Hobitti: Smaugin autioittama maa HFR3D

Yönäytöksestä on ehtinyt vierähtää melkein koko vuorokausi, kun elämän ehtiessä edelle olen ollut estynyt blogiin kirjoittamasta. Silti en vieläkään oikein tiedä, mitä sanoa, joten luvassa jäsentelemätöntä ajatuksenvirtaa ja toivottavasti toisen katselukerran jälkeen järjestelmällisempää aivotoimintaa.

Nautin suuresti koko elokuvasta, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jäi ehkä järkytys siitä, että se LOPPUI niin kuin se loppui. En käy spoilaamaan, mutta odotin kyllä että tässä elokuvassa olisi päästy vähän pidemmälle tarinassa. Smaugin autioittama maa ei ollut ehjä, omilla jaloillaan seisova elokuva jolla olisi ollut selkeä alku ja loppu. Se oli selvästi välielokuva, mutta ei huono sellainen. Tällä hetkellä on mahdotonta kuvitella, että koko Hobitti ynnättyine lisämausteineen olisi saatu mahtumaan kahteen elokuvaan. Itse asiassa minun on vaikea käsittää, miten tarinan loppu saadaan mahtumaan yhteen elokuvaan, jonka teatteriversio olisi alle neljä tuntia pitkä. Aika näyttää.

Odottamattoman matkan nostalgialla tunnelmointi oli väistynyt tiukan toiminnan tieltä - vauhtiin päästiin heti ensimetreiltä eikä tahti juuri hidastunut. Koska minun rakkauteni Peter Jacksoniin kantaa niin varhaiseen tuotantoon, että kun ensi kerran kuulin hänen ohjaavan LotRit, en voinut olla nauramatta, Smaugin autioittaman maan todella näyttävä toimintapuoli sai minut hihkumaan innosta. It's pretty much non-stop action. Kuitenkaan sitä ei tunnu olevan liikaa - kohtauksia ei venytetä ja paisutella äärimmilleen, ja toimintaa tasapainotetaan niin huumorilla kuin draamalla. Huumori ei ole väkinäistä myötähäpeäslapstickiä, vaan elokuvalle saa rehellisesti nauraakin paikoin. En ole ihan varma miten suhtaudun päälleliimattuun romanssinpoikaseen - yritin ehkä inhota sitä, mutta en ihan onnistunut siinä.

Smaugin autioittama maa on Odottamatonta matkaa tiiviimpi, toimivampi kokonaisuus. Sanon näin vaikka ykkösessäkään ei ollut minusta mitään vikaa - tai siis näen että siinä on vikaa, mutta ne eivät mitenkään henkilökohtaisesti häiritse minua. Hobittiin liittyy niin suuria tunteita, niin pitkä odotus, että en koskaan pysty olemaan täysin objektiivinen tätä trilogiaa kohtaan. En minä LotRiakaan pidä täydellisenä, mutta rakastan sitä, eikä se tule koskaan muuttumaan. Smaugin autioittama maa olisi voinut objektiivisessakin mielessä olla hyvin lähellä täydellistä, jos sillä olisi ollut edes jonkinlainen "oma" tarinankaari ja lopetus. "Jaa, kestoa on jo tuon verran, kai tämä jostain kohtaa pitää lyödä poikki" -henkinen pätkäisy jätti hetkeksi monttu auki tuijottamaan valkokangasta - tässäkö se taas oli. Kaksi ja puoli tuntia hurahti kuin siivillä, ja nyt pitää taas vuosi odotella jatkoa tiukalle cliffhangerille.

Ja tiukka cliffhanger se onkin, sillä PJ on tehnyt aika rajuja muutoksia alkuperäismateriaaliinsa, mistä olen vain tyytyväinen. Pidättäydyn spoilaamasta sen enempää jos tätä erehtyy joku lukemaan, mutta minusta lisäykset ja muutokset ihan itse Hobitin kulkuun olivat erinomaisia ja jättävät kutkuttavan jännityksen trilogian päätöstä odotellessa - pakkaa on sekoitettu tavalla, joka voi joidenkin hahmojen kohtaloa muokata (please?). Hobitti ei ole minulle pyhä kirja, ja sitä saa oikeastaan kohdella minun puolestani miten huvittaa.

Mitähän vielä. No se HFR ja yleensäkin visuaalinen tuntu. Olin aivan viime metreille kahden vaiheilla, menenkö yönäytökseen Kinolle vai Studiolle, jälkimmäisessä kun olisi ollut ihan eri lailla tunnelmaa, mutta kun Studiolla 3D olisi mennyt kakkossalissa ja ihan tavan tylsä 2D ei kiinnosta kyllä Hobitin kohdalla lainkaan, oli päätös lopulta helppo. Suuri on kaunista, ja HFR3D on kiistatta suurin ja kaunein. Minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa siitä. Se on vain täydellisen sujuvaa ja henkeäsalpaavaa. Hobitti kuuluu suuriin saleihin ja minä kuulun suuriin saleihin. En katsonut Odottamatonta matkaa muuna kuin HFR3D:nä (x4) vaikka minun alunperin vielä piti tehdä tekniikkavertailua, mutta en usko että nyt haluan edes tietää miltä se "laimennettu" versio näyttää. HFR3D, as God Peter Jackson intended.

Pitää vielä avautua siitä miten tärkeää minulle oli Lee Pace. Minulle ehdottomasti suurin casting-uutinen aikanaan oli Lee Pace Thranduilina. Ja Lee ylitti kaikki odotukset. Sanon suoraan: Lee pesi kaikki LotRinkin haltiat ja nyt kun olen nähnyt tämän, näen mitä haltioiden tulisi olla. Toiseus on suomeksi jotenkin ihan helvetin typerä sana mutta tässä oli todellinen haltia, jotain niin jaloa, jotain ikiaikaista, jotain vierasta, jotain mystistä, jotain aivan muuta. Leen Thranduilissa oli kylmät väreet nostattavaa toiseutta potenssiin kymmenen. Okei, olen vähän puolueellinen mutta silti.

Kylmät väreet kun on jo mainittu, ei voi tietenkään olla huomioimatta Smaugia ja Benedict Cumberbatchia. Hrrrrrrr.

Okei, tämä saa riittää, nukuin viime yönä 2,5 tuntia ja olin sitten 9,5 tuntia töissä, joten enempää minusta ei irtoa.

Odotuslista 2014

Perinteisesti odotuslista on julkaistu vasta menneen vuoden katsauksen jälkeen, mutta kun ei tässä ole taas tullut hirmuisesti leffassa käytyä (ja kalenterissa odottaa lähinnä vain Hobitti, ellen raaski uhrata rahaa Catching Fireen), niin käännetään suosiolla katse tulevaan. Tällä hetkellä suurin hype leffamaailmassa tuntuu jo kohdistuvan vuoteen 2015, joka pursuaa Suuria Elokuvia toisensa perään, mutta ei 2014 suinkaan mikään välivuosi ole, vaikka näitä hengästyttäviä elokuvavuosia on jo nyt eletty muutama putkeen. Riittääkö näille kaikille hirmubudjetin jättileffoille oikeasti yleisöä vai puutuvatko jo katsojat siihen kun koko ajan luvataan jotain Suurta ja Ennennäkemätöntä ja Ainutlaatuista - ilman että lupauksia pidetään? Tämänkin vuoden suurista odotuksista moni on ollut jonkinmoinen pettymys, mutta palataan siihen sitten myöhemmin. Nyt käsittelyyn vuosi 2014.

Tuttuun tapaan ensi-illat ovat Suomen mikäli sellaisia on tiedossa, tai mitä nyt sattuu löytymään jos ei. Nämä nyt ovat lähinnä jotain isoja blockbustereita, please forgive me, en jaksa tehdä kauhean kattavaa listausta vaan kasaan nyt sellaiset jotka ainakin oikeasti tulee kaikella varmuudella nähtyä - tämän vuoden listaan kun mahtui aika monta hutia, mutta siitäkin sitten myöhemmin lisää.

The Wolf of Wall Street (3.1.)
Martin Scorsese ei lepää ennen kuin DiCaprio on saanut Oscarinsa. Tässä leffassa viehättää enemmän laadukas tekijäpuoli kuin itse aihe, mutta koska tämän jo ennustetaan olevan yksi award seasonin tähdistä, pitää se varmaan yleissivistävistä syistä yrittää katsastaa.

12 Years a Slave (24.1.)
Historiallista laatudraamaa laatutekijöillä, ja mahtuuhan sinne yksi Cumberbatchkin joukkoon. Myös tämä elokuva on kaikella todennäköisyydellä award seasonin isoja pelaajia.

The LEGO Movie (14.2.)
Lego-elokuva tuntui ensin vuoden WTF-tapaukselta, mutta loistava cast ja yleinen innostus on voittanut minut puolelleen.

