Real Steel

Real Steel edustaa kategoriaa "Elokuvat, joiden trailerin olen nähnyt koko syksyn kai jokaisen katsomani elokuvan edessä ja joka tällä siedätyksellä on saanut minut lievästi innostumaan yhdistelmästä robottimäiske ja Hugh Jackman". En kyllä tiedä onko olemassa muita elokuvia kyseisen nimikkeen alle, mutta kun nyt ajatus vain karkasi käsistä puolivälissä lausetta enkä jaksanut sitä enää käydä muokkaamaan. Moving on. Mitäpä jos tällä kertaa jopa vähän kuvailisin näkemääni elokuvaa. Tämä voi mennä spoilaamisen asteelle, joten ei kannata lukea jos ei halua spoilaantua, sillä kuten jo edellä tuli ilmi, kun alan suoltaa tekstiä, sitä vain tulee, oli siinä järkeä tai ei.

Meillä on siis Hugh Jackmanin esittämä luuseri, itsekäs, ärsyttävä kusipää, jonka elämä on yhtä syöksykierrettä huono valinta toisensa perään. Mutta ehkä vain koska hahmoa esittää ihailtavalla antaumuksella Jackman, hänelle voi antaa sen anteeksi. Yksi huonoista valinnoista oli pienen poikansa ja tämän äidin hylkääminen, kun paniikki iski ajatuksestakin. Poika on nyt 11-vuotias ja äiti kuollut, ja isä joutuu ottamaan pojan hoitoonsa (ja saa vaihtokaupassa sievoisan summan rahaa) ennen kuin luovuttaa huoltajuuden pojan tädille.

Ai niin, elokuva myös sijoittuu vuoteen 2020. Ihmiskunnan (tai ainakin jenkkien) väkivaltaviihteen kaipuu on palannut antiikin Rooman aikoihin, mutta gladiaattoritaisteluiden sijaan, eettisistä syistä johtuen, joudumme tyytymään pellin rutinaan valtavien taistelurobottien repiessä toisiaan kappaleiksi. Seems legit. Muuten yhteiskunta ei näytäkään juuri muutamassa vuodessa muuttuneen. Ex-nyrkkeilijä Jackman on oman lajinsa kuoltua ryhtynyt harrastelemaan taistelubottien parissa, huonolla menestyksellä. Velkaa on joka puolelle niin että ei siinä tilanteessa mikään varmaan tunnukaan enää miltään. Poikansa myymisestä saamansa rahatkin hän käyttää robottiin, jonka ahneena ja ajattelemattomana pistää palasiksi ensimmäisessä ottelussa. Ja entäs sitten? Poika löytää kierrätyskeskuksen öisellä ryöstöretkellä robotin josta ei pitäisi olla mihinkään. Se on vanha romu. No tietenkin se vanha romu vastoin kaikkia odotuksia osoittautuu sisukkaaksi altavastaavaksi jonka kanssa maineen ja mammonan kerääminen lähentää isän ja pojan välit. Mutta isällä on myös velkojat perässään...

Dramaattinen kolmoispistelopetus juonikuvauksen päätteeksi. No johonkin se piti lopettaa, joten lopetetaan tuohon. Dramaattisesti! Sillä tämä elokuvakin tekee kaiken dramaattisesti. Jos elokuvan dramaattisuus ei riitä, katsojaa tukee Danny Elfmanin alleviivaavan eeppinen score. Mutta, vaikka tuo juoni vähän hölmöltä ja ennalta-arvattavalta kalskahtaakin ja rikkinäisen isä-poikasuhteen korjaaminen käy naurettavasti kädenkäänteessä, minun täytyy sanoa, että elokuva oli erittäinkin viihdyttävä. Enkä minä enempää toivonutkaan. Robottimäiske näytti kivalta, Hugh Jackman näytti kivalta kusipäänäkin, Evangeline Lilly näytti kivalta (tai no haltiamaisen kauniilta - Hobittia odotellessa, tuo nainenhan on syntynyt haltiaksi ja hakkaa jonkun jäyhän ilmeettömän Liv Tylerin 6-0).

Jonkinlainen loppukaneetti vielä lienee paikallaan. No elokuva siis oli kiva ja jos noille pienille huvittavuuksille antaa anteeksi eikä häiriinny siitä että elokuva hyvin vahvasti kertoo sinulle kaiken aikaa mitä sinun pitää tuntea ja ajatella vaan annat vain mennä, huomaat todennäköisesti lopussa että tekisi itsekin mieli vähän varjonyrkkeillä kannustaessasi tätä epäonnista tiimiä.