En oikein tiennyt, mitä odottaa tältä elokuvalta. Vielä eiliseen asti tiesin elokuvasta vain sen, että Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence esittävät (kauniita) rikkinäisiä, moniongelmaisia ihmisiä, jotka ilmeisesti rakastuvat. Sitten kävin sentään lukemassa pari riviä synopsiksesta IMDb:stä elokuvan saamia pisteitä tarkistaessani, mutta oikeastaan olisin voinut jättää senkin tekemättä. On aina ilo katsoa elokuvaa, joka yllättää sinut täysin.
Odotin alunperin ehkä paljon enemmän hömppää ja romanttista komediaa, mutta synopsis helpotti onneksi tuota pelkoa - minähän olen romcomeille melko allerginen. Elokuva siis kertoo miehestä, jonka henkinen epävakaus on lopulta kulminoitunut vaimonsa rakastajan raakaan pahoinpitelyyn. Ei kovin valoisa lähtöasetelma. Cooperin esittämä Pat on joutunut oikeuden määräämänä mielisairaalaan, mistä minimipakkohoidon jälkeen hänen äitinsä haki bipodiagnoosin saaneen poikansa kotiin, lääkärien suositusten vastaisesti. Lääkityksen ja terapian sijaan hän haluaisi saada elämänsä kuntoon pelkällä positiivisella asenteella ja hieman pakkomielteisellä suunnitelmalla voittaa lähestymiskiellon hankkinut ex(?)-vaimo puolelleen. Pat on naapuruston friikki ja silmätikku, eikä aivan syyttäkään, koska takaiskuja toipumisessa tulee, eikä hän aina täysin yhteiskuntakelpoiselta vaikutakaan hypomaanisen vireensä ja räjähtävän luonteensa kanssa. Pat ei ole terve, eikä sormia napsauttamalla sellaiseksi muutu. Pat tapaa myöskin mielenterveytensä kanssa painivan, leskeksi jääneen Tiffanyn (Lawrence), jonka kanssa heti bondaa lääkityksiä vertaillen, "normaalien" pyöritellessä vieressä silmiään epämukavan hiljaisuuden vallitessa. Pienten alkukarikoiden jälkeen pari ystävystyy, ja yhteisen projektin kautta auttavat toisiaan. Aluksi kyseessä on Patille vain keino saada yhteys vaimoonsa, jonka kanssa yhteen palaaminen on hänelle ainoa tavoite elämässä. Kaikki pitää saada ennalleen, koska hänen valikoivissa silmissään kaikki oli vaimon kanssa täydellistä, ja siihen pitää pakkomielteisesti pyrkiä taas. Tiffanylle yhteistyö alkaa merkitä vähän enemmänkin, mutta Pat ei tätä meinaa huomata. Ei vaatine kovin suurta päättelykykyä arvata, ketkä tässä lopulta yhteen päätyvät..
Mukavan vinksahtanut elokuva oli yllättävän rehellinen ja aito. Mielenterveysongelmaisia käsiteltiin todentuntuisesti, ja hienosti rinnastaen siihen, että niillä "normaaleillakin" (nimenomaan lainausmerkeissä) on paljonkin pinnan alla kuplivia ongelmia, valmiina räjähtämään siitä ratkaisevasta, väärästä ärsykkeestä. Mutta niin kauan kun kulissi pysyy natisten kasassa, kaikki on muiden silmissä "hyvin". Kuka viime kädessä onkaan paremmassa asemassa, se joka on tunnistanut ongelmansa ja taistelee niiden kanssa avoimesti, vai se joka on musertua arjen raskaudessa mutta hammasta purren yrittää säilyttää julkisivunsa, ettei vain kukaan pitäisi häntä hulluna ja katsoisi kieroon?
Näyttelijäntyö elokuvassa oli erinomaista, ja pitkälti Jennifer Lawrencen takiahan tätä lähdinkin katsomaan. Mutta Cooper, jota olen aina pitänyt pelkkänä nättinä poikana (ja tainnut nähdä vain A-Teamissa), veti kuitenkin ihan maton alta moniuloitteisella suorituksellaan, kun häneltä en osannut odottaa yhtään mitään. Robert De Niron en edes tiennyt olevan kuvioissa mukana, mutta olipa todella virkistävää nähdä näyttelijälegendaa pitkästä aikaa oman tasoisessaan elokuvassa ja roolissa, pakko-oireisena, vainoharhaisen taikauskoisena ja väkivaltaan taipuvana Pat Seniorina, jolta poika on selvästi taipumuksiaan perinyt.
Let's wrap this up. Minulle elokuva siis antoi enemmän mt-ongelmakuvauksena kuin romantiikkansa puolesta, mutta tämä oli juuri sen asteen romanttinen komedia, josta minäkin voin nauttia. Draaman, komedian ja romantiikan tasapainottelu ja valtasuhteet ovat juuri oikeanlaiset. Sopivan kiero feelgood-leffa, jossa se kliseinen ja sokerinen loppukin oli ihan paikallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti