Taken 2

Pari flunssaista viikkoa on pitänyt minut poissa elokuvateatterisaleista yskimästä, mutta nyt.. oli aika Taken 2:n.

Olen hyvin myöhäisherännäinen Taken-fani - katsoin sen vasta menneenä kesänä. Jokusen vuoden se on kummitellut takaraivossani siellä "joskus pitää katsoa" -nälkävuosilistalla, mutta kun hype jatko-osasta alkoi nousta, oli jo pakko selvittää mistä tässä kaikessa on kyse. Ja minä rakastuin. Siinä oli kaikkea. Hihkuin ja pompin tuolillani ja kelasin jo ensikatselulla kohtauksia uusiksi ja uusiksi. Se yllätti minut täysin. Se puhutteli minua. Se oli kaunista väkivaltaviihdettä ja kidutusta, mutta myös aidosti mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joista välitti. Ja kuka ei haluaisi isänsä olevan Bryan Mills, mies joka yrittää paikata etäisen suhteensa tyttäreensä ja on valmis tekemään mitä tahansa (ja se on kirjaimellisesti mitä tahansa) tämän eteen. Or is the last part just me? It could be just me. No, ensimmäiseen siis rakastuin spontaanisti ja voimalla. Ajatus jatko-osasta oli hieman huolestuttava.. Rahat pois tyhmiltä vielä kun rauta on kuumaa. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin se että Liam Neeson sanoo "pelko pois, en olisi lähtenyt mukaan jos tässä ei olisi jotain ideaa" ei ole erityisen lohduttava mainoslause. Liam, katso sitä viime vuosien filmografiaasi. Katso ihan ajatuksella. Katso. Niin..

Olin siis realisti. Se ei voi olla niin hyvä kuin ensimmäinen. Tietenkään. Ei sellaista tapahdu. Vain minun pienissä unelmissani. Ja silti tunnen itseni.. petetyksi. Koska luulin jo, luulin koko ajan, se antoi ymmärtää että se olisi kuitenkin.

Se veti vahvasti eteenpäin ja olin valmis antamaan sille paljon anteeksi koska siinä oli niin paljon hyvää, ja juuri kun alkulämmittelyt turpiinvedon osalta oli hoidettu ja todellisen huvin piti alkaa.. se loppui. MITÄ. En edes ehtinyt ottaa esille sitä "jee, väkivaltaviihdettä" -virnettäni (patent pending). Okei, okei, olen nähnyt Takenin vain extended cutina. En teatteriversiota. En tiedä miten lame se on. Mutta tämä. Tämä oli historian parhaiten pohjustettu pettymys. Ei mitään eeppistä lopputaistelua jossa kaatuu kelmiä vasemmalta ja oikealta mitä kekseliämmillä ja karuimmilla tavoilla. Se vain loppui. Minä halusin verta! Minä halusin irtojäseniä, minä halusin armottomuutta, minä halusin. Minä halusin vaaran tunnetta, minä halusin jännittää. Minä halusin nähdä Liam Neesonin koston enkelinä täydessä mahdissaan, halusin että siitä välittyy se tunne, että hän oikeasti pystyy ja on valmis mihin vain koska hänellä ei ole vaihtoehtoja. Jatko-osa täytyy viedä pykälän pidemmälle, pykälän kovempaa, pykälän raaemmaksi ja karummaksi - muuten se on vain juurikin sitä rahan keräämistä hölmöiltä pois. Nyt se oli laiskempi, kesympi, vailla todellista uhkaa, vailla sitä maanista pakkomielteisyyttä. Kyllä, Bryan sanoi itsekin olevansa väsynyt tähän. Ymmärtäähän sen. Hän on eläkkeelle jäänyt CIA-agentti, uhrannut perheensä uransa takia, ja nyt yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on. Ihan ymmättävää on, että ei hän ehkä halua tappaa satoja ihmisiä paljain käsin vain siksi että pystyy siihen. Hän haluaa vain jatkaa elämäänsä. Mutta siinä tapauksessa tämän elokuvan pitäisi vain olla Millsien iloinen, terapeuttinen perheloma, ei Taken 2.

Ja mitä minä oikeasti halusin, minä halusin nähdä Samin joukkoineen tositoimissa (come on, "Bry's in trouble in Istanbul" - kenen mielestä tuo lause ei jatku "Well, what the hell are we waiting for?" ja pojat tupsahda paikalle juuri sillä ratkaisevalla hetkellä kun tilanne käy jo Bryanillekin liian tukalaksi?). Leppoisa ihana Sam, joka vain grillaa ja golffaa kavereidensa kanssa ja joka [spoiler alert] voi tyynesti tuosta vain soittaa Yhdysvaltain Turkin suurlähetystöön ja pyytää olemaan ampumatta oletettua itsemurhapommittajaa joka on juuri ajanut heidän portistaan läpi. Ja häntä kuunnellaan. (Ja Bry saa jatkaa kostotoimiaan kenenkään välittämättä siitä että hänen villi pakomatkansa on juuri saattanut tappaa tai ainakin vammauttaa lukuisia poliiseja ja siviilejä ja aineellisia vahinkojakin on kertynyt iso liuta..) Minä haluan nähdä mihin he pystyvät tositoimissa, haluan tietää heidän taustatarinansa, haluan tietää sen mitä minulle ei kerrota. Perkele, minä haluan Sam ja kumppanit -spinoffin!

Nyt kun en saanut mitä halusin, unohdan sen paljon mikä siinä oli hyvää, ja huomioni keskittyy niihin pieniin ja suuriin epäloogisuuksiin jotka juonen kulun mahdollistamiseksi oli vain runnottava läpi. Siis ihan totta. Mikä mahdollisti koko elokuvan (tai lähinnä sen, että se ei loppunut päähenkilöidensä sieluttomaan teurastamiseen) oli se, että nämä ah niin nerokkaat rikolliset jättivät tappavan vaaralliseksi ja äärimmäisen kekseliääksi tietämänsä miehen yksin, ilman valvontaa, ilmeisesti tekemättä tälle mitään ruumiintarkastusta. Kuitenkin, tällaisista asioista tai mistään muustakaan en olisi piitannut pätkääkään, jos olisin saanut sen ylimääräisen (vähintään) puolituntisen järjetöntä, mitään säästelemätöntä, armotonta väkivaltaa. Ja rukoilen että kotiteatterijulkaisu sen minulle tuo. If you give me an R-rated extended cut, that'll be the end of it. I will not look for you, I will not pursue you. But if you don't, I will look for you, I will find you, and I will kill you.

Moonrise Kingdom

Wes Anderson on ohjaaja, jonka työt jakavat ihmisiä vahvasti kahteen kastiin. Meihin, jotka silmät innosta loistaen otamme varauksetta vastaan kaiken mitä tuolla nerolla ikinä onkaan meille tarjota, ja niihin, joiden mielestä miehen filmografia on täynnä outoja, pikkusieviä, kikkailevia muka-taide-elokuvia, joissa ei ole päätä eikä häntää. Okei, kasteja saattaa olla myös siltä väliltä mutta dramatisoin hieman. Mutta outojahan ne ovat, ehdottomasti. Ja juuri sitä ainakin minä niissä rakastan. Ne ovat jotain ihan muuta, ne ovat oma maailmansa. Ne ovat elokuvia, joiden aikana voi unohtaa itsensä ja kaiken muun. Ne ovat satuja, ne ovat kieroja ja kauniita, ne vain ovat uskomattoman ihania.

Kontrasti päivän kahden elokuvakokemuksen välillä oli mieletön - siirtyä sen about puolen hehtaarin valkokankaan ja vuoden suurimman (ja parhaimman) elokuvan ääreltä Studion pikkuiseen kolmossaliin, missä itseni mukaanlukien kokonaista kolme ihmistä todisti Moonrise Kingdomin mahtavuutta sen ensi-iltapäivänä. Jotain outoa tämä voisi tietysti kertoa omasta leffamaustanikin, mutta minkä sitä kaikkiruokaisuudelleen mahtaa. Ja voi kyllä, että tämä makupala kelpasikin. Kiero ja kaunis, siinä ehkä ne päällimmäiset adjektiivit. Hauska, erinomaisella ja ennen kaikkea erinomaisesti suorittavalla näyttelijäkaartilla varustettu, suloinen, ihana.

Tämän litanian painoarvo ei taas ole yhtään mitään ja minulla on vielä huomisia hevosnäyttelyvalmisteluita jäljellä, joten vedetään se perinteinen loppuhutaisu taas.

EETU. Ed Nortonin mukanaolo Wes Andersonin elokuvassa on saanut minut hihkuen odottamaan tätä vieläkin enemmän kuin muuten odottaisin uutta Wesiä. Hankalan ihmisen maineessa oleva Eetu on harmittavasti kadonnut laatuelokuvista ja maailmankartalta viime vuosina, ja tämä on minulle henkilökohtaisesti ollut suuri tragedia. Toki tämänpäiväinen The Avengers -kierroskin herätti vähäsen sitä turhaa jossittelua.. Mutta Eetu on yli kymmenen vuotta ollut ehdoton lempinäyttelijäni, eikä hän tässäkään elokuvassa petä. Kumpa uusi Bourne toisi Eetulle vähän nostetta. Minä haluan Eetulle lisää huippurooleja. Ja sen Oscarin vielä jonain päivänä, perhana. Eetu, nyt tsemppiä, sä pystyt siihen.

The Avengers

Neljättä kertaa, kuitenkin. Itse elokuvasta ei varmaan neljän teatterikatselun ja muutaman Blu-Rayn pyörityksen jälkeen tarvitse paljoa sanoa. Se on täydellinen, vaikka minun ehkä pitääkin ostaa yli 50-tuumainen plasma-TV siitä kotioloissa nauttiakseni.

Syy ja tilaisuus neljänteen teatterikierrokseen on tietysti eilen avattu Kino 123, Kouvolan uuden kauppakeskus Veturin vetovoimaisin johtotähti (minun mielipiteeni josta en suostu edes neuvottelemaan). Olin jo ehtinyt tätä pienessä mielessäni lujaa toivoa, ja niin kävi: avajaishulinoissa kansalle on tuotu menneen kesän hittielokuvia puoli-ilmaisina uusintanäytöksinä. The Avengers maksoi euron. En voinut vastustaa. Uuteen rakkauteeni oli täydellistä tutustua vanhan kautta.

Vaikka vuosien varrella olenkin oppinut arvostamaan Studion lämmintä tunnelmaa, voittamattoman omistautunutta asiakaspalvelua, resursseihin nähden monipuolista tarjontaa ja aktiivista FB-yhteisöä, minä olen Tennarin kasvatti. Minulle isompi on parempaa. Tennarissa tiskin takana on ehkä kasvottomia liukuhihnaihmisiä joille olen asiakas tuhannen muun joukossa. Siihen olen tottunut. Sen hinnan joutuu itse elokuvaelämyksen korkealaatuisuudesta maksamaan. Toki Studio on ollut kova uusimaan laitteistoaan 3D-aikaan, don't get me wrong. Mutta pieni on aina pientä.

Voiko Kino 123 yhdistää nämä kaksi minulle rakasta maailmaa? Aamulla lippua ostaessani tiskillä sain kuulla, että kiva nähdä tuttuja naamoja täällä. Olen Asiakas. Vaikka juuri Helsingissä Kinopalatsin ykkössaliin pääsinkin, oli Kinon ykkössaliin astelu pysäyttävä kokemus. Tämä on täällä. Täällä minä saan jatkossa katsoa elokuvani. Aina, jos haluan. Tämä ei ole vain nostalgiantäytteinen visiitti entiseen elämään. Tämä on nyt, tässä, minun.

Kyllä, olen hyvin liikuttuneessa tilassa. Elokuvateatteri on minulle tärkeä asia. Mutta en minä Studiota hylkää. Illalla on luvassa kauan odotettu Wes Anderson -pläjäys Moonrise Kingdom. Studio pystyy jatkossa entistä paremmin palvelemaan marginaalisempiakin leffamakuja. Ja minulle tämä käy paremmin kuin hyvin. Saan katsoa Isot tehosteleffat Isolta valkokankaalta aivan pakasta vedetyllä huipputason äänentoistolla ja tekniikalla, ja nauttia pienemmistä elokuvista tutussa turvallisessa Studiossani. Mitä muuta ihminen voi toivoa?

The Expendables 2

The Expendables oli elokuva joka täytti minut spontaanilla ilolla. Pohjattomalla onnella ja ilolla, jos ensikatsastuksen jälkeistä FB-päivitystä on uskominen. Kävin katsomassa sen elokuvateatterissa syntymäpäivänäni ja se oli paras lahja mitä saatoin kuvitella. Se oli niitä elokuvia, joista voisi kasata nälkävuoden pituisen listan asioita jotka ovat pielessä, mutta joita automaattisesti rakastaa niin paljon, että sitä ei voi tehdä. Jatko-osan mahdollisuutta väläyteltiin heti ensimmäisen tultua ulos, ja kahden vuoden odotuksen jälkeen sen saimme.

Minun piti tietysti olla ensimmäisellä mahdollisella tilaisuudella lippuluukulla jonottamassa, mutta sekalaiset kriitikkojen reaktiot pelästyttivät minut. Eihän tällaisen elokuvan ollessa kyseessä pitäisi arvosteluja vilkaistakaan, mutta kun perimmäinen viesti oli "tämä ei ole edes sitä mitä siltä voisi odottaa", asetuin varovaisen skeptiselle kannalle. Mieluummin lykkäsin elokuvan katsomista, kuin pettyisin.

Eikä minun tänäänkään sitä pitänyt katsoa. Ei, minun piti itse asiassa mennä vielä viimeisen eli neljännen kerran näkemään The Avengers teatterioloissa, mutta pienet joskin kohtalokkaat aikataulun pettämiset erottivat minut siitä mahdollisuudesta vain joillain kymmenillä minuuteilla. Niinpä junassa nopeasti Finnkinon sivuille surffaamaan puhelimella muita vaihtoehtoja ja siinähän se möllötti, The Expendables 2, kutsuvasti Kinopalatsin ykkössalissa. Pienen harkinnan jälkeen se tuntui itse asiassa ihan hyvältä idealta. Niinpä kipitin kohti Kinopalatsia ja jumalaisen valtavaan saliin, melkein ylhäisessä yksinäisyydessä, paikkalipulla takarivin keskelle ja ihaniin penkkeihin. (Tunsin pienen piston sydämessäni kun rakasta Studiotani tällä tavalla petin, mutta samalla fiilistelin uuden, parin viikon päästä avattavan state-of-the-art Kino 123:n tuomia mahdollisuuksia sinne Kouvolan perämetsiinkin. Ja jookoskookos paikkaliput, pliis pliis pliis? Aina voi toivoa.)

Pelkäsin, siis, mutta onneksi pelkäsin turhaan. Olisin maksanut täyden lippuhinnan vaikka pelkästä ensimmäisestä kymmenminuuttisesta (olkootkin että koko loppuelokuva oli pientä alamäkeä siitä silkasta mahtavuudesta). En minä halua tällaiselta elokuvalta juonta. En minä halua ottaa sitä vakavasti. En halua että se on "dark and gritty". Minusta se voi oikein hyvin loikkia kliseestä toiseen (kuten tiedämme, minä rakastan kliseitä), itselleen, katsojilleen ja koko genrelle kaiken aikaa silmää iskien (siihen pisteeseen että sen voisi luulla saaneen aivohalvauksen). Niin kauan kun toiminta pitää minkä lupaa (ja sen se teki), kaikki muu on aivan toisarvoista. Toki, jos tällaiseen tekeleeseen saisi ympättyä aivan kaiken samaan pakettiin, olisihan se hienoa. Mutta en minä tilannut sitä elokuvaa. Minä tilasin elokuvan joka saa minut virnistelemään "jee, väkivaltaviihdettä" -virnettäni (patent pending) penkissäni sen vajaan kaksi tuntia. Sen sain.

NT Live: Frankenstein

Voiko leffablogiin kirjoittaa teatteriesityksestä, joka on kuitenkin katsottu leffateatterissa? Koska tämä on minun blogini, voin kirjoittaa ihan mitä haluan.

Nyt on siis nähty National Theatren Frankenstein-livetuotanto kahteen otteeseen, eli päänäyttelijät molemmissa rooleissa. Cumberbitchinä olo (tai cumberbabe nykyään se poliittisesti korrekti termi taitaa olla koska itse Cumberbatch sitä suosii) ei ole halpaa - 2 x 25 euroa plus matkat Helsinkiin. Mitä jäi käteen, poislukien se kuinka ihanaa oli ylipäänsä olla Helsingissä vuosien jälkeen?

Hämmennys siitä, että se oikeasti oli niin hyvä. Frankenstein on huippunimien (ohjaaja Danny Boyle) tuotanto brittien kansallisteatterissa yhdestä maailman tunnetuimmasta tarinasta. Voisi luulla että se on massiivinen. Se ei ole. Se on yllättävän pieni, intiimi, nerokkaan minimalistisesti lavastettu, saumattomasti eri tyylilajien ja tunnetilojen välillä tanssiva, hauska, koskettava, suuria kysymyksiä herättävä. Minä odotin lähinnä laatunäyttelemistä ja sitä todellakin sain, mutta kokonaisuutena tämä kyllä yllättäen pyyhkäisi jalat alta. Teatteri on taidemuoto jolle en ole juuri ajatuksiani koskaan uhrannut, ja kokemukseni siitä rajoittuvat joihinkin luokkaretkiin ja muutamaan kesäteatteriin. Frankenstein kyllä avasi silmiäni tällä saralla - kuka ties, vaikka sitä joskus uskaltautuisi ihan oikeasti teatteriin.

Ted

Ei TDKR:n uusintakierrosta, ainakaan vielä. En ole ihan varma, haluanko. Jos haluan, haluan tehdä sen kunnolla ja katsoa Batman Beginsin ja The Dark Knightin juuri ennen ja olla oikeissa fiiliksissä. Jos minulla ei ole uskonnollista hurmosta päällä, en todennäköisesti saa siitä irti enempää kuin ensimmäiselläkään otoksella. Kylmiltään saatoin laittaa pettymyksensekaiset tunteet mielentilan piikkiin, mutta mitä enemmän analysoin, sitä vahvemmin voin allekirjoittaa mielipiteeni. Enköhän minä sen vielä uudestaan käy katsomassa, kuitenkin.

Nyt kuitenkin vuorossa Ted. En ole aivan sataprosenttisesti vielä saanut selvitettyä itselleni, miksi lähdin sen katsomaan. Jotenkin se vain.. tapahtui. Seth MacFarlanen tyyli kyllä uppoaa Family Guyssa ja muissa tuotoksissa, mutta tästä elokuvasta en osannut juurikaan kiinnostua. Jotenkin oletin, että se olisi tylsä ja liian.. mauton. Sitten muistin, että enhän minä tunne sellaista käsitettä kuin liian mauton huumori. Pidinkö itseäni todella hetken niin kypsänä ja aikuisena, etten muka nauttisi typerästä törkykomediasta? Ilmeisesti (samaisesta syystä jätin muuten Diktaattorinkin näkemättä), mutta ensiviikon 25-vuotispäivän aiheuttaman ikäkriisin kourissa halusin ehdottomasti todistaa olleeni väärässä.

Olinhan minä väärässä. Jos tämä on mittari, en ole aikuistunut. En tippaakaan. Joskin on sanottava, että omasta mielestäni Ted ei ylittänyt rajaa typerän törkykomedian puolelle. Se oli pohjimmiltaan yllättävän aito, nokkelasti toteutettu ja lämminhenkinen. Olivathan vitsit räävittömiä ja osa ehdottomasti juuri oikealla tavalla "typeriä", mutta se ei ollut väkinäistä ja päälleliimattua niin kuin esimerkiksi Paulissa, jota vähän pelkäsin tämän muistuttavan. Tässä uskallettiin rohkeasti ylittää huonon maun rajat, ja mikä tärkeintä, samaa mukahauskaa ja pikkutuhmaa vitsiä ei jääty toistamaan uudestaan ja uudestaan osoitellen "siis katsokaa mitä me uskalletaan tehdä, hihhihhih". Vitsi tuli, vitsi meni, moving on, rima korkeammalle ja seuraavaa kehiin. Mikään ei ole pyhää, kaikesta voidaan tehdä ja tehdäänkin vitsiä. Näin se pitääkin tehdä. Junnaaminen tekee törkyhuumorista sillä väärällä tavalla typerää. Minä siedän oikeastaan kuinka typerää ja mautonta huumoria tahansa, parhammillaan ja oikeassa ilmapiirissä huutonauraen nautin siitä, mutta sitä aivotonta junnaamista en kestä.

Joten kyllä, se oli hauska elokuva. Mutta siinä oli myös mielenkiintoinen tarina ja henkilökaarti - sivuhahmoiksi jäi tyyppejä, joissa olisi ollut ainesta isompaankin osallisuuteen. No, jatko-osa on tämän menestyksen myötä kai jo vahvasti tekeillä, joten katsotaan, mihin suuntaan sitä viedään.

Pitäisi sanoa ehkä jotain muutakin mutta jotenkin nyt on jo yö joten fuck it. Tämä oli nyt tässä. Elokuvana Ted ei ollut elämää suurempi kokemus, mutta se oli törkeän hauska ja nokkela. Ja kertoi oikeasti ihanan tarinan tämän lisäksi. Ei paljon muuta voi yhdeltä elokuvalta toivoa, kai.

P.S. Tulin lopultakin vaihtaneeksi Hobitti-laskuriini Suomen ensi-iltapäivän joka siis on kaksi päivää Jenkkilää edellä, ja samalla lisäsin pari muutakin laskuria jotta muistan mitä varten minä elän.

The Dark Knight Rises

The movie theatre is my home, and the idea that someone would violate that innocent and hopeful place in such an unbearably savage way is devastating to me.
- Christopher Nolan

Yritän olla artikuloivampi kun menen (ja tosiaan menen) katsomaan elokuvan uudestaan. Nyt into vaihtui iltapäivän uutisten myötä suruun ja voimattomaan, hiljaiseen vihaan siitä, miten epäreilu maailma on. Ikävä sattuma, että samoissa tunnelmissa katsoin ensimmäisen kerran myös The Dark Knightin - silloin syynä oli tietysti Heath Ledgerin liian aikainen poismeno (johon oli jo ollut puoli vuotta aikaa totutella) - tällä kertaa järjetön joukkosurma, joka tullaan varmasti aina muistamaan tämän elokuvan yhteydessä.

A Fire Will Rise

Nyt kun olemme toipuneet Comic-Con -viikonlopun henkisestä rasituksesta ja taas kerran vannoneet, että joskus vielä sinne on mentävä..

Perjantai on kohta. Perjantai on ihan ihan kohta.

Sitä odotellessa meillä on ilo ja kunnia nauttia Hans Zimmerin eeppisistä sulosävelistä ja ennakkokuunnella The Dark Knight Rises: Original Motion Picture Soundtrack täällä. Gotham's Reckoning.. Sweet Jesus.

The Amazing Spider-Man 3D

Olen kohta 24 tuntia pyöritellyt jotain äärettömän laiskaa ja merkityksetöntä ja pituuden lisääntyessä aina vain kauemmas maalistaan luisuvaa arvostelunraakiletta joka ei vain ota edetäkseen mihinkään järkevään suuntaan. Joten aloitetaan puhtaalta pöydältä.

Minä pidin siitä. Minä en halua analysoida sitä puhki tai verrata sitä Raimin elokuviin. Andrew Garfield oli erinomainen, kuten muukin cast - näyttelijät ja heidän vuorovaikutuksensa olikin elokuvan suurin vahvuus. Näistä hahmoista aidosti välitti. Elokuva herätti paljon tunteita, niin paljon tunteita että mietin onko tämä jo liian chick-flick teinipoikien makuun. Kyllä, elokuvaahan on Internetin syövereissä alusta asti parjattu siitä, että se on Twilight-polven naiskatsojille suunnattu emopelleily, ja epäilen että ennakkoluulojensa vuoksi monet tulevat lukemaan sitä kuin piru raamattua. Jos edes vaivautuvat sitä katsomaan. Mutta kyllä tälle elokuvalle on syytä antaa mahdollisuus. Se ei ole täydellinen, harva elokuva on, mutta varsin pätevä sarjan avaus. Romanssi näyttelee suurta osaa, mutta kun puhutaan kahdesta niin yliluonnollisen ihanasta ihmisolennosta kuin mitä Emma Stone ja Andrew Garfield ovat, en edes minä saanut tästä allergista reaktiota. Elokuvassa tapahtuu paljon, paljon hyvää, mutta myös asioita joita ei viedä loppuun. Jäikö liikaa leikkauspöydälle (ja poistettuihin kohtauksiin), oliko käsikirjoittajaporukalla vain liikaa ideoita, pohjustettiinko tässä jatko-osia? "Jihuu minulla on nyt supervoimia" -montaasit ja toimintakohtaukset ovat siistejä. Haavoittuvaisuus tuntuu luissa ja ytimissä. Pahis ei ole ehkä uhkaava, mutta ei hän olekaan todella paha, vain pakotettu tekemään huonoja valintoja.

Aaaagh jotta en joudu aloittamaan taas tätä alusta kun tällä ei ole mitään määränpäätä, lopetan tämän vain suurimmalla pettymyksellä. Silloin kun elokuvan olemassaoloa tekijöiden puolesta voimakkaasti perustellaan sillä, että on ilmiselvää että HÄMIS ON KUIN TEHTY 3D:TÄ VARTEN (ja kuka voisi olla eri mieltä), kyllä sen pitäisi näkyä lopputuloksessa. Trailerissa seittien varassa heiluminen näytti epäilyttävän huonolta, mutta ajattelin että hei, sehän on vain traileri. Valitettavasti täydellinen efektien puute vaivasi koko elokuvaa. Ei juuri minkäänlaista syvyysvaikutelmaa, ei mitään. Kun TASM sentään on 3D-kameroilla kuvattu, toisin kuin vaikkapa ihan onnistunut postkonversio-3D The Avengers, olin erittäin pettynyt siihen miten huonolta kaikki näytti. Etenkin nopeissa toimintakohtauksissa CGI oli liian kiiltävää, liian muovista, liian suttuista, sellaista Transformersista tuttua michaelbaypyöritystä josta voit vain arvailla, että jotain tuossa nyt on, mutta mitä. Muuten elokuva oli visuaalisuudellaan ja kameratyöskentelyllä paikoin kekseliäs ja omaleimainen, mutta in the end tässä kuitenkin haluttiin nähdä huikeaa kolmiulotteista seittien varassa heilumista, erityisesti kun sellaista on luvattu tarjoiltavan. Ei mitään. Vähintäänkin tässä olisi pitänyt onnistua, jos halutaan voittaa ne IMDB:ssä trollaavat teinipojat elokuvan puolelle.

Kyllä, olen hyvin puolusteleva tätä elokuvaa kohtaan. Haluan että ihmiset yllättyvät siitä miten hyvä se on. Mutta pelkään, että tätä kohtaan on niin paljon ennakkoluuloja ja vihamielisyyttä, että siitä etsimällä etsitään vikoja.

Also, bonus points for the funniest Stan Lee cameo perhaps ever. On myös ihana tunne kun lähes koko yleisö ymmärtää ja tulee se kollektiivinen "olemme teidän muiden yläpuolella" -naurahdus. Etenkin viimeisellä Avengersin katselulla jouduin vain itsekseni hymähtämään, koska muilta asia meni ohi enkä liki tyhjässä salissa viitsinyt vetää turhaa huomiota itseeni.

Ja sitten vielä. Eikö se nyt oikeasti ole jo itsestäänselvää, että jotain lopputekstien jälkeistä kohtausta on kuitenkin suurella todennäköisyydellä luvassa? Mikä hemmetin kiire ihmisillä on?

Ice Age 4: Mannerten mullistus 3D (orig.)

Kymmenen vuotta. Ensimmäinen Ice Age julkaistiin kymmenen vuotta sitten. Jos nyt aivan tarkkoja ollaan, itse sen olen käynyt katsastamassa sunnuntaina 24.3.2002 kello 16:15, Tennarin kasisalissa, originaaliäänillä tietenkin. (Kyllä, minulla on yli kymmenen vuoden leffaliput tallessa, poislukien lompakon katoamisen myötä hävinnyt muutaman vuoden ajanjakso välillä 2006-2007.) Kymmenen vuotta on hurja pitkä aika. Kymmenen vuotta sitten Ice Age oli ensimmäisen Shrekin vanavedessä jotain uutta. Ice Agea oli helppo rakastaa. Hahmot, hyvät ääninäyttelijät, huumori, aikaansa ja budjettiinsa nähden vaikuttava CGI. Ah. Tarina oli yksinkertainen ja opetuksiltaan väkinäinen, mutta silti, Ice Age oli hyvä elokuva.

Sittemmin samat temput (aikuisille suunnatut piilovitsit ja popkulttuuriviittaukset) on nähty niin moneen kertaan jokaisessa mahdollisessa animaatiossa, ja Ice Age -sarja tuntuu jatko-osa jatko-osalta ajautuvan aina kauemmas juuriltaan. Kakkonen oli jo astetta enemmän täynnä koheltamista, vilskettä ja älämölöä, kolmannen osan dinoseikkailusta puhumattakaan. Mutta rakkaus hahmoihin auttoi yli vikojen ja vaikeuksien, jos ne nyt vähän alkuperäistä luonnettaan olivatkin menettäneet. Ja Diegoa on ollut liian vähän. (Kakkosen katsottuani olen kirjoittanut LJ:hin: "Kyllä, sitten kun minä johdan maailmaa, on oleva laki joka määrää Denis Learyn olemaan sarkastinen, riittävän suuren roolin omaava sivuhahmo kaikessa mahdollisessa. Jep.")

Nyt nelosen kohdalla alkoi jo uskoni horjua kun silmäilemäni arvostelut eivät ole olleet erityisen mairittelevia, ja olikin aivan hilkulla, etten teatteriin lähtenyt. Denis Leary -kiintiönkin olisi määrä täyttyä ensi viikolla The Amazing Spider-Manin seurassa, mutta tarpeeksi kauan eipäsjuupaseipästeltyäni sain raahattua itseni autoon. Ei se ota jos ei annakaan - mitä nyt tietysti lippuhinnan ja reilun 60 km bensakuluja mutta..

Anywho, elokuva oli kuin olikin ihan positiivinen yllätys, ehkä lähinnä siksi että olin varautunut lopullisesti pesemään käteni koko sarjasta, mutta positiivinen yllätys yhtä kaikki. Se oli ihan hauska - kohellus ja toiminta ei kerännyt kierroksia ärsyttävyyteen asti. Ehkä isoin yllätys oli, että elokuva ei ollut ärsyttävä. Se on ehkä laimein kehu minkä elokuvalle voi antaa, mutta oli miten oli, minulla oli hauskaa. Kyllä, siinä oli edelleen vikansa ja vaikeutensa, mutta kun jotakin on rakastanut kymmenen vuotta, pitää olla valmis tekemään myönnytyksiä.

Kovasikajuttu

”Leffa kertoo Pertti Kurikan Nimipäivistä… eli yhdestä keharista joka laulaa punkkia ja kolmesta keharista jotka soittaa punkkia. Se kannattaa käydä kattomassa ja miettii et kannattaako kehareita vihata vai kannattaako niitä rakastaa ja kunnioittaa.” – Kari Aalto, Pertti Kurikan Nimipäivät

Kovasikajuttu tuli ja meni teatterissa joskus samoihin aikoihin kun The Avengers sai ensi-iltansa, joten lievästä mielenkiinnosta huolimatta en yksinkertaisesti henkisesti tai fyysisesti kyennyt irroittamaan ajastani tai viitsimyksestäni viipaletta kotimaiselle dokumenttielokuvalle, oli se sitten kuinka ylistetty tahansa. Nyt elokuva kuitenkin tempaistiin "vielä kerran" Suomen elokuvateattereihin tänään järjestetyissä kesäyönäytöksissä, ja koska Studio 123 on yksiselitteisesti Suomen paras elokuvateatteri, toki myös Kuusankoskella näytös järjestettiin. Kahdella eurolla (!) sitä harvoin elokuviin pääsee, joten ei muuta kuin ihmettelemään ilmiötä nimeltä Pertti Kurikan Nimipäivät.

Minulla ei ole juuri tapana sisällyttää tarkempia esittelyitä näihin blogivuodatuksiini, mutta tällä kertaa se lienee paikallaan: "Kovasikajuttu on elokuva punk-idean syvimmästä olemuksesta. Se on tarina vammaisten kapinasta valtavirtaa vastaan. Tällä kertaa on lupa tuijottaa, ihmetellä ja ihastua, sekä kokea kuinka Suomen kovin punk-bändi valloittaa maailman."

En voi väittää että punk-musiikki missään muodossa olisi minulle kovinkaan läheinen ilmiö, mutta huomattavasti pahempaa "möykkää" olin ennalta odottanut. Bändihän todella vetää hyvin ja asenteella. Sanoitukset ovat yksinkertaisia, mutta aitoudessaan vaikuttavia. Nyt lauletaan siitä mistä itse tiedetään ja siitä mistä muut eivät uskalla. Bändin musiikin olisi toivonut pelaavan elokuvassa vähän isompaakin osaa.

Dokumentti oli toteutukseltaan hiljaista sivustaseuraamista ilman suurempaa selittelyä tai puuttumista. Henkilöt ja tilanteet soljuivat ruudulle sellaisenaan. Paikoin tunnelma meni kyllä henkilökohtaisuudessaan omaan makuuni jo vähän tirkistelynkin puolelle, mutta leffan kotisivuilta napatun mainoslauseen "lupa tuijottaa" oli tietysti annettu.. No, näitä hetkiä ei elokuvassa ollut montaa. Kaikkiaan se oli todella hauska (saako nauraa? eikö saa nauraa? onko tekopyhää, jos ei naura jollekin mikä on aidosti hauskaa, vain koska se voi olla jonkun mielestä epäkorrektia?), mielenkiintoinen ja ajatuksiaherättävä dokkari.

Prometheus 3D

The Avengers saattoi pilata valmistautumiseni Prometheusta varten, mutta toisaalta olen siitä kiitollinen. Minä yksinkertaisesti unohdin hypettää. Alien-boksi odottelee edelleen muoveissaan, en ole jaksanut uppoutua tuntikausiksi Weyland Industries -saitin lisämateriaaleihin. Minä en ehtinyt kunnolla innostua tästä elokuvasta missään vaiheessa. Kyllä, trailerit saivat kylmät väreet juoksemaan selkäpiissä, mutta se jokin, se henkilökohtainen intressi uupui.

Alienit 1-2 ovat minulle rakkaita lapsuusmuistoja, puhkikatsottuja VHS-nauhoja, joista en loppujen lopuksi muista paljoakaan. On hyvin mahdollista, että en ole ainakaan kymmeneen vuoteen katsonut niitä, todennäköisesti siitä on kauemminkin. Tämän johdosta ostin koko Quadrilogyn Blu-Ray-boksina, jonka parissa sitten piti palata taas siihen maailmaan ja mielentilaan.. ..Buuuuuuut then The Avengers happened and I have been pretty much obsessed with it, as one might have noticed.

Se saattoi olla ihan hyvä asia. Toiveeni suoraan sanoen eivät olleet erityisen korkealla. Ja kun Prometheuksesta alkoi tipahtaa arvosteluja joita en kyllä lukenut, mutta vilkuilin ja tarkistin tähdet - selviä "turvanelosia" ja jopa kolmosia! - sain vakuuden sille että minun ei tarvitsekaan odottaa mitään elämää suurempaa. Tunsin jopa hieman sääliä niitä valtavan hypen vallassa viraalikampanjaa ratkoneita faniparkoja kohtaan. You poor souls. It won't be as good as you hoped it would.

Jonkin aikaa ehdin jo luulla, että se voisi olla. Kaunishan se oli, suorastaan lumoava, jo visuaalisuuden vuoksi elokuvalle oli valmis antamaan paljon anteeksi. Fassyn David-androidi oli ihana hahmo, mutta Bishopia minä rakastin koko lapsuuteni, joten ihan odotettavissa oli tämä. Oikeastaan David oli ihmiskumppaneitaan paljon mielenkiintoisempi ja moniulotteisempi hahmo - muut olivat melko ärsyttäviä enkä saanut heihin mitään yhteyttä. Ja jos ei ole yhteyttä hahmoihin, mitenpä sitä jaksaa olla kiinnostunut, miten kenellekään käy. Tarinalla oli tietysti eeppiset lähtökohdat, mutta se kävi loppujen lopuksi vain kutkuttavan lähellä sitä, mitä se olisi voinut olla. Trailereissa luvattua ahdistavaa tunnelmaa ei saatu luotua. Siitä petyin ehkä eniten, koska sitä odotin ehkä eniten. Ainahan minä gorea haluan ja paljon, mutta nyt hukattiin mahdollisuuksia sekä verellä mässäilyn että piinaavan psykologisen kauhun saralla. Se oli laiska. Ja siinä oli niin paljon ärsyttäviä pikkujuttuja ja epäloogisuuksia jotka olivat, no, todella ärsyttäviä. Seuraa hieman spoilaava, irrallinen rant-osuus, älä lue jos et halua ja sitä rataa.

Renesmee-kuvio (jep, en voinut olla ajattelematta Twilightia mikä sai minut vain nauramaan). Ei, ei, ei. Se oli todella irrallinen, huonosti toteutettu, pointiton kohtaus tätä elokuvaa ajatellen (vaikka sillä onkin oleva kauskantoisia seurauksia..) ja totaalisen off-putting. Olin jo aika vahvasti elokuvan kelkassa, mutta siinä nostin kädet pystyyn, astuin kyydistä ja jäin vähän sivustakatsojana seuraamaan mihin tämä sirkus on menossa - se vain oli niin yksinkertaisen typerästi hoidettu juonikuvio, että se pilasi minulta lopun koko elokuvasta. Oho, minussapa kasvaa hurjaa vauhtia aliensikiö, no onneksi voin tällä kätevästi mukana olevalla medpodilla leikata sen ulos itsestäni, steiplataan masu kiinni ja meno jatkuu eikä kukaan edes puhu koko asiasta nyt eikä koskaan. SIIS MITÄ HELVETTIÄ.

Ja mikä hemmetin järki on palkata Guy Pearce esittämään vanhusta aivan törkeän huonossa maskissa, kun Pearcea ei omalla naamallaan itse elokuvassa edes nähdä - netin viraalikampanjassa kyllä. SIIS MITÄ HELVETTIÄ.

Tällaiset lukuisat pienet mutta hyvin voimalliset siis mitä helvettiä -hetket iskivät minua lekalla naamaan aina, kun yritin pitää elokuvasta oikeasti. En oikein tiedä mitä olen siitä mieltä. Mestariteos se ei ainakaan ollut. Se olisi voinut olla. Mutta en tiedä mitä se lopulta oli. Olen hämilläni. Jos joutuisin antamaan sille tähtiarvioin, taipuisin ehkä siihen turvaneloseen itsekin. Jo sen visuaalisuuden tähden. My God, että se oli kaunis. Viat olivat loppuviimein pikkutekijöitä, mutta kun niitä kasaantuu tarpeeksi.. En tiedä. Se Renesmee-kuvio sai minut vain näkemään punaista.

The Avengers 3D

Kerta kiellon päälle, ilmeisesti. Elin jo siinä uskossa että kaksi katsontakertaa riittää vallan mainiosti, mutta sattui yhtälö jossa a) tarvitsin stressinpurkua ja b) ilmeisesti viimeistä viikkoaan pyörivän (?) elokuvan lippuhinta oli alennettu 8 euroon, joten yhtäkkiä minulla ei ollut vaihtoehtoa.

Ja se oli kuin kotiin tulisi. Ihan totta, se vain paranee joka kerralla. Olen niin pohjattoman onnellinen siitä, että se oikeasti on hyvä elokuva. Ensikatselulla hypen määrä oli niissä lukemissa, että olisin todennäköisesti samasta innosta täristen katsonut käytännössä ihan mitä tahansa huttua ja vakuutellut itselleni, että ei siinä mitään vikaa ollut, koska siinä ei saa olla. Mutta ei. Se todellakin vain paranee. Tässä elokuvassa on kaikki kohdallaan.

Voisin käydä katsomassa sen vaikka viikoittain hivelevän kauniissa 3D-formaatissa teatteriolosuhteissa ikuisesti, jos se vain olisi mahdollista. Osittain siksikin, että on äärimmäisen tuskallista ja turhauttavaa ajatella sitä, että uutta Avengersia saa odotella vielä jokusen vuoden.. Tahdon tätä lisää heti. Onneksi voin lohduttautua edes sillä, että kotiteatterijulkaisuun tulee roppakaupalla poistettuja kohtauksia, ilmeisesti ainakin puolisen tuntia.

The Avengers 3D

Käytyäni kaksi viikkoa tiukkaa sisäistä taistoa siitä, millaista rahanhukkaa Avengersin uusintakierros on ei ole on ei ole (I DO WHAT I WANT), oli aika antautua sille tosiasialle että tämähän saattaa olla yksi parhaimmista elokuvista ikinä, ja että se on syytä nähdä teatterioloissa ainakin kahdesti. Näinpä se siis sai liittyä siihen uljaaseen, harvaan valiojoukkoon, johon tähän mennessä ovat kuuluneet Kuninkaan Paluu ja Drive, sekä jos 3D-uudelleenkierrätykset lasketaan, tuoreempina myös Leijonakuningas ja Titanic.

Viime näkemän jälkeenhän The Avengers teki ensin ennätyksiä rikkovan kansainvälisen ensi-iltaviikonlopun, ja viime viikon Yhdysvaltain ensi-ilta sinkaisi kirkkaasti kaikkien aikojen lipputulokärkeen yli 200 miljoonalla dollarilla. Elokuva on voittanut puolelleen paitsi yleisön, myös kriitikot. Henkilökohtaisesti uskon, että The Dark Knight Risesilla tulee olemaan täysi työ pysyä perässä. En lähde lyömään asiasta vetoa, mutta itse näkisin kyllä että The Avengersilla on huomattavasti laajempi fanikanta. Tottakai kaikki sarjakuvanörtit ja elokuvagenren vannoutuneet fanit menevät katsomaan molemmat elokuvat, niin syvään ei kai DC vs. Marvel -sotakaan ulotu. Mutta kummalla on potentiaalia kalastaa myös ne vähemmän nörtit katsojat? The Avengers saa minun (Tumblr-puolueellisen) ääneni. Ratkaisua saadaan odottaa heinäkuulle..

No, elokuva tuli kuitenkin toisen kerran nähtyä ja aivan ehdottomasti se vain parani toisella katsomisella. Jos ensimmäistä kertaa jäi varjostamaan Lokin käsittely, nyt tiesin siltä rintamalta mitä tuleman pitää ja saatoin nauttia täysillä itse elokuvasta. Ja se oli vieläkin paljon parempi kuin muistin. Ensimmäinen katsomiskerta kun oli sitä semihysteeristä tärinää ja hihkumista, nyt olin kaikella keskittymiskyvyllä mukana koko elämyksessä. Ja se oli täydellinen.

..nyt minun täytyy vain kyetä vakuuttamaan itselleni, että ehkä se kolmas kerta teatterissa olisi jo liikaa..

The Raid: Redemption

Pienen budjetin ultraväkivaltainen, taivaisiin hehkutettu indonesialainen toimintaelokuva saa ihmeen kaupalla teatterilevityksen Suomessa ja saapuu jopa Kuusankoskelle asti. Kuka on kieli pitkällä jonossa odottamassa sitä? En kai minä.

Juoni on yksinkertainen. Poliisin iskuryhmällä on järjetön tavoite, hyökätä kerrostaloon jossa majaa pitää rikollispomo, joka pitäisi saada pois päiviltä. Kerrostalo kuitenkin sattuu olemaan täynnä hampaisiin asti aseistautuneita rikollisia (luonnollisesti myös taistelulajieksperttejä, kuten poliisitkin), jotka saatuaan vihiä iskuryhmän läsnäolosta käyvät raivokkaaseen vastahyökkäykseen. Jälki ei arvattavasti ole kaunista. Siis, jollain mittapuulla arvioituna. Kauneus on kuitenkin katsojan silmässä, ja tämän katsojan estetiikantaju on tunnetusti sellainen, että veribaletti saa minut kehräämään kuin kissa. Jahka vauhtiin päästiin, virnistelin siis penkissäni tasaista tahtia, koska tämä oli aivan häpeilemätöntä sitä itseään, mielettömällä tyylitajulla toteutettua väkivaltaviihdettä.

Elokuva oli käytännössä virheetön. Tuon mittakaavan mättö voisi helposti olla puuduttavaa, mutta koreografian kekseliäisyys ja ennen kaikkea raikkaalta tuulahdukselta tuntuva CGI:n puute (I'm looking at you, Ninja Assassin..) pitivät mielenkiintoa yllä. Toinen olennainen tekijä oli se, että tietyistä henkilöhahmoista aidosti välitti. Etenkin Donny Alamsyahin esittämä Andi pelästytti minut muutamaan otteeseen kunnolla - nyt et saatana mene ja kuole! Sarjassamme Krista ja ristiriitaiset pahishahmot.. ♥ Okei, näyttelijä hurmasi jo ennen kuin hahmosta oli tiedossa ristiriitojakaan. Toi jännästi mieleeni Tadanobu Asanon (teatterissa ajattelin, nuoren Tadanobu Asanon, mutta todellisuudessa miehillä ei ole kuin viisi vuotta ikäeroa..) ja sitten halusinkin jo kovasti katsoa Ichi the Killerin, jonka olin jo vuosiksi melkein unohtanut. Olen siis todella palannut 15-vuotiaaksi..

Aiheeseen palatakseni.. Olikohan minulla tähän enää mitään lisättävää? Ehdin jo sanoa elokuvaa käytännössä virheettömäksi. Sitä on luonnehdittu jo sellaisin ylisanoin, julistettu tulevaksi klassikoksi ja genren käännekohdaksi, että ehkä minulla ei ole mitään lisättävää. Tämä elokuva ei varmastikaan käy kaikille eikä todellakaan pyri siihen, mutta meille joille se käy, se on niin rehellinen, niin aito, täysin vailla kompromisseja tehty, ihanasti vanhanliiton mutta kuitenkin jotain niin uutta ja tuoretta.. Olen toistellut tätä jo usein, mutta The Raid oli taas yksi sulka lisää mielipiteeni hattuun: kliseitä ei pidä pelätä, niitä pitää kohdella rakkaudella.

Jenkki-remake on jo luvassa ja jännityksellä odotan, mitä siitä mahtaa seurata.