Onnea Kino 123!

"Saan katsoa Isot tehosteleffat Isolta valkokankaalta aivan pakasta vedetyllä huipputason äänentoistolla ja tekniikalla, ja nauttia pienemmistä elokuvista tutussa turvallisessa Studiossani. Mitä muuta ihminen voi toivoa?"

Kyllä. Minun rakas pikku Kinoni täyttää jo kokonaisen vuoden! Vastahan se aukesi. Vuodatin hyvän elokuvateatterin merkityksestä jo ensivisiitin jälkeen Veturin käytävillä innosta täristen, kun olin avajaistarjousleffana pyörineen The Avengersin käynyt katsomassa kaikkiaan neljännen kerran. Olen vuodattanut hyvän elokuvateatterin merkityksestä sen jälkeenkin, ja se on asia johon suhtaudun peittelemättömän intohimoisesti. Elokuva kuuluu elokuvateatteriin, ja minä katsojana kuulun parhaan mahdollisen kuvan- ja äänenlaadun hellittäväksi, nauttimaan elokuvista ja elämää suuremmista elämyksistä. Vain elokuvateatterissa voit eläytyä ja uppoutua täysillä, elää toisessa maailmassa.

Tilastotietoja. Pikaisella blogivilkaisulla olen käynyt Kinossa katsomassa kaikkiaan 18 elokuvaa tämän vuoden aikana. No, riippuu tietysti miten asian laskee - tähän lukeutuu kaksi kertaa Skyfallia ja kolme Hobittia, joten elokuvia todellisuudessa on ollut vain 15, mutta 18 kertaa olen kuitenkin Kinon saleissa istunut. Valtaosa elokuvista on nautittu ykkössalissa, sillä kolmossalissa olen käynyt vain kolmesti (Only God Forgives, Looper ja Silver Linings Playbook) - hämmentävintä on muuten, että kakkosessa en ole käynyt kertaakaan! Pitää sekin varmaan joskus korkata, jos on jotain sopviaa ohjelmistossa. Kinossa olen saanut liikutuksen kyyneleet silmissäni palata kotiini Keski-Maahan (1, 2, 3 kertaa), nostalgiatripata lapsuuteni Jurassic Parkiin, pettyä pohjattomasti uuteen Die Hardiin, lumoutua kaijujen ja jaegereiden uljaasta taistosta, rakastua jälleen kerran Tarantinoon, hypettää iälleni täysin sopimattomaan tapaan niin Marvel Cinematic Universen kuin X-Menienkin tulevaisuutta. Muistoja, muistoja, muistoja.

Toki Kinon paras puoli on se valtava ykkössali, sitä ei käy kiistäminen. 4K, HFR-3D, 110 neliön valkokangas.. Ihmiselle, joka on lapsuutensa ja nuoruutensa elänyt Tennispalatsin ykkössalin reilun 180 neliön äärellä tottuen pitämään sitä lähes itsestäänselvänä standardina elokuvaelämykselle, ja joka myös rakastaa näyttäviä tehostespektaakkeleita, koko on tärkeää. Suuri on kaunista. Kino 1 on asia josta pelkkä ajatuskin tekee minut onnelliseksi. Kuten jo ensi silmäyksellä rakastuttuani julistin: Tämä on täällä. Täällä minä saan jatkossa katsoa elokuvani. Aina, jos haluan. Tämä ei ole vain nostalgiantäytteinen visiitti entiseen elämään. Tämä on nyt, tässä, minun. Ja niin se on ollut. Ihana Kino. Elämäni valo. Kun ajattelee kaikkia viimeiseen vuoteen mahtuneita Suuria Kauniita Elokuvia, ja muistaa vielä muutaman lähivuoden sisällä ilmestyvät sellaiset - ah! Miten ikinä selvisin ilman Kinoa? Vaikka Studio viekin ehkä edelleen tunnelmallaan tavallaan voiton kahden sisarusteatterin mittelössä, niin vertailu on jo itsessään epäreilu. Kinolla on omat erinomaiset puolensa, ja Studiolla omansa. Yhdessä ne takaavat ihmiselle monipuolisen, laadukkaan kattauksen elokuvaelämyksiä. Vielä kun niistä ehtisi joskus nauttia..

KICK-ASS 2

KICK-ASS WAS SO AWESOME I CAN ONLY TYPE IN CAPS!!
-Krista Facebookissa 24.4.2010 klo 22:47

Krista voi allekirjoittaa saman täpinätärinäfiiliksen nytkin, mutta lukijaystävällisistä syistä hillitsee itsensä ja yrittää ilmaista itseään sanallisesti edes hieman. Kyllä, rakastin ensimmäistä Kick-Assia. Se oli kaikkea. Pelkkä ääriväkivaltainen ja näyttävä toimintakin olisi pitänyt minut tyytyväisenä, mutta siinä oli myös tarinaa, se oli hauska, se oli niin sataprosenttista viihdettä että ei ehkä mikään ikinä.

Luonnollisesti odotukset olivat korkealla kakkosenkin kohdalla, mutta samalla tolkutin itselleni kyllästymiseen asti, että ei se voi olla niin hyvä. Ainakin siihen asti kun sen ensi-ilta siirtyi syntymäpäivälleni. Siitä lähtien olen lähinnä pitänyt itsestäänselvyytenä että elokuva tulisi olemaan loistava huipennus tälle päivälle. Konkreettisella tasolla en tainnut edes tietää, mitä odotin. Sitä väkivaltaa, lähinnä. Juonikäänteistä olen pitänyt itseni tarkoituksella niin erossa, että en ole edes traileria katsonut, enkä siltä puolelta oikeastaan mitään uskaltanut odottaakaan - ja yllättävän paljon sisältöä elokuvasta löytyikin.

Väkivalta kävi valitettavasti pykälää alemmalla teholla kuin edeltäjässä, ainakin ensivaikutelmalta. Oikeammin pitäisi ehkä ilmaista asia niin, että väkivaltaa riitti, mutta se ei ollut niin korostetun viihteellistä, menevällä soundtrackilla maustettua ultracoolia veren roisketta ja irtojäsenten lentelyä. Nyt elokuvan näkemisen jälkeen Jim Carreyn kovasti pauhaama pesäero elokuvan linjauksiin tuntuu entistäkin oudommalta. Kick-Ass 2:lle kohun tuoma valtaisa julkisuus oli todennäköisesti vain hyväksi (ainakin minä innostuin suuresti kun joku ilmoittaa elokuvan olevan "liian väkivaltainen"), mutta onkohan hän edes nähnyt ensimmäistä Kick-Assia sitoutuessaan projektiin? Kick-Ass oli iloista ja kaunista, "harmitonta" väkivaltaviihdettä, mutta Kick-Ass 2 tuntuu luissa ja ytimissä. Se on paitsi vähemmän verinen, myös vähemmän.. iloinen? Toki siinä on nättiä mätkimistä vain nätin mätkimisen vuoksi, mutta suuri osa väkivallanteoista tapahtuu ihmisille, joille niitä ei toivoisi (paikoin jopa uskoisi) tapahtuvan. Meille kerrotaan, mitä kostosta ja väkivallan kierteestä seuraa. Ehkä. En minä tiedä.

Pitäisi varmaan kertoa jotain muutakin asioista joita elokuvassa rakastin, mutta ei. Sanallinen ilmaisu saa nyt riittää. Kick-Ass 2 oli yksinkertaisesti ihan helvetin siisti ja hauska elokuva. En muista koska olisin viimeksi nauranut näin paljon elokuvateatterissa. Se oli paljon enemmän kuin osasin ikinä odottaa. It was AWESOME. Ei muulla ole väliä enkä minä jaksa muusta välittää. Ihan tämän elokuvan (ja Pariisin Kevään uuden sinkun) johdosta minulla oli elämäni paras syntymäpäivä. Kai se jo jotain kertoo.

Pacific Rim

Toteutin uhkaukseni ja olin viitseliäs, ja suuntasin tänään pitkästä aikaa Studiolle; Pacific Rim -reppana tosiaan niin huonosti veti yleisöä, että se Kinon saleista jo ensimmäisen viikon jälkeen raivattiin pois. Toki tämän olisi mieluusti katsastanut toisenkin kerran mahdollisimman isolta kankaalta, mutta Studion ykkössali sai nyt kelvata, kuin myös 2D-versio, koska se sattui tänään olemaan esitysvuorossa. Toisaalta sai hyvää kontrastia jättikankaalle ja kolmiulotteisuudelle - ns. heikomman tekniikan kanssa elokuva joutuu seisomaan rehellisesti omilla jaloillaan, kun silkka silmäkarkki ei ole paikkaamassa puutteita.

Ja voi että olen iloinen siitä että olin viitseliäs. Se ehdottomasti parani toisella katselulla. En sano että se ensimmäiselläkään kerralla oli huono, mutta pilasin sen analysoinnilla kun odotin jotain vieläkin enemmän, enkä antanut itseni täysin nauttia siitä mitä sain. Kun nyt tiesin ne puutteet, tiesin mitä edessä on enkä odottanut mahdottomia juonelta tai hahmoilta, sain vain nauttia siitä tolkuttoman kauniista rytinästä ja mäiskeestä vailla huolia. Muutamaa ihan totaalisen kamalaa onelineria lukuunottamatta pystyin katsomaan niitä ylikäytettyjä genrekliseitä hyväksyvällä lempeydellä, sillä millä yleensä kliseisiin suhtaudun. Näin sinut, tiedän että olet siinä. Mutta se on ihan okei. Jatka samaan malliin. Ja kun pystyin tällä kertaa suhtautumaan kliseisiin vieraantumatta elokuvasta, pystyin myös arvostamaan niitä monia tyypillistä kaavaa rikkovia kohtauksia ja pikkujuttuja. Tämä elokuva on myös kekseliäs. En takertunut pieniin epäloogisuuksiin tai yrittänyt jarruttaa matkaa. Uppouduin. Elin. Hengitin. Nautin. Ja tällä kertaa pystyin elämään rehellisesti itseni ja mielipiteeni kanssa myös elokuvateatterin ulkopuolella, kun en yrittänyt todistaa mitään. Annoin itseni rakastua.

Sillä Pacific Rim ON upea elokuva. Pacific Rim on elokuva joka ei ansaitse flopata. Se ei ehkä kestä sitä tarkempaa analysointia. Mutta se on ihan okei. Koska se saattaa olla se maailman täydellisin kesätoimintarymistely. Se on viihdyttävä, se on mukaansatempaava, se on harvinaiseen kaunis joka ikisessä kohtauksessa. Toimintakohtaukset ovat selkeitä ja näyttäviä, eivät mitään Michael Bayn "jotain tässä tapahtuu mutta kun vielä tietäisin, mitä" -CGI-huttua. 3D:n tai jättikankaan puute ei haitannut lainkaan, korkeintaan se tuntui intensiivisemmältä näissä olosuhteissa. Hahmoistakin pidin enemmän kuin ensiyrittämällä, kun pystyin suhtautumaan anteeksiantavaisesti heidän yksiulotteisiin kliseekomboihinsa.

Elysium

Olipa kerran vuosi 2009, kun ilmestyi District 9, Neill Blomkampin esikoisohjaus, henkeäsalpaavan hieno elokuva, joka tuli täysin puun takaa ja iski lujaa, hurmaten itselleen jopa pienen nipun Oscar-ehdokkuuksia. Siitä asti olemme innolla odottaneet jatkoa lupaavasti alkaneelle uralle.

Olipa kerran tai siis tuleepa kerran oleva vuosi 2154, jolloin Neill Blomkampin mielestä ihmiskunta on ajautunut tilanteeseen, jossa kansan rivien kahtiajako on kärjistynyt siihen, että raharikkaat, sanokaamme nyt "1 %" (koska tätähän meidän piti ajatella) asustavat omassa utopiassaan, avaruusasema Elysiumilla jossa ei tunneta kuolemaa tai sairauksia. Palvelijarobotit tarjoilevat skumppaa ja aina paistaa aurinko. Valtaosa populaa taas asuttaa ylikansoitettua, saastunutta, slummiutunutta, tyhjiin puristettua maapalloa kuin postapokalyptista dystopiaa, droidien hallinnoimaa poliisivaltiota jossa tottelet tai itket ja tottelet. Köyhälistö unelmoi paremmasta elämästä, joka kirjaimellisesti loistaa taivaanrannassa, mutta sinne pääsy on vaarallista ja käytännössä mahdotonta.

Tässä maailmassa sankarimme on Matt Damonin esittämä Max, joka jo lapsesta asti on halunnut elää Elysiumissa. Tässä hän ei ole onnistunut, sen sijaan pitkän rikosrekisterin keräämisessä ja luontaisessa kyvyssään ajautua vaikeuksiin hän loistaa. Rötöstelyn hän kuitenkin on halunnut jättää taakseen, ja muutenkin yrittää elää niin kunnollisesti kuin suinkin voi, ja on aika vaisun oloinen tyyppi kaiken kaikkiaan. Sitten pieni työtapaturma muuttaa kaiken, ja alkaa kilpajuoksu elämästä ja kuolemasta. Pitää tehdä se kuuluisa "yksi viimeinen keikka", joka voi olla lippu vapauteen. Tästedes hän on motiiveiltaan enimmäkseen itsekeskeinen kusipää, joka ajattelee omaa napaansa. Suhtaudun ristiriitaisesti sankariin joka on itsekeskeinen kusipää. Toisaalta, se oli ehkä yksi niistä seikoista jotka tekivät District 9:sta niin omaperäisen - Wikus oli itsekeskeinen kusipää joka halusi vain pelastaa oman nahkansa, eikä edes juuri oppinut läksyään matkan varrella. Itsekeskeinen kusipää siis haluaa nytkin pohjimmiltaan vain pelastaa oman nahkansa, damn the consequence, ja luonteisella vaikeuksiinajautumisellaan tulee sotkeutuneeksi suuriin kuvioihin, jotka voivat muuttaa Aivan Kaiken pysyvästi.

Yksi iso ongelma: Max on hahmo jonka kohtalosta minun oli hyvin vaikea välittää. Hän ei ole edes rakastettava kusipää, vaan aika persoonaton, hajuton ja mauton tyyppi. Spoilaisin itse elokuvaa jos menisin tarkempiin yksityiskohtiin siitä mistä syystä minä erityisesti en pitänyt Maxista, joten mahdollisten lukijoiden varalta jätän sen väliin, itsehän joka tapauksessa tiedän mitä päässäni liikkuu. Maxin pisteitä ei myöskään nosta se että Matt Damon ei lukeudu suuriin suosikkeihini - ja olen lukenut väitteitä joiden mukaan hän oli tässä elokuvassa jopa parhaimmillaan, joten ei, Matt Damon ei jatkossakaan lukeudu suuriin suosikkeihini. Mutta ihmisenä joka kuollakseen pelkää isoja uuneja (ja niihin sisäänmenoa ja mahdollista jumiutumista - tämä ei ole edes kovin irrationaalinen pelko kiitos ammatinvalintani, joka onneksi ei kuitenkaan liity radioaktiiviseen säteilyyn), täytyy tunnustaa että hänen suorituksensa sai minut myötäelämään lievää pakokauhua ainakin pienen hetken.

Okei, takaisin Elysiumin maailmankuvaan. Elokuvan taustalla on vahvasti poliittista sanomaa, minkä vihamielinen ylianalysoiminen sai minut juoksemaan kauas IMDb:n keskustelupalstalta. Isoja teemoja kun ovat niin jyrkät luokkaerot, laittomat siirtolaiset (ja heidän kohtelunsa), terveydenhoito.. Asioita jotka herättävät ainakin Jenkkilässä vahvaa juupas-eipäs-kinastelua liberaalien ja konservatiivien välille.  Teemat ovat mukana, omalla painollaan - niiden kanssa ei tehdä mitään mullistavaa, mutta niitä käsitellään suuremmin alleviivaamatta tai saarnaamatta. No, konservatiivin näkökulmasta ehkä saarnaten. Elysium olisi voinut olla sormella näitä vertaiskuviaan innokkaasti osoitteleva ja niistä suurta melua pitävä elokuva - olen iloinen että se ei ollut. Toisaalta olisin ehkä kaivannut maailman laajempaa avaamista näiden muutaman Ison Teeman ulkopuolelta. Miten systeemi on rakentunut ja miten se pysyy kasassa? Tarkempaa penkomista elokuvan maalaama, kiehtova tulevaisuudenkuva ei ehkä kestäkään.

Näyttävää scifi-toimintaa olin kuitenkin pääruokalajina tilannut, ja etenkin näin 4K-tarkkuudella (thanks Kino 123) elokuva oli huikea visuaalinen elämys. Erittäin suuri plussa siitä että sitä ei ole runnottu 3D:ksi. Kun olen juuri katsonut kaksi sinänsä ihan komeaa, suuren budjetin 3D-toimintaleffaa joille postkonversio-kolmiulotteisuus ei kuitenkaan tuonut mainittavaa lisäarvoa (jos olen maanantaina viitseliäs, saatan käydä katsomassa Pacific Rimin 2D:nä ihan silkasta myötätunnosta ilmeisen huonosti myyvää elokuvaa kohtaan - sittenpähän tiedän), oli äärimmäisen virkistävää vaikka aluksi jopa outoa katsoa Isoa ja Komeaa 2D-elokuvaa. Niin Elysiumin hohtava ökykartanoiden Hollywood Hills tai sen futuristinen komentokeskus kuin rappeutunut vanha kunnon maapallo olivat upeasti suunnitellut, ja kaiken maailman aseet, avaruusalukset, exoskeletonit ja pelit ja vehkeet olivat kiehtovia. Mielikuvitusta on kyllä käytetty kaiken tämän toteutuksessa. Itse toimintapuoli oli harmittavan vähäistä, ja paikoin shakycamin tärvelemää, mutta saatiin myös tyylikästä ammuskelukohtausta, tuntuvaa uhkaa ja mahanpohjasta kouraisevia gorenäkymiä.

Elysiumin ja D9:n vertailu on tavallaan epäreilua, koska niin hyvä elokuva kuin D9 on monelle ohjaajalle once-in-a-lifetime - jos sitäkään, eivät suinkaan kaikki saavuta sellaista edes kerran. Elysium ei ole järjettömän hyvä elokuva. Mutta ei se nyt huonokaan ole. Sen maailma ja alkuasetelma ovat lupaavia. Mutta. Sen tarina ei ole erityisen vahva, siinä on (liikaa) kliseitä, siinä on aukkoja. Hahmot ovat epätasaisia ja yksiulotteisia juonenkuljetuksen välineitä, siitä yhdestä ainoasta josta todella pidin, hankkiudutaan aivan liian ennalta-arvattavalla tavalla eroon, vaikka rukoilin että tässä voisi kerrankin tehdä poikkeuksen. Juliona vakuuttaneen Diego Lunan lisäksi näyttelijöistä on mainittava tietenkin Sharlto Copley joka on villissä vedossa Krugerina, mutta loppujen lopuksi aika vähän tekemistä on annettu hänellekin. Siinä missä D9 oli jopa mullistava ja uraauurtava genressään, Elysium on se rasittava "ihan kiva". Viihdyttävä ja kaunis katsoa, mutta ei erityisen ajatuksiaherättävä tai mieleenpainuva. Se jättää kylmäksi. Alle kahden tunnin pituudellaan se on myös yllättävän lyhyt tällaiseksi elokuvaksi, ja vähän enemmän lihaa luiden ympärille näiden kaikkien rinnakkaisjuonien kanssa painiessa olisi voinut tehdä sille hyvää. Olenko pettynyt? Olin varautunut pettymään, joten en ehkä ole. Jos Elysiumin näkisi tietämättä District 9:n loisteliaisuutta, siihen voisi suhtautua suopeammin. Paineet itsensä ylittämiseen ovat varmasti olleet Blomkampilla valtavat, eikä sääliksi käy hänen asemaansa.

Pacific Rim 3D

Pacific Rim. Oi, Pacific Rim. En eilen katsomisen jälkeen oikein tiennyt mitä siitä sanoa enkä taida tietää vieläkään.

Fakta 1: Pacific Rim saattaa olla maailman täydellisin kesätoimintarymistely.
Fakta 2: Se ei ehkä kestä tarkempaa analysointia.

Pacific Rim oli elokuva, joka sai ainakin minut täysin mukaansa. Uppouduin siihen, elin ja hengitin joka hetkeä. Se oli huumaava. En halunnut lähteä siitä maailmasta.

Koska tässä maailmassa, elokuvateatterin ulkopuolella, 3D-lasit riisuttuani joudun ajattelemaan elokuvan puutteita. Oliko siinä puutteita? Kliseitä siinä ainakin oli. Olen toki yleisesti ottaen sillä kannalla, että kliseet eivät ole välttämättä huono asia, koska nostalgia, jne. Mutta kun kliseet tarkoittavat kokonaista arsenaalia karikatyyrimaisia pahvinohuita hahmoja vailla mainittavaa kehitystä, en minäkään voi täysin niitä allekirjoittaa. Toisaalta nielen sen että ne ovat osa perinteitä kunnioittavaa toimintarymistelyä, ja tiettyyn pisteeseen asti vielä niitä tällä hengellä katselinkin.. Mutta toisaalta halusin jossain syvällä sisimmässäni Pacific Rimin olevan vielä hieman älykkäämpi elokuva, ja jokaisen äärimmilleen venytetyn kliseen jälkeen tämä toivo hiipui hieman - niitä vain oli liikaa. Kyllä, kirjoitin juuri että halusin elokuvan, jossa jättiläishirviöitä vastaan taistellaan jättiläisroboteilla olevan älykkäämpi elokuva. Joko sitä, tai sitten reilusti kieli poskella tehty. Nyt se oli jotain siltä väliltä. En tiedä pidänkö siitä, että se on jotain siltä väliltä. Se oli paljon nytkin, mutta se olisi voinut olla jotain vieläkin enemmän.

Nämä ovat siis asioita joita en halua ajatella. Haluan pysyä siinä fiiliksessä. Haluan keskittyä faktaan numero yksi. Koska se oli aivan uskomaton. Niin monella tavalla uskomaton. Haluan jatko-osan. Haluan tätä lisää.

The Wolverine 3D

Kaikkihan on pohjimmiltaan Daniel Craigin vika.

Olipa kerran, vuosia sitten, utuisen kaukaiselta tuntuva todellisuus, jossa mestariohjaaja Darren Aronofsky järkytti elokuvamaailmaa seuraavalla uravalinnallaan ja vannoi ohjaavansa kaikkien aikojen parhaan sarjakuvafilmatisoinnin. Ei ehkä aivan noilla sanoilla, mutta ajatus oli tämä. Kaikki ensimmäisen Wolverine-leffan puutteet tiedostettiin, ja nyt haluttiin kertoa Oikea Tarina. Tästä tulisi Suuri ja Kaunis Elokuva, Ihan Oikea Elokuva eikä vain suurbudjetin kertakäyttökesäviihdettä. Sen piti haastaa Nolanin Batmanit. Sen piti olla täydellinen. Täydellinen... Tuottaa suurta tuskaa edes ajatella tuota aikaa. Koska se oli totta. Se oli niin lähellä. Sen piti tapahtua.

Se ei tapahtunut. Minä en tiedä oliko Aronofskyn ja Rachel Weiszin pitkä avioliitto onnellinen, se ei minulle kuulu eikä se minua varsinaisesti kiinnostakaan, mutta mikään ei ole ikuista, Weisz meni ja rakastui Daniel Craigiin heidän kuvatessaan elokuvaa yhdessä. Vilpittömästi onnea heille. Long story short, eron, huoltajuusselvittelyn ja muiden perhesyiden takia Aronofsky joutui juuri ennen kuvausten alkamista toteamaan, ettei siinä elämäntilanteessa pystyisi lähtemään vuodeksi Japaniin kuvaamaan The Wolverinea. Unelma maailman parhaasta elokuvasta haihtui savuna ilmaan yhden lehdistötiedotteen myötä. Yhtenä hetkenä se oli siinä, ja sitten.. puff. Sitä ei ollutkaan.

The Wolverine ei projektina kuollut vaan jäi kiertelemään käsistä toisiin, mutta sama elokuva se ei enää ollut. Emme tietenkään koskaan saa tietää, millainen elokuva Aronofskyn Wolverine olisi ollut. Ja se on tragedia. Toteutumaton potentiaali on aina tragedia. Tällaisia tragedioita on eri mittasuhteissa, mutta paremman esimerkin puutteessa (koska pykälää ylempänä olisi Heath ja paitsi että näiden asioiden vertaaminen olisi jokseenkin mautonta, en halua nyt itkeä, sillä katsoin vastikään The Dark Knightin ja tunteet ovat pinnassa) lähinnä voisin ehkä rinnastaa tätä siihen, miten edelleen toisinaan suren sitä, että Robert Downey Jr. ei tehnytkään Cowboys & Aliensia. Haluan uskoa, että RDJ:n eloisalla patenttikarismalla höystettynä se elokuva olisi ollut aivan eri maailmasta kuin se "ihan kiva" mutta mitäänsanomaton Cowboys & Aliens jonka saimme (ja jostain syystä palaamme taas Daniel Craigiin, joskaan en häntä siitä elokuvasta syytä - hän teki mitä häneltä saattoi odottaa, ja teki sen hyvin). Aronofskyn Wolverine olisi joka tapauksessa ollut elokuva joka olisi merkinnyt minulle paljon enemmän kuin Cowboys & Aliens koskaan tässä tai edes vaihtoehtoisessa RDJ-ulottuvuudessa, joten vertailukohde ei ole aivan paras mahdollinen. Se olisi voinut merkitä kaikkea. Elimme vielä aikaa ennen kuin X-Men: First Class palautti uskon mutanttisaagan uljaaseen nousuun. Elimme pimeydessä. Meille luvattiin niin paljon. Emme saaneet mitään. (No, muutamaa kuukautta myöhemmin saimme upean First Classin, but that's not the point.)

Ristiriitaista suhtautumistani tähän todelliseen The Wolverineen kuvastaa se, että olen kirjoittanut pitkän pätkän tätä pohjustusta jo ennen elokuvan näkemistä. Halusin valmistaa itseni pettymykseen. Koska minua pelotti. Olen odottanut tätä elokuvaa niin paljon, niin pitkään, mutta se ei kuitenkaan ole se elokuva jota eniten odotin. Se ei olisi voinutkaan olla, koska mielessäni olen paisutellut Aronofskyn Wolverinen jonnekin tavoittamattomiin sfääreihin, koska tavoittamaton se on. Loppujen lopuksi en ehkä edes tiedä, mitä konkreettisesti halusin sen Aronofskyn elokuvan olevan, ja miten tämä elokuva eroaa siitä jota emme koskaan saaneet. Sen tiedän, että matkalla tippuivat niin korkeamman ikärajan tavoittelu kuin pyrkimys tehdä elokuva, joka olisi melko irrallaan muista X-Meneistä..

Ennen kuin tuomitsen uuden Wolverinen näkemättä, on syytä muistaa, että siinä missä X-Men Origins: Wolverine oli yleisesti parjattu niin X-Men-fanien kuin kriitikoidenkin keskuudessa, minä näen kyllä sen viat, tiedän että se oli juuri sitä kertakäyttökesäviihdettä, mutta minä pidin siitä. Olenkin itse asiassa nähnyt sen vain kerran, enkä ehkä haluakaan nähdä sitä uudelleen. Koska haluan pitää kiinni siitä tunteesta, siitä mielikuvasta että tulin ulos elokuvateatterista tyytyväisenä. Ehkä kyseessä oli taas vain se, että minä niin kovasti halusin pitää siitä. Ehkä minun oli helpompi pitää siitä kuin oikean sarjakuvafanin, koska lukemattomille sivuhahmoilleen elokuva oli ilmeisen epäreilu. Oli miten oli, en halua tuota mahdollista illuusiota särkeä. Pidin siitä silloin, se riittää minulle. Mutta, jos kerran syystä tai toisesta olin tyytyväinen siihenkin elokuvaan, miksi annoin huonojen arvostelujen pelottaa itseäni nyt? Koska tämän piti olla jotain elämää suurempaa.

The Wolverine ei ollut mitään elämää suurempaa. Viihdyin kyllä sen parissa. Toiminta kärsii liian alhaisesta ikärajasta, mutta oli se ihan kivaa ja näyttävää, mitä nyt shakycam joskus vähän haittasi. Draaman juuret ja Loganin pohjaton angsti on ankkuroitu vahvasti The Last Standiin, mikä ei ole kivaa, koska se ei ollut kovin hyvä elokuva. Luontevan X-Men-jatkumon tähden The Wolverinesta täytyi tietysti tehdä ajallisesti linkki The Last Standin ja ensi vuonna tulevan Days of Future Pastin välille, mutta on surullista, että sen vuoksi piti uhrata omilla jaloillaan seisova elokuva, joka olisi ollut uskollinen sarjakuvien (ilmeisen hyvälle) Japani-tarinankaarelle. Luonteva X-Men-jatkumo kun on itsessään jo melkoinen oksymoroni, kun niin X-Men 1-3, Origins: Wolverine kuin myös First Class ovat eläneet iloisesti hieman vaihtoehtoisissa todellisuuksissa toisiinsa nähden.

En oikein tiedä mitä minun nyt itse The Wolverinesta pitäisi oikein sanoa. Se ei suuremmin ärsyttänyt minua. Mutta ei se suuresti valloittanut minua puolelleenkaan. Oliko se kivaa, kitkatta eteenpäin rullaavaa kesäviihdettä? Oli. Mutta.. Nääh. Hahmot ja motiivit olivat vähän nääh, kaikki oli vähän tuskallisen ennalta-arvattavaa.. Jälkikäteen runnottu 3D oli.. Oliko sitä? En muista yhtään kohtausta jossa olisin kiinnittänyt huomiota efektiin hyvässä tai pahassa. Kauniilta elokuva näytti, mutta kolmiulotteisuus ei tuonut mitään lisäarvoa. Kaiken tämän olisi itse asiassa pitänyt ärsyttää minua, koska tämän alun alkujaan piti olla elämää suurempi elokuva. Minun pitäisi olla silminnähden pettynyt. Ei sanoa "nääh", ihan kiva. Mutta. Jotain tapahtui.

Lopputekstien jälkeinen (no, oikeastaan lopputekstien välinen) kohtaus jolla The Wolverine linkitettiin Days of Future Pastiin. JESUS FUCKING CHRIST. Tiesin kyllä mitä sieltä tulee, ja teki taas kerran mieli huutaa salista karkaaville ihmisille että mihin helvettiin te oikein luulette menevänne, mutta en ollut varautunut siihen miten vahvasti reagoin itse kohtaukseen. Hymy levisi korvasta korvaan, minä tärisin ja hihkuin. Kaikki mitä olin itse The Wolverinesta ajatellut suuntaan tai toiseen kaikkosi päästäni, kun vaivuin nirvanaan. Ilman tuota valmiiksi kirjoitettua pohjustusta tässä "arvostelussa" olisi maksimissaan kolme kappaletta tekstiä, josta karkeasti puolet puhuisin juurikin tästä pikku maistiaisesta. The Wolverine saattoi olla merkityksetön. Tämä kohtaus ei ollut. Odotan Days of Future Pastia ehkä enemmän kuin mitään MCU-elokuvaa. Se on paljon. Tuleeko Days of Future Past liian pian? Olisiko First Class ansainnut itselleen rehellisen jatko-osan ennen tällaista kaiken yhdistävää seikkailua? Pitäisikö Foxin rakentaa omaa universumiaan samalla hartaudella ja maltilla kuin Marvelin (ja ehkä ajatella jossain vaiheessa sitä, että kaiken ylipäänsä pitäisi tapahtua samassa universumissa)? Onko elokuvaan kiinnitetty ainakin parikymmentä hahmoa liikaa? Tuleeko kukaan saamaan ruutuaikaa enempää kuin viisi minuuttia? Onko tässä oikeasti kaikki ainekset katastrofiin? En välitä. Haluan sen. NYT.

Only God Forgives

Verrattain helposti ymmärrettävän ja yksioikoisen Driven jälkeen paljon odotuksia nostattanut Only God Forgives on jakanut katsojiensa mielipiteitä hyvin radikaalisti. Itsellänikin on vielä monta vanhempaa Refniä näkemättä, mutta sen verran tiesin, että Only God Forgives ei yllättänyt minua. Samalla, Driveen pohjattomasti rakastuneena (ja toisenkin kerran teatterissa katsoneena) ymmärrän kyllä, että henkilö joka odotti OGF:lta kaikkea ihanaa ja kaunista Driven tyyliin, varmasti pettyi rankasti. Ei tätä elokuvaa pitäisi verrata Driveen, mutta väistämättä niin tekee. Drive oli - hieman kärjistäen ja väkivaltaisuudestaan huolimatta - helppoa katsottavaa, kevyttä seesteistä fiilistelyä, coolia pintakiiltoa, "taide-elokuva" joka käy suurellekin yleisölle. Feelgood-leffa. OGF.. ei ole.

OGF ei todellakaan ole helppo elokuva, eikä se yritä olla. Se on ahdistava, painostava, ikävällä tavalla väkivaltainen (ja tuossa on sanayhdistelmä jota ei minulta usein kuule), paikoin jopa vastenmielinen, pelottava elokuva. Refn on tehnyt vahvasti sitä mitä itse haluaa, sen sijaan että olisi tarttunut Driven jälkeiseen nosteeseen ja suunnannut seuraavan elokuvansa valtavirralle, vakiinnuttaen nimensä isommissa ympyröissä. Syytetty on jopa itsetarkoituksellisesta provosoimisesta, sadistisilla teemoilla mässäilystä vailla sanomaa ja ah, tottakai, tekotaiteellisuudesta. Saanko nyt kysyä: mitä se kuuluisa tekotaiteellisuus muuten on? Kenellä on valta päättää mikä on "oikeaa", ja mikä tekotaidetta?  Tätä usein mietin tällaisten elokuvien kohdalla, kun tekotaiteellisuutta tuntuu julistavan vähintään joka toinen kriitikkokin. Toisille tekotaidetta tuntuu olevan kaikki se, mitä itse ei ymmärrä, tai mistä itse ei pidä..

Taideteos Only God Forgives kyllä on. Oli sen sisällöstä tai sisällöttömyydestä mitä mieltä tahansa, jo elokuvan kuva- ja värimaailma on hypnoottisen upea, Cliff Martinezin lumoavasti sykkivän soundtrackin säestämänä. Tämä on elokuvateatterielokuva, ehdottomasti.

Mutta mitä mieltä minä sen sisällöstä olin? Ymmärsinkö minä sitä? Kaksi päivää elokuvan katsomisen jälkeen ja pienen auringonpistoksen kourissa minun on huono antaa tuohon tyhjentävää vastausta. Pidin elokuvasta sen tyylin, sen kokonaisvaltaisen loistavuuden takia, sen takia että se onnistui herättämään minussa tunteita - elokuvan teemoista ja tapahtumista tuskin voikaan pitää. Tämä ei ollut sitä "jee, väkivaltaviihdettä" edes minulle, tämä oli häiriintynyt koston, väkivallan ja alistuksen kierre. Dialogi on vähäistä mutta sitäkin painokkaampaa, ja jännitteet hahmojen välillä ovat käsin kosketeltavissa. Näyttelijät ovat erinomaisia - luonnollisesti odotin paljon Goslingilta, mutta loppupeleissä show'ta vei ihan kuus-nolla hyytävän upea Kristin Scott Thomas.

Kasa hajanaisia ajatuksia ja sen enempään en varmaan yhden katselun perusteella pysty. Ei, en rakastunut tähän elokuvaan varauksetta kuten Driveen. Elämääni mahtuu maksimissaan ehkä viisi elokuvaa joihin olen rakastunut yhtä nopeasti ja varauksetta kuin Driveen, joten siihen vertaaminen on jo lähtökohtaisesti epäreilua. Only God Forgivesissa oli minullle vähän henkilökohtaista tarttumapintaa. Voin täysin liioittelematta suitsuttaa sitä teknisesti hallittuna ja upeana, mutta myös voimakkaiden tunteiden elokuvana, vaan silti, silti se jollain tasolla jätti minut kylmäksi. Odotinko siltä liikaa? En tiedä. Ainakin odotin paljon. Toinen katselu ennakko-odotuksista vapautuneena voisi tehdä terää ja katsotaas, jos sellaiseen vielä teatterioloissa irtautuisi - tätä viikkoa pidempään elokuva tuskin meillä pyörii..

Star Trek Into Darkness

Kun vielä puoli vuotta sitten käytännössä ainoa intressi STID:n näkemiseen oli Benedict Cumberbatch, on tässä välissä syntynyt edistystä. Kun Abrams lopulta suostui Star Warsin luotsiksi, oli minunkin jo pakko ostaa edellinen Star Trek ja katsastaa se, ja olihan se ihan nätti ja kiva elokuva - vähän hätäinen, mutta ihan kiva. Star Trekit ovat minulle ennestään käytännössä tuntemattomia muutamia popkulttuurin yleissivistykseen kuuluvia juttuja lukuunottamatta, joten minulla ei ollut mitään syytä närkästyä siitä miten pahasti Abrams mahdollisesti kohteli alkuperäismateriaalia.

Tämä seikka lienee entistäkin olennaisempi Into Darknessin kohdalla, sillä se tuntuu saaneen kaikki vähänkin vannoutuneemmat trekkerit raivon valtaan. Onko luovuuden ja omaperäisyyden puutetta lainata alkuperäisistä Star Trekeistä niitä tunnetuimpia elementtejä ja käyttää niitä "väärin"? Luultavasti on, mutta henkilökohtaisesti tällä ei minulle ole merkitystä. (Koko Khan-selkkauskin on alusta asti ollut naurettava ja kenen tahansa päättelykykyä loukkaava. Abrams on toki erityisen tunnettu siitä seikasta että hän haluaa pitää kaikki juonikäänteet visusti piilossa viimeiseen asti, mutta kun kaikki ovat koko ajan tienneet että hänen pääpahiksensa, "geenimuunneltu supersotilas joka ei muuten ole Khan" kyllä on Khan, aika ja energia jota tämän kiistämiseen on käytetty tuntuu hieman turhalta.)

Minusta Star Trek Into Darkness oli hauska, mukaansatempaava elokuva. Kun katsoin sitä, en analysoinut sitä, minä katsoin sitä. Pidin siitä enemmän kuin ensimmäisestä Star Trekistä. Elokuva voitti alkuperäiset ennakko-odotukseni jo siinä, että en vain odotellut seuraavaa kohtausta jossa saadaan Cumberbatch valkokankaalle, joten lopulta oli yllätys, miten paljon siitä itse asiassa pidin. Elokuva saattoi olla täynnä epäloogisuuksia ja hataria juonikäänteitä, mutta sen tiesin jo ennalta (saihan se ensi-iltansa Jenkeissä jo viikkoja sitten ja vaikka varsinaisia spoilereita olen pyrkinyt välttämään, kyllä tietyt asiat välittyvät läpi), eivätkä ne elokuvan aikana minua haitanneet, eikä minulla ole niin voimakkaita tunteita elokuvaa kohtaan, että antaisin niiden haitata nyt jälkikäteenkään. Star Trek Into Darknessista tuskin tulee genrensä klassikkoa (jos tätä nyt scifiksi saa edes kutsua - monen mielestä ei), mutta harmiton ja kaunis kesätoimintapläjäys se oli. Minullakaan ei siitä sen suurempaa sanottavaa ole, kun koko tämän väkinäisen raapustamisen ajan olen miettinyt enemmän sitä, mitä minä eilisestä Only God Forgivesista kirjoitan.

Spring Breakers

En tiedä, onko minulla älyllistä kapasiteettia kirjoittaa Spring Breakersista mitään sen arvoista. Se on hyvin vahvasti mielipiteitä jakanut elokuva, toiset ylistävät sitä rajoituksitta, toiset eivät näe siinä muuta kuin puolitoista tuntia merkityksetöntä kohellusta, tekotaiteellista pelleilyä ja liikaa paljasta pintaa. Harmony Korinen tuntemukseni rajoittuu joskus hamassa lapsuudessa (poliittisesti korrekteista syistä mutta hieman totuutta muutellen käytän kuitenkin sanaa) nuoruudessa katsottuun, hänen käsikirjoittamaansa Kidsiin, mutta ilmeisen arvostettu ohjaaja hän tietyissä piireissä tuntuu olevan. Ensimmäiset festivaaliesityksensä jo viime syksynä saaneesta Spring Breakersista on pitkin kevättä kohuttu siellä sun täällä, vaan oma kiinnostuksen asteeni jäi aika matalalle. Maailman toiseksi paras elokuvateatteri (vai sanotaanko että maailman parhaan teatterikaksikon toinen puolisko) eli Kino 123 sen kuitenkin tempaisi koulujenpäätösviikonlopun kunniaksi ykkössaliinsa pyörimään ja vallan 4K-terävyydellä, kuuden euron hintaan, joten eihän tästä voinut enää kieltäytyä, etenkään kun veljen reaktio ilmoille heitettyyn "jos vaikka mentäis"-kysymykseen oli innokas "JOO!". Joskus on hyvä heittäytyä tuntemattomaan. Joskus, kuten tämän elokuvan hahmoille, se ei ole niin hyvä valinta.

Kuten sanoin, minulla ei ole älyllistä kapasiteettia tulkita Spring Breakersin syvempiä merkityksiä tai ainakaan pukea niitä sanoiksi. Tämän tiesin jo ennalta, ja tästä syystä pelkäsin sen jättävän minut kylmäksi sivustakatsojaksi - The Tree of Life on jättänyt minulle pienen pelon "huoh, sinä nyt et vain ymmärrä.." -taide-elokuvia kohtaan. Onneksi tämä ei ollut sellainen elokuva. Millainen elokuva se oli? Siinä vasta kysymys. Se oli päällisin puolin sekoitus biletyshörhöilyä, nuorten naisten kasvutarinaa, rikoselokuvaa, ja mitähän vielä. Kaiken taustalla muhi vahvasti Merkityksiä, ja toisaalta saattoikin olla yhdentekevää, mitä elokuvassa itse asiassa tapahtui, koska se oli vain Merkitysten välitystä katsojalle. Elokuva ei ole suoraviivainen aikajanaltaan eikä kerronnaltaan, mutta erittäin kiehtovasti rakennettu. Kun koko jenkkiläinen spring break -kulttuuri on suomalaisesta, tai ainakin omasta näkökulmastani täysin vieras ajatusmaailma, se tuo vielä ylimääräistä taikaa tyttöjen pakoon arjesta.

Elokuvahan lähtee siis liikkeelle siitä, että neljä pikkukaupungin collegeopiskelijatyttöstä haluavat toteuttaa unelmansa pääsystä Floridaan juhlimaan "kevätlomaa" (se tuntuu jotenkin tökeröltä suomeksi..) siihen oikeaan tyyliin: siis aivan päätöntä bilettämistä, ja jos vaikka samalla avautuisi suurempia totuuksia siitä, kuka oikein olen ja mikä on paikkani maailmassa. Säästämisestä huolimatta matkakassaa ei kuitenkaan ole saatu lähellekään kasaan, mutta unelmasta ei olla valmiita luopumaan, koska se on jokin suurempi symboli paremmalle elämälle, kun kotinurkat ovat käyneet liian pieniksi ja tutuiksi. Sorrutaan epätoivoisiin, väkivaltaisiin tekoihin. "Just pretend it's a video game. Like you're in a fucking movie." (Ja minulla soi jo muutenkin koko alkujakson päässä Pariisin Kevään haikean kaunis Matkalla etelään - "paetaan niin kuin oltaisiin hahmoja elokuvista" ei auttanut asiaa.) Paluuta entiseen ei enää ole, mutta palkintona on kaikkea mitä kuvitella saattoi. Mahtavia bileitä, viinaa, huumeita, uusia ystäviä, niitä "kunpa elämän voisi pysäyttää just nyt tähän ikuisiksi ajoiksi" -hetkiä. Kaikki hyvä kuitenkin päättyy aikanaan, tällä kertaa tekemisiin virkavallan kanssa. Pelastavaksi enkeliksi ilmaantuu joka sortin rikollisuuksia harjoittava räppäri Alien, joka maksaa tyttöjen takuut ja ottaa heidät siipiensä suojaan. He välttävät paluun kotiin häntä koipien välissä ja kiinni jäämisen vanhemmilleen, mutta ainakaan helpommaksi heidän tiensä ei tästä pisteestä muutu..

Tällä juonikuvauksella elokuva voisi olla radikaalisti eriävä siitä, mitä Spring Breakers todella on. Jos siinä ei halua nähdä mitään pintaa syvemmältä, se ehkä onkin se ontto, itsetarkoituksellisen skandaalinhakuinen, moraaliton, vailla päätä ja häntää oleva rellestyskertomus, miksi se toisaalla on tuomittu. Minut se lumosi täysin. Se on kaunis, kekseliäs ja vakuuttava niin kuva- kuin äänimaailmaltaan. Tarinan, etenkin lopun epäuskottavuus on herättänyt keskustelua, mutta minulle kaikki viimeistään siitä "Like you're in a fucking movie" -lainista eteenpäin oli satua, uni tai painajainen, kuin vaihtoehtoinen todellisuus sille että tytöt olisivat vain tyytyneet kohtaloonsa ja jääneet kotiin. Lause tarttui päähäni varmasti huomattavasti enemmän kuin sen pitäisi, osittain myös tuon valmiiksi minua vainonneen Matkalla etelään -kappaleen vuoksi, mutta itse jäin hetkeksi ajattelemaan sitä "elokuvahahmouden" merkitystä, sitä miten tuon tekosyyn varjolla voisi vain paeta, tehdä asioita välittämättä seurauksista, ja se väritti koko loppukatselua. Elokuvan ei tarvitse olla uskottava toimiakseen. Tämän elokuvan tarinasta, tai hahmoista ei ehkä kuulu pitää - sen kuuluu herättää ajatuksia. Spring Breakers on surrealistinen kokemus eikä peittele sitä. Ennen kaikkea se oli kokemus, ja sellainen joka on elokuvateatterissa koettava. Kinon valtava valkokangas, 4K ja uskomaton äänentoisto hellivät jokaista aistia.

Ne syvemmät Merkitykset jätän viisaampien purettavaksi, ja niistäkin on vahvasti erilaisia mielipiteitä esitetty. Spring Breakers ei ole valmiiksi pureskeltu kokonaisuus, ja sen jokainen katsoja kokee varmasti eri tavalla. Siinä voi (ja tarkoituksenakin on) nähdä kritiikkiä oikeastaan kaikkea elokuvassa nähtyä kohtaan, mutta koska se ei ole erityisen alleviivaavaa, näitä asioita ihannoiva katsoja voi nähdä tässä sen omankin unelmansa jossain määrin - vrt. tapaus American History X - ja rakastaa sitä "vääristä" syistä. Ja taas se katsoja, joka pöyristyi jo alkumetreillä katsoessaan tissien ja perseiden pyöritystä Skrillexin tahtiin "Girls Gone Wildin" hengessä eikä sen jälkeen enää yrittänytkään ymmärtää mistä elokuva kertoo, voi nähdä elokuvan ihannoivan tyttöjen tavoittelemia ja kokemia asioita, ja inhota elokuvaa sen vuoksi. Spring Breakers antaa katsojalle tilaa muodostaa omat mielipiteensä, tekee kaiken vahvasti omalla näkemyksellään eikä yritäkään purkaa itse niitä merkityksiään auki.

Ja tässä muuten on kerrankin elokuva, jonka IMDb-boardia on oikeasti mielenkiintoista lukea, koska keskustelu on pääosin hyvinkin asiallista, älykästä keskustelua tyypillisen foorumijankkaamisen sijaan. Ihmisten kokemukset ja näkemykset elokuvasta vain vaihtelevat niin suuresti, että mielipiteitä on monia. Ja se on ihan okei. Let's agree to disagree.

Evil Dead

Kauhu oli joskus muinoin minun lempigenreni. Olemme kuitenkin kasvaneet erilleen. Olen saanut ja nähnyt kaiken mitä kauhulla on minulle annettavaa. Mikään ei enää tunnu miltään. Kauhukomedia tai -parodia vielä toimii jossain määrin, mutta mikään ei onnistu herättämään minussa kauhua. Haluaisin nähdä oikeasti pelottavan kauhuelokuvan. Ja toivon että se päivä vielä koittaa. Mutta ei tänään. Tänään ei ollut se päivä.

The most terrifying film you will ever experience. Näin minulle Evil Dead myytiin. Itse asiassa koko elokuvan virallinen juliste on pelkästään tuo lause, kuten yllä on todettavissa. Markkinoidahan saa toki miten haluaa, mutta tässä oli jotenkin yhtä surullinen kaiku kuin siinä, kun The Amazing Spider-Man uskalsi rehvakkaasti julistaa olevansa viime kesän odotetuin supersankarielokuva. Noh.. Tuollainen väite on kyllä ansaittava, ja nimensä tuoman perinnön vuoksi tällä elokuvalla on aika paljon lunastettavaa jo ennen tuollaista rehvastelua. Alkuperäinen Evil Dead on kiistaton klassikko jota on mahdoton ylittää omassa tyylilajissaan. Itsekään en ole nähnyt sitä vuosiin, mutta sillä on vankkumaton asema mielessäni. Evil Dead on ehkä se suurin ja kaunein, se seisoo korkeimmalla jalustalla, koskemattomana, täydellisenä, jonain mitä ei voi ylittää. Miksi tällainen elokuva tehdään uusiksi? Siinä se kysymys. Tällaiselle klassikon remakelle asetetaan aivan käsittämättömät kriteerit. Jotain pitää tehdä paremmin, että remake on oikeutettu. Jos tämä elokuva ei haluaisi olla "Evil Dead" vaan sattuisi vain olemaan hyvin samantyyppinen kauhuelokuva, sitä pitäisi automaattisesti paljon parempana. Mutta kun se kerran haluaa olla Evil Dead, sen on ansaittava se.

Kaunis se on, sitä en kiistä. Verta on niin paljon että en voi kuin ihmetellä K16-leimaa (tässä kohti hetken hiljaisuus vanhalle kunnon VET:lle, you will be missed ja minä en koskaan päässyt niin pitkälle elämässäni että olisin voinut mennä mukaan leikkimään jumalaa). Mutta tunnelma puuttui täysin. Joko sen pitää olla selkäpiitä karmivan ahdistavaa. Tai sitten lyödä sopivalla tavalla huumoriksi. Suhtautumistani stereotyyppisen typeriin mökkeilijöihin (tai lähinnä siihen hipsterpojuun) tuskin auttoi juuri eilen uudelleenkatsottu Cabin in the Woods, mutta jotenkin tämä "ja sitten aloimme lukemaan tätä kuolleiden kirjaa koska se tuntui sillä hetkellä hyvältä idealta" ei vain ole juttu mikä menee minulle enää läpi. Täällä haisee ruumiilta? No mennään ihmeessä kellariin. Jne. Tähän tarvittaisiin se "uusi visio" (kts. juliste), jotain uutta, jotain yllättävää. Jotain mikä vetää katsojalta maton alta, saa ne ylikriittiset "vanha on aina parempi" -visiirit heilahtamaan silmiltä ja liimaa katseen tiiviisti valkokankaalle, koska et tiedä mitä odottaa. Alkuasetelma siitä, miksi mökillä ollaan ja pysytään (oikeasti, kuka tervejärkinen tuollaiseen paikkaan menisi hauskaa pitämään?) oli vielä ihan nokkela, mutta siihen se jäi. Henkilöhahmot olivat valjuja, ärsyttäviä ja turhia. Mikään en ollut ahdistavaa, koska kenestäkään ei välittänyt pätkääkään, vaikka sivulauseissa yritettiinkin tuoda hahmoille taustatarinaa ja ylimääräistä draamaa. Tämä elokuva oli pinnalta kaunis ja uskomattoman verinen tekele, mutta sisältä niin ontto ja tyhjä, puuduttava ja mitäänsanomaton. Se ehkä yritti olla paljon, mutta lopputulos.. Sitä oli kiva katsoa, mutta kauhuelokuvaa ei kuulu olla kiva katsoa. Pelon, uhan, ahdistuksen ja pakokauhun täytyy välittyä katsojaankin asti. Väkivallan täytyy tuntua, ei vain näyttää nätiltä.

(Pieniä spoilereita seuraavassa mutta on pakko vuodattaa.) Tämä on minulle puhtaasti henkilökohtainen ongelma, mutta minun silmissäni elokuva menetti huomattavasti pisteitä sillä, että joku leikkaa irti pahuuden vallassa olevan kätensä ja se käsi EI TEE MITÄÄN. Virnuilin kuin hullu kun tajusin mitä tuleman pitää, ja odotin koko loppuleffan. Joko. Nytkö. Nyt? Mitä. MIKSI EI KÄSI TULE. Teki mieli huutaa. Tiedän, tiedän, Ash kamppailee kätensä kanssa Evil Dead 2:ssa joka on hyvin erisävyinen elokuva kuin ykkönen, MUTTA SE ON SILTI ELOKUVAHISTORIAN PARAS KOHTAUS IKINÄ. Miten joku voi jättää käyttämättä tämän tilaisuuden. En ymmärrä. En todellakaan ymmärrä. Se tekee minut surulliseksi. Pirullinen irtokäsi on kiistatta maailman paras asia. Ja joku ei näe sitä. Ei tee sillä mitään. Oli tietysti kivaa katsella kun käsi sähköveitsellä irti jyrsitään (ihan totta, pompin tuolissani sillä hetkellä kun muistin aiemmin näytetyn sähköveitsen).. Mutta että tuo potentiaali hukataan sitten täysin. Käsittämätöntä haaskausta. Hyvintoteutettu Käsi olisi voinut olla se ratkaiseva tekijä suhtautumisessani elokuvaan. Tai no, minkälainen Käsi vain. Tästä tuli nyt vain pitkä miinus minun kirjoissani.

Loppusanelmana voin vain todeta, että jos tämä elokuva todella oli jollekin katsojalle se kauhistuttavin kokemus ikinä, hankkiudu kunnon elokuvien pariin ja vähän äkkiä. Aloita vaikka alkuperäisestä Evil Deadista. Taidanpa tehdä itse saman.

..Netflix, what are you doing. Miten "evil dead" on lähelläkään sanoja "American Dad".

Jurassic Park 3D

Suomalainen kirjakauppa tarjosi mahdollisuuden mennä ilmaiseen ennakkonäytökseen Jurassic Parkin 3D-pyörityksestä. Arkipäivänä, joka huomisen helatorstain takia sattui olemaan minulla vapaa! Yes sir, sign me up. Ilman tätä tilaisuutta olisin luultavasti jättänyt sen näkemättä, mutta nyt olen onnellinen, että sen katsoin.

3D-uudelleenlämmitykset ovat paljon (kai lähinnä negatiivisia) mielipiteitä herättävä asia. Itse olen ennenkin sanonut niitä kannattavani tietyssä määrin, ja viime vuonna tuli nähtyäkin kaksi lapsuudessa hyvin tärkeää elokuvaa, Leijonakuningas ja Titanic. Etenkin jälkimmäisen löysin uudelleen vuosien jälkeen, Leijonakuningas nyt on aina tietynlainen vakio ihmisen elämässä eikä koskaan mene pois. Mutta olihan sekin ihanaa nähdä teatterissa, koska teatteriin elokuvat kuuluvat. Nuo kaksi olin sentään aikanaankin saanut nähdä elokuvateatterissa, mutta Jurassic Parkin kohdalla olin liian nuori silloin 20 vuotta sitten. VHS:llä se on tullut sitäkin tutummaksi ja on yksi niitä elokuvia, joita on katsottu varmasti kymmeniä ellei satoja kertoja. Viimeisestä katselukerrasta täytyy kuitenkin olla todella monta vuotta, epäilen vahvasti että ehkä jopa kymmenen tai enemmänkin? Jurassic Park oli elokuva jonka tunsi liiankin hyvin, eikä sen näkemiseen ole ollut sellaista paloa pitkään aikaan. Eikä ehkä nytkään olisi ollut, jos tätä ilmaisnäytöstä ei olisi tullut. Tai sitten olisi käynyt niin kuin Titanicin kanssa: ensin naurat ajatukselle tällaisesta rahastuksesta, sitten voimakas nostalgiankaipuu tulee ja yllättää täysin.

Näin ainakin kävi, nyt kun jo tiesin että menen elokuvan katsomaan. Yhtäkkiä päässäni alkoi soida Jurassic Parkin tunnari. En edes tiedä miten muistin sen niin hyvin, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Viimeisen viikon olen valmistellut itseäni sen kuulemiseen, koska tiesin, että siitä tulee vaikeaa. Muistin pohjattoman rakkauteni velociraptoreihin. Se oli joskus elämääni hallitseva asia. Pieniä flashbackeja ja muistonpalasia tulvi mieleeni. Ja olin valmis palaamaan lapsuuteeni.

Ja kyllä, löysin sen uudelleen. On aina vaarallista katsoa pitkän tauon jälkeen elokuva, jota joskus olet rakastanut. Se voi olla täysin erilainen kuin muistit, koska silloin ennen olet pitänyt siitä niin eri syistä, katsonut sen eri tavalla. Jurassic Parkissa oli kohdallaan kaikki se mikä ennenkin, ja lisäksi osasin arvostaa sitä aivan uusista syistä, kuten päivän pelastavien naishahmojen takia. Efektit eivät ole 20 vuodessa kärsineet tippaakaan, vaan se näytti edelleen todella hyvältä. Itse asiassa paljon paremmalta, kuin mikään nykypäivän ylisiloiteltu CGI-mössö. Kunpa kaikkea ei tehtäisi tietokoneella.. Muutenkin elokuva tuntui tuoreelta eikä aika ole kohdallut sitä kaltoin.

3D oli varmasti täysin turha lisuke, mutta jos se on se hinta mikä näistä uudelleen teatteriin saatavista klassikoista on maksettava, maksan sen ilomielin (niin lippuhinnoissa kuin itse efektistä "kärsien"). Voin tosin pikkuhiljaa jo väittää itseäni vannoutuneeksi 3D:n ystäväksi; ja vaikka siitä ei mainittavaa lisäarvoa elokuvalle olisikaan ainakaan se ei häiritse minua ollenkaan. En saa päänsärkyä, lasien olemassaoloa en muista, enkä kärsi muistakaan sivuvaikutuksista. Tätä tuli tänään testattua vähän extremetasolla kun juuri verenluovutuksen jälkeen pelkkä ykkössalin portaiden nousu vähän huippasi (olikin muuten mukava yllätys tuo ykkössali, kun alunperin oli ilmoitettu että näytös on kakkosessa, mikä vähän harmitti), mutta itse elokuva ei tuntunut missään. Eli tämän ihmiskokeen perusteella voin ihan virallisesti julistaa että 3D ei aiheuta minulle minkäänlaisia ongelmia.

Jo ajatus Jurassic Parkin näkemisestä synnytti pienen projektin. Aion nimittäin katsoa mahdollisuuksien mukaan kaikki lapsuus-/nuoruusvuosieni lempielokuvat. Käytännön syistä tämä ulottuu vuoteen 2003 lähinnä siksi että saan ympättyä mukaan LotR:it ja EHKÄ, jos pystyn itseni oikealla tavalla siihen psyykkaamaan, Matrix-jatko-osat. Vaikka tämä ei varsinaisesti elokuvissa käymiseen liity, luultavasti tämän projektin etenemistä saa blogissakin seurata, kunhan ryhdyn toimeen ja aloitan The Listin kokoamisen.

Iron Man 3 3D

Kuten harvalukuiset lukijani hyvin saattavat tietää, Marvel Cinematic Universe on minulle elämää suurempi asia. Se luo minulle etappeja elämässä, syitä pysyä hengissä aina seuraavan elokuvan ilmestymiseen asti. Se on tukipilari, ankkuri, turvapaikka. Tämä saattaa kuulostaa todella masentuneelta, epätoivoiselta ja huolestuttavalta, mutta ei se ole, tai ehkä on, mutta ei minulle. Minä vain tarvitsen jotain mitä odottaa. Tarvitsen vakautta. Tarvitsen tiedon siitä että The Avengers 2 tulee 732 päivän päästä. Se on jotain mihin voin luottaa.

Siksi Iron Man 3:sta olen odottanut ristiriitaisin tuntein. Tietysti semihysteerisesti innosta täristen ja viimeisen trailerin jälkeen tuskallisesti kaikkea markkinointimateriaalia välttäen, mutta toisaalta hieman peläten: tämä voi olla loppu. Robert Downey Jr:lle, Iron Manille, Tony Starkille. Trilogia on valmis ja sopimukset katkolla, eikä RDJ ole varma, haluaako hän jatkaa. Voidaanko Tonyn rooliin todella palkata joku muu? Se pelottaa minua. Se ei ole vakautta. Se on hyppy tuntemattomaan. RDJ on kuitenkin ollut hyvin suuri osa koko MCU:n menestystarinassa, enkä tiedä voiko (haluaako?) kukaan ottaa hänen paikkaansa. RDJ on Tony Stark, Tony Stark on RDJ. Eihän uudelleencastaus aina ole huono asia, sillä vaikka edelleen harmittelen sitä että Ed Norton ei saanut jatkaa roolissaan, en edes vannoutuneena Eetu-fanina voi sanoa pahaa sanaa Mark Ruffalosta. Mutta on eri asia vaihtaa näyttelijää yhden ei-niin-onnistuneen elokuvan jälkeen, kuin uudistaa sarjan ikonisin ja rakastetuin hahmo neljän elokuvan jälkeen. Mutta MCU on ikuinen, RDJ ei.

Mutta menen asioiden edelle. Iron Man 3 voi olla trilogian päätös, mutta Phase 2:lle se on kutkuttavan upea avaus. Odotukseni olivat järkyttävän korkealla, mutta se ei pettänyt missään suhteessa. Siinä missä en The Avengersin edes odottanut olevan ehjä "elokuva-elokuva", halusin sen vain olevan hauska ja viihdyttävä, Iron Manille täydellisyyden mittari kulkee ihan eri levelillä. Iron Man 2 tunnetusti hukkasi paljon potentiaalia vaikka olikin "ihan kiva". Kolmosen piti palauttaa saaga raiteilleen.

Tony on (taas) muuttunut mies. New Yorkin jälkeen mikään ei ole entisensä; PTSD jyllää vahvana, Tony kärsii unettomuudesta ja paniikkihäiriöistä, sekä paremman tekemisen puutteessa askartelee itselleen maanisesti Iron Man -puvun uusia päivityksiä. Jo ensimmäisestä trailerista lähtien leffaa on haukuttu enemmän tai vähemmän tosissaan mukanokkelalla liikanimellä The Stark Knight Rises - Nolan-fanit liittoutuvat huomatessaan, että joku muu yrittää tehdä jotain synkkää. Olen avautunut aiheesta ennenkin ainakin Skyfallin yhteydessä, ja kyllä, olen lopen kyllästynyt tähän post-TDK-aikakauteen jota elämme: jos joku tekee jotain synkkää, sen täytyy olla Nolan-kopio. Bitches please.. Iron Manissa on aina ollut taidokas yhdistelmä synkkää taustatarinaa, näyttävää toimintaa ja nokkelaa huumoria. Niin nytkin. Tony on haavoittuvampi ja aidompi kuin koskaan, pelissä on vahvasti henkilökohtaiset panokset ja oikeastaan kaikki, mikä hänelle merkitsee enää mitään. Elokuva on kuitenkin samalla todella hauska, jopa kevyt, ilman että elementit riitelevät keskenään. IM3 on täydellisessä tasapainossa, vaikka itse olisin toivonut jopa vähän synkempää lopputulosta. Shane Black oli vähästä kokemuksestaan (aiemmin ohjannut vain Kiss Kiss Bang Bangin) huolimatta loistovalinta näinkin suurta elokuvaa luotsaamaan, mutta johan Whedon osoitti, että Marvel tietää mitä on tekemässä, myös näitä yllätysnimiä poimiessaan. Vaikka Blackin kohdalla eniten taisikin vaikuttaa RDJ joka häntä ohjaajaksi toivoi, koska hän taitaa saada Marvelilla tahtonsa läpi miten päin haluaa.

Juonesta voisi tarkemman analyysin alla löytää hieman kyseenalaisuuksia jollei jopa suoranaisia aukkoja, mutta en halua lähteä siihen (enkä tunne sarjakuvia jotta tietäisin, miten esim. tämä Extremis-tarinakaari on siellä mennyt, ja osaisin vertailla sen käsittelyä elokuvassa). Tarina kulkee melko hyvällä rytmillä eteenpäin, ja sisältää jopa pienoisia yllätyksiä. Tutuistakin hahmoista on löydetty uutta potentiaalia. Jo trailereiden perusteella hypetin Tonya taistelemassa ilman pukuaan, ja tätä saatiinkin paljon. Rhodeyta hyödynnettiin niin että hänen läsnäolonsa jo tuntui tarpeelliselta (ja Cheadle sai tällä kertaa vakuutettua minunkin mielessäni itsensä "oikeana" Rhodeyna Terrence Howardin sijaan). And don't even get me started on Pepper! Spoilaamatta on hänestä vaikea sanoakaan muuta, mutta loppu oli kyllä aivan mahtava. Pahistenkin laajempi kommentointi menisi spoilereiden puolelle, mutta Guy Pearce vetäisi hyvän suorituksen ja oli erittäin pätevä myös toimintakohtauksissa. Kautta trilogian Iron Manien heikko kohta on aina ollut pahis: niissä vain ei ole sitä jotakin. Nytkin se ratkaiseva "jokin" ehkä uupuu, osittain sen yhden, joskin oikein hauskan yllätyskäänteen vuoksi.

Toimintaa oli sopivasti, 3D oli totaalisen turhaa mutta ihan kaunista, mitähän vielä. Ei ehkä mitään. Aika näyttää, tarvitseeko IM3 nähdä useamman kerran teatterissa. Vielä en ole aivan varma, mutta ainakaan pakottavaa tarvetta en siihen tunne. Siinä missä The Avengers oli niin paljon, että ainakin ne kaksi ensimmäistä katselukertaa olivat ihan oikeutettuja, IM3 saattoi kertoa "kaiken" jo ensinäkemällä. Mutta jos tämä todella oli viimeinen Iron Man, ainakin viimeinen RDJ:n Iron Man, tuskin voin jättää kokematta sitä ainakin vielä kerran.

Kiitos siis tästä, jos tämä todella oli loppu. MCU porskuttaa eteenpäin ja Thor: The Dark World häämöttää lokakuussa.

The Place Beyond the Pines

Kyllä, kävin katsomassa The Place Beyond the Pinesin. Melkein kolme viikkoa sitten. Mitä tapahtui? Supernatural tapahtui, olen viimeisen kuukauden sisään vetänyt kohta seitsemän tuotantokautta eli käytännössä liki jokaisen vapaahetken viettänyt Netflixin parissa, ja lykännyt kaikkea muuta enemmän tai vähemmän tärkeää elämässäni. Ja eihän tätä kukaan lue kuitenkaan, joten miksi vaivautua.

Ihan silkan dokumentoinnin vuoksi kirjataan kuitenkin ylös tämäkin elokuva. Odotin siltä paljon eikä se pettänyt, vaikka markkinoinnin ja muun perusteella olinkin saanut hyvin erilaisen kuvan elokuvasta. Sitä on kautta tuotannon haukuttu "Drive kakkoseksi" (syistä että Ryan Gosling ja kaahailua) ja tuntui että trailereilla ei ole ainakaan pyritty tätä mielikuvaa haalistamaan, kun painoarvo on ollut elokuvan ensimmäisellä osalla, jota tähdittää tietenkin Gosling. Kahdesta jälkimmäisestä tarinasta toisaalta onkin vaikea kertoa juuri mitään, jos ei tahdo samalla spoilata koko juonta. Yllätyksellisyys säilyikin kiitettävän hyvin ja tarinoiden ollessa tavallaan niin "irralliset" (vaikkakin toisiinsa vahvasti limittyneet) ja tyyliltäänkin hieman erilaiset, tässähän sai oikeastaan kolme elokuvaa yhden hinnalla. Drive 2 se ei missään nimessä ollut, vaan tässä elokuvassa oli aivan eri tasolla tunnetta ja sisältöä. (Don't get me wrong, minähän rakastan Driveä yli kaiken, mutta onhan se 99 % pelkästään cool ja se että löytää Goslingin hahmosta vahvan samaistumisen kohteen, ei liene kauhean tervettä tai yleistä.)

En edes lähde purkamaan sitä mitä tällainen pohjimmiltaan huonoja isäsuhteita käsittelevä elokuva minussa herättää, joten loppuun kiittelen näyttelijöitä tasapuolisesti, ja lupaan vielä jonain kauniina päivänä katsoa ohjaaja Derek Cianfrancen esikoisen Blue Valentine. Ainakin ehkä heti sitten kun nämä Supernaturalit loppuvat. Nyt niiden pariin. Kiitos ja hei.

Hobitti - Odottamaton matka HFR3D

Oho, meinasi unohtua blogin kirjoittaminen tästä reissusta, mutta kyllä, neljäs katselu tapahtunut lauantaina. Eikä ihan missä tahansa. Vaan Tennispalatsissa. Okei, alakerran pikkusaleista on se kirkkain loisto kaukana, mutta oli hienoa olla kotona pitkästä aikaa. (Ja parhaassa seurassa, tietenkin.)

Elokuvan seuraaminen meni valitettavasti nukahtamista vastaan kamppailuksi, olivathan edellisen yön unet jääneet noin neljään tuntiin ja takana oli jo pitkä päivä. Elimistöni sanoi siinä vaiheessa että tässä on pimeys ja pehmeä paikka istua, tässä on koti, ja silmät olivat painua kiinni väkisinkin.

HFR näytti edelleen hyvältä, myös pienemmällä valkokankaalla.

En tiedä onko minulla muuta sanottavaa. Kyllä, se tuntuikin edelleen hyvältä. Ilman reissun muita etuja en ehkä olisi neljättä kertaa mennyt, mutta tässä oli enemmän kysymys paikasta ja tunnelmasta kuin itse elokuvasta. Vaikka tavallinen kotiteatterijulkaisu juuri näillä näppäimillä kai ilmestyykin, on Extendediin vielä sieltä vuosien takaa tuttuun tapaan pitkä matka, joten ehkä tämä neljäs kerta oli kuitenkin tarpeen edessä olevaa odotusta lämmittämään.

Hullulta tuntuu muuten ajatus, että seuraavaan Hobittiinkaan ei ole enää edes yhdeksää kuukautta. Vastahan siihen oli vuosi!

Ai niin. Lukijapalautteen mukaan minun pitäisi sisällyttää kuvia teksteihini. Enjoy some Lee Pace.

Just good old-fashioned revenge.

En tiedä kuinka monta kymmentä kertaa olen katsonut tämän trailerin tänään. Se on vain aivan käsittämättömän upea. Pahoin pelkään että minun on tässä kohtaa tehtävä sama informaatiovieroitus kuin vuosi sitten The Avengersin kanssa, sillä kohta alkaa klippien tulva ja haluan pysytellä niistä erossa, vaikka se sattuukin. Tässä on jo tarpeeksi. Ja siihen on enää vähän reilu kuukausi. Kyllä, voin jo sanoa että vähän reilu kuukausi (laskuri vieressä on muuten Jenkki-ensi-illan mukaan säädetty, onneksi se tulee täällä jo viikkoa ennen).

P.S. Voisiko kohta tulla jo Thor 2:n traileri? Teaseri? Mitä vaan?