The Revenant

Onko leffablogi lopultakin kuolemassa? Kun kirjoitusrästeiksi on heti alkuvuodesta kertynyt Sherlock sekä Tarantinoa, se tuntuu luonnolliselta johtopäätökseltä. Minä en haluaisi että leffablogi kuolee. Tykkään lukea sitä ja saada otetta ensireaktioista. Mutta en vain jaksa kirjoittaa.

Ajattelin että no, The Revenant varmasti innoittaa taas kirjoittelun pariin ja melkein jo opettelin pitkän litanian uusia ylistyssanoja, ihan vain siltä varalta että sanavarasto loppuu kesken. Minä vain olin niin jo asennoitunut siihen että tämä on Parasta Ikinä, kuten useimmat arvostelutkin hehkuttavat.

Viime päivinä sitten havahduin miettimään. mitä minä oikein odotan tältä elokuvalta? Miksi minä olen sitä menossa katsomaan? Jos tämän elokuvan olisi ohjannut kuka tahansa muu, olisinko siitä edes kiinnostunut?

En tiennyt, mitä odottaa, enkä tiedä, mitä sain. Kunnianhimoisen ja kauniin elokuvan, kyllä, mutta kuitenkin hämmentävän onton. Olisin arvostanut sitä enemmän suoraviivaisempana painoksena, pääpaino jo itsessään huimassa selviytymistarinassa, nyt kaikki artsy hengellinen haahuilu tuntui aivan turhalta paisuttelulta, kun todellinen tunne siitä puuttui (tai ei ainakaan välittynyt minulle asti).

Leffan aikana ajattelin paljon The Tree of Lifea, josta itsestään en enää oikein mitään muista, mutta muistan ikuisesti sen tunteen, sen kun katsot kaikkien orgastisesti ylistämää viiden tähden mestariteosta ja yrität ymmärtää, mikä sinulta nyt tässä menee ohi. Mutta sillä elokuvalla ei ollut minulle mitään henkilökohtaista merkitystä ennen eikä jälkeen katselun. Mutta Iñárritu. Alejandrooo. Minä luotin sinuun. Minä uskoin että Birdman oli räväkkä lähtölaukaus ihan uudelle vaihteelle urallasi. Minä tulin vähän surulliseksi.

Vuosikatsaus 2015

Tilastollisesti tämä oli ihan kamala vuosi. Säälittävä. Hirvittävä. Elokuvateatterikäyntejä on kertynyt 16, kyllä, vain kuusitoista. Elokuvia 10, plus teatteritallenne The Crucible, ja tottakai ne +4 Fury Roadia ensimmäisen katselun päälle, useamman kuin yhden katselukerran sai myös SW:TFA.

Tämä tarkoittaa että Odotuslistalta jäi näkemättä puolet, eli seitsemän elokuvaa (jos ei lasketa vuotta vaihtanutta The Hateful Eightiä), näistä yksi jopa erityishypetetty Chappie. Sen kohtalona oli saada huono vastaanotto kriitikoilta, ja joutua Luokkakokouksen kansansuosion tönimänä pikkusaleihin piiloon. Oletin että tilanne olisi ollut parempi edes Helsingissä, missä olin sen ensi-iltaviikonloppuna, vaan se taisi avata jossain Tennarin alakäytävällä - ja oliko se vielä sitten niin, ettei se täällä meilläpäin pyörinytkään viikkoa enempää. Joka tapauksessa, vaikka Odotuslistalla vannoin että luotto Blomkampiin on kova, ei usko lopulta riittänyt sen näkemiseen ja vielä jossain kökössä pikkusalissa. Muut odotuslistalaiset kohtasivat lähinnä ajan- tai rahankäytöllisiä ongelmia, tai Taken 3:n kohdalla ihan silkkaa itsesuojeluvaistoa. Mutta ei murehdita tekemisiä ja tekemättä jättämisiä.

Vuoden paras elokuva tuskin yllättää ketään, mutta aivan suvereenisti tämän tittelin pokkaa tietenkin MAD MAX: FURY ROAD. Tähänastisessa elämässäni neljä teatterikatseluakin on ollut harvinainen meriitti elokuvalle, mutta Fury Road sai viisi ja olisi ansainnut enemmänkin. Voisin katsoa sen joka päivä ja vain rakastaa sitä kerta kerralta enemmän. Ehkä se on täydellinen elokuva.

Vaikka nyt niin syvällä Star Wars -hypessä elänkin, nostan silti ensimmäiseksi kunniamaininnaksi Birdmanin.

Jaaaaa toiseksi kunniamaininnaksi The Force Awakensin. Se oli tietysti vuoden suurin odotus ja pelko, ja olisin ollut aivan musertunut, jos pelot olisivat osoittautuneet todeksi. Lopputulos oli kuitenkin parempi kuin osasin kuvitella, ja olen vapaa odottamaan suuria tuleviltakin Episodeilta ja oneshoteilta.

Vuoden pettymykset taas? Jätin oikeastaan ennaltaehkäisevästi näkemättä ne elokuvat joiden pelkäsin pettymyksiksi nousevan, kuten juuri Chappien ja myös kohtalaisen kovasti odottamani Tomorrowlandin, mutta tietysti Age of Ultron nostaa tässä kohtaa rumaa päätään. Katsoin se kuitenkin tässä joulunpyhinä uusiksi, valmiina raivostumaan sille ensistä enemmän - mutta minähän en itse asiassa ollut elokuvalle vihainen sen elokuvateatterissa nähtyäni. Pettynyt, välinpitämätön, mutta se viha kasvoi vasta myöhemmin.

Ja nyt saatan sanoa, että ei se nyt niin kamala ehkä ollut. Kun tiesin jo sen viat ja ne asiat joista siinä en pidä, oli mahdollista nauttia elokuvasta niiltä osin missä se toimii. Tämä tuntuu jo vähän rienaamiselta, mutta antaa mennä vaan: jos minulla ei olisi The Avengersiin niin vahvaa tunnesidettä, voisin sanoa että ei näistä kumpikaan elokuvana juuri toista kummoisempi ole. Ehkä minä todella katkon siteitäni Marvelin leffauniversumiin. (Tämän väitteen voimaa tosin heikentää se, että tuossa käteni ulottuvilla möllöttää toimituksineen ja tulleineen pitkälle kolmattasataa euroa maksanut mollukka halpaa muovia ja rihkamaa eli MCU: Phase 2 Collection, jonka ostin itselleni joululahjaksi.)

Star Wars: The Force Awakens 3D

Viikko sitten kävin siis katsomassa toisen kerran ja koko ajan kärvistelen, menisinkö vieläkin. Osaltaan siksi, että rakastan elokuvaa todella paljon, mutta osaltaan myös sen tähden, että minun pitää jatkuvasti vakuutella itselleni, että se elokuva varmasti oli niin hyvä kuin ajattelen sen olevan. Mitä jos tämä on vain harhaa. Mitä jos havahdun hereille ja huomaan että todellisuus onkin se painajainen jota olen pelännyt.

Mutta silti totuus on että minä aivan pohjattomasti rakastan rakastan rakastan The Force Awakensia.

007 Spectre 4K

Spectrestäkin on jo pari kuukautta aikaa, joten en enää viitsi kaivella kauhean teräviä havaintoja. Rahaa Spectren teossa ei ole säästelty ja se näkyy aivan huikeissa toimintakohtauksissa. Mitä taas tulee juoneen ja hahmoihin.. Spectrellä on sama ongelma mikä Skyfallistakin pomppaa esiin Silvan kohdalla: sen jälkeen kun Craigin aikakauden Bondit ensin halusivat olla korostetun ei-Bondeja, nyt palautellaan kurssia vanhojen elementtien pariin. Kuten olen monesti todennut, minä olen nähnyt vain Craigin Bondit ja olen kiinnostunut vain Craigin Bondeista, eikä tilanne tällä saralla ole muuttunut (arvioidaan tilanne uudelleen kun Craig menee vaihtoon). Näinpä nämä klassiset Bond-elementit ovat tuttuja vain muualta populaarikulttuurista: kliseinä, vitseinä, parodioina. Ja kun ne tuodaan takaisin Bondiin.. se tuntuu agenttiparodialta. Tämä synnyttää paljon tahatonta huumoria ja tekee elokuvasta kaksijakoisen katsella. Ei Spectre ole huono elokuva, mutta minun oli vaikea ottaa sitä vakavasti silloin kun se halusi tulla vakavastiotetuksi. Jos olisin kirjoittanut jotain heti sen näkemisen jälkeen, olisin varmasti saanut jotain positiivisempaakin ulos, mutta nyt muisteltuna Spectre tuntuu vain vähän liian hassulta.

Crimson Peak

Yeah, let's do this thing. En saa vuoden kohokohtia listattua, jos en ensin puske kaikista leffoista edes kahden lauseen postausta ulos, joten todettakoon ihan vain tilastollisista syistä että kävin katsomassa Crimson Peakin. Odotin siltä ehkä enemmän kuin sain, mutta tämä tuntuu toistavan samaa kaavaa del Toron kanssa. Se oli nätti ja olisinkin odottanut että oikeasti tosi karmivia aaveita olisi hyödynnetty enemmän. Stoori oli tosi creepy eikä silleen hyvällä tavalla creepy vaan silleen ewww creepy.

Odotuslista'16

Oikeasti olisi ne vanhat rästit ja eilinen The Force Awakens -uusintakierros prosessoitavana, mutta koska yritän laskeskella, pitääkö minun hakea huomenna vielä toinen setti joululippuja Kinolle (käyvät Studiolle tietysti myös), samalla vaivalla sitä rykäisee koko Odotuslistankin. Ja nyt unohdetaan kokonaan se, kuinka pahasti kaltoinkohdeltiin kuluvan vuoden Odotuslistaa. Kuten tavallista, Odotuslista esitetään ensi-iltajärjestyksessä, mahdollisesti Suomen tai jonkun muun maan, miten nyt tietoa on tämänhetkisesti tarjolla.

THE HATEFUL EIGHT (13.1.)
Ehti koristaa jo edellistä Odotuslistaa, mutta kuten siellä jo vähän arvailin, Suomen ensi-ilta siirtyi vuoden 2016 alkuun. Päästäänpä aloittamaan vuosi takuuvarmalla QT-laadulla.

THE REVENANT (29.1.)
Eikä tahti paljon hidastu, vaan edelleen jatketaan superhype-odotuselokuvalla. Birdman oli tietysti jotain huikeaa ja upeaa, ja seuraavana koitoksenaan Iñárritu on kasannut hyytävän (in more ways than one) selviytymiskamppailun. Leo on taas antanut kaikkensa elokuvataiteelle ja jännityksellä odotamme, joko tällä kertaa akatemiakin sen noteeraisi.

DEADPOOL (12.2.)
Tässä kohtaa pitää varmaan jo muistuttaa, että caps lock -tunnustukset on varattu erityisen odotetuille elokuville, mutta vuosi näköjään alkaa todella lupaavasti enkä ole vielä edes tiputellut yhtään award seasonin must see but probably won't -täkyä johon minulla ei oikeasti ole mitään mielenkiintoa! Deadpool on hahmona tuttu vain pintapuolisesti, mutta leffaa kohtaan odotukset ovat todella suuret. Traileri näyttää hyvältä, kaikki näyttää hyvältä, kaikki tekijät vakuuttavat että leffa on uskollinen oikealle Deadpoolille.

CAPTAIN AMERICA: CIVIL WAR (27.4.)
Aion nähdä vain superhype-elokuvia? Civil War ansaitsee tietysti superhypen potenssiin kaksi, joten annetaan sille alleviivaus sen merkiksi, ennen kuin koko erityisodotuksen käsite kokee inflaation. Sillä Civil War on erityisen odotettu elokuva. En ehkä ole ihan antanut Age of Ultronin katastrofia MCU:lle anteeksi (ostin silti Phase 2 keräilyboksin itselleni joululahjaksi), mutta Russon veljeksiin luotto on kova.

X-MEN: APOCALYPSE (27.5.)
No, se on X-Men, joten tietysti.

Finding Dory (17.6.)
Sorry Dory, saat kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen ei-hype-elokuva. Finding Nemo oli kuitenkin hauska tekele aikanaan ja varmasti lämmittelen animaatiorakkauttani myös tälle elokuvalle. Jos ja kun originaali pyörii meillä, ja miksei pyörisi.

Ghostbusters (15.7.)
Se, toteutuuko tämän elokuvan katsominen, riippuu varmasti hyvin paljon siitä, millaisen vastaanoton se ilmestyessään saa, mutta kyllähän Haamujengin reboot ainakin jollain asteella herättää mielenkiintoa. Mutta jos se yleisesti tuomitaan, tuskin koen tarvetta mennä varta vasten elokuviin asti itseäni suututtamaan.

Suicide Squad (5.8.)
Jos blogissani olisi tarkkasilmäisiä lukijoita, tai lukijoita yleensäkään, joku olisi saattanut jo bongata, että tuolta kevään puolelta puuttui joku aika iso nimi. Niin, en ole vieläkään nähnyt Man of Steeliä eikä Dawn of Justice jaksa oikein kiinnostaa. Suicide Squad puolestaan.. Tämän voisi jopa katsoa.

Doctor Strange (4.11.)
MCU ja Benedict Cumberbatch. Pitäisi ehkä olla erityisodotus, Ei oikein vielä ole.

Rogue One (16.12.)

Njoo. Toki nyt kun The Force Awakens on nähty ja hyväksytty, maksaisin isoja rahoja siitä että saisinkin Episodi kasin jo vuoden päästä, mutta mielenkiintoa riittää toki näille irrallisillekin teoksille. Gareth Edwards teki kivan Monstersin ja minusta ihan pätevän Godzillan.

High-Rise (TBA tai ehkä 18.3.)

High-Rise löytyi ensin jostain listasta ilman ensi-iltaa ja sitten toisaalta pomppasikin esiin ensi-ilta (UK), mutta sijoitetaan se nyt listan loppuun ihan vain siksi ettei tehdä alkupään hypejatkumosta valittamista turhaksi. Traileri aiheuttaa kylmiä väreitä ja onhan siinä tietysti Hiddles.

That's a wrap! 11 elokuvaa Odotuslistalla. Ei pitäisi olla mahdoton tehtävä. (Eipä.)

Star Wars: The Force Awakens 3D

Minun piti selvittää leffablogin rästit ennen tätä, mutta olen syvällä rästihommien suossa josta en pääse ylös, ja kun tekemättä on paljon asioita joita muut ihmiset odottavat minulta, on sitäkin vaikeampaa tarttua leffablogin kaltaiseen pykälään rästilistalla, kun sitä teen vain puhtaasti itselleni. Tässä kohtaa voisi tietysti luulla, että leffoja olisi kirjoitettavana enemmänkin, etenkin näin pitkän kirjoitustauon jälkeen, vaan ei, niitä on kertynyt kokonaiset kaksi kappaletta ennen tätä päivää - mutta ne tulevat saamaan edes jonkinlaiset omat postauksensa, joten siirrytään itse asiaan. Joka on juoniseikkoja spoilaamaton (why, I don't know, no one reads this blog anyway) ensireaktiovuodatus Star Wars -saagan seitsemännestä osasta.

Minä en edes tiedä, mitä minä haluan kirjoittaa. Voisin suoltaa esseellisen tekstiä siitä miten Star Wars leimasi lapsuuttani. Siitä, miten prequelit pilasivat kaiken enkä suostu tunnustamaan niiden olemassaoloa. Toistaa samaa tarinaa kuin tuhat ja taas tuhat muutakin ihmistä.

Minun ei pitänyt innostua uusista elokuvista. Olin varautunut pettymään, tietenkin. Yritin kieltää itseltäni hypeen tempautumisen. Ja pitkään luulinkin olevani kohtalaisen sujut sen asian kanssa, että J.J. Abrams pilaa ehkä kaiken ja se olisi ihan ok.  Tämä viikko on silti kulunut pinnan alla kuplivan paniikin vallassa ja viimeiset tunnit ennen elokuvaa täristen ja hengitysrytmiä hakien. Suostuin tunnistamaan tosiasian: tämä päivä saattaisi muuttaa kaiken.

Ja se muutti. Se palautti ilon ja rakkauden johonkin, jonka luulin menettäneeni. Siinä missä Sithin koston näkeminen teatterissa (se yksi ainoa kerta, kun sen yleensä olen kärsinyt katsoa) tapahtui enää silkasta katkerasta velvollisuudentunteesta, The Force Awakensia sai tuijottaa haltioituneena (ja liikuttuneena) alusta loppuun. Oliko se hyvä elokuva? En aio analysoida sitä sen syvällisemmin ehkä ikinä ennen toista katselua. Enkä halua lukea yhtään arvostelua ennen toista katselua, minun täytyy käsitellä tämä itse ja oman pääni sisällä. Mutta juuri nyt minulle merkitsee vain tunne. Tunne siitä, että kaikki on hyvin. Onnellisuus ja tyytyväisyys. Se, että kun elokuvan katsottuani pääsin autoon, purskahdin itkuun ihan vain siksi, että vuosia kannettu petetyksi tulemisen taakka oli nostettu harteilta. Olo oli vapaa, odottavainen, luottavainen.

Ehkä tämä on vain nostalgiahuumaa. Ehkä elokuva on vuoden päästä minusta kamala. Ehkä elokuva on jo viikon päästä minusta kamala. Ehkä kaikki tulevat SW-elokuvat ovat kamalia. Ehkä kaikki on kamalaa. Kaikki tietävät mitä Episodi I:n kanssa kävi ja siksi olen varuillani. Joukkopsykoosiin on helppo vaipua, mutta toisaalta on myös petollisen helppoa olla liian kriittinen siksi, että haluaa tehdä sen pesäeron psykoottisiin. Siksi analysoinnin paikka ei ole nyt. Muiden mielipiteiden paikka ei ole nyt. Tässä ei ole tilaa järjelle, sille on loppuelämä aikaa. Minä pidän mieluummin kiinni tästä tunteesta niin kauan kun voin - toivottavasti aina.

Ollaan vapaita

On asioita joita vastaan minulla on voimakkaita ennakkoluuloja, ja näihin lukeutuvat mm. kotimaiset elokuvat, musikaalit. ja pari-/ihmissuhdedraamat. Näistä lähtökohdista olin hyvin skeptisin mielin osallistumassa kotimaisen musiikkielokuvan, Ollaan vapaita, pressinäytökseen Kinolla, mutta kun kerrankin tällainen tilaisuus sattui niin että olin vapaalla, niin pakkohan se oli hypätä mukaan.

Kolmekymppisen Seljan poikaystävä Tomi haluaa heidän menevän eteenpäin. Selja pysyisi mieluiten siinä missä on, parhaiden ystäviensä Henrin ja Iisan kanssa kommuunissa keskellä kaupunkia. Mutta Selja rakastaa Tomia, joten hän suostuu yhteiseen asuntolainaan. Sitten Seljan luo ilmaantuu 16-vuotias Leo, poika, jonka Selja luovutti adoptioon teini-ikäisenä.

Nyt kyllä romutettiin ennakkoluuloja ihan 6-0, sillä Ollaan vapaita paljastui aivan erinomaiseksi elokuvaksi. "Elämänmakuinen" on ehkä vähän halju ilmaisu, mutta käytetään nyt sitä paremman puutteessa, sillä sellainen elokuva todella on - juoni ei tunnu liian kaukaahaetulta eivätkä hahmot liian karikatyyrimäisiltä, vaan tässä tuntee tempautuneensa mukaan tarinaan, joka maistuu eletyltä elämältä. Monipuolista hahmogalleriaa voikin kiitellä. Etenkin Riku Niemisen esittämän Henrin kohdalla on taitavasti pidättäydytty sortumasta ylilyönteihin, kun hahmon ylle olisi helposti voinut löydä pelkän koomisen kevennyksen viitan ja myydä yleisölle muusta kokonaisuudesta irrallisen "sketsihahmon" - itse ainakin sellaista (kauhulla) odotin. Vaikka juonenkäänteet pohjimmiltaan ovat aika dramaattisia ja koskettaviakin, myös huumorilla on osuutensa, ja jälkimaku on raikas, varmasti myös omalaatuisen konseptin takia, sillä tällaisia musiikkielokuvia ei juuri olla totuttu näkemään, etenkään kotimaisena tuotantona.

Elokuvaa varten sävelletyt kappaleet tukivat tarinaa hienosti ja tuntuivat yllättävän luontevalta osalta sitä, varastamatta kuitenkaan valokeilaa kokonaan. Moni kappale on myös hyvin tekijänsä kuuloinen, esimerkiksi Kaunis myrsky olisi aivan kotonaan Kerkko Koskinen Kollektiivin levyillä. Roolitus on kohdallaan ja kaikki selviytyvät kunnialla niin näyttelemisestä kuin lauluosuuksistakin, ja leffan soundtrackia kuuntelee ihan ilolla sellaisenaankin.

Tiedän että ennakkoluuloni ovat joskus aiheettoman jyrkät, mutta en voi mitään sille, että "kotimainen elokuva" nostaa välittömästi mieleeni kuvan vaivaannuttavan typerästä, kömpelösti näytellystä tekeleestä, joka ei herätä ihmisessä muuta kuin raivoa ja myötähäpeää. Ollaan vapaita ehkä taas joksikin aikaa palautti uskoni siihen, että Suomessakin voidaan laatuelokuvia tehdä, jopa aineksista jotka eivät ensivilkaisulla kuulosta lainkaan minuun vetoavilta.

Mission: Impossible - Rogue Nation

Ghost Protocol oli minulle hurmiollisen uskonnollinen kokemus, josta varmasti suuresti on kiittäminen Brad Birdiä, mutta ilman häntäkin uskalsin laskea Rogue Nationin odotuslistalle, missä se sijoittui koko vuoden viimeiseksi, joulukuun lopun ensi-illallaan. M:I 5:n saikin sitten poikkeuksellisen käsittelyn. Yleensä elokuvan ensi-illan siirto enteilee ongelmia, mutta tämäpä otti ja pomppasi strategisesti puoli vuotta aikaisempaan ajankohtaan, ilmeisesti otollisemman markkinaraon perässä. Ja oikein ennustettu, sillä kesän toimintaosastolla Ant-Man ei kiinnosta ketään, ei edes minua, Terminator Genisys on ne säälittävän vähäiset roposensa kerännyt, ja Jurassic Worldinkin miljardeja tahkonnut valtakausi on jo hiipumaan päin. Siis ei muuta kuin Tomppaa kehiin täydellisessä kesäleffassa, ja kesäänhän tämmöinen kevyt toimintapläjäys parhaiten istuukin.

Eikä Rogue Nation mikään elämää suurempi elämys ollutkaan, mutta ei siitä pahoja moitteitakaan keksi. Ghost Protocol oli monessa suhteessa niin huikeaa iloittelua, että väkisinkin sen rinnalla kalpenee - toinen niin täysosuma olisi ollut, hehheh, mahdoton tehtävä. Viihdyttävä on varmasti avainsana tällaisen elokuvan kanssa, ja sillä osastolla se kyllä lunastaa lupaukset vähintäänkin lippuhinnan arvoisesti. Elokuvan suurin vika onkin ehkä se, että sitä joka käänteessä vertaa Ghost Protocoliin, joka tuntui silloin niin freesiltä ja ylivertaisen täydelliseltä. Kolmen-neljän tähden ja viiden tähden elokuvalla on ero, vaikka ei ensinmainittukaan sentään huono ole.

Koska selvästikin vain vaivun syvemmälle Ghost Protocol -haaveiluuni (se on poistunut Netflixistä, enkä minä ole koskaan muistanut ostaa sitä - ja minä haluaisin katsoa sen nyt, byääh), todettakoon vain että yhden miehen Tomppa Show oli kovassa vedossa (ei, en ole vielä toipunut siitä Ghost Protocolin aiheuttamasta aivovammasta, joka saa minut pitämään Tom Cruisea kauniina ja ihmeellisenä, tietyissä asiayhteyksissä), mutta Rebecca Ferguson pistää kovasti kampoihin. Kaikin puolin pätevää kesäviihdettä on tämä elokuva.

Voisin haaveilla vaihtoehtoisesta todellisuudesta jossa Brad Bird ei olisi kieltäytynyt M:I 5:n luotsaamisesta Tomorrowland-projektinsa vuoksi.. Mutta siinä vaihtoehtoisessa todellisuudessa on jo niin paljon elokuvia joita en koskaan tule näkemään. Joskus pitää vain päästää irti.

Mad Max: Fury Road 3D

Kuukausi edellisestä katselusta, ja ajattelin että se riittää. Enhän minä pikkusaleja harrasta. Korkeintaan takaraivossa muhi ajatus siitä, että kävisin katsomassa 2D:n Studiolla, mutta sitten ne näytökset loppuivat ja Kino jatkoi vielä. Tänään se nyt sitten kuitenkin oli - se ihan vihoviimeinen tilaisuus katsoa Fury Road vielä kerran valkokankaalla. Loppujen lopuksi ei ollut vaikeakaan valita, mennäkö vai eikö mennä, sillä onhan Fury Road kaunein ja täydellisin elokuva ehkä ikinä. Kino 2 kutsui tänään. Eli Fury Road sai kunnian olla ensimmäinen elokuva, jonka olen nähnyt teatterissa viidesti.

Jurassic World 3D

Piti ihan tarkistaa Odotuslistalta, oliko Jurassic World capslock-tunnustuksen ansainnut Todella Odotettu Elokuva, ja olihan se. Jurassic Parkin uusintakatselu teatterissa pari vuotta sitten oli liki uskonnollinen kokemus muistuttaessaan, miten paljon ja miksi olin sitä elokuvaa joskus rajattomasti rakastanut. Hassua kyllä, yhtäkään niistä alkuperäisen trilogian jatko-osista en koskaan nähnyt ja olen siinä käsityksessä, että voin elää ilmankin. JP on monessa suhteessa harvinaisen täydellinen elokuva, joka on myös kestänyt aikaa äärettömän hyvin. Nostalgiatekijät ovat siis korkealla, kun sellaiselle jatko-osaa näin monen vuoden jälkeen väsätään, mutta niin ovat myös kriteerit ja pelko siitä, että koko homma menee huolella metsään.

Ja kyllähän sitä piti liikuttua kyyneleiden partaalle jo tunnarista. Perkele. Kun se fiilis vei mennessään, katsoin elokuvaa n. 10-vuotiaan silmin enkä halunnut syväanalysoida sen puutteita. Ei, JW ei tietenkään ole alkuperäisen veroinen, mutta se ei myöskään saa sinua puimaan nyrkkiä ja huutamaan why, god, why. Se on viihdyttävä, moderni toimintaelokuva, niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka elokuva osaltaan piikittelee katsojia siitä miten aina on vain saatava isompaa, komeampaa ja pelottavampaa, se sortuu tuohon kilpavarusteluun itsekin olemalla melko suoraviivainen action-rymistely, jossa mitään oikein ikonisen mieleenpainuvia hetkiä ei ole. Mutta nämä todellakin ovat enemmän sellaisia ajatuksia, jotka heräsivät vasta salista poistuttaessa. Elokuva kyllä katsoessa liimasi silmät valkokankaalle ja ajatukset vain ja ainoastaan siihen, mitä tuleman pitää. Ja, pakko sanoa, että ehkä siksi että katsoin elokuvaa niillä 10-vuotiaan silmillä (jotka kyllä omalla kohdallani olivat jo nähneet kaikenlaista ikärajoista piittaamatta), JW oli aika hemmetin pelottava elokuva - mikä oli niin kummallinen reaktio itseltäni, että jouduin monta kertaa hämmästelemään omaa toimintaani, kun oikeasti hengitystä pidätellen jännitin! Ei tässä minusta ollut sellaista perhe-elokuvan tuntua kuin JP:ssa, mutta ehkä vuoden 1993 lapset olivat paljon viattomampia kuin nykyiset sukupolvet. Indominus Rex oli aika kutkuttavan jännä vielä silloin, kun sillä vielä kiusoiteltiin katsojia näyttämällä vain vilauksia (kokonaisuus ei sitten niin näyttävä ollutkaan - ikävä JP:n autenttisia tehosteita). Ikärajalleen (K12, PG-13) tämä on oikeasti myös aika väkivaltainen, vaikka kaikkea ei suoraan näytetäkään.

Myönnän että odotin eniten Chris Prattia ja raptoreita, ja ne olivatkin elokuvan paras asia. Mutta minulla on ollut maaninen raptoripakkomielle sieltä Jurassic Parkin ensikatselun ajoilta, joten se nyt oli itsestäänselvää. Ja se Pratt-pakkomielle nyt on ihan toinen juttu se. Ihan vain Prattin vuoksi sietää Owen-hahmon indyilyt, vaikka överiksi menon rajoja koetellaan.

Jotain muuta pitäisi ehkä jaksaa kirjoittaa, mutta minä nukahdan tähän paikkaan jos yritän, enkä sitten kuitenkaan enää huomenna muista mitä minun piti tehdä, joten painan vain Julkaise-nappia kiitos ja hyvää yötä.

Mad Max: Fury Road 3D

Nyt neljän katselukerran jälkeen olen ehkä löytänyt Fury Roadista vian.

Minä en tiedä, tuntuuko tämän jälkeen mikään enää miltään.

Mad Max: Fury Road 3D

Ihmiset, rakastakaa itseänne. Menkää katsomaan Mad Max: Fury Road.

Mad Max: Fury Road 3D

Fury Roadin uusintakierroksella sain ehkä toista kertaa elämässäni kiinni siitä täydellisen euforian tunteesta, kun elokuva vain paranee toisella katsontakerralla. Se edellinen oli Drive. Molemmat kolahtivat kovaa jo ensimmäisellä kierroksella, tietenkin, mutta onhan siinä aina se pieni pelko ja jännitys ilmassa - elokuva, minä luotan sinuun, mutta pelkään että petät sen luottamuksen, koska ei mikään voi olla näin timanttinen joka hetki. Ja panokset kovenevat, mitä enemmän elokuvaan rakastut ja mitä pidemmälle se ehtii. Toisella kertaa tiedät sen olevan totta. Että se on kaiken rakkautesi arvoinen, että se ei vedä mattoa altasi. Voit vain istua, fiilistellä ja nauttia ihan täysillä, seesteinen hymy kasvoillasi, imien jokaisen hetken ja yksityiskohdan ensimmäistäkin kertaa intensiivisemmin. Kun ensimmäisen katselun hämmennyksestä ