Ollaan vapaita

On asioita joita vastaan minulla on voimakkaita ennakkoluuloja, ja näihin lukeutuvat mm. kotimaiset elokuvat, musikaalit. ja pari-/ihmissuhdedraamat. Näistä lähtökohdista olin hyvin skeptisin mielin osallistumassa kotimaisen musiikkielokuvan, Ollaan vapaita, pressinäytökseen Kinolla, mutta kun kerrankin tällainen tilaisuus sattui niin että olin vapaalla, niin pakkohan se oli hypätä mukaan.

Kolmekymppisen Seljan poikaystävä Tomi haluaa heidän menevän eteenpäin. Selja pysyisi mieluiten siinä missä on, parhaiden ystäviensä Henrin ja Iisan kanssa kommuunissa keskellä kaupunkia. Mutta Selja rakastaa Tomia, joten hän suostuu yhteiseen asuntolainaan. Sitten Seljan luo ilmaantuu 16-vuotias Leo, poika, jonka Selja luovutti adoptioon teini-ikäisenä.

Nyt kyllä romutettiin ennakkoluuloja ihan 6-0, sillä Ollaan vapaita paljastui aivan erinomaiseksi elokuvaksi. "Elämänmakuinen" on ehkä vähän halju ilmaisu, mutta käytetään nyt sitä paremman puutteessa, sillä sellainen elokuva todella on - juoni ei tunnu liian kaukaahaetulta eivätkä hahmot liian karikatyyrimäisiltä, vaan tässä tuntee tempautuneensa mukaan tarinaan, joka maistuu eletyltä elämältä. Monipuolista hahmogalleriaa voikin kiitellä. Etenkin Riku Niemisen esittämän Henrin kohdalla on taitavasti pidättäydytty sortumasta ylilyönteihin, kun hahmon ylle olisi helposti voinut löydä pelkän koomisen kevennyksen viitan ja myydä yleisölle muusta kokonaisuudesta irrallisen "sketsihahmon" - itse ainakin sellaista (kauhulla) odotin. Vaikka juonenkäänteet pohjimmiltaan ovat aika dramaattisia ja koskettaviakin, myös huumorilla on osuutensa, ja jälkimaku on raikas, varmasti myös omalaatuisen konseptin takia, sillä tällaisia musiikkielokuvia ei juuri olla totuttu näkemään, etenkään kotimaisena tuotantona.

Elokuvaa varten sävelletyt kappaleet tukivat tarinaa hienosti ja tuntuivat yllättävän luontevalta osalta sitä, varastamatta kuitenkaan valokeilaa kokonaan. Moni kappale on myös hyvin tekijänsä kuuloinen, esimerkiksi Kaunis myrsky olisi aivan kotonaan Kerkko Koskinen Kollektiivin levyillä. Roolitus on kohdallaan ja kaikki selviytyvät kunnialla niin näyttelemisestä kuin lauluosuuksistakin, ja leffan soundtrackia kuuntelee ihan ilolla sellaisenaankin.

Tiedän että ennakkoluuloni ovat joskus aiheettoman jyrkät, mutta en voi mitään sille, että "kotimainen elokuva" nostaa välittömästi mieleeni kuvan vaivaannuttavan typerästä, kömpelösti näytellystä tekeleestä, joka ei herätä ihmisessä muuta kuin raivoa ja myötähäpeää. Ollaan vapaita ehkä taas joksikin aikaa palautti uskoni siihen, että Suomessakin voidaan laatuelokuvia tehdä, jopa aineksista jotka eivät ensivilkaisulla kuulosta lainkaan minuun vetoavilta.