lauantai 16. helmikuuta 2013

A Good Day to Die Hard

Ei tiedä hyvää, jos minä lähden elokuvateatterista päällimmäisenä ajatuksena se, että minun pitää hetimiten kysyä Google Mapsilta, kauanko Moskovasta ajaa Prypjatiin. (Vastaus on, reittivalinnasta riippuen, noin 12-15 tuntia, sisältäen vähintään yhden rajanylityksen. Voimakkaasti epäilen, että kyseisen matkan kulkee helikopterilla huomattavasti nopeammin kuin varastetulla autolla, kun helikopteri on saanut vielä hyvän etumatkankin. Elokuva ei ole kanssani samaa mieltä.)

Petyin elokuvaan jo alkumetreillä niin, etten edes jaksanut olla vihainen. Ensimmäistä kertaa elämässäni harkitsin teatterista ulos kävelyä kesken elokuvan.

A Good Day saattaa olla ihan keskinkertaisen kelpo, "kolmetoista tusinassa" toimintaelokuva. Mutta se ei millään muotoa ansaitse Die Hardia nimensä päätteeksi. Die Hard on minulle yksi niitä lapsuuteni kulmakiviä (sad but true) ja John McClane on ruumiillistuma kaikelle mitä rakastan. Tämä.. epämääräinen tekele.. ei se ollut Die Hard. Se ei antanut minulle mitään. Toiminta oli lähes yksinomaan (joskin ihan näyttävää) autojen ruttaamista ja ammuskelua. Minulle Die Hard on verta. Se on Bruce hetki hetkeltä enemmän verta vuotaen, valkoisessa wifebeaterissaan ja lopulta ilman paitaa, raahautumassa eteenpäin onelinereita laukoen ja joka tilanteesta nokkelasti selviten, pelastamassa ihmisiä, ei päättömällä tappomissiolla. Se on tunnetta, se on epätoivoa, se on voimaa puskea silti eteenpäin, ja silti hauskaa, kevyttä, sujuvaa. Konsepti voi olla yksinkertainen, mutta se todistetusti toimii. Tämä ei ollut mitään. Nelonenkin oli vielä ihan siedettävä, mutta nyt on karattu jo aivan liian kauas juurilta. Tämä elokuva oli Die Hard -elokuvaksi mitäänsanomaton, typerä, huono, ontto, vakava, teennäinen. Halusin ampua itseäni naamaan, olisi saatu edes vähän verta kehiin.

Enhän minä tietenkään olettanut, että tämä elokuva olisi mikään ääretön mestariteos. En vilkaissutkaan arvosteluja, koska tiesin että sitä tylytetään. Mutta halusin viihtyä. Halusin nauttia. Tämä.. mitä enemmän sitä mietin ja analysoin, sitä enemmän se viha herää. Siispä pistän vain Die Hard With a Vengeancen pyörimään ja yritän unohtaa.

Puheissa on jo kutonen, mistä ennen elokuvan näkemistä olin alustavasti jopa iloinen. Nyt en ole, vaan pelkään, miten tästä voidaan vielä mennä huonompaan suuntaan. Toisaalta, toivottavasti sen kanssa otetaan oppia kaikesta mitä nyt on tehty väärin (siis, oikeastaan, kaikesta) ja tehdään aito, hauska, riittävän korkeaan ikärajaan tähtäävä, perinteitä kunnioittava rehellinen Die Hard, kunniakas päätös tälle klassiselle elokuvasarjalle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti