siksi, että vuosia kannettu petetyksi tulemisen taakka oli nostettu harteilta. Olo oli vapaa, odottavainen, luottavainen.

Ehkä tämä on vain nostalgiahuumaa. Ehkä elokuva on vuoden päästä minusta kamala. Ehkä elokuva on jo viikon päästä minusta kamala. Ehkä kaikki tulevat SW-elokuvat ovat kamalia. Ehkä kaikki on kamalaa. Kaikki tietävät mitä Episodi I:n kanssa kävi ja siksi olen varuillani. Joukkopsykoosiin on helppo vaipua, mutta toisaalta on myös petollisen helppoa olla liian kriittinen siksi, että haluaa tehdä sen pesäeron psykoottisiin. Siksi analysoinnin paikka ei ole nyt. Muiden mielipiteiden paikka ei ole nyt. Tässä ei ole tilaa järjelle, sille on loppuelämä aikaa. Minä pidän mieluummin kiinni tästä tunteesta niin kauan kun voin - toivottavasti aina.