THE GRAND BUDAPEST HOTEL (7.3. - tuskin Suomessa, nyyh)
Heei, vuoden ensimmäinen superinnostus! Wes Andersonin uutuus sen tietenkin minussa herättää, ja toivotaan että se Suomessakin saa sellaisen teatterilevityksen että nähtäisiin jopa meidän nurkilla. Mukana Andersonin totuttuja vakinaamoja kuten Bill Murray, Moonrise Kingdomista mukaan tarttunut EETU(!!!), ja ihan uusiakin tuttavuuksia kuten Saoirse Ronan ja Jude Law. Kaikki Andersonin elokuvat ovat lumoavia taideteoksia joihin heittäydyn täysillä mukaan. Aaah.

Captain America: The Winter Soldier (4.4.)
Kaikki MCU on toki korkealla odotuslistallani, mutta kapu ei ainakaan vielä herätä sellaista himoa, että se olisi caps lock -tunnustuksen ansainnut. Ensimmäistä Captain Americaa en itse asiassa katsonut kuin vasta juuri The Avengersin alla, joten lienee parannus jos tämän viitsin edes teatteriin mennä katsomaan? ;)

The Amazing Spider-Man 2 (2.5.)
Aidosti ja oikeasti tykkäsin, tai ainakin yritin tykätä ensimmäisestä TASM:sta, teatterikatselun jälkeen en nimittäin sitä ole nähnyt. Näinä päivinä julkaistaan kakkosen ensimmäinen traileri, katsotaan millaisia fiiliksiä se herättää.

X-MEN: THE DAYS OF FUTURE PAST (23.5.)
Jos minun tältä istumalta pitäisi nimetä yksi elokuva jota ehdottomasti eniten odotan vuonna 2014, en epäröisi sekuntiakaan. Se olisi DOFP. On muitakin suuria, mutta DOFP. Se on mysteeri. Se on jännitystä. Se on elokuva, jolle minä annan luvan epäonnistua, koska minun suoraan sanoen on vaikea kuvitella miten näistä aineksista edes saadaan kasattua jotain aidosti toimivaa. Silti saan kylmiä väreitä jo ajatuksesta. Jos tästä saadaan jotain aidosti toimivaa, se sitten saattaakin olla eeppisin elokuva ikinä.

Transformers 4: Age of Extinction (27.6.)
Vaikka Bay kolmannen Transformersin jälkeen vannoi että hänen osaltaan tämä oli nyt tässä, on hän ehtinyt kääntää kelkkansa ja valmistelee täyttä häkää sarjan neljättä osaa. Minullekin kolme olisi riittänyt vallan mainiosti, mutta katsotaan nyt mitä tuleman pitää. Suhteeni Transformerseihin on vähän vinksahtanut: odotan niiden ensi-iltoja kuin kuuta nousevaa, hihkun teatterissa innoissani, mutta kahta viimeistä en edes ole katsonut koskaan uudelleen, enkä varmaan tule katsomaankaan. Vanhojen merkkien pitäessä kutinsa myös Age of Extinction saa minut vedettyä ensi-iltapäivänään lippuluukulle. Katsokaa nyt miten onnelliselta Bay näyttää! Eihän tuollaisesta menosta voi seurata huonoa elokuvaa.

GUARDIANS OF THE GALAXY (1.8.)
MCU:n toisen vaiheen villein kortti on epäilyksettä Guardians, josta vielä tässä vaiheessa on tippunut aika niukasti informaatiota. Thor: TDW:n lopussa saimme pienen vilauksen, mutta paljon on vielä pidetty salassa. Silti hihkun jo valmiiksi, koska kaikenlainen scifi-seikkailu minuun aina vetoaa, eikä Lee Pacen osallisuus elokuvassa ainakaan himmennä minun hypetystäni.

The Expendables 3 (15.8.)
Kaiken rehellisyyden nimissä unohdan koko Expendables kolmosen olemassaolon mikäli se ei säännöllisin väliajoin pidä melua itsestään, mutta en myöskään näe tilannetta, jossa voisin jättää tämän elokuvan katsomatta. Bruce Williskin sai kenkää ja Harrison Fordin tilalleen, mistä olen vain tyytyväinen, koska A Good Day tuhosi minun ja Willisin vuosikymmeniä kestäneen suhteen. Sietäisi edes hävetä, ahne paskiainen.

SIN CITY: A DAME TO KILL FOR (22.8.)
Sin City 2 tähditti toki jo vuoden 2013 odotuslistaa yhtenä sen kirkkaimmista tähdistä, mutta liki vuosi tuli vielä odotukselle jatkoa jotta tuotanto sai vähän lisäaikaa. Joko nyt olisi tosi kyseessä? Pieneltä ihmiseltä alkaa usko loppua.

Interstellar (7.11.)
Uudesta Nolanista en tiedä juuri muuta kuin että se on uusi Nolan, ja mikäli voin asiaan vaikuttaa, en halua elokuvaa nähdessäkään juuri muuta tietää.

THE HOBBIT: THERE AND BACK AGAIN (17.12.)
Nenäliinat esiin. Taas se loppuu.

The World's End

This is why we can't have nice things. Ensimmäisenä viikonloppunaan The World's End "komeasti" sijoittui Suomen katsojatilastoissa sijalle 10. vajaalla 2500 katsojalla (innokkaimmat ja kykenevät olivat tosin jo katsoneet koko trilogian Night Visionsissa), ja elokuva luonnollisesti tipahtaa täällä meilläpäin sitä ainoana esittäneen Kino 123:n kankailta ensimmäisen viikon jälkeen, kerättyään vain säälittävän kourallisen katsojia. Okei, elokuvan ensi-ilta on aivan luvattoman myöhään, ottaen huomioon että se on tällä viikolla saanut kotiteatterijulkaisunsa ainakin Briteissä, mikä tarkoittaa että sen on halutessaan ihan vaikka laillisesti ja täyslaatuisena pystynyt oman kodin lämmössä katsomaan, että mitä sitä nyt turhia vaivautuu leffateatteriin lähtemään, niinhän? VÄÄRIN. En ala taas kerran julistamaan kuolematonta rakkauttani elokuvateattereille koska se alkaa jo ehkä käydä vähän kuluneeksi - ja koska kukaan ei tätä blogia koskaan kuitenkaan lue, joten miksi toistan itseäni - mutta tämä on nyt sellainen elokuva, jonka kanssa on edes himppasen mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaista tavaraa sitä Suomenkin valkokankaille oikein viitsitään tuoda - puhumattakaan siitä, millaisen riskin tällaiset suht pienet teatterit uskaltavat tarjonnassaan ottaa. Tyhjille saleille ei voi elokuvia pyörittää, ei vaikka se kuinka olisi kulttuuriteko, kun tilalla voisi esittää jotain oikeasti myyvääkin, oli se sitten kuinka shaibaa tahansa. Säännöllisin väliajoin valitetaan tavan vuoksi siitä miten iso paha Finnkino köyhdyttää Suomen leffatarjontaa, ja itketään leffoja jotka ovat jääneet vaille levitystä tai ne tuodaan Suomen markkinoille kuukausia muuta maailmaa jälkijunassa, mutta kun meillä olisi mahdollisuus vaikuttaa, teemmekö asialle mitään? Emme.

Tai siis minä ainakin tein sen minkä velvollisuudekseni koin ja kävin leffan katsomassa toisen kerran, kun viimeinen tilaisuus oli, vaikka Blu-Raykin on jo tilattuna ja minun limited edition steelbookkini pitäisi kolahtaa postilaatikkoon parin viikon sisällä (joka sekin on Suomen myynneistä pois, hyi hyi minua, practice what you preach ja silleen). Eihän se yksi katsoja sinne tai tänne vaikuta mihinkään, mutta ei tässä sentään pelkän aktivismin nimissä oltu liikenteessä. Elokuva on loistava, ja tempaistuani tässä ensimmäisen katselun jälkeen Wright/Pegg/Frost-sarjan Spaced aivan liian lyhyet kaksi tuotantokautta Netflixistä, oli jo niin kovat vieroitusoireet päällä että kolmikon yhteistyöstä että The World's Endin uusintakierrosta ei enää ollut mahdollista jättää väliin. Pitäisi tottakai nyt myös tsekata pitkästä aikaa Shaun ja Hot Fuzz ja saada jonkinlainen yleispätevä kokonaiskuva koko trilogiasta hallintaan.

Tästä oikeasti piti tulla joku hahmoja ja tapahtumia syväluotaava, pelkkää korkean tason pohdintaa ja yhtä suurta spoileria oleva elämää suurempi teksti, mutta olen nyt niin täysin lumoutunut Box Office Mojon Suomen tilastoista että kaikki ajatukseni katkesivat täysin enkä ole vielä sanonut itse elokuvasta oikeastaan mitään.. Joten olkoon. Saahan sen kohta jo katsoa taas.

The World's End

Niin loistelias kuin Gravity olikin, se oli vain lämmittelyä illan varsinaiselle päänumerolle. Se ei syyttä ollut yksi odotuslistani kohokohdista tälle vuodelle - Cornetto-trilogian kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet aivan huikeita elokuvia, joten luonnollisesti odotukset olivat korkeat myös tälle Wright/Pegg/Frost-yhteistyölle.

Siitä syystä jouduinkin aivan silmittömän raivon valtaan, kun leffaa kansainvälisesti levittänyt Universal laskeskeli, että ei tätä kannata pieneen Suomeen tuoda lainkaan, ja perui (jo muutenkin järjettömän myöhään sijoitetun) ensi-illan. Siis mitä helvettiä!! Mutta LUOJAN KIITOS Episodi tarttui toimeen ja valjasti Cornetto-intoilijoiden joukkovoiman some-kampanjaksi, jolla saatiin levittäjä vakuutettua siitä, että faneja kyllä löytyy meiltäkin, koska tällaisen jo syntyessään kulttiklassikon jääminen vaille levitystä olisi pyhäinhäväistys. Toivottavasti päästäänkin näyttämään levittäjälle pitkää nenää myös katsojalukujen, eikä pelkkien klikkailujen valossa.. Itse en ainakaan tiedä mihin olisin väkivaltaiset taipumukseni suunnannut jos en olisi tätä elokuvaa päässyt elokuvateatterissa näkemään.

The World's End onkin elokuva, joka ehkä vaatii katsojaltaan hieman asiaan vihkiytymistä, jotta siitä täysin nauttii. Se on varmasti trilogian omituisin elokuva: liikaa sen juonenkäänteitä ei voi avata spoilaamatta (itsekään en ole edes trailereita katsonut, koska halusin nähdä sen tietäen vain ehdottoman minimin) mutta siinä missä Shaun ja Hot Fuzz ovat melko tyylipuhtaita omissa genreissään sillä rakastavan parodioinnin lisämausteella, The World's End ei sitoudu mihinkään sääntöihin tai kaavoihin tekemisissään, ja yllättää aivan viime metreille asti. Tätä hulluutta osaa joko arvostaa. Tai sitten ei, ja silloin elokuvaa voi varmasti pitää aivan järjettömänä. Minä luonnollisesti arvostin.

Hahmot ovat yllättävän mielenkiintoisia ja moniulotteisia, dialogi nopeaa ja nokkelaa. Gary King oli ehkä rakastettavin kusipää kaikista rakastettavista kusipäistä ikinä. Peggin ja Frostin yhteistyö totuttuun tyyliin pelasi kuin tanssi, mutta kaveriviisikon muut jäsenet tai muutkaan näyttelijät eivät jääneet pelkiksi statisteiksi. Musiikkivalinnoista saisi varmasti eniten irti se jonka ne biisit vievät nostalgiatripille omaan nuoruuteen, mutta toimivat kuitenkin ja myös score (jonka sattumoisin oli säveltänyt Steven Price, kuten Gravitynkin) eli mukavasti elokuvan muuttumisen tahdissa.

Eiköhän siinä nyt olennaisin ollut. Voisin mennä takaisin nukkumaan.

Semi-irrallisena jälkihuomiona pitää lisätä että tässä Wrightin ikuisuusprojekti Ant-Mania odotellessa vakuutuin myös elokuvan toiminnallisista aspekteista. Suhtaudun todella ristiriitaisesti Ant-Maniin, sillä tottakai MCU + Edgar Wright tuo yhteen asioita joita rakastan, mutta toisaalta.. Ant-Man? No, tämä menee kuitenkin jo kolmannen vaiheen puolelle, joten lopputulosta ei nähdä kuin vasta Age of Ultronin jälkeen..

Gravity 3D

Krista pääsee vouhkaamaan lempiaiheestaan: elokuvateatterielokuvista! Gravity on ehkä täydellinen esimerkki elokuvateatterielokuvasta. Ja se tarvitsee suuuuuuuren kankaan. Tätä tuskin tarvitsee omasta telkkariruudusta koskaan edes yrittää tihrustaa, haluan muistaa sen juuri näin.

Minun ei oikeastaan pitänyt mennä katsomaan Gravitya, en vain oikein tiennyt mitä sillä olisi kaunista traileriaan enempää minulle antaa. Viittä tähteä sille kuitenkin on nyt jaeltu huomattavan tiiviiseen tahtiin ja nimenomaan painotettu sitä miten tärkeää se on nähdä elokuvateatterissa, joten kun se sattui menemään juuri sopivasti The World's Endin edellä, tempaisin itseni leffaretkelle pari tuntia alkuperäistä suunnitelmaa aikaisemmin - vaikka päätöksenteko venyikin aivan viime minuuteille. Se oli selvää että jos tämän katsoo, se pitää nähdä Kinon ykkössalissa - joten parempi pelata varman päälle silläkin uhalla, että kahden leffan maraton ei sopinut ihan tämän päivän vireystilaan, koskaan kun ei voi tietää miten pitkään uutuusleffallekaan riittää siellä näkyvyyttä (= katsojia). Trailereita katsoessa jo meinasi keskittymiskyky olla koetuksella kun yritin tihrustaa mitä 47 Roninissa oikein tapahtuu oikeastaan minkään välittymättä aivoihini asti, ja mietinkin miten tässä oikein käy..

Gravity kuitenkin tempaisi mukaansa kättelyssä eikä antanut keskittymisen herpaantua hetkeksikään. En oikeastaan tiennyt elokuvasta ennalta traileria enempää - ja voiko siitä mitään enempää sanoakaan ilman että menee spoilaamisen puolelle. Killutaan avaruudessa ja kaikki menee hetki hetkeltä enemmän perseelleen. Tuntuu vähän uskomattomalta, miten suuri elokuva näin pienestä tarinasta on saatu. Avaruus antaa upeat puitteet pienen ihmisen epätoivoiselle selviytymistaistelulle. Sandra Bullock sekalaisella filmografiallaan ei ehkä tule ensimmäisenä mieleen kun lähtee listaamaan laatunäyttelijöitä, mutta hän vetää kyllä äärimmäisen vakuuttavan, tunteikkaan suorituksen joka ei jätä katsojaa kylmäksi.

Liki pelkkää tietokoneanimaatiota oleva elokuva on lumoavan kaunis niin visuaalisesti kuin äänimaailmaltaan. Steven Pricen säveltämä soundtrack on upea, joskin ehkä paikoin liiankin alleviivaavan painokas. Myös hiljaisuudella ja äänitehosteiden puutteilla luodaan voimakkaita tunnelmia aikaiseksi.

Ääääh voisin ehkä kirjoittaa jotain enemmän ja viisaampaakin mutta nyt se väsymys sai minut lopultakin kiinni ja koska on vielä The World's End prosessoimatta (mikä jää huomiselle), tämä saa nyt olla tässä tai nukahdan epämiellyttävästi läppärin päälle.

Thor: The Dark World 3D

Hello! Yes! It's me! I'm back! Ei sillä että olisin mihinkään mennyt, vaan lähinnä olen ollut menemättä - siis elokuviin. Hektisen heinä-elokuun leffaputken päätti täydellinen synttärilahjani Kick-Ass 2 ja sen jälkeen en ole ehtinyt/jaksanut/viitsinyt lähteä mitään katsomaan. Jos joskus harvoin olisi sattunut menovapaa viikonloppu, ei ole yksinkertaisesti ohjelmistossa ollut mitään mielenkiintoista. Olen huono lähtemään spontaanisti elokuviin, katsomaan sellaisia elokuvia, jotka ehkä vievät minut pois mukavuusalueeltani, mutta joista kuitenkin voisin pitää. Niinpä olen pysynyt visusti kotona ja odottanut syksyn muutamia valopilkkuja.

MCU on tietysti minun suurin mukavuusalueeni ja siksi Thor: TDW oli ehdottomasti syksyn, ellei koko vuoden odotetuimpia elokuvia. Vaikka elämässä kaikki menisi päin persettä (ja nyt meneekin), MCU on jotain varmaa ja pysyvää. Elämä on jotain mikä tapahtuu MCU-ensi-iltojen välissä. Jos minulla ei olisi MCU:a, minulla ei olisi mitään. MCU antaa minulla syyn elää vuoteen 2020 ja sen yli. Oliko tämä jo riittävän surullista vai jatkanko?

Jännittävintä asiassa on ehkä se, että MCU käsitteenä, kokonaisuutena on minulle tärkeämpi kuin itse elokuvat. Odotan kaikkia Phase 2:n elokuvia suurella innolla, mutta toisaalta en aseta niille elokuvina suuria odotuksia (poikkeuksena Iron Man 3) - lopulta kaikki Avengersien välillä ovat vain palapelin palasia. Haluan nähdä ne. Haluan sitten odottaa seuraavaa. Toisaalta MCU kehittyy koko ajan enemmän siihen suuntaan, että minua himottaa tarttua myös sarjakuviin, mutta se nyt olisi aivan loputon urakka..

Siitä että olen onnistunut kirjoittamaan jo kolme kappaletta ymmärrettävää, jäsenneltyä ja suomeksi tunnistettavaa tekstiä, voi päätellä että Thor: TDW ei ollut elämää suurempi elokuva, jonka jäljiltä olisin tärissyt koko kotimatkan ja pääni olisi edelleen aivan pyörällä. Ei, reaktio oli enemmän se "this movie, I like it, another!". Oli ja meni ja uutta kehiin - ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin eihän ensimmäinenkään Thor monella saralla sen kummempi lopulta ollut, mitä nyt ohjaaja oli selvästi pätevämpi, ja piti elokuvansa ja näyttelijänsä paremmin kasassa. TDW oli jotain-kaikille kivaa, (epä)tasapainottelua näyttävän scifi-toiminnan, paikoin synkkienkin draamanpoikasten ja kevyen huumorin välillä. Ei siinä ensituumaukselta mitään mainittavaa vikaa ollut, mutta tarkempaa analysointia se ei kuitenkaan kestä. Tiedepuoli oli niin hömppää että sitä ei edes vaivaututtu avaamaan sen enempää, ja tarkemman syynin alla koko juonikin on ehkä tekemällä tehdyn tuntuinen, ja pohjustuksensa perusteella jo merkittävältä tarinanosalta tuntunut Thor-Jane-Sif-kolmiodraama jätettiin käyttämättä (mistä itse henk.koht. olin erittäin tyytyväinen, koska mikään ei ole niin ärsyttävää kuin väkinäinen kolmiodraama). Yksityiskohtiin en kuitenkaan jaksa takertua, koska elokuva rullasi mukavasti eteenpäin ja itse pidin sen kaikista ulottuvuuksista, vaikka ne eivät aina ihan tasapainossa olleetkaan. No, en pitänyt siitä ulottuvuudesta johon nuoruudenihastukseni Tadanobu Asano kylmästi hyljättiin ennen kuin elokuva ehti alkaakaan, mutta kaikkea ei voi saada. Toisaalta monille mukana olleille hahmoillekaan (harmittavimpana Jane...) ei löydetty käytännössä mitään pätevää tekemistä, joten ehkä parempi niin.. Jos suurin yksittäinen vika elokuvasta pitää löytää, se on jotain mikä tuntuu jo olevan MCU:n sisällä enemmän sääntö kuin poikkeus: uhka, vihollinen, ei taaskaan tuntunut miltään. Kun vaakalaudalla oli vaatimattomasti sellainen pikkujuttu kuin kaikkien maailmojen samanaikainen tuho, olisin kaivannut hieman enemmän epätoivon tuntua loppukliimaksiin. Nyt kuitenkin luettelen niitä vikoja, kun minun ei pitänyt niitä luetella. Positiivisiakin asioita olisi paljon, mutta tällainen minä olen. Tälle elokuvalle voisi vain pienen omatunnon piston sydämessään tuntien antaa neljä tähteä jos pelkkää jotain-kaikille kivaa lähti hakemaan, tai jos kovasti tahtoo Marvelia mielistellä - toisaalta en voi olla mistään eri mieltä Peltosen kriittisen kahden tähden arvion kanssa, ja yhtä tähteäkin ovat kuvia kumartamattomat jakaneet, varmasti täysin perustellusti. En sano että The Avengerskaan olisi ollut täydellinen elokuva, mutta siinä missä The Avengers puutteistaan huolimatta yksinkertaisesti lumosi minut ja sai ummistamaan silmät kaikelle pahuudelle, sitä vaikutusta ei TDW:lla ollut.

Yhden katselun perusteella minun on vähän vaikea päättää mitään lopullista siitä, mitä mieltä olen Lokista. Ensimmäisestä Thorista lähtien Lokin hahmokehitys on ollut minulle sydämenasia MCU:ssa. Olen kuitenkin aina pitänyt enemmän siitä, mikä Loki olisi voinut olla, kuin miten hänet elokuvissa on lopulta esitetty. Edelleen minua The Avengersissa kaivelee hyödyntämättä jätetty, ontto ja merkityksetön Loki. Oliko kaikki vain Thanoksen hallintaa ja Loki pelkkä marionetti? Mitä Lokille tapahtui Thorin ja The Avengersin välillä? Näitä ja monia muita kysymyksiä roikkuu edelleen ilmassa, vastauksia emme taida saada. Tällä kertaa Loki ei ollut vitsi, vaan sarkastinen vitsien laukoja, mutta siihen se sitten jäi. Hiddleston sai taas muutaman tilaisuuden revitellä kunnolla, mutta toivomisen varaa jäi silti paljon. Kun tiedossa oli että Lokin roolia oli viime tingassa uusintakuvauksilla kasvatettu, olin jo antanut itseni odottaa enemmän. Loki ja Hiddles olisivat olleet tälle elokuvalle suuria valttikortteja, joita myös markkinoinnissa mitään säästelemättä on käytetty, tiedostaen hyvin miten suuri fanikanta olemassa on - nyt Loki-fani tuntee itsensä hieman höynäytetyksi, jos tämä oli hahmon viimeinen esiintyminen. Tämänhetkisen tiedon valossa Lokia ei tulla ainakaan nyt suunnitteilla olevissa Marvel-leffoissa enää näkemään, mutta käsittääkseni joitakin optioita sisältävä sopimus Hiddlestonilla edelleen on. We'll see. Minulle MCU on kuitenkin jatkossa yhtä suurta mielenkiinnon kohdetta köyhempi, mutta onhan aina tuleva Lee Pace Guardiansin pääpahiksena, vaikka Star-Lordin rooli menikin viime tingassa sivu suun.

Side by side to end this war

EEPPISTÄ

TIEDÄN ETTÄ MUN PITÄIS OLLA IHAN HYPENÄ KOSKA THOR MUTTA DOFP!!!

Onnea Kino 123!

"Saan katsoa Isot tehosteleffat Isolta valkokankaalta aivan pakasta vedetyllä huipputason äänentoistolla ja tekniikalla, ja nauttia pienemmistä elokuvista tutussa turvallisessa Studiossani. Mitä muuta ihminen voi toivoa?"

Kyllä. Minun rakas pikku Kinoni täyttää jo kokonaisen vuoden! Vastahan se aukesi. Vuodatin hyvän elokuvateatterin merkityksestä jo ensivisiitin jälkeen Veturin käytävillä innosta täristen, kun olin avajaistarjousleffana pyörineen The Avengersin käynyt katsomassa kaikkiaan neljännen kerran. Olen vuodattanut hyvän elokuvateatterin merkityksestä sen jälkeenkin, ja se on asia johon suhtaudun peittelemättömän intohimoisesti. Elokuva kuuluu elokuvateatteriin, ja minä katsojana kuulun parhaan mahdollisen kuvan- ja äänenlaadun hellittäväksi, nauttimaan elokuvista ja elämää suuremmista elämyksistä. Vain elokuvateatterissa voit eläytyä ja uppoutua täysillä, elää toisessa maailmassa.

Tilastotietoja. Pikaisella blogivilkaisulla olen käynyt Kinossa katsomassa kaikkiaan 18 elokuvaa tämän vuoden aikana. No, riippuu tietysti miten asian laskee - tähän lukeutuu kaksi kertaa Skyfallia ja kolme Hobittia, joten elokuvia todellisuudessa on ollut vain 15, mutta 18 kertaa olen kuitenkin Kinon saleissa istunut. Valtaosa elokuvista on nautittu ykkössalissa, sillä kolmossalissa olen käynyt vain kolmesti (Only God Forgives, Looper ja Silver Linings Playbook) - hämmentävintä on muuten, että kakkosessa en ole käynyt kertaakaan! Pitää sekin varmaan joskus korkata, jos on jotain sopviaa ohjelmistossa. Kinossa olen saanut liikutuksen kyyneleet silmissäni palata kotiini Keski-Maahan (1, 2, 3 kertaa), nostalgiatripata lapsuuteni Jurassic Parkiin, pettyä pohjattomasti uuteen Die Hardiin, lumoutua kaijujen ja jaegereiden uljaasta taistosta, rakastua jälleen kerran Tarantinoon, hypettää iälleni täysin sopimattomaan tapaan niin Marvel Cinematic Universen kuin X-Menienkin tulevaisuutta. Muistoja, muistoja, muistoja.

Toki Kinon paras puoli on se valtava ykkössali, sitä ei käy kiistäminen. 4K, HFR-3D, 110 neliön valkokangas.. Ihmiselle, joka on lapsuutensa ja nuoruutensa elänyt Tennispalatsin ykkössalin reilun 180 neliön äärellä tottuen pitämään sitä lähes itsestäänselvänä standardina elokuvaelämykselle, ja joka myös rakastaa näyttäviä tehostespektaakkeleita, koko on tärkeää. Suuri on kaunista. Kino 1 on asia josta pelkkä ajatuskin tekee minut onnelliseksi. Kuten jo ensi silmäyksellä rakastuttuani julistin: Tämä on täällä. Täällä minä saan jatkossa katsoa elokuvani. Aina, jos haluan. Tämä ei ole vain nostalgiantäytteinen visiitti entiseen elämään. Tämä on nyt, tässä, minun. Ja niin se on ollut. Ihana Kino. Elämäni valo. Kun ajattelee kaikkia viimeiseen vuoteen mahtuneita Suuria Kauniita Elokuvia, ja muistaa vielä muutaman lähivuoden sisällä ilmestyvät sellaiset - ah! Miten ikinä selvisin ilman Kinoa? Vaikka Studio viekin ehkä edelleen tunnelmallaan tavallaan voiton kahden sisarusteatterin mittelössä, niin vertailu on jo itsessään epäreilu. Kinolla on omat erinomaiset puolensa, ja Studiolla omansa. Yhdessä ne takaavat ihmiselle monipuolisen, laadukkaan kattauksen elokuvaelämyksiä. Vielä kun niistä ehtisi joskus nauttia..

KICK-ASS 2

KICK-ASS WAS SO AWESOME I CAN ONLY TYPE IN CAPS!!
-Krista Facebookissa 24.4.2010 klo 22:47

Krista voi allekirjoittaa saman täpinätärinäfiiliksen nytkin, mutta lukijaystävällisistä syistä hillitsee itsensä ja yrittää ilmaista itseään sanallisesti edes hieman. Kyllä, rakastin ensimmäistä Kick-Assia. Se oli kaikkea. Pelkkä ääriväkivaltainen ja näyttävä toimintakin olisi pitänyt minut tyytyväisenä, mutta siinä oli myös tarinaa, se oli hauska, se oli niin sataprosenttista viihdettä että ei ehkä mikään ikinä.

Luonnollisesti odotukset olivat korkealla kakkosenkin kohdalla, mutta samalla tolkutin itselleni kyllästymiseen asti, että ei se voi olla niin hyvä. Ainakin siihen asti kun sen ensi-ilta siirtyi syntymäpäivälleni. Siitä lähtien olen lähinnä pitänyt itsestäänselvyytenä että elokuva tulisi olemaan loistava huipennus tälle päivälle. Konkreettisella tasolla en tainnut edes tietää, mitä odotin. Sitä väkivaltaa, lähinnä. Juonikäänteistä olen pitänyt itseni tarkoituksella niin erossa, että en ole edes traileria katsonut, enkä siltä puolelta oikeastaan mitään uskaltanut odottaakaan - ja yllättävän paljon sisältöä elokuvasta löytyikin.

Väkivalta kävi valitettavasti pykälää alemmalla teholla kuin edeltäjässä, ainakin ensivaikutelmalta. Oikeammin pitäisi ehkä ilmaista asia niin, että väkivaltaa riitti, mutta se ei ollut niin korostetun viihteellistä, menevällä soundtrackilla maustettua ultracoolia veren roisketta ja irtojäsenten lentelyä. Nyt elokuvan näkemisen jälkeen Jim Carreyn kovasti pauhaama pesäero elokuvan linjauksiin tuntuu entistäkin oudommalta. Kick-Ass 2:lle kohun tuoma valtaisa julkisuus oli todennäköisesti vain hyväksi (ainakin minä innostuin suuresti kun joku ilmoittaa elokuvan olevan "liian väkivaltainen"), mutta onkohan hän edes nähnyt ensimmäistä Kick-Assia sitoutuessaan projektiin? Kick-Ass oli iloista ja kaunista, "harmitonta" väkivaltaviihdettä, mutta Kick-Ass 2 tuntuu luissa ja ytimissä. Se on paitsi vähemmän verinen, myös vähemmän.. iloinen? Toki siinä on nättiä mätkimistä vain nätin mätkimisen vuoksi, mutta suuri osa väkivallanteoista tapahtuu ihmisille, joille niitä ei toivoisi (paikoin jopa uskoisi) tapahtuvan. Meille kerrotaan, mitä kostosta ja väkivallan kierteestä seuraa. Ehkä. En minä tiedä.

Pitäisi varmaan kertoa jotain muutakin asioista joita elokuvassa rakastin, mutta ei. Sanallinen ilmaisu saa nyt riittää. Kick-Ass 2 oli yksinkertaisesti ihan helvetin siisti ja hauska elokuva. En muista koska olisin viimeksi nauranut näin paljon elokuvateatterissa. Se oli paljon enemmän kuin osasin ikinä odottaa. It was AWESOME. Ei muulla ole väliä enkä minä jaksa muusta välittää. Ihan tämän elokuvan (ja Pariisin Kevään uuden sinkun) johdosta minulla oli elämäni paras syntymäpäivä. Kai se jo jotain kertoo.

Pacific Rim

Toteutin uhkaukseni ja olin viitseliäs, ja suuntasin tänään pitkästä aikaa Studiolle; Pacific Rim -reppana tosiaan niin huonosti veti yleisöä, että se Kinon saleista jo ensimmäisen viikon jälkeen raivattiin pois. Toki tämän olisi mieluusti katsastanut toisenkin kerran mahdollisimman isolta kankaalta, mutta Studion ykkössali sai nyt kelvata, kuin myös 2D-versio, koska se sattui tänään olemaan esitysvuorossa. Toisaalta sai hyvää kontrastia jättikankaalle ja kolmiulotteisuudelle - ns. heikomman tekniikan kanssa elokuva joutuu seisomaan rehellisesti omilla jaloillaan, kun silkka silmäkarkki ei ole paikkaamassa puutteita.

Ja voi että olen iloinen siitä että olin viitseliäs. Se ehdottomasti parani toisella katselulla. En sano että se ensimmäiselläkään kerralla oli huono, mutta pilasin sen analysoinnilla kun odotin jotain vieläkin enemmän, enkä antanut itseni täysin nauttia siitä mitä sain. Kun nyt tiesin ne puutteet, tiesin mitä edessä on enkä odottanut mahdottomia juonelta tai hahmoilta, sain vain nauttia siitä tolkuttoman kauniista rytinästä ja mäiskeestä vailla huolia. Muutamaa ihan totaalisen kamalaa onelineria lukuunottamatta pystyin katsomaan niitä ylikäytettyjä genrekliseitä hyväksyvällä lempeydellä, sillä millä yleensä kliseisiin suhtaudun. Näin sinut, tiedän että olet siinä. Mutta se on ihan okei. Jatka samaan malliin. Ja kun pystyin tällä kertaa suhtautumaan kliseisiin vieraantumatta elokuvasta, pystyin myös arvostamaan niitä monia tyypillistä kaavaa rikkovia kohtauksia ja pikkujuttuja. Tämä elokuva on myös kekseliäs. En takertunut pieniin epäloogisuuksiin tai yrittänyt jarruttaa matkaa. Uppouduin. Elin. Hengitin. Nautin. Ja tällä kertaa pystyin elämään rehellisesti itseni ja mielipiteeni kanssa myös elokuvateatterin ulkopuolella, kun en yrittänyt todistaa mitään. Annoin itseni rakastua.

Sillä Pacific Rim ON upea elokuva. Pacific Rim on elokuva joka ei ansaitse flopata. Se ei ehkä kestä sitä tarkempaa analysointia. Mutta se on ihan okei. Koska se saattaa olla se maailman täydellisin kesätoimintarymistely. Se on viihdyttävä, se on mukaansatempaava, se on harvinaiseen kaunis joka ikisessä kohtauksessa. Toimintakohtaukset ovat selkeitä ja näyttäviä, eivät mitään Michael Bayn "jotain tässä tapahtuu mutta kun vielä tietäisin, mitä" -CGI-huttua. 3D:n tai jättikankaan puute ei haitannut lainkaan, korkeintaan se tuntui intensiivisemmältä näissä olosuhteissa. Hahmoistakin pidin enemmän kuin ensiyrittämällä, kun pystyin suhtautumaan anteeksiantavaisesti heidän yksiulotteisiin kliseekomboihinsa.

Elysium

Olipa kerran vuosi 2009, kun ilmestyi District 9, Neill Blomkampin esikoisohjaus, henkeäsalpaavan hieno elokuva, joka tuli täysin puun takaa ja iski lujaa, hurmaten itselleen jopa pienen nipun Oscar-ehdokkuuksia. Siitä asti olemme innolla odottaneet jatkoa lupaavasti alkaneelle uralle.

Olipa kerran tai siis tuleepa kerran oleva vuosi 2154, jolloin Neill Blomkampin mielestä ihmiskunta on ajautunut tilanteeseen, jossa kansan rivien kahtiajako on kärjistynyt siihen, että raharikkaat, sanokaamme nyt "1 %" (koska tätähän meidän piti ajatella) asustavat omassa utopiassaan, avaruusasema Elysiumilla jossa ei tunneta kuolemaa tai sairauksia. Palvelijarobotit tarjoilevat skumppaa ja aina paistaa aurinko. Valtaosa populaa taas asuttaa ylikansoitettua, saastunutta, slummiutunutta, tyhjiin puristettua maapalloa kuin postapokalyptista dystopiaa, droidien hallinnoimaa poliisivaltiota jossa tottelet tai itket ja tottelet. Köyhälistö unelmoi paremmasta elämästä, joka kirjaimellisesti loistaa taivaanrannassa, mutta sinne pääsy on vaarallista ja käytännössä mahdotonta.

Tässä maailmassa sankarimme on Matt Damonin esittämä Max, joka jo lapsesta asti on halunnut elää Elysiumissa. Tässä hän ei ole onnistunut, sen sijaan pitkän rikosrekisterin keräämisessä ja luontaisessa kyvyssään ajautua vaikeuksiin hän loistaa. Rötöstelyn hän kuitenkin on halunnut jättää taakseen, ja muutenkin yrittää elää niin kunnollisesti kuin suinkin voi, ja on aika vaisun oloinen tyyppi kaiken kaikkiaan. Sitten pieni työtapaturma muuttaa kaiken, ja alkaa kilpajuoksu elämästä ja kuolemasta. Pitää tehdä se kuuluisa "yksi viimeinen keikka", joka voi olla lippu vapauteen. Tästedes hän on motiiveiltaan enimmäkseen itsekeskeinen kusipää, joka ajattelee omaa napaansa. Suhtaudun ristiriitaisesti sankariin joka on itsekeskeinen kusipää. Toisaalta, se oli ehkä yksi niistä seikoista jotka tekivät District 9:sta niin omaperäisen - Wikus oli itsekeskeinen kusipää joka halusi vain pelastaa oman nahkansa, eikä edes juuri oppinut läksyään matkan varrella. Itsekeskeinen kusipää siis haluaa nytkin pohjimmiltaan vain pelastaa oman nahkansa, damn the consequence, ja luonteisella vaikeuksiinajautumisellaan tulee sotkeutuneeksi suuriin kuvioihin, jotka voivat muuttaa Aivan Kaiken pysyvästi.

Yksi iso ongelma: Max on hahmo jonka kohtalosta minun oli hyvin vaikea välittää. Hän ei ole edes rakastettava kusipää, vaan aika persoonaton, hajuton ja mauton tyyppi. Spoilaisin itse elokuvaa jos menisin tarkempiin yksityiskohtiin siitä mistä syystä minä erityisesti en pitänyt Maxista, joten mahdollisten lukijoiden varalta jätän sen väliin, itsehän joka tapauksessa tiedän mitä päässäni liikkuu. Maxin pisteitä ei myöskään nosta se että Matt Damon ei lukeudu suuriin suosikkeihini - ja olen lukenut väitteitä joiden mukaan hän oli tässä elokuvassa jopa parhaimmillaan, joten ei, Matt Damon ei jatkossakaan lukeudu suuriin suosikkeihini. Mutta ihmisenä joka kuollakseen pelkää isoja uuneja (ja niihin sisäänmenoa ja mahdollista jumiutumista - tämä ei ole edes kovin irrationaalinen pelko kiitos ammatinvalintani, joka onneksi ei kuitenkaan liity radioaktiiviseen säteilyyn), täytyy tunnustaa että hänen suorituksensa sai minut myötäelämään lievää pakokauhua ainakin pienen hetken.

Okei, takaisin Elysiumin maailmankuvaan. Elokuvan taustalla on vahvasti poliittista sanomaa, minkä vihamielinen ylianalysoiminen sai minut juoksemaan kauas IMDb:n keskustelupalstalta. Isoja teemoja kun ovat niin jyrkät luokkaerot, laittomat siirtolaiset (ja heidän kohtelunsa), terveydenhoito.. Asioita jotka herättävät ainakin Jenkkilässä vahvaa juupas-eipäs-kinastelua liberaalien ja konservatiivien välille.  Teemat ovat mukana, omalla painollaan - niiden kanssa ei tehdä mitään mullistavaa, mutta niitä käsitellään suuremmin alleviivaamatta tai saarnaamatta. No, konservatiivin näkökulmasta ehkä saarnaten. Elysium olisi voinut olla sormella näitä vertaiskuviaan innokkaasti osoitteleva ja niistä suurta melua pitävä elokuva - olen iloinen että se ei ollut. Toisaalta olisin ehkä kaivannut maailman laajempaa avaamista näiden muutaman Ison Teeman ulkopuolelta. Miten systeemi on rakentunut ja miten se pysyy kasassa? Tarkempaa penkomista elokuvan maalaama, kiehtova tulevaisuudenkuva ei ehkä kestäkään.

Näyttävää scifi-toimintaa olin kuitenkin pääruokalajina tilannut, ja etenkin näin 4K-tarkkuudella (thanks Kino 123) elokuva oli huikea visuaalinen elämys. Erittäin suuri plussa siitä että sitä ei ole runnottu 3D:ksi. Kun olen juuri katsonut kaksi sinänsä ihan komeaa, suuren budjetin 3D-toimintaleffaa joille postkonversio-kolmiulotteisuus ei kuitenkaan tuonut mainittavaa lisäarvoa (jos olen maanantaina viitseliäs, saatan käydä katsomassa Pacific Rimin 2D:nä ihan silkasta myötätunnosta ilmeisen huonosti myyvää elokuvaa kohtaan - sittenpähän tiedän), oli äärimmäisen virkistävää vaikka aluksi jopa outoa katsoa Isoa ja Komeaa 2D-elokuvaa. Niin Elysiumin hohtava ökykartanoiden Hollywood Hills tai sen futuristinen komentokeskus kuin rappeutunut vanha kunnon maapallo olivat upeasti suunnitellut, ja kaiken maailman aseet, avaruusalukset, exoskeletonit ja pelit ja vehkeet olivat kiehtovia. Mielikuvitusta on kyllä käytetty kaiken tämän toteutuksessa. Itse toimintapuoli oli harmittavan vähäistä, ja paikoin shakycamin tärvelemää, mutta saatiin myös tyylikästä ammuskelukohtausta, tuntuvaa uhkaa ja mahanpohjasta kouraisevia gorenäkymiä.

Elysiumin ja D9:n vertailu on tavallaan epäreilua, koska niin hyvä elokuva kuin D9 on monelle ohjaajalle once-in-a-lifetime - jos sitäkään, eivät suinkaan kaikki saavuta sellaista edes kerran. Elysium ei ole järjettömän hyvä elokuva. Mutta ei se nyt huonokaan ole. Sen maailma ja alkuasetelma ovat lupaavia. Mutta. Sen tarina ei ole erityisen vahva, siinä on (liikaa) kliseitä, siinä on aukkoja. Hahmot ovat epätasaisia ja yksiulotteisia juonenkuljetuksen välineitä, siitä yhdestä ainoasta josta todella pidin, hankkiudutaan aivan liian ennalta-arvattavalla tavalla eroon, vaikka rukoilin että tässä voisi kerrankin tehdä poikkeuksen. Juliona vakuuttaneen Diego Lunan lisäksi näyttelijöistä on mainittava tietenkin Sharlto Copley joka on villissä vedossa Krugerina, mutta loppujen lopuksi aika vähän tekemistä on annettu hänellekin. Siinä missä D9 oli jopa mullistava ja uraauurtava genressään, Elysium on se rasittava "ihan kiva". Viihdyttävä ja kaunis katsoa, mutta ei erityisen ajatuksiaherättävä tai mieleenpainuva. Se jättää kylmäksi. Alle kahden tunnin pituudellaan se on myös yllättävän lyhyt tällaiseksi elokuvaksi, ja vähän enemmän lihaa luiden ympärille näiden kaikkien rinnakkaisjuonien kanssa painiessa olisi voinut tehdä sille hyvää. Olenko pettynyt? Olin varautunut pettymään, joten en ehkä ole. Jos Elysiumin näkisi tietämättä District 9:n loisteliaisuutta, siihen voisi suhtautua suopeammin. Paineet itsensä ylittämiseen ovat varmasti olleet Blomkampilla valtavat, eikä sääliksi käy hänen asemaansa.

Pacific Rim 3D

Pacific Rim. Oi, Pacific Rim. En eilen katsomisen jälkeen oikein tiennyt mitä siitä sanoa enkä taida tietää vieläkään.

Fakta 1: Pacific Rim saattaa olla maailman täydellisin kesätoimintarymistely.
Fakta 2: Se ei ehkä kestä tarkempaa analysointia.

Pacific Rim oli elokuva, joka sai ainakin minut täysin mukaansa. Uppouduin siihen, elin ja hengitin joka hetkeä. Se oli huumaava. En halunnut lähteä siitä maailmasta.

Koska tässä maailmassa, elokuvateatterin ulkopuolella, 3D-lasit riisuttuani joudun ajattelemaan elokuvan puutteita. Oliko siinä puutteita? Kliseitä siinä ainakin oli. Olen toki yleisesti ottaen sillä kannalla, että kliseet eivät ole välttämättä huono asia, koska nostalgia, jne. Mutta kun kliseet tarkoittavat kokonaista arsenaalia karikatyyrimaisia pahvinohuita hahmoja vailla mainittavaa kehitystä, en minäkään voi täysin niitä allekirjoittaa. Toisaalta nielen sen että ne ovat osa perinteitä kunnioittavaa toimintarymistelyä, ja tiettyyn pisteeseen asti vielä niitä tällä hengellä katselinkin.. Mutta toisaalta halusin jossain syvällä sisimmässäni Pacific Rimin olevan vielä hieman älykkäämpi elokuva, ja jokaisen äärimmilleen venytetyn kliseen jälkeen tämä toivo hiipui hieman - niitä vain oli liikaa. Kyllä, kirjoitin juuri että halusin elokuvan, jossa jättiläishirviöitä vastaan taistellaan jättiläisroboteilla olevan älykkäämpi elokuva. Joko sitä, tai sitten reilusti kieli poskella tehty. Nyt se oli jotain siltä väliltä. En tiedä pidänkö siitä, että se on jotain siltä väliltä. Se oli paljon nytkin, mutta se olisi voinut olla jotain vieläkin enemmän.

Nämä ovat siis asioita joita en halua ajatella. Haluan pysyä siinä fiiliksessä. Haluan keskittyä faktaan numero yksi. Koska se oli aivan uskomaton. Niin monella tavalla uskomaton. Haluan jatko-osan. Haluan tätä lisää.

The Wolverine 3D

Kaikkihan on pohjimmiltaan Daniel Craigin vika.

Olipa kerran, vuosia sitten, utuisen kaukaiselta tuntuva todellisuus, jossa mestariohjaaja Darren Aronofsky järkytti elokuvamaailmaa seuraavalla uravalinnallaan ja vannoi ohjaavansa kaikkien aikojen parhaan sarjakuvafilmatisoinnin. Ei ehkä aivan noilla sanoilla, mutta ajatus oli tämä. Kaikki ensimmäisen Wolverine-leffan puutteet tiedostettiin, ja nyt haluttiin kertoa Oikea Tarina. Tästä tulisi Suuri ja Kaunis Elokuva, Ihan Oikea Elokuva eikä vain suurbudjetin kertakäyttökesäviihdettä. Sen piti haastaa Nolanin Batmanit. Sen piti olla täydellinen. Täydellinen... Tuottaa suurta tuskaa edes ajatella tuota aikaa. Koska se oli totta. Se oli niin lähellä. Sen piti tapahtua.

Se ei tapahtunut. Minä en tiedä oliko Aronofskyn ja Rachel Weiszin pitkä avioliitto onnellinen, se ei minulle kuulu eikä se minua varsinaisesti kiinnostakaan, mutta mikään ei ole ikuista, Weisz meni ja rakastui Daniel Craigiin heidän kuvatessaan elokuvaa yhdessä. Vilpittömästi onnea heille. Long story short, eron, huoltajuusselvittelyn ja muiden perhesyiden takia Aronofsky joutui juuri ennen kuvausten alkamista toteamaan, ettei siinä elämäntilanteessa pystyisi lähtemään vuodeksi Japaniin kuvaamaan The Wolverinea. Unelma maailman parhaasta elokuvasta haihtui savuna ilmaan yhden lehdistötiedotteen myötä. Yhtenä hetkenä se oli siinä, ja sitten.. puff. Sitä ei ollutkaan.

The Wolverine ei projektina kuollut vaan jäi kiertelemään käsistä toisiin, mutta sama elokuva se ei enää ollut. Emme tietenkään koskaan saa tietää, millainen elokuva Aronofskyn Wolverine olisi ollut. Ja se on tragedia. Toteutumaton potentiaali on aina tragedia. Tällaisia tragedioita on eri mittasuhteissa, mutta paremman esimerkin puutteessa (koska pykälää ylempänä olisi Heath ja paitsi että näiden asioiden vertaaminen olisi jokseenkin mautonta, en halua nyt itkeä, sillä katsoin vastikään The Dark Knightin ja tunteet ovat pinnassa) lähinnä voisin ehkä rinnastaa tätä siihen, miten edelleen toisinaan suren sitä, että Robert Downey Jr. ei tehnytkään Cowboys & Aliensia. Haluan uskoa, että RDJ:n eloisalla patenttikarismalla höystettynä se elokuva olisi ollut aivan eri maailmasta kuin se "ihan kiva" mutta mitäänsanomaton Cowboys & Aliens jonka saimme (ja jostain syystä palaamme taas Daniel Craigiin, joskaan en häntä siitä elokuvasta syytä - hän teki mitä häneltä saattoi odottaa, ja teki sen hyvin). Aronofskyn Wolverine olisi joka tapauksessa ollut elokuva joka olisi merkinnyt minulle paljon enemmän kuin Cowboys & Aliens koskaan tässä tai edes vaihtoehtoisessa RDJ-ulottuvuudessa, joten vertailukohde ei ole aivan paras mahdollinen. Se olisi voinut merkitä kaikkea. Elimme vielä aikaa ennen kuin X-Men: First Class palautti uskon mutanttisaagan uljaaseen nousuun. Elimme pimeydessä. Meille luvattiin niin paljon. Emme saaneet mitään. (No, muutamaa kuukautta myöhemmin saimme upean First Classin, but that's not the point.)

Ristiriitaista suhtautumistani tähän todelliseen The Wolverineen kuvastaa se, että olen kirjoittanut pitkän pätkän tätä pohjustusta jo ennen elokuvan näkemistä. Halusin valmistaa itseni pettymykseen. Koska minua pelotti. Olen odottanut tätä elokuvaa niin paljon, niin pitkään, mutta se ei kuitenkaan ole se elokuva jota eniten odotin. Se ei olisi voinutkaan olla, koska mielessäni olen paisutellut Aronofskyn Wolverinen jonnekin tavoittamattomiin sfääreihin, koska tavoittamaton se on. Loppujen lopuksi en ehkä edes tiedä, mitä konkreettisesti halusin sen Aronofskyn elokuvan olevan, ja miten tämä elokuva eroaa siitä jota emme koskaan saaneet. Sen tiedän, että matkalla tippuivat niin korkeamman ikärajan tavoittelu kuin pyrkimys tehdä elokuva, joka olisi melko irrallaan muista X-Meneistä..

Ennen kuin tuomitsen uuden Wolverinen näkemättä, on syytä muistaa, että siinä missä X-Men Origins: Wolverine oli yleisesti parjattu niin X-Men-fanien kuin kriitikoidenkin keskuudessa, minä näen kyllä sen viat, tiedän että se oli juuri sitä kertakäyttökesäviihdettä, mutta minä pidin siitä. Olenkin itse asiassa nähnyt sen vain kerran, enkä ehkä haluakaan nähdä sitä uudelleen. Koska haluan pitää kiinni siitä tunteesta, siitä mielikuvasta että tulin ulos elokuvateatterista tyytyväisenä. Ehkä kyseessä oli taas vain se, että minä niin kovasti halusin pitää siitä. Ehkä minun oli helpompi pitää siitä kuin oikean sarjakuvafanin, koska lukemattomille sivuhahmoilleen elokuva oli ilmeisen epäreilu. Oli miten oli, en halua tuota mahdollista illuusiota särkeä. Pidin siitä silloin, se riittää minulle. Mutta, jos kerran syystä tai toisesta olin tyytyväinen siihenkin elokuvaan, miksi annoin huonojen arvostelujen pelottaa itseäni nyt? Koska tämän piti olla jotain elämää suurempaa.

The Wolverine ei ollut mitään elämää suurempaa. Viihdyin kyllä sen parissa. Toiminta kärsii liian alhaisesta ikärajasta, mutta oli se ihan kivaa ja näyttävää, mitä nyt shakycam joskus vähän haittasi. Draaman juuret ja Loganin pohjaton angsti on ankkuroitu vahvasti The Last Standiin, mikä ei ole kivaa, koska se ei ollut kovin hyvä elokuva. Luontevan X-Men-jatkumon tähden The Wolverinesta täytyi tietysti tehdä ajallisesti linkki The Last Standin ja ensi vuonna tulevan Days of Future Pastin välille, mutta on surullista, että sen vuoksi piti uhrata omilla jaloillaan seisova elokuva, joka olisi ollut uskollinen sarjakuvien (ilmeisen hyvälle) Japani-tarinankaarelle. Luonteva X-Men-jatkumo kun on itsessään jo melkoinen oksymoroni, kun niin X-Men 1-3, Origins: Wolverine kuin myös First Class ovat eläneet iloisesti hieman vaihtoehtoisissa todellisuuksissa toisiinsa nähden.

En oikein tiedä mitä minun nyt itse The Wolverinesta pitäisi oikein sanoa. Se ei suuremmin ärsyttänyt minua. Mutta ei se suuresti valloittanut minua puolelleenkaan. Oliko se kivaa, kitkatta eteenpäin rullaavaa kesäviihdettä? Oli. Mutta.. Nääh. Hahmot ja motiivit olivat vähän nääh, kaikki oli vähän tuskallisen ennalta-arvattavaa.. Jälkikäteen runnottu 3D oli.. Oliko sitä? En muista yhtään kohtausta jossa olisin kiinnittänyt huomiota efektiin hyvässä tai pahassa. Kauniilta elokuva näytti, mutta kolmiulotteisuus ei tuonut mitään lisäarvoa. Kaiken tämän olisi itse asiassa pitänyt ärsyttää minua, koska tämän alun alkujaan piti olla elämää suurempi elokuva. Minun pitäisi olla silminnähden pettynyt. Ei sanoa "nääh", ihan kiva. Mutta. Jotain tapahtui.

Lopputekstien jälkeinen (no, oikeastaan lopputekstien välinen) kohtaus jolla The Wolverine linkitettiin Days of Future Pastiin. JESUS FUCKING CHRIST. Tiesin kyllä mitä sieltä tulee, ja teki taas kerran mieli huutaa salista karkaaville ihmisille että mihin helvettiin te oikein luulette menevänne, mutta en ollut varautunut siihen miten vahvasti reagoin itse kohtaukseen. Hymy levisi korvasta korvaan, minä tärisin ja hihkuin. Kaikki mitä olin itse The Wolverinesta ajatellut suuntaan tai toiseen kaikkosi päästäni, kun vaivuin nirvanaan. Ilman tuota valmiiksi kirjoitettua pohjustusta tässä "arvostelussa" olisi maksimissaan kolme kappaletta tekstiä, josta karkeasti puolet puhuisin juurikin tästä pikku maistiaisesta. The Wolverine saattoi olla merkityksetön. Tämä kohtaus ei ollut. Odotan Days of Future Pastia ehkä enemmän kuin mitään MCU-elokuvaa. Se on paljon. Tuleeko Days of Future Past liian pian? Olisiko First Class ansainnut itselleen rehellisen jatko-osan ennen tällaista kaiken yhdistävää seikkailua? Pitäisikö Foxin rakentaa omaa universumiaan samalla hartaudella ja maltilla kuin Marvelin (ja ehkä ajatella jossain vaiheessa sitä, että kaiken ylipäänsä pitäisi tapahtua samassa universumissa)? Onko elokuvaan kiinnitetty ainakin parikymmentä hahmoa liikaa? Tuleeko kukaan saamaan ruutuaikaa enempää kuin viisi minuuttia? Onko tässä oikeasti kaikki ainekset katastrofiin? En välitä. Haluan sen. NYT.

Only God Forgives

Verrattain helposti ymmärrettävän ja yksioikoisen Driven jälkeen paljon odotuksia nostattanut Only God Forgives on jakanut katsojiensa mielipiteitä hyvin radikaalisti. Itsellänikin on vielä monta vanhempaa Refniä näkemättä, mutta sen verran tiesin, että Only God Forgives ei yllättänyt minua. Samalla, Driveen pohjattomasti rakastuneena (ja toisenkin kerran teatterissa katsoneena) ymmärrän kyllä, että henkilö joka odotti OGF:lta kaikkea ihanaa ja kaunista Driven tyyliin, varmasti pettyi rankasti. Ei tätä elokuvaa pitäisi verrata Driveen, mutta väistämättä niin tekee. Drive oli - hieman kärjistäen ja väkivaltaisuudestaan huolimatta - helppoa katsottavaa, kevyttä seesteistä fiilistelyä, coolia pintakiiltoa, "taide-elokuva" joka käy suurellekin yleisölle. Feelgood-leffa. OGF.. ei ole.

OGF ei todellakaan ole helppo elokuva, eikä se yritä olla. Se on ahdistava, painostava, ikävällä tavalla väkivaltainen (ja tuossa on sanayhdistelmä jota ei minulta usein kuule), paikoin jopa vastenmielinen, pelottava elokuva. Refn on tehnyt vahvasti sitä mitä itse haluaa, sen sijaan että olisi tarttunut Driven jälkeiseen nosteeseen ja suunnannut seuraavan elokuvansa valtavirralle, vakiinnuttaen nimensä isommissa ympyröissä. Syytetty on jopa itsetarkoituksellisesta provosoimisesta, sadistisilla teemoilla mässäilystä vailla sanomaa ja ah, tottakai, tekotaiteellisuudesta. Saanko nyt kysyä: mitä se kuuluisa tekotaiteellisuus muuten on? Kenellä on valta päättää mikä on "oikeaa", ja mikä tekotaidetta?  Tätä usein mietin tällaisten elokuvien kohdalla, kun tekotaiteellisuutta tuntuu julistavan vähintään joka toinen kriitikkokin. Toisille tekotaidetta tuntuu olevan kaikki se, mitä itse ei ymmärrä, tai mistä itse ei pidä..

Taideteos Only God Forgives kyllä on. Oli sen sisällöstä tai sisällöttömyydestä mitä mieltä tahansa, jo elokuvan kuva- ja värimaailma on hypnoottisen upea, Cliff Martinezin lumoavasti sykkivän soundtrackin säestämänä. Tämä on elokuvateatterielokuva, ehdottomasti.

Mutta mitä mieltä minä sen sisällöstä olin? Ymmärsinkö minä sitä? Kaksi päivää elokuvan katsomisen jälkeen ja pienen auringonpistoksen kourissa minun on huono antaa tuohon tyhjentävää vastausta. Pidin elokuvasta sen tyylin, sen kokonaisvaltaisen loistavuuden takia, sen takia että se onnistui herättämään minussa tunteita - elokuvan teemoista ja tapahtumista tuskin voikaan pitää. Tämä ei ollut sitä "jee, väkivaltaviihdettä" edes minulle, tämä oli häiriintynyt koston, väkivallan ja alistuksen kierre. Dialogi on vähäistä mutta sitäkin painokkaampaa, ja jännitteet hahmojen välillä ovat käsin kosketeltavissa. Näyttelijät ovat erinomaisia - luonnollisesti odotin paljon Goslingilta, mutta loppupeleissä show'ta vei ihan kuus-nolla hyytävän upea Kristin Scott Thomas.

Kasa hajanaisia ajatuksia ja sen enempään en varmaan yhden katselun perusteella pysty. Ei, en rakastunut tähän elokuvaan varauksetta kuten Driveen. Elämääni mahtuu maksimissaan ehkä viisi elokuvaa joihin olen rakastunut yhtä nopeasti ja varauksetta kuin Driveen, joten siihen vertaaminen on jo lähtökohtaisesti epäreilua. Only God Forgivesissa oli minullle vähän henkilökohtaista tarttumapintaa. Voin täysin liioittelematta suitsuttaa sitä teknisesti hallittuna ja upeana, mutta myös voimakkaiden tunteiden elokuvana, vaan silti, silti se jollain tasolla jätti minut kylmäksi. Odotinko siltä liikaa? En tiedä. Ainakin odotin paljon. Toinen katselu ennakko-odotuksista vapautuneena voisi tehdä terää ja katsotaas, jos sellaiseen vielä teatterioloissa irtautuisi - tätä viikkoa pidempään elokuva tuskin meillä pyörii..

Star Trek Into Darkness

Kun vielä puoli vuotta sitten käytännössä ainoa intressi STID:n näkemiseen oli Benedict Cumberbatch, on tässä välissä syntynyt edistystä. Kun Abrams lopulta suostui Star Warsin luotsiksi, oli minunkin jo pakko ostaa edellinen Star Trek ja katsastaa se, ja olihan se ihan nätti ja kiva elokuva - vähän hätäinen, mutta ihan kiva. Star Trekit ovat minulle ennestään käytännössä tuntemattomia muutamia popkulttuurin yleissivistykseen kuuluvia juttuja lukuunottamatta, joten minulla ei ollut mitään syytä närkästyä siitä miten pahasti Abrams mahdollisesti kohteli alkuperäismateriaalia.

Tämä seikka lienee entistäkin olennaisempi Into Darknessin kohdalla, sillä se tuntuu saaneen kaikki vähänkin vannoutuneemmat trekkerit raivon valtaan. Onko luovuuden ja omaperäisyyden puutetta lainata alkuperäisistä Star Trekeistä niitä tunnetuimpia elementtejä ja käyttää niitä "väärin"? Luultavasti on, mutta henkilökohtaisesti tällä ei minulle ole merkitystä. (Koko Khan-selkkauskin on alusta asti ollut naurettava ja kenen tahansa päättelykykyä loukkaava. Abrams on toki erityisen tunnettu siitä seikasta että hän haluaa pitää kaikki juonikäänteet visusti piilossa viimeiseen asti, mutta kun kaikki ovat koko ajan tienneet että hänen pääpahiksensa, "geenimuunneltu supersotilas joka ei muuten ole Khan" kyllä on Khan, aika ja energia jota tämän kiistämiseen on käytetty tuntuu hieman turhalta.)

Minusta Star Trek Into Darkness oli hauska, mukaansatempaava elokuva. Kun katsoin sitä, en analysoinut sitä, minä katsoin sitä. Pidin siitä enemmän kuin ensimmäisestä Star Trekistä. Elokuva voitti alkuperäiset ennakko-odotukseni jo siinä, että en vain odotellut seuraavaa kohtausta jossa saadaan Cumberbatch valkokankaalle, joten lopulta oli yllätys, miten paljon siitä itse asiassa pidin. Elokuva saattoi olla täynnä epäloogisuuksia ja hataria juonikäänteitä, mutta sen tiesin jo ennalta (saihan se ensi-iltansa Jenkeissä jo viikkoja sitten ja vaikka varsinaisia spoilereita olen pyrkinyt välttämään, kyllä tietyt asiat välittyvät läpi), eivätkä ne elokuvan aikana minua haitanneet, eikä minulla ole niin voimakkaita tunteita elokuvaa kohtaan, että antaisin niiden haitata nyt jälkikäteenkään. Star Trek Into Darknessista tuskin tulee genrensä klassikkoa (jos tätä nyt scifiksi saa edes kutsua - monen mielestä ei), mutta harmiton ja kaunis kesätoimintapläjäys se oli. Minullakaan ei siitä sen suurempaa sanottavaa ole, kun koko tämän väkinäisen raapustamisen ajan olen miettinyt enemmän sitä, mitä minä eilisestä Only God Forgivesista kirjoitan.