Ghost Protocol oli minulle hurmiollisen uskonnollinen kokemus, josta varmasti suuresti on kiittäminen Brad Birdiä, mutta ilman häntäkin uskalsin laskea Rogue Nationin odotuslistalle, missä se sijoittui koko vuoden viimeiseksi, joulukuun lopun ensi-illallaan. M:I 5:n saikin sitten poikkeuksellisen käsittelyn. Yleensä elokuvan ensi-illan siirto enteilee ongelmia, mutta tämäpä otti ja pomppasi strategisesti puoli vuotta aikaisempaan ajankohtaan, ilmeisesti otollisemman markkinaraon perässä. Ja oikein ennustettu, sillä kesän toimintaosastolla Ant-Man ei kiinnosta ketään, ei edes minua, Terminator Genisys on ne säälittävän vähäiset roposensa kerännyt, ja Jurassic Worldinkin miljardeja tahkonnut valtakausi on jo hiipumaan päin. Siis ei muuta kuin Tomppaa kehiin täydellisessä kesäleffassa, ja kesäänhän tämmöinen kevyt toimintapläjäys parhaiten istuukin.
Eikä Rogue Nation mikään elämää suurempi elämys ollutkaan, mutta ei siitä pahoja moitteitakaan keksi. Ghost Protocol oli monessa suhteessa niin huikeaa iloittelua, että väkisinkin sen rinnalla kalpenee - toinen niin täysosuma olisi ollut, hehheh, mahdoton tehtävä. Viihdyttävä on varmasti avainsana tällaisen elokuvan kanssa, ja sillä osastolla se kyllä lunastaa lupaukset vähintäänkin lippuhinnan arvoisesti. Elokuvan suurin vika onkin ehkä se, että sitä joka käänteessä vertaa Ghost Protocoliin, joka tuntui silloin niin freesiltä ja ylivertaisen täydelliseltä. Kolmen-neljän tähden ja viiden tähden elokuvalla on ero, vaikka ei ensinmainittukaan sentään huono ole.
Koska selvästikin vain vaivun syvemmälle Ghost Protocol -haaveiluuni (se on poistunut Netflixistä, enkä minä ole koskaan muistanut ostaa sitä - ja minä haluaisin katsoa sen nyt, byääh), todettakoon vain että yhden miehen Tomppa Show oli kovassa vedossa (ei, en ole vielä toipunut siitä Ghost Protocolin aiheuttamasta aivovammasta, joka saa minut pitämään Tom Cruisea kauniina ja ihmeellisenä, tietyissä asiayhteyksissä), mutta Rebecca Ferguson pistää kovasti kampoihin. Kaikin puolin pätevää kesäviihdettä on tämä elokuva.
Voisin haaveilla vaihtoehtoisesta todellisuudesta jossa Brad Bird ei olisi kieltäytynyt M:I 5:n luotsaamisesta Tomorrowland-projektinsa vuoksi.. Mutta siinä vaihtoehtoisessa todellisuudessa on jo niin paljon elokuvia joita en koskaan tule näkemään. Joskus pitää vain päästää irti.
lauantai 1. elokuuta 2015
tiistai 7. heinäkuuta 2015
Mad Max: Fury Road 3D
Kuukausi edellisestä katselusta, ja ajattelin että se riittää. Enhän minä pikkusaleja harrasta. Korkeintaan takaraivossa muhi ajatus siitä, että kävisin katsomassa 2D:n Studiolla, mutta sitten ne näytökset loppuivat ja Kino jatkoi vielä. Tänään se nyt sitten kuitenkin oli - se ihan vihoviimeinen tilaisuus katsoa Fury Road vielä kerran valkokankaalla. Loppujen lopuksi ei ollut vaikeakaan valita, mennäkö vai eikö mennä, sillä onhan Fury Road kaunein ja täydellisin elokuva ehkä ikinä. Kino 2 kutsui tänään. Eli Fury Road sai kunnian olla ensimmäinen elokuva, jonka olen nähnyt teatterissa viidesti.
lauantai 13. kesäkuuta 2015
Jurassic World 3D
Piti ihan tarkistaa Odotuslistalta, oliko Jurassic World capslock-tunnustuksen ansainnut Todella Odotettu Elokuva, ja olihan se. Jurassic Parkin uusintakatselu teatterissa pari vuotta sitten oli liki uskonnollinen kokemus muistuttaessaan, miten paljon ja miksi olin sitä elokuvaa joskus rajattomasti rakastanut. Hassua kyllä, yhtäkään niistä alkuperäisen trilogian jatko-osista en koskaan nähnyt ja olen siinä käsityksessä, että voin elää ilmankin. JP on monessa suhteessa harvinaisen täydellinen elokuva, joka on myös kestänyt aikaa äärettömän hyvin. Nostalgiatekijät ovat siis korkealla, kun sellaiselle jatko-osaa näin monen vuoden jälkeen väsätään, mutta niin ovat myös kriteerit ja pelko siitä, että koko homma menee huolella metsään.
Ja kyllähän sitä piti liikuttua kyyneleiden partaalle jo tunnarista. Perkele. Kun se fiilis vei mennessään, katsoin elokuvaa n. 10-vuotiaan silmin enkä halunnut syväanalysoida sen puutteita. Ei, JW ei tietenkään ole alkuperäisen veroinen, mutta se ei myöskään saa sinua puimaan nyrkkiä ja huutamaan why, god, why. Se on viihdyttävä, moderni toimintaelokuva, niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka elokuva osaltaan piikittelee katsojia siitä miten aina on vain saatava isompaa, komeampaa ja pelottavampaa, se sortuu tuohon kilpavarusteluun itsekin olemalla melko suoraviivainen action-rymistely, jossa mitään oikein ikonisen mieleenpainuvia hetkiä ei ole. Mutta nämä todellakin ovat enemmän sellaisia ajatuksia, jotka heräsivät vasta salista poistuttaessa. Elokuva kyllä katsoessa liimasi silmät valkokankaalle ja ajatukset vain ja ainoastaan siihen, mitä tuleman pitää. Ja, pakko sanoa, että ehkä siksi että katsoin elokuvaa niillä 10-vuotiaan silmillä (jotka kyllä omalla kohdallani olivat jo nähneet kaikenlaista ikärajoista piittaamatta), JW oli aika hemmetin pelottava elokuva - mikä oli niin kummallinen reaktio itseltäni, että jouduin monta kertaa hämmästelemään omaa toimintaani, kun oikeasti hengitystä pidätellen jännitin! Ei tässä minusta ollut sellaista perhe-elokuvan tuntua kuin JP:ssa, mutta ehkä vuoden 1993 lapset olivat paljon viattomampia kuin nykyiset sukupolvet. Indominus Rex oli aika kutkuttavan jännä vielä silloin, kun sillä vielä kiusoiteltiin katsojia näyttämällä vain vilauksia (kokonaisuus ei sitten niin näyttävä ollutkaan - ikävä JP:n autenttisia tehosteita). Ikärajalleen (K12, PG-13) tämä on oikeasti myös aika väkivaltainen, vaikka kaikkea ei suoraan näytetäkään.
Myönnän että odotin eniten Chris Prattia ja raptoreita, ja ne olivatkin elokuvan paras asia. Mutta minulla on ollut maaninen raptoripakkomielle sieltä Jurassic Parkin ensikatselun ajoilta, joten se nyt oli itsestäänselvää. Ja se Pratt-pakkomielle nyt on ihan toinen juttu se. Ihan vain Prattin vuoksi sietää Owen-hahmon indyilyt, vaikka överiksi menon rajoja koetellaan.
Jotain muuta pitäisi ehkä jaksaa kirjoittaa, mutta minä nukahdan tähän paikkaan jos yritän, enkä sitten kuitenkaan enää huomenna muista mitä minun piti tehdä, joten painan vain Julkaise-nappia kiitos ja hyvää yötä.
Ja kyllähän sitä piti liikuttua kyyneleiden partaalle jo tunnarista. Perkele. Kun se fiilis vei mennessään, katsoin elokuvaa n. 10-vuotiaan silmin enkä halunnut syväanalysoida sen puutteita. Ei, JW ei tietenkään ole alkuperäisen veroinen, mutta se ei myöskään saa sinua puimaan nyrkkiä ja huutamaan why, god, why. Se on viihdyttävä, moderni toimintaelokuva, niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka elokuva osaltaan piikittelee katsojia siitä miten aina on vain saatava isompaa, komeampaa ja pelottavampaa, se sortuu tuohon kilpavarusteluun itsekin olemalla melko suoraviivainen action-rymistely, jossa mitään oikein ikonisen mieleenpainuvia hetkiä ei ole. Mutta nämä todellakin ovat enemmän sellaisia ajatuksia, jotka heräsivät vasta salista poistuttaessa. Elokuva kyllä katsoessa liimasi silmät valkokankaalle ja ajatukset vain ja ainoastaan siihen, mitä tuleman pitää. Ja, pakko sanoa, että ehkä siksi että katsoin elokuvaa niillä 10-vuotiaan silmillä (jotka kyllä omalla kohdallani olivat jo nähneet kaikenlaista ikärajoista piittaamatta), JW oli aika hemmetin pelottava elokuva - mikä oli niin kummallinen reaktio itseltäni, että jouduin monta kertaa hämmästelemään omaa toimintaani, kun oikeasti hengitystä pidätellen jännitin! Ei tässä minusta ollut sellaista perhe-elokuvan tuntua kuin JP:ssa, mutta ehkä vuoden 1993 lapset olivat paljon viattomampia kuin nykyiset sukupolvet. Indominus Rex oli aika kutkuttavan jännä vielä silloin, kun sillä vielä kiusoiteltiin katsojia näyttämällä vain vilauksia (kokonaisuus ei sitten niin näyttävä ollutkaan - ikävä JP:n autenttisia tehosteita). Ikärajalleen (K12, PG-13) tämä on oikeasti myös aika väkivaltainen, vaikka kaikkea ei suoraan näytetäkään.
Myönnän että odotin eniten Chris Prattia ja raptoreita, ja ne olivatkin elokuvan paras asia. Mutta minulla on ollut maaninen raptoripakkomielle sieltä Jurassic Parkin ensikatselun ajoilta, joten se nyt oli itsestäänselvää. Ja se Pratt-pakkomielle nyt on ihan toinen juttu se. Ihan vain Prattin vuoksi sietää Owen-hahmon indyilyt, vaikka överiksi menon rajoja koetellaan.
Jotain muuta pitäisi ehkä jaksaa kirjoittaa, mutta minä nukahdan tähän paikkaan jos yritän, enkä sitten kuitenkaan enää huomenna muista mitä minun piti tehdä, joten painan vain Julkaise-nappia kiitos ja hyvää yötä.
sunnuntai 7. kesäkuuta 2015
Mad Max: Fury Road 3D
Nyt neljän katselukerran jälkeen olen ehkä löytänyt Fury Roadista vian.
Minä en tiedä, tuntuuko tämän jälkeen mikään enää miltään.
Minä en tiedä, tuntuuko tämän jälkeen mikään enää miltään.
perjantai 29. toukokuuta 2015
lauantai 23. toukokuuta 2015
Mad Max: Fury Road 3D
Fury Roadin uusintakierroksella sain ehkä toista kertaa elämässäni kiinni siitä täydellisen euforian tunteesta, kun elokuva vain paranee toisella katsontakerralla. Se edellinen oli Drive. Molemmat kolahtivat kovaa jo ensimmäisellä kierroksella, tietenkin, mutta onhan siinä aina se pieni pelko ja jännitys ilmassa - elokuva, minä luotan sinuun, mutta pelkään että petät sen luottamuksen, koska ei mikään voi olla näin timanttinen joka hetki. Ja panokset kovenevat, mitä enemmän elokuvaan rakastut ja mitä pidemmälle se ehtii. Toisella kertaa tiedät sen olevan totta. Että se on kaiken rakkautesi arvoinen, että se ei vedä mattoa altasi. Voit vain istua, fiilistellä ja nauttia ihan täysillä, seesteinen hymy kasvoillasi, imien jokaisen hetken ja yksityiskohdan ensimmäistäkin kertaa intensiivisemmin. Kun ensimmäisen katselun hämmennyksestä ja suurimmasta wow-efektistä on ns. päästy yli (don't get me wrong, tässä elokuvassa on hämmennystä ja wow-efektiä monen vuoden tarpeiksi), ei enää tarvitse.. odottaa mitään. Et vain tuijota valkokangasta lumoutuneena, leuka lattiaan jo ensimmäisessä kohtauksessa loksahtaneena. Lumous ei ole haihtunut mihinkään. mutta se on saanut parikseen rauhan. Varmuuden. Sanat loppuvat kesken kun yritän muodostaa lauseiksi sitä, miten täydellinen elokuva tämä on. Siinä on juuri minulle kaikkea mitä minä voisin elokuvalta pyytää.
perjantai 15. toukokuuta 2015
Mad Max: Fury Road 3D
Puuttuiko ehkä vuoden paras elokuva Odotuslistalta? Ei nyt hätiköidä vielä, onhan tässä vielä vuoden loppuun matkaa, mutta näin saattoi kyllä käydä.
Miksi uusi Mad Max listalta puuttui? Koska olen aina vain epäileväisempi kaikkia jatko-osia, rebootteja ja muita uudelleenlämmityksiä kohtaan, ja sitä neuroottisempi, mitä suurempi klassikko alkuperäisteos on, ja mitä pidempi aika sen teosta on kulunut. Mad Max: Fury Road siis kuulosti näillä mittareilta ensi alkuun aika huonolta ja tarpeettomalta idealta, vaikka post-apokalyptiset dystopiat ovatkin minulle niin rakkaita. Ei vaikka mukana on alkuperäisiä tekijänimiä - eihän tuo Millerin filmografia nyt ehkä ole antanut olettaa, että kuplimassa on jotain todella suurta.
Sitten tuli traileri ja tuli toinen, ja minunkin mielenkiintoni kiihdytti nollasta sataan hyvin nopeasti. Viimeinen pisara oli kriitikoiden ylistys, ja viiden tähden viskely vasemmalta ja oikealta. Eihän tätä mitenkään voinut jättää näkemättä. Ensi-iltaviikonloppu aiheutti pienen dilemman, kun en ollut aivan varma, olenko jo perjantaina reissussa, mutta onneksi Kinollakin järjestettiin ennakkonäytös jo helatorstaina. Ei siis muuta kuin vakipaikka ykkössalista varaukseen ja nauttimaan rytinästä!
What a lovely day. Todellakin. Siinä missä useimpia toiminta- ja muitakin elokuvia vaivaa se, että trailerissa on jo ehditty nähdä kaikki parhaat palat, kenties vielä elokuvan todellisuutta edustavammaksi leikattuina maistiaisina, Fury Roadin traileri on luultavasti entten-tentten satunnaisotanta jotain sieltä ja täältä, koska sellaista materiaalia, jonka mahtavuutta vain tuijottaa silmät selällään ja suu mielipuolisessa virneessä, on niin paljon. Tästä elokuvasta ei juuri toiminta lopu kesken eikä tahti hidastu. Moottorit ärjyvät, räjähdykset raikuvat ja musiikki pauhaa niin että leffateatterin penkki tutisee. Tässä on kaikkea.
Kyllä, tiedän että juuri kritisoin Age of Ultronia siitä että se haluaa olla kaikkea, joten vaikka en AoU:ia haluakaan pakollista enempää ajatella, minun pitänee selventää tätä jotta edes itse muistan, mitä olen ajanut takaa, kun joskus jo kaiken unohtaneena lueskelen vanhoja blogipostauksia. Mutta siinä se ratkaiseva ero onkin. Fury Road onnistuu olemaan kaikkea mitä se haluaakin olla, täydellisessä tasapainossa ja harmoniassa. Tätä kuvaa ei ole yritetty rakentaa sotkemalla sekaisin viiden eri palapelin palasia koska kohderyhmä A tykkäsi yhdestä ja kohderyhmä B toisesta, eikä pidä unohtaa C:täkään, jne. Fury Roadia on tehty vuosikymmeniä kasvatetulla nälällä ja visiolla, ja ilmeisesti niin voimakkaalla sellaisella, että ainakaan Tom Hardy ei ole aina päässyt täysin samalle aaltopituudelle ohjaajan kanssa. Fury Road on näyttävä, ja isolla rahalla tehty, mutta se ei ole vaivaannuttavaa CGI-puuroa jonka kanssa ensimmäiset puoli tuntia kuluu siihen että aivosi löytävät säädöt joilla niihin virtaavaa kuvainformaatiota pitää purkaa. Fury Road on suuri, äänekäs, kaunis. Tarina on, ehkä simppeli ja suoraviivainen, mutta yksinkertaisuudessaan sujuva, mukaansatempaava ja toimiva - ja teemat ovat syvempiä kuin pinnalle näyttää. Ei tule ähkyä siitä, että elokuva yrittää olla ja tehdä liikaa. Kaiken rytinän keskelläkin hahmoihin ehtii tutustua ja samaistua. Kaikenkaikkiaan ei tältä elokuvalta olisi enempää voinut vaatia. Ensimmäinen ajatus elokuvan loputtua olikin, että voisiko jo huomenna uudestaan, ja sama on pyörinyt päässä oikeastaan koko tämän päivän. En minä nyt sentään taida, mutta jos vaikka jonkun vanhan Mad Maxin katsoisi tuskaa lievittämään.
Miksi uusi Mad Max listalta puuttui? Koska olen aina vain epäileväisempi kaikkia jatko-osia, rebootteja ja muita uudelleenlämmityksiä kohtaan, ja sitä neuroottisempi, mitä suurempi klassikko alkuperäisteos on, ja mitä pidempi aika sen teosta on kulunut. Mad Max: Fury Road siis kuulosti näillä mittareilta ensi alkuun aika huonolta ja tarpeettomalta idealta, vaikka post-apokalyptiset dystopiat ovatkin minulle niin rakkaita. Ei vaikka mukana on alkuperäisiä tekijänimiä - eihän tuo Millerin filmografia nyt ehkä ole antanut olettaa, että kuplimassa on jotain todella suurta.
Sitten tuli traileri ja tuli toinen, ja minunkin mielenkiintoni kiihdytti nollasta sataan hyvin nopeasti. Viimeinen pisara oli kriitikoiden ylistys, ja viiden tähden viskely vasemmalta ja oikealta. Eihän tätä mitenkään voinut jättää näkemättä. Ensi-iltaviikonloppu aiheutti pienen dilemman, kun en ollut aivan varma, olenko jo perjantaina reissussa, mutta onneksi Kinollakin järjestettiin ennakkonäytös jo helatorstaina. Ei siis muuta kuin vakipaikka ykkössalista varaukseen ja nauttimaan rytinästä!
What a lovely day. Todellakin. Siinä missä useimpia toiminta- ja muitakin elokuvia vaivaa se, että trailerissa on jo ehditty nähdä kaikki parhaat palat, kenties vielä elokuvan todellisuutta edustavammaksi leikattuina maistiaisina, Fury Roadin traileri on luultavasti entten-tentten satunnaisotanta jotain sieltä ja täältä, koska sellaista materiaalia, jonka mahtavuutta vain tuijottaa silmät selällään ja suu mielipuolisessa virneessä, on niin paljon. Tästä elokuvasta ei juuri toiminta lopu kesken eikä tahti hidastu. Moottorit ärjyvät, räjähdykset raikuvat ja musiikki pauhaa niin että leffateatterin penkki tutisee. Tässä on kaikkea.
Kyllä, tiedän että juuri kritisoin Age of Ultronia siitä että se haluaa olla kaikkea, joten vaikka en AoU:ia haluakaan pakollista enempää ajatella, minun pitänee selventää tätä jotta edes itse muistan, mitä olen ajanut takaa, kun joskus jo kaiken unohtaneena lueskelen vanhoja blogipostauksia. Mutta siinä se ratkaiseva ero onkin. Fury Road onnistuu olemaan kaikkea mitä se haluaakin olla, täydellisessä tasapainossa ja harmoniassa. Tätä kuvaa ei ole yritetty rakentaa sotkemalla sekaisin viiden eri palapelin palasia koska kohderyhmä A tykkäsi yhdestä ja kohderyhmä B toisesta, eikä pidä unohtaa C:täkään, jne. Fury Roadia on tehty vuosikymmeniä kasvatetulla nälällä ja visiolla, ja ilmeisesti niin voimakkaalla sellaisella, että ainakaan Tom Hardy ei ole aina päässyt täysin samalle aaltopituudelle ohjaajan kanssa. Fury Road on näyttävä, ja isolla rahalla tehty, mutta se ei ole vaivaannuttavaa CGI-puuroa jonka kanssa ensimmäiset puoli tuntia kuluu siihen että aivosi löytävät säädöt joilla niihin virtaavaa kuvainformaatiota pitää purkaa. Fury Road on suuri, äänekäs, kaunis. Tarina on, ehkä simppeli ja suoraviivainen, mutta yksinkertaisuudessaan sujuva, mukaansatempaava ja toimiva - ja teemat ovat syvempiä kuin pinnalle näyttää. Ei tule ähkyä siitä, että elokuva yrittää olla ja tehdä liikaa. Kaiken rytinän keskelläkin hahmoihin ehtii tutustua ja samaistua. Kaikenkaikkiaan ei tältä elokuvalta olisi enempää voinut vaatia. Ensimmäinen ajatus elokuvan loputtua olikin, että voisiko jo huomenna uudestaan, ja sama on pyörinyt päässä oikeastaan koko tämän päivän. En minä nyt sentään taida, mutta jos vaikka jonkun vanhan Mad Maxin katsoisi tuskaa lievittämään.
torstai 23. huhtikuuta 2015
Avengers: Age of Ultron 3D
Eilen koitti se päivä. Koko vuoden tärkein päivä. Ehkä koko elämäni.
Tänään en ollut ihan varma, oliko eilistä ollenkaan. Se hätäinen, epätasainen ja tahditon action-pläjäys aukkoineen ja selittämättä jääneine käänteineen tuntuu pätkittäin mieleen palaavalta unelta, ja mitä enemmän sitä ajattelee, sitä etäisemmältä se tuntuu. Yrität saada kiinni jostain, mitä ei ehkä ollut.
Minä en edes jaksa kaunistella tätä.
AoU:ssa oli paljon irrallisia kivoja kauniita asioita, paljon sälää, silppua ja sitä sun tätä. Ehkä kaikki siisteimmät hetket ja hauskimmat onelinerit oli jo esitelty trailereissa (vaikken viimeisimpiä kai ole edes katsonut), mutta siistejä ne silti olivat ja useamman kerran leffalle sai ihan nauraa ääneen (jos kyllä menee moni vitsi vähän vaivaannuttavan itsetarkoitukselliseksi). Mutta toimivaksi kokonaisuudeksi tätä ei oltu kasattu. Joskus paljon kaikkea on liikaa. Se ei ollut niin eeppinen, niin lumoava, että sitä olisi vain tuijottanut silmät selällään ja antanut anteeksi pienet epäloogisuudet (vrt. Avengers). Jos AoU:n kokonaisarvosana kertyisi irtopisteiden summasta, se voisi olla korkea, mutta.. Ei elokuva voi olla tehosekoittimessa pyöräytetty 2,5 tuntinen klippikokoelma koska se haluaa olla KAIKKEA YHTÄ AIKAA. KOSKA KAIKKI ON NIIN SIISTIÄ. Minä uskon että Whedon on ollut vilpittömän innoissaan tätä kasatessaan, mutta se ilo ja riemu ei nyt välittynyt minulle asti. Tehosekoitin-metaforaa venyttäen: et voi tehdä smoothieta kaikista lempiherkuistasi. Sitten kun siellä on sekaisin jäätelöä, salmiakkia, sipsejä, pekonia ja hampurilaisia, tuloksena on epämääräistä liejua jossa on sattumia joiden tarkkaa olemusta et halua ehkä tutkia sen tarkemmin.
On todella kurjaa että AoU on Phase 2:n heikoin elokuva. Koska sen pitäisi olla sen kruunu. Olin valmistautunut rakastamaan sitä varauksetta, mutta se, miten neutraalisti siihen nyt suhtaudun, tuntuu hämmentävältä. Minun pitäisi edes olla sille vihainen. Minun pitäisi kyseenalaistaa kaikki mitä olen tiennyt tai luullut suhteestani MCU:en. MCU on ainoa viisivuotissuunnitelma mikä minulla on elämässäni. Minun pitäisi joko olla raivoissani, tai sitten olla totaalisen in denial ja vannoa rakastavani vaikka syvällä sisimmässäni en. Mitä minulla on, jos minulla ei ole MCU:a?
Miksi tämä on sitten vain tuntuu ei-miltään?
Ehkä siksi että minä olen niin rakastunut Netflixin Daredeviliin. Siksi minun MCU-maratonsuunnitelmanikin unohtuivat kokonaan. Ehkä siksi en saavuttanut sitä hypeleveliä jossa vain tuijotan lumoutuneena valkokangasta ja luotan Whedonin näkemykseen. Ehkä tämä olisi oikealla ennakkovalmistelulla voinut toimia. Ehkä.
Age of Ultron tuntuu Hobitti-trilogialta LotR:n jälkeen. Haluat taputtaa Whedonia/Jacksonia päälaelle ja sanoa että parhaasi yritit, mutta jos nyt tunnustetaan tosiasiat niin miten meni, noin niinku omasta mielestä.
Age of Ultron tuntuu unelta ja ehkä eilistä ei ollut.
Tänään en ollut ihan varma, oliko eilistä ollenkaan. Se hätäinen, epätasainen ja tahditon action-pläjäys aukkoineen ja selittämättä jääneine käänteineen tuntuu pätkittäin mieleen palaavalta unelta, ja mitä enemmän sitä ajattelee, sitä etäisemmältä se tuntuu. Yrität saada kiinni jostain, mitä ei ehkä ollut.
Minä en edes jaksa kaunistella tätä.
AoU:ssa oli paljon irrallisia kivoja kauniita asioita, paljon sälää, silppua ja sitä sun tätä. Ehkä kaikki siisteimmät hetket ja hauskimmat onelinerit oli jo esitelty trailereissa (vaikken viimeisimpiä kai ole edes katsonut), mutta siistejä ne silti olivat ja useamman kerran leffalle sai ihan nauraa ääneen (jos kyllä menee moni vitsi vähän vaivaannuttavan itsetarkoitukselliseksi). Mutta toimivaksi kokonaisuudeksi tätä ei oltu kasattu. Joskus paljon kaikkea on liikaa. Se ei ollut niin eeppinen, niin lumoava, että sitä olisi vain tuijottanut silmät selällään ja antanut anteeksi pienet epäloogisuudet (vrt. Avengers). Jos AoU:n kokonaisarvosana kertyisi irtopisteiden summasta, se voisi olla korkea, mutta.. Ei elokuva voi olla tehosekoittimessa pyöräytetty 2,5 tuntinen klippikokoelma koska se haluaa olla KAIKKEA YHTÄ AIKAA. KOSKA KAIKKI ON NIIN SIISTIÄ. Minä uskon että Whedon on ollut vilpittömän innoissaan tätä kasatessaan, mutta se ilo ja riemu ei nyt välittynyt minulle asti. Tehosekoitin-metaforaa venyttäen: et voi tehdä smoothieta kaikista lempiherkuistasi. Sitten kun siellä on sekaisin jäätelöä, salmiakkia, sipsejä, pekonia ja hampurilaisia, tuloksena on epämääräistä liejua jossa on sattumia joiden tarkkaa olemusta et halua ehkä tutkia sen tarkemmin.
On todella kurjaa että AoU on Phase 2:n heikoin elokuva. Koska sen pitäisi olla sen kruunu. Olin valmistautunut rakastamaan sitä varauksetta, mutta se, miten neutraalisti siihen nyt suhtaudun, tuntuu hämmentävältä. Minun pitäisi edes olla sille vihainen. Minun pitäisi kyseenalaistaa kaikki mitä olen tiennyt tai luullut suhteestani MCU:en. MCU on ainoa viisivuotissuunnitelma mikä minulla on elämässäni. Minun pitäisi joko olla raivoissani, tai sitten olla totaalisen in denial ja vannoa rakastavani vaikka syvällä sisimmässäni en. Mitä minulla on, jos minulla ei ole MCU:a?
Miksi tämä on sitten vain tuntuu ei-miltään?
Ehkä siksi että minä olen niin rakastunut Netflixin Daredeviliin. Siksi minun MCU-maratonsuunnitelmanikin unohtuivat kokonaan. Ehkä siksi en saavuttanut sitä hypeleveliä jossa vain tuijotan lumoutuneena valkokangasta ja luotan Whedonin näkemykseen. Ehkä tämä olisi oikealla ennakkovalmistelulla voinut toimia. Ehkä.
Age of Ultron tuntuu Hobitti-trilogialta LotR:n jälkeen. Haluat taputtaa Whedonia/Jacksonia päälaelle ja sanoa että parhaasi yritit, mutta jos nyt tunnustetaan tosiasiat niin miten meni, noin niinku omasta mielestä.
Age of Ultron tuntuu unelta ja ehkä eilistä ei ollut.
maanantai 13. huhtikuuta 2015
Big Game
Pitäisi varmaan selitellä Oharilistaa jollain tavalla, mutta kun ei aina vaan ehdi/jaksa/viitsi/halua. Ja joskus joku kansansuosikki Luokkakokous puskee kaikki mielenkiintoiset elokuvat pikkusaleihin eikä niitä sellaisissa raaski katsoa.
Sama kohtalo oli Big Gamellakin avausviikollaan, mutta onneksi nyt sentään toiselle viikolle tilaa vapautui Kinon ykkösestä! Sen verran komeaa menoa ja ryskettä oli luvattu, että kyllä itketti ajatuskin pikkusaleista.
..Mä en sitten koskaan tullut kirjoittamaan tätä luonnosta valmiiksi enkä mä nyt useita viikkoja myöhemmin oikein enää muista mitä mä ajattelin. Tykkäsin Big Gamesta. Se oli komea ja toimiva elokuva ohi sen "torilla tavataan" -fiiliksenkin. Mutta sen enempää mä en jaksa nyt kaivella.
Tällä hetkellä jos minä ajattelen elokuvia, minä ajattelen sitä että seuraava (teatterissa) näkemäni elokuva on Age of Ultron. Ja siihen on yhdeksän päivää. Siinä ajatuksessa on jotain huikean taianomaista ja samalla kovin pelottavaa. Se on niiiiiin lähellä.
Sama kohtalo oli Big Gamellakin avausviikollaan, mutta onneksi nyt sentään toiselle viikolle tilaa vapautui Kinon ykkösestä! Sen verran komeaa menoa ja ryskettä oli luvattu, että kyllä itketti ajatuskin pikkusaleista.
..Mä en sitten koskaan tullut kirjoittamaan tätä luonnosta valmiiksi enkä mä nyt useita viikkoja myöhemmin oikein enää muista mitä mä ajattelin. Tykkäsin Big Gamesta. Se oli komea ja toimiva elokuva ohi sen "torilla tavataan" -fiiliksenkin. Mutta sen enempää mä en jaksa nyt kaivella.
Tällä hetkellä jos minä ajattelen elokuvia, minä ajattelen sitä että seuraava (teatterissa) näkemäni elokuva on Age of Ultron. Ja siihen on yhdeksän päivää. Siinä ajatuksessa on jotain huikean taianomaista ja samalla kovin pelottavaa. Se on niiiiiin lähellä.
maanantai 23. maaliskuuta 2015
The Crucible
Suuri Odotuslista alkaa taas näyttää Suurelta Oharilistalta, mutta tallennettakoon ennen kuin asia kokonaan unohtuu, että olenhan minä sentään käynyt elokuvateatterissa viime kuukausien sisällä! Tästäkin on jo jokunen viikko aikaa, mutta parempi myöhään jne.
Kyseessä ei siis ollut elokuva, mutta koska Frankensteinitkin on muutama vuosi takaperin leffablogin alle laskettu, ei ole mitään syytä sulkea The Crucibleakaan joukosta pois. Kyseessä oli siis ihan oikeaa teatteria; The Old Vicissä taltioitu Arthur Millerin kirjoittama, Salemin noitaoikeudenkäyntejä käsittelevä näytelmäklassikko, jonka pääosassa loistaa Richard Armitage. Maahantuonnista, levityksestä, käännöstyöstä ja yleisestä mahtavuudesta vastasi tietenkin Studion väki. Lipuista puolestaan oli kiittäminen Episodia! En minä tätä varmaan muuten olisi katsomaan lähtenytkään, tiistai-ilta ja liki neljän tunnin kesto ei oikein sovi meikäläisen vuorokausirytmeihin, mutta kun kerran satuin juuri oikeaan aikaan bongaamaan lippukisan Facebookista, olihan tämä tilaisuus sitten hyväksi käytettävä, vaikka yöunet jäivätkin lyhyiksi,
Ja hyvä kun tuli lähdettyä! Episodin viiden tähden arvostelu ylisanoineen ei liioitellut tippaakaan. Äärimmäisen vaikuttava, intensiivinen ja dramaattinen kokemus, jota myötäeli voimakkaasti viimeiseen saakka.
Taisin pohtia jotain samansuuntaista jo niiden Frankensteinien jälkeen, mutta ihan tosissaan voisi yrittää ottaa itseään niskasta kiinni ja tsekkailla tämänkin puolen tarjontaa vähän tarkemmalla silmällä..
lauantai 17. tammikuuta 2015
Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance)
Birdman on elokuva, jota olen odottanut innosta täristen siitä asti kun tiesin sen ylipäänsä olevan olemassa. Tai oikeastaan: Birdman on elokuva, jota olen odottanut jo vuosia. Ehkä koko elämäni. Kun kuulin että se on olemassa, mietin hetken olenko tipahtanut jostain risteyksestä lopultakin siihen vaihtoehtoiseen todellisuuteen jossa tehdään vain minulle mittatilaustyönä räätälöityjä elokuvia. Mitä jos olenkin vain kuvitellut kaiken.
Joku minun edesottamuksiani seuraillut voi olla siinä käsityksessä, että Edward Norton on minulle elämää suurempi asia. Bingo, olet aivan oikeassa. Olisin ehkä valmis myymään sieluni siitä hyvästä että Eetu pääsisi taas oikeasti Näyttelemään. Wes Andersonin kanssa tehdyt elokuvat olivat hyvä alku, mutta Eetun suoritukset vielä aika sellaisia lonkalta vetäistyjä. Tieto siitä, että hän Birdmanissa näyttelee Alejandro González Iñárritun ohjauksessa, oli lupaus jostain suuremmasta. Ja mikäli suorituksen laajamittaiseen kehumiseen oli luottaminen, lupaus myös lunastettaisiin.
Iñárritu (ja omalla tahollaan Norton) hallitsi elämääni joskus silloin 2000-luvun alussa. Amores Perros sykähdytti juuri siinä herkässä iässä kun Oikeat Elokuvat olivat löytäneet pienen Kristan, ja silmäni auenneet kokonaan uudelle maailmalle. Vaikka Alejandron myöhemmät tekeleet eivät ihan samalla levelillä kolahtaneetkaan ja vaikka itse olen vuosien varrella taantunut lähinnä supersankarielokuvien ja helpon viihteen kuluttajaksi, Alejandrolla on paikka sydämessäni.
Tunnesiteeni Michael Keatoniin on lievempi, mutta Birdmanin kannalta ehkä tärkeintä on, että hän on minun lapsuuteni Batman, koska Burtonin Batmanit ovat ne lapsuuteni ainoat oikeat Batmanit. Jokainen voi vetää yhteydet hänen roolihahmonsa Riggan Thomsonin ja Keatonin itsensä välillä - supersankariroolille uskottavuutensa uhrannut näyttelijä, joka nyt yrittää kuumeisesti todistaa itseään Taiteilijana.
Birdmanissa on siis minulle paljon tärkeitä elementtejä. Pelonsekaista elämää kestikin pitkään, kun 90 % Google-historiastani koostui siitä että jahtasin pitkään ja tiheästi pienintäkin tiedonmurusta elokuvan Suomeen saapumisesta. Lopulta varmuus saatiin, ja ensi-iltapäiväkin julkistettiin aikanaan. Kun leffa vielä varmistui että leffa saadaan Studio 123:llekin pyörimään, aloin olla onneni kukkuloilla. But wait, there's more! Golden Globe -ehdokkuudet poikivat pari palkintoakin viime viikonloppuna, ja viimeisenä Birdman meni ja nappasi itselleen tällä viikolla 9 Oscar-ehdokkuutta, jakaen kärkisijan The Grand Budapest Hotelin kanssa (mikä ei lievennä epäilystäni siitä että olen todellakin jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa). Kaiken kaikkiaanhan elokuva on jo kerännyt pitkälti yli sata palkintoa gaalasta jos toisesta. Lähtökohdat siis olivat siis sellaiset, että todellakaan en enää meinannut nahoissani pysyä elokuvan katselua odottaessa.
Ja se itse elokuva sitten..Vaikka odotukset olivat aivan luvattoman korkealla, niin kyllä, näkemisen jälkeen voin edelleen allekirjoittaa että tämä on elokuva jota olen odottanut koko elämäni. Sanavarastoni kaikuu tyhjyyttään kun yritän siitä jotain viisaalta kuulostaa ilmaista. Birdman on kaavoja rikkova, luova, raikas, hypnoottinen, intensiivinen, hektinen, hengästyttävä. Kuin yhdellä otolla kuvatun elokuvan tahtia kirittää melkein koko ajan kuuluva, paikoin vähän hämmentäväkin jazz-rummutus, joka pitää katsojan varpaillaan. Vaikka elokuva on kai luokiteltu lähinnä mustaksi komediaksi, myös draama on vahvasti läsnä Rigganin psyykeen rakoillessa näytön paikkaa merkitsevän teatteridebyytin ensi-illan lähestyessä, kun hän yrittää käsikirjoittajan, ohjaajan ja pääosan esittäjän paineiden alla myös ehtiä paikkaamaan etäistä suhdetta tyttäreensä. Samalla ehditään jakaa osuvia iskuja niin some- ja viraali-ilmiöiden ohikiitävyydelle, supersankarielokuville, viihdeteollisuudelle yleensä kuin kriitikoille. Tämä voi kaiken teknisen kikkailun ohella kuulostaa paljolta yhteen elokuvaan, mutta on ainakin minulle juuri sopiva sekoitussuhde.
Eikä ole roolisuorituksiakaan turhaan kehuttu, ei! Näyttelijäkaarti on kovassa iskussa kautta linjan. Keatonin esitys voisi helposti tuntua liiankin keinotekoiselta, räätälöidyltä comebackilta (miltä vaikkapa Rourke The Wrestlerissä maistuu etenkin nyt kun aikaa on kulunut), mutta hän kyllä vetää moniulotteisen roolinsa jokaisen aspektin täydellä heittäytymisellä eikä tässä jää moitteelle sijaa. Yhden miehen show tämä ei kuitenkaan ole. Keatonin tapaan "itsensä näköistä" roolia tekee nerokasta mutta kusipäistä metodinäyttelijädiivaa esittävä, nerokkaana mutta kusipäisenä metodinäyttelijädiivana tunnettu Norton, jonka suorituksessa on sellaista sähköisyyttä että ihokarvat nousevat katsojallakin rätisten pystyyn. Keatonin Oscaria voi tässä vaiheessa kai pitää jo liki varmana nakkina (mutta mikään ei ole koskaan varmaa kun puhutaan Oscareista..), ja itse toki rukoilen että pysti Eetullekin liikenisi. Myös aina yliluonnollisen ihana Emma Stone on vedossa.
Birdman ei varmasti ole jokakatsojan elokuva, mutta vaikka toistan jo itseäni, niin minulle tämä on kuin tehty. Iñárritu on karistanut tuttuja synkistelyn maneerejaan ja tekee jotain ihan muuta, mutta upealla taidolla ja tyylillä. Ehkä minulla on tulevaisuudessa jotain muutakin odotettavaa kuin MCU.
P.S. Koska ihmisen pitää joskus suojella itseään asioilta joiden tietää aiheuttavan vain pettymystä ja mielipahaa, en mene katsomaan Taken 3:sta tänä viikonloppuna. Enkä minään muunakaan viikonloppuna. Enkä porsaanreikien välttämiseksi edes arkipäivisin. Joskus täytyy olla sen verran itsekunnioitusta että tietää milloin katkaista myrkylliset suhteet ja milloin on aika siirtyä eteenpäin. Toivon että joku muistuttaa myös Liam Neesonia tästä, nyt kun hän taas on sitä mieltä että no mikäjottei nelonenkin.
Joku minun edesottamuksiani seuraillut voi olla siinä käsityksessä, että Edward Norton on minulle elämää suurempi asia. Bingo, olet aivan oikeassa. Olisin ehkä valmis myymään sieluni siitä hyvästä että Eetu pääsisi taas oikeasti Näyttelemään. Wes Andersonin kanssa tehdyt elokuvat olivat hyvä alku, mutta Eetun suoritukset vielä aika sellaisia lonkalta vetäistyjä. Tieto siitä, että hän Birdmanissa näyttelee Alejandro González Iñárritun ohjauksessa, oli lupaus jostain suuremmasta. Ja mikäli suorituksen laajamittaiseen kehumiseen oli luottaminen, lupaus myös lunastettaisiin.
Iñárritu (ja omalla tahollaan Norton) hallitsi elämääni joskus silloin 2000-luvun alussa. Amores Perros sykähdytti juuri siinä herkässä iässä kun Oikeat Elokuvat olivat löytäneet pienen Kristan, ja silmäni auenneet kokonaan uudelle maailmalle. Vaikka Alejandron myöhemmät tekeleet eivät ihan samalla levelillä kolahtaneetkaan ja vaikka itse olen vuosien varrella taantunut lähinnä supersankarielokuvien ja helpon viihteen kuluttajaksi, Alejandrolla on paikka sydämessäni.
Tunnesiteeni Michael Keatoniin on lievempi, mutta Birdmanin kannalta ehkä tärkeintä on, että hän on minun lapsuuteni Batman, koska Burtonin Batmanit ovat ne lapsuuteni ainoat oikeat Batmanit. Jokainen voi vetää yhteydet hänen roolihahmonsa Riggan Thomsonin ja Keatonin itsensä välillä - supersankariroolille uskottavuutensa uhrannut näyttelijä, joka nyt yrittää kuumeisesti todistaa itseään Taiteilijana.
Birdmanissa on siis minulle paljon tärkeitä elementtejä. Pelonsekaista elämää kestikin pitkään, kun 90 % Google-historiastani koostui siitä että jahtasin pitkään ja tiheästi pienintäkin tiedonmurusta elokuvan Suomeen saapumisesta. Lopulta varmuus saatiin, ja ensi-iltapäiväkin julkistettiin aikanaan. Kun leffa vielä varmistui että leffa saadaan Studio 123:llekin pyörimään, aloin olla onneni kukkuloilla. But wait, there's more! Golden Globe -ehdokkuudet poikivat pari palkintoakin viime viikonloppuna, ja viimeisenä Birdman meni ja nappasi itselleen tällä viikolla 9 Oscar-ehdokkuutta, jakaen kärkisijan The Grand Budapest Hotelin kanssa (mikä ei lievennä epäilystäni siitä että olen todellakin jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa). Kaiken kaikkiaanhan elokuva on jo kerännyt pitkälti yli sata palkintoa gaalasta jos toisesta. Lähtökohdat siis olivat siis sellaiset, että todellakaan en enää meinannut nahoissani pysyä elokuvan katselua odottaessa.
Ja se itse elokuva sitten..Vaikka odotukset olivat aivan luvattoman korkealla, niin kyllä, näkemisen jälkeen voin edelleen allekirjoittaa että tämä on elokuva jota olen odottanut koko elämäni. Sanavarastoni kaikuu tyhjyyttään kun yritän siitä jotain viisaalta kuulostaa ilmaista. Birdman on kaavoja rikkova, luova, raikas, hypnoottinen, intensiivinen, hektinen, hengästyttävä. Kuin yhdellä otolla kuvatun elokuvan tahtia kirittää melkein koko ajan kuuluva, paikoin vähän hämmentäväkin jazz-rummutus, joka pitää katsojan varpaillaan. Vaikka elokuva on kai luokiteltu lähinnä mustaksi komediaksi, myös draama on vahvasti läsnä Rigganin psyykeen rakoillessa näytön paikkaa merkitsevän teatteridebyytin ensi-illan lähestyessä, kun hän yrittää käsikirjoittajan, ohjaajan ja pääosan esittäjän paineiden alla myös ehtiä paikkaamaan etäistä suhdetta tyttäreensä. Samalla ehditään jakaa osuvia iskuja niin some- ja viraali-ilmiöiden ohikiitävyydelle, supersankarielokuville, viihdeteollisuudelle yleensä kuin kriitikoille. Tämä voi kaiken teknisen kikkailun ohella kuulostaa paljolta yhteen elokuvaan, mutta on ainakin minulle juuri sopiva sekoitussuhde.
Eikä ole roolisuorituksiakaan turhaan kehuttu, ei! Näyttelijäkaarti on kovassa iskussa kautta linjan. Keatonin esitys voisi helposti tuntua liiankin keinotekoiselta, räätälöidyltä comebackilta (miltä vaikkapa Rourke The Wrestlerissä maistuu etenkin nyt kun aikaa on kulunut), mutta hän kyllä vetää moniulotteisen roolinsa jokaisen aspektin täydellä heittäytymisellä eikä tässä jää moitteelle sijaa. Yhden miehen show tämä ei kuitenkaan ole. Keatonin tapaan "itsensä näköistä" roolia tekee nerokasta mutta kusipäistä metodinäyttelijädiivaa esittävä, nerokkaana mutta kusipäisenä metodinäyttelijädiivana tunnettu Norton, jonka suorituksessa on sellaista sähköisyyttä että ihokarvat nousevat katsojallakin rätisten pystyyn. Keatonin Oscaria voi tässä vaiheessa kai pitää jo liki varmana nakkina (mutta mikään ei ole koskaan varmaa kun puhutaan Oscareista..), ja itse toki rukoilen että pysti Eetullekin liikenisi. Myös aina yliluonnollisen ihana Emma Stone on vedossa.
Birdman ei varmasti ole jokakatsojan elokuva, mutta vaikka toistan jo itseäni, niin minulle tämä on kuin tehty. Iñárritu on karistanut tuttuja synkistelyn maneerejaan ja tekee jotain ihan muuta, mutta upealla taidolla ja tyylillä. Ehkä minulla on tulevaisuudessa jotain muutakin odotettavaa kuin MCU.
P.S. Koska ihmisen pitää joskus suojella itseään asioilta joiden tietää aiheuttavan vain pettymystä ja mielipahaa, en mene katsomaan Taken 3:sta tänä viikonloppuna. Enkä minään muunakaan viikonloppuna. Enkä porsaanreikien välttämiseksi edes arkipäivisin. Joskus täytyy olla sen verran itsekunnioitusta että tietää milloin katkaista myrkylliset suhteet ja milloin on aika siirtyä eteenpäin. Toivon että joku muistuttaa myös Liam Neesonia tästä, nyt kun hän taas on sitä mieltä että no mikäjottei nelonenkin.
lauantai 27. joulukuuta 2014
Odotuslista 2015
Viime vuosina tuntuu vilistäneen suurelokuvia siihen tahtiin, että hamassa tulevaisuudessa häämöttänyt vuoden 2015 eeppinen status on tuntunut osittain vähän turhaltakin paisuttelulta - kaikki tietävät että 2015 on The Elokuvavuosi, mutta eikö näitä nyt ole riittänyt jo muutenkin? Nyt se 2015 kuitenkin lopulta on ovella, ja no, onhan tuolla noita elokuvia mitä odottaa, ja etenkin Star Warsin paluu on tottakai suuri elokuvatapaus. Tuttuun tapaan, järjestys on kronologinen sikäli kun mahdollista, mutta lähteistä riippuen ensi-illat ovat tai eivät ole Suomessa paikkaansa pitäviä.
BIRDMAN (16.1.)
The Imitation Game (20.2.)
Ei käy kiistäminen etteikö Benedict Cumberbatch olisi merkittävä tekijä kiinnostuksessa tähän elokuvaan, koska tämä ei ehkä ole minun ominta genreäni, mutta siitäkin huolimatta, se näyttää erittäin hyvältä.
Mission: Impossible 5 (25.12.)
QT ei kuitenkaan pääse päättämään tätä listaa, koska vuoden viimeiselle viikonlopulle, ainakin Jenkeissä, ehtii vielä M:I 5. Nelonen oli niin spontaanin ihana, mukanaanvievä yllätys, että ilman Brad Birdiäkin uskallan nostaa vitosen odotuslistalle.
BIRDMAN (16.1.)
Jo mennyttä vuotta on suuresti varjostanut pelko ja huoli siitä, saadaanko tätä elokuvaa koskaan Suomeen. Joskus silloin 2000-luvun alussa Amores Perros sai minut rakastumaan Alejandro González Iñárrituun, ja vaikka tätä rakkautta on vuosien varrella koeteltu, mikään ei horjuta uskoani siihen, etteikö Birdman voisi olla elämäni suuri rakkaus ja kuin minulle mittatilaustyönä räätälöity elokuva. Tätä uskoa ei ainakaan laimenna se, että Edward Nortonin roolisuoritusta on ylistetty maasta taivaisiin. Leffa ilmeisesti tulee Studiolla pyörimään ja ostan vaikka kymmenen lippua ihan vaan tukeakseni sitä että se näytille saadaan. Saan kylmiä väreitä tämän elokuvan ajattelemisesta. Onneksi odotusta ei ole enää kauaa.
Taken 3 (16.1.)
Olen heikko. Vihaan itseäni. Vaikka Taken 2 oli masentavin pettymys miesmuistiin, vaikka kolmosen juoni kuulostaa jo valmiiksi ärsyttävän typerältä, silti, silti Taken 3 on tällä listalla. Minä vain pidän ykkösestä niin paljon, että olen valmis antamaan uuden mahdollisuuden. Tulen katumaan sitä. Pettymys on jo niin lähellä että voin maistaa sen. Liam Neeson, miksi teit sen. Miksi teit sen minulle. ..Mutta silti, Taken 3 on odotuslistalla. Olen heikko. Vihaan itseäni.
Jupiter Ascending (6.2.)
Taken 3 (16.1.)
Olen heikko. Vihaan itseäni. Vaikka Taken 2 oli masentavin pettymys miesmuistiin, vaikka kolmosen juoni kuulostaa jo valmiiksi ärsyttävän typerältä, silti, silti Taken 3 on tällä listalla. Minä vain pidän ykkösestä niin paljon, että olen valmis antamaan uuden mahdollisuuden. Tulen katumaan sitä. Pettymys on jo niin lähellä että voin maistaa sen. Liam Neeson, miksi teit sen. Miksi teit sen minulle. ..Mutta silti, Taken 3 on odotuslistalla. Olen heikko. Vihaan itseäni.
Jupiter Ascending (6.2.)
Elokuva on ollut pitkään tekeillä eikä valmistunut kesälle 2014 kaavailtuihin ensi-iltoihinsa mennessä. mutta olen utelias näkemään Wachowskien uuden avaruusoopperan. Traileriakin melkein pääsin jo ihastelemaan isolta kankaalta, mutta Hobitin yönäytöstä odotellessa Kinon 3D-koneisto kosahti juuri sen kohdalla, joten edelleen olen melko pimennossa elokuvan sisällön suhteen. Ja pimennossa on ihan hyvä olla.
The Imitation Game (20.2.)
Ei käy kiistäminen etteikö Benedict Cumberbatch olisi merkittävä tekijä kiinnostuksessa tähän elokuvaan, koska tämä ei ehkä ole minun ominta genreäni, mutta siitäkin huolimatta, se näyttää erittäin hyvältä.
CHAPPIE (6.3.)
Elysium saattoi olla pettymys District 9:n jälkeen, mutta luottoni Neil Blomkampiin on kova. Ja Chappiessa on 100 % vähemmän Matt Damonia. Please be worth it.
AVENGERS: AGE OF ULTRON (24.4.?)
Ensi-ilta kysymysmerkillä koska tuo on Brittien ensi-ilta ilmeisesti, ja Suomi on perinteisesti ollut samassa aallossa Euroopan julkaisun kanssa, mutta toisaalta, ensi-ilta voi myös olla saman viikon keskiviikko eli jo 22.4. Who knows, who cares! (Sivupalkin laskuri muuten rullaa Jenkkien ensi-illan mukaan joten sitä ei tueta, mutta en jaksa sitä muuttaakaan.) Joka tapauksessa se on jo käsinkosketeltavan lähellä. Vuoteen ehkä mahtuu Suuria Elokuvia, mutta ihmeitä saa tapahtua etteikö sydämeni sykkisi MCU:lle myös vuonna 2015.
Ensi-ilta kysymysmerkillä koska tuo on Brittien ensi-ilta ilmeisesti, ja Suomi on perinteisesti ollut samassa aallossa Euroopan julkaisun kanssa, mutta toisaalta, ensi-ilta voi myös olla saman viikon keskiviikko eli jo 22.4. Who knows, who cares! (Sivupalkin laskuri muuten rullaa Jenkkien ensi-illan mukaan joten sitä ei tueta, mutta en jaksa sitä muuttaakaan.) Joka tapauksessa se on jo käsinkosketeltavan lähellä. Vuoteen ehkä mahtuu Suuria Elokuvia, mutta ihmeitä saa tapahtua etteikö sydämeni sykkisi MCU:lle myös vuonna 2015.
Tomorrowland (22.5.)
Brad Bird. That's all the reason I need.
Entourage (5.6.)
Ehkä Entourage-leffa tulee liian myöhään. Ehkä se juna meni jo. Mutta traileria katsoessa kaikki epäilykset katoavat. I've missed my boys.
JURASSIC WORLD (12.6.)
Wohoo! Chris Pratt ja raptorit. Chris Prattin oma raptorijengi. Raptoreita. Chris Pratt. Raptoreita! Chris Pratt! Wohoo!
Wohoo! Chris Pratt ja raptorit. Chris Prattin oma raptorijengi. Raptoreita. Chris Pratt. Raptoreita! Chris Pratt! Wohoo!
Ant-Man (17.7.)
Ant-Manille lankeaa ikävä painolasti - se tulee aina olemaan elokuva jonka piti olla Edgar Wrightin Ant-Man. Elokuva jota hän on rakkaudella kehittänyt jo MCU:n syntyhetkiltä, ja joka on vain odottanut aikaansa. Sitä aikaa ei tullut, Edgar Wrightin näkemyksille ei lopulta ollut sijaa MCU:ssa. Haluan toki nähdä, mikä tämä väärä Ant-Man lopulta on, mutta tiedän jo valmiiksi, että en koskaan tule pääsemään yli siitä sielua kalvavasta tunteesta, siitä kun haluaisin karata siihen vaihtoehtoiseen todellisuuteen jossa minua odottavat mm. Aronofskyn Wolverine ja Cowboys & Aliens pääosassaan RDJ, ja nyt myös Edgar Wrightin Ant-Man.
Crimson Peak (16.10.)
Tuliko tuohon oikeasti noin pitkä rako? No, kai siinäkin jotain mielenkiintoista ehtii tulla ulos. Loppuvuosi kuitenkin kiristää taas tahtia. Crimson Peakista tiedän aika vähän, Guillermo del Toro ja Tom Hiddleston, mutta asioita nekin ovat ja ihan tärkeitä sellaisia.
Tuliko tuohon oikeasti noin pitkä rako? No, kai siinäkin jotain mielenkiintoista ehtii tulla ulos. Loppuvuosi kuitenkin kiristää taas tahtia. Crimson Peakista tiedän aika vähän, Guillermo del Toro ja Tom Hiddleston, mutta asioita nekin ovat ja ihan tärkeitä sellaisia.
SPECTRE (6.11.)
Edelleen ainoat Bondini ovat Craigin Bondit, mutta sitäkin suuremmalla innolla odotan vastikään nimettyä Spectreä. Mukana hääräävät mm. Christoph Waltz ja Andrew Scott. Suits me.
Edelleen ainoat Bondini ovat Craigin Bondit, mutta sitäkin suuremmalla innolla odotan vastikään nimettyä Spectreä. Mukana hääräävät mm. Christoph Waltz ja Andrew Scott. Suits me.
STAR WARS: THE FORCE AWAKENS (18.12.)
Prequelit ovat jättäneet ihmiseen peruuttamattoman luottamuspulan mitä tulee mihinkään mitä SW-universumissa tapahtuu, enkä nyt ihan suoraan sanoen tiedä mitä ajattelen tästä yhdistettynä kaikista maailman ohjaajista juuri J.J. Abramsiin, mutta onko The Force Awakens kaikesta huolimatta erittäin korkealla vuoden 2015 odotuslistalla? No totta helvetissä.
THE HATEFUL EIGHT (25.12.)
Elokuvan tielle on mahtunut jo paljon draamaa, käsikirjoituksen vuodettua QT uhkasi jo jättää sen kokonaan tekemättä, mutta nyt Tarantinon kahdeksas elokuva on taas tukevasti raiteillaan kohti loppuvuoden ensi-iltaa. Tosin nähtäväksi jää, lipsahtaako se Suomessa jo vuoden 2016 puolelle, sillä näin teki ainakin saman Jenkki-ensi-iltapäivän jakanut Django.
Elokuvan tielle on mahtunut jo paljon draamaa, käsikirjoituksen vuodettua QT uhkasi jo jättää sen kokonaan tekemättä, mutta nyt Tarantinon kahdeksas elokuva on taas tukevasti raiteillaan kohti loppuvuoden ensi-iltaa. Tosin nähtäväksi jää, lipsahtaako se Suomessa jo vuoden 2016 puolelle, sillä näin teki ainakin saman Jenkki-ensi-iltapäivän jakanut Django.
Mission: Impossible 5 (25.12.)
QT ei kuitenkaan pääse päättämään tätä listaa, koska vuoden viimeiselle viikonlopulle, ainakin Jenkeissä, ehtii vielä M:I 5. Nelonen oli niin spontaanin ihana, mukanaanvievä yllätys, että ilman Brad Birdiäkin uskallan nostaa vitosen odotuslistalle.
Jotta onhan siinä niitä elokuvia.
2014 on ohi ja kuopattu..
.. ainakin elokuvissakäyntien osalta, joten voidaan tehdä perinteinen yhteenveto. Elokuvavuosi on minun osaltani ollut hyvin laiska, rahaa/motivaatiota elokuviin on ollut hyvin rajallisesti, ja myös odotuslistaani kohtaan olen ollut hyvin epäuskollinen. Listalta löytyi jokseenkin vähän elokuvia, vain 13 kappaletta, mutta silti olen missannut niistä neljä. The Wolf of Wall Street ja 12 Years a Slave eivät nyt mitään intohimoja alkuunkaan olleet, lähinnä award seasonin velvollisuudentuntoa, mutta näkemättä jäivät joka tapauksessa. The Expendables 3:n olisin oikeassa mielentilassa voinut mennä katsomaan innosta hyppien, mutta välistä jäi. Kummallisin ohari on tietenkin Sin City 2, joka oli erikoishypeasemassa jo vuoden 2013 listalla ennen siirtoaan vuodelle 2014, mutta kun kohtalon hetki lopulta koitti, usko ei riittänyt. Pidin mieluummin kiinni siitä, mitä olisi voinut olla, siitä mitä oli melkein 10 vuotta mielessä paisuteltu, kuin kohtasin totuuden. Olen pelkuri, tiedän sen, ja jonain päivänä minun on vielä A Dame to Kill For nähtävä. Jonain päivänä.
Odotuslistalta jäi siis katsotuksi 9 elokuvaa, ja vuoden kokonaissaldo pysähtyy vaatimattomaan 14 filmiin, plus Monty Python Live. Kaksi katselukertaa on ansainnut peräti 4 elokuvaa: Captain America: The Winter Soldier, X-Men: Days of Future Past, Guardians of the Galaxy sekä viimeisimpänä Hobitti - Viiden armeijan taistelu. Täten elokuvateatterielämyksiä kertyy yhteensä 19. Se on minulle aika vähän.
Vuoden paras elokuva on vaikea nimetä, nähtyjen elokuvien koostuessa lähinnä ylivoimaisesti sarjakuvaelokuvista & muista blockbustereista (pari animaatiota luettakoon jälkimmäisiin), muutaman pikku taide-elokuvan ja muun poikkeuksen sekoittaessa kaavaa. Jos haluaisin vetää leffasnobilinjaa, voisin ihan hyvin tunnustaa minkä tahansa jälkimmäisestä porukasta vuoden parhaaksi.
Mutta koska arroparron leffablogissa ei ole millään muotoa kyse leffasnobeilusta, vuoden parhaan tittelin ansaitsee simppelisti elokuva, joka minulla on päällimmäisenä mielessä mennyttä vuotta muistellessa. Tämä elokuva olisi voinut olla Guardians of the Galaxy, jos olisin mennyt pelkkien elokuvateatterikatseluiden fiilisten pohjalta. Mutta GotG kyllä kärsi aika rankasti muutaman päivän takaisesta kotiteatterikatselusta. Kyllä, se on hauska, ja viihdyttävä, mutta pelkästään noilla ansioilla sen paukut eivät riitä kärkisijalle. MCU siellä kyllä hallitsee, fear not. Captain America: The Winter Soldier seisoi odotuslistalla lähinnä vain siksi että kai se sinne kuuluu koska MCU, saatesanoilla "lienee parannus jos tämän viitsin edes teatteriin mennä katsomaan", ja vaikka ennen elokuvaa hype hieman hieman tuolta pohjamudista varmaan nousikin, iskihän se täysin puun takaa. En ollut lainkaan varautunut, kaksi kertaa se piti käydä katsomassa teatterissa, ja nyt olen syntymäpäivästäni asti pelännyt Blu-Rayn katsomista - mitä jos se ei olekaan niin hyvä? Joululoman MCU-iltamissa keräsin rohkeuteni ja se sai tänään vuoronsa Iron Man 3:n jälkeen, ja kyllä, se on juuri niin hyvä.
Kakkossija on oikeastaan tunnustus Studio 123:lle. Mainituista pikku taide-elokuvista kaksi on Studion itse maahantuomia: kovasti odottamani, ja odotukset ylittänyt Only Lovers Left Alive sekä vähän yllätyksenä tullut, mutta siitäkin huolimatta erinomainen The Double olisivat kokonaan jääneet Suomen kamaralla katsomatta ilman Kuusaan porukoiden rakkautta elokuviin. On hienoa saada olla tällaisen elokuvateatterin asiakas. Palvelu ja tarjonta on (yhdessä Kinon kanssa) muutenkin aivan ensiluokkaista, mutta aina Studio onnistuu ylittämään itsensä. Kiitos.
Kiitosta riittää toki Kinollekin - The Raid: Berandalin ensi-illan lähestyessä ja lopulta koittaessa olin pienimuotoisen paniikkikohtauksen partaalla, kun luulin sen jäävän kokonaan välistä, tai että sen perässä pitää lähteä kauas (vaikka yönäytös Tennarin ykkösessä toki olikin houkuttava ajatus). Ehei, Berandal oli vain kätkeytynyt hieman kauemmas viikko-ohjelmistossa, mutta kankaalle se pääsi kuitenkin. Berandal oli hieno jatko The Raidille, ja pitäisi tuokin nyt ehkä jaksaa uudelleen katsastaa - voitin Blu-Raynkin ajat sitten FutureFilmin Instagram-kisassa, mutta tuolle se hyllyssä lepää..
Taianomaisen huikea The Grand Budapest Hotel ansaitsee kiistatta paikkansa tämän vuoden kohokohtia muistellessa. Wes ei petä koskaan.
Hobitti - Viiden armeijan taistelu ei ehkä ole mainintaansa tienannut omilla ansioillaan, mutta silti tuntuisi tyhjältä jättää se pois. Hobitti-trilogia olisi varmasti voinut olla huomattavasti parempi kuin se todella on, mutta jostain syystä minä en vain osaa olla vihainen sille. En osaa myöskään sokeasti rakastaa sitä. Leijun jossain omituisen neutraalissa välitilassa, mutta se ei ole sellainen ärsyttävän neutraali välitila, "ihan kiva kolme tähteä" - vaan tyyneyttä, rauhaa. Ehkä se johtuu siitä, että jos Hobitit olisivat olleet parempia kuin ne ovat, niistä olisi vaikeampi päästää irti. Nyt ne ovat olleet rakkaampia ilmiönä ja ajatuksena, fanitusta fanittamisen vuoksi, pala mennyttä LotR-nostalgiaa. Odotin katkeria jäähyväisiä, mutta sain.. tyydytyksen. Sain rauhan.
Entä vuoden pettymykset? Rauhaa tai tyydytystä ei saanut monimutkainen suhteeni Christopher Nolaniin. En vieläkään tiedä mitä ajattelen Interstellarista. Jos minulta olisi jossain tunnin, puolentoista, kahdenkin kohdalla kysytty, mitä minä ajattelen siitä, olisin luultavasti tuijottanut kysyjää silmät innosta tuikkien, haltioitunut hymy naamalleni jumiutuneena, kykenemättömänä pukemaan mitään sanoiksi mutta täysin lumoutuneena näkemästäni. Elokuvan aikana pidin siitä enemmän kuin esimerkiksi Inceptionista. Mutta, sitten sen ote minusta alkoi kirpoamaan, haltioitunut hymy alkoi sulaa, ja lumous haihtui. Elokuvan loppu oli vain sitä että rukoilin sen loppuvan ennen kuin se ehtii katkaista viimeisetkin siteensä minuun. Siksi Interstellar tällä listalla päätyy pettymykseksi. Ehkä se, sitten joskus kun sen uudestaan uskaltaa katsoa, ei enää tunnu niin pahalta. Sitten kun tietää miten se loppuu ja mitä siltä odottaa. Toisaalta, se lumouskin pohjautui suurilta osin nimenomaan siihen että en tiennyt, mitä siltä odottaa, vaan olin rehellisen ihmetyksen vallassa, pystymättä edes kuvittelemaan mihin elokuva minut vielä vie. Toinen kerta voi vieraannuttaa minut vieläkin pahemmin..
Hmm. Siinä se varmaan. En tiedä, olisiko minun pitänyt jotenkin huomioida DOPF. Odotuslistalla nimesin sen suurimmaksi odotukseksi, ja nyt se on jäänyt täysin vaille mainintaa vuosikatsauksessa. Minun pitäisi nähdä se uudestaan. Aina joskus unohdan sen olemassaolon. Tiedän kyllä että pidin siitä paljon sen nähdessäni, ja vielä enemmän toisella kerralla. Mutta jotenkin se tuntuu niin etäiseltä ja kaukaiselta, että on vaikea uskoa sen tapahtuneen tänä vuonna.
Odotuslistalta jäi siis katsotuksi 9 elokuvaa, ja vuoden kokonaissaldo pysähtyy vaatimattomaan 14 filmiin, plus Monty Python Live. Kaksi katselukertaa on ansainnut peräti 4 elokuvaa: Captain America: The Winter Soldier, X-Men: Days of Future Past, Guardians of the Galaxy sekä viimeisimpänä Hobitti - Viiden armeijan taistelu. Täten elokuvateatterielämyksiä kertyy yhteensä 19. Se on minulle aika vähän.
Vuoden paras elokuva on vaikea nimetä, nähtyjen elokuvien koostuessa lähinnä ylivoimaisesti sarjakuvaelokuvista & muista blockbustereista (pari animaatiota luettakoon jälkimmäisiin), muutaman pikku taide-elokuvan ja muun poikkeuksen sekoittaessa kaavaa. Jos haluaisin vetää leffasnobilinjaa, voisin ihan hyvin tunnustaa minkä tahansa jälkimmäisestä porukasta vuoden parhaaksi.
Mutta koska arroparron leffablogissa ei ole millään muotoa kyse leffasnobeilusta, vuoden parhaan tittelin ansaitsee simppelisti elokuva, joka minulla on päällimmäisenä mielessä mennyttä vuotta muistellessa. Tämä elokuva olisi voinut olla Guardians of the Galaxy, jos olisin mennyt pelkkien elokuvateatterikatseluiden fiilisten pohjalta. Mutta GotG kyllä kärsi aika rankasti muutaman päivän takaisesta kotiteatterikatselusta. Kyllä, se on hauska, ja viihdyttävä, mutta pelkästään noilla ansioilla sen paukut eivät riitä kärkisijalle. MCU siellä kyllä hallitsee, fear not. Captain America: The Winter Soldier seisoi odotuslistalla lähinnä vain siksi että kai se sinne kuuluu koska MCU, saatesanoilla "lienee parannus jos tämän viitsin edes teatteriin mennä katsomaan", ja vaikka ennen elokuvaa hype hieman hieman tuolta pohjamudista varmaan nousikin, iskihän se täysin puun takaa. En ollut lainkaan varautunut, kaksi kertaa se piti käydä katsomassa teatterissa, ja nyt olen syntymäpäivästäni asti pelännyt Blu-Rayn katsomista - mitä jos se ei olekaan niin hyvä? Joululoman MCU-iltamissa keräsin rohkeuteni ja se sai tänään vuoronsa Iron Man 3:n jälkeen, ja kyllä, se on juuri niin hyvä.
Kakkossija on oikeastaan tunnustus Studio 123:lle. Mainituista pikku taide-elokuvista kaksi on Studion itse maahantuomia: kovasti odottamani, ja odotukset ylittänyt Only Lovers Left Alive sekä vähän yllätyksenä tullut, mutta siitäkin huolimatta erinomainen The Double olisivat kokonaan jääneet Suomen kamaralla katsomatta ilman Kuusaan porukoiden rakkautta elokuviin. On hienoa saada olla tällaisen elokuvateatterin asiakas. Palvelu ja tarjonta on (yhdessä Kinon kanssa) muutenkin aivan ensiluokkaista, mutta aina Studio onnistuu ylittämään itsensä. Kiitos.
Kiitosta riittää toki Kinollekin - The Raid: Berandalin ensi-illan lähestyessä ja lopulta koittaessa olin pienimuotoisen paniikkikohtauksen partaalla, kun luulin sen jäävän kokonaan välistä, tai että sen perässä pitää lähteä kauas (vaikka yönäytös Tennarin ykkösessä toki olikin houkuttava ajatus). Ehei, Berandal oli vain kätkeytynyt hieman kauemmas viikko-ohjelmistossa, mutta kankaalle se pääsi kuitenkin. Berandal oli hieno jatko The Raidille, ja pitäisi tuokin nyt ehkä jaksaa uudelleen katsastaa - voitin Blu-Raynkin ajat sitten FutureFilmin Instagram-kisassa, mutta tuolle se hyllyssä lepää..
Taianomaisen huikea The Grand Budapest Hotel ansaitsee kiistatta paikkansa tämän vuoden kohokohtia muistellessa. Wes ei petä koskaan.
Hobitti - Viiden armeijan taistelu ei ehkä ole mainintaansa tienannut omilla ansioillaan, mutta silti tuntuisi tyhjältä jättää se pois. Hobitti-trilogia olisi varmasti voinut olla huomattavasti parempi kuin se todella on, mutta jostain syystä minä en vain osaa olla vihainen sille. En osaa myöskään sokeasti rakastaa sitä. Leijun jossain omituisen neutraalissa välitilassa, mutta se ei ole sellainen ärsyttävän neutraali välitila, "ihan kiva kolme tähteä" - vaan tyyneyttä, rauhaa. Ehkä se johtuu siitä, että jos Hobitit olisivat olleet parempia kuin ne ovat, niistä olisi vaikeampi päästää irti. Nyt ne ovat olleet rakkaampia ilmiönä ja ajatuksena, fanitusta fanittamisen vuoksi, pala mennyttä LotR-nostalgiaa. Odotin katkeria jäähyväisiä, mutta sain.. tyydytyksen. Sain rauhan.
Entä vuoden pettymykset? Rauhaa tai tyydytystä ei saanut monimutkainen suhteeni Christopher Nolaniin. En vieläkään tiedä mitä ajattelen Interstellarista. Jos minulta olisi jossain tunnin, puolentoista, kahdenkin kohdalla kysytty, mitä minä ajattelen siitä, olisin luultavasti tuijottanut kysyjää silmät innosta tuikkien, haltioitunut hymy naamalleni jumiutuneena, kykenemättömänä pukemaan mitään sanoiksi mutta täysin lumoutuneena näkemästäni. Elokuvan aikana pidin siitä enemmän kuin esimerkiksi Inceptionista. Mutta, sitten sen ote minusta alkoi kirpoamaan, haltioitunut hymy alkoi sulaa, ja lumous haihtui. Elokuvan loppu oli vain sitä että rukoilin sen loppuvan ennen kuin se ehtii katkaista viimeisetkin siteensä minuun. Siksi Interstellar tällä listalla päätyy pettymykseksi. Ehkä se, sitten joskus kun sen uudestaan uskaltaa katsoa, ei enää tunnu niin pahalta. Sitten kun tietää miten se loppuu ja mitä siltä odottaa. Toisaalta, se lumouskin pohjautui suurilta osin nimenomaan siihen että en tiennyt, mitä siltä odottaa, vaan olin rehellisen ihmetyksen vallassa, pystymättä edes kuvittelemaan mihin elokuva minut vielä vie. Toinen kerta voi vieraannuttaa minut vieläkin pahemmin..
Hmm. Siinä se varmaan. En tiedä, olisiko minun pitänyt jotenkin huomioida DOPF. Odotuslistalla nimesin sen suurimmaksi odotukseksi, ja nyt se on jäänyt täysin vaille mainintaa vuosikatsauksessa. Minun pitäisi nähdä se uudestaan. Aina joskus unohdan sen olemassaolon. Tiedän kyllä että pidin siitä paljon sen nähdessäni, ja vielä enemmän toisella kerralla. Mutta jotenkin se tuntuu niin etäiseltä ja kaukaiselta, että on vaikea uskoa sen tapahtuneen tänä vuonna.
maanantai 15. joulukuuta 2014
Hobitti - Viiden armeijan taistelu HFR3D
Niin, se perjantai.
Tennispalatsi. Ykkössali. Takarivin keskellä. Seurassa ystävät, joiden kanssa tuntui siltä, että tämä olisi yhtä hyvin voinut olla Kuninkaan Paluu 11 vuotta sitten. All who took the road with me. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin.
Siinä hetkessä kulminoitui se, miksi en pysty olemaan objektiivinen Hobitteja kohtaan. Miksi en pysty olemaan kriittinen, kun lyhyt kirja on venytetty kolmeksi elokuvaksi. LotR oli, on jotain elämää suurempaa, ja siksi oletusarvoisesti Hobittikin on.
Jos yritän analysoida Hobitteja, ruoskin vain itseäni siitä, että minä pidän niistä. Näen kyllä asiat joita ihmiset kritisoivat enkä puhku raivoissani jokaisen kahden tähden arvion johdosta. Ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Ne ovat pala aikaa, jota ei saa takaisin.
Tennispalatsi. Ykkössali. Takarivin keskellä. Seurassa ystävät, joiden kanssa tuntui siltä, että tämä olisi yhtä hyvin voinut olla Kuninkaan Paluu 11 vuotta sitten. All who took the road with me. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin.
Siinä hetkessä kulminoitui se, miksi en pysty olemaan objektiivinen Hobitteja kohtaan. Miksi en pysty olemaan kriittinen, kun lyhyt kirja on venytetty kolmeksi elokuvaksi. LotR oli, on jotain elämää suurempaa, ja siksi oletusarvoisesti Hobittikin on.
Jos yritän analysoida Hobitteja, ruoskin vain itseäni siitä, että minä pidän niistä. Näen kyllä asiat joita ihmiset kritisoivat enkä puhku raivoissani jokaisen kahden tähden arvion johdosta. Ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Ne ovat pala aikaa, jota ei saa takaisin.
keskiviikko 10. joulukuuta 2014
Hobitti - Viiden armeijan taistelu HFR3D
Okei. Olin varma että hajoan. Itkin kun traileri julkaistiin. Itkin kun The Last Goodbye julkaistiin. Olin aivan varma, että kun viimeiset seikkailut Keski-Maassa on viimeinkin seikkailtu ja lopputekstit rullaavat valkokankaalla, minut saa kerätä pieninä vollottavina palasina penkkini alta.
Niin ei kuitenkaan tapahtunut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Ehkä ei sataprosenttisesti kumpaakaan. Koska tämä on Hobitti-trilogiasta ehdottomasti eniten LotR:in tuntuinen, vertailulta RotK:iin ei voi joka käänteessä välttyä. Vain hieman reilun kahden tunnin kestollaan Viiden armeijan taistelu oli yllättävän tiivis paketti, jossa ei jääty liioittelemaan hyvästejä ja loppua. Toisaalta tässä olisi ollut varaa jäädä mehustelemaan joidenkin traagisten tapahtumien vaikutuksia hieman enemmänkin, todellista sisältöä on kuitenkin tarinassa hyvin ohuesti - sensijaan draamaa oli yritetty luoda väkisin paikkoihin joihin sitä ei kaivattu (elokuvaan mahtuu mm. muka hirveän tunteellinen repla jonka typeryydelle nauroin ääneen melkein kippurassa). RotK:issa tuntuu olevan hyvästejä ja loppuja sen verran minkä tässä elokuvassa kokonaiskestoa. Vielä olisin halunnut jäädä hetkeksi viipyilemään.
Viiden armeijan taistelu todellakin on täysin eri tuntuinen elokuva kuin kaksi edeltäjäänsä. Jahka tämänkin Extended Edition sitten vuoden päästä on julkaistu ja koko saagan pääsee katsomaan kerralla, saa nähdä miten irralliselta sen tyyli silloin tuntuu. Toisaalta, muutos on ollut asteittaista läpi trilogian. Ykkönen oli vielä keveintä ja kivointa hömppää, kakkonen alkoi olla action-painotteisempi, ja Viiden armeijan taistelu on, no, nimensä mukainen. Kun melkein puolet kestosta on yhtäjaksoista taistelukohtausta, elokuva voisi helposti olla puuduttava. Sitä Viiden armeijan taistelu ei ole.
Äh. Päässä lyö tyhjää kun yritän koota ajatuksia. Tässä kohtaa ei varmaan ole paljon muuta sanottavaa. Haluan vain katsoa RotK:in ja valmistautua perjantaihin. Tennari. Vanha jengi kasassa. Ehkä mä silloin itken.
Niin ei kuitenkaan tapahtunut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Ehkä ei sataprosenttisesti kumpaakaan. Koska tämä on Hobitti-trilogiasta ehdottomasti eniten LotR:in tuntuinen, vertailulta RotK:iin ei voi joka käänteessä välttyä. Vain hieman reilun kahden tunnin kestollaan Viiden armeijan taistelu oli yllättävän tiivis paketti, jossa ei jääty liioittelemaan hyvästejä ja loppua. Toisaalta tässä olisi ollut varaa jäädä mehustelemaan joidenkin traagisten tapahtumien vaikutuksia hieman enemmänkin, todellista sisältöä on kuitenkin tarinassa hyvin ohuesti - sensijaan draamaa oli yritetty luoda väkisin paikkoihin joihin sitä ei kaivattu (elokuvaan mahtuu mm. muka hirveän tunteellinen repla jonka typeryydelle nauroin ääneen melkein kippurassa). RotK:issa tuntuu olevan hyvästejä ja loppuja sen verran minkä tässä elokuvassa kokonaiskestoa. Vielä olisin halunnut jäädä hetkeksi viipyilemään.
Viiden armeijan taistelu todellakin on täysin eri tuntuinen elokuva kuin kaksi edeltäjäänsä. Jahka tämänkin Extended Edition sitten vuoden päästä on julkaistu ja koko saagan pääsee katsomaan kerralla, saa nähdä miten irralliselta sen tyyli silloin tuntuu. Toisaalta, muutos on ollut asteittaista läpi trilogian. Ykkönen oli vielä keveintä ja kivointa hömppää, kakkonen alkoi olla action-painotteisempi, ja Viiden armeijan taistelu on, no, nimensä mukainen. Kun melkein puolet kestosta on yhtäjaksoista taistelukohtausta, elokuva voisi helposti olla puuduttava. Sitä Viiden armeijan taistelu ei ole.
Äh. Päässä lyö tyhjää kun yritän koota ajatuksia. Tässä kohtaa ei varmaan ole paljon muuta sanottavaa. Haluan vain katsoa RotK:in ja valmistautua perjantaihin. Tennari. Vanha jengi kasassa. Ehkä mä silloin itken.
We came all this way
But now comes the day
To bid you farewell
Many places I have been
Many sorrows I have seen
But I don’t regret
Nor will I forget
All who took the road with me
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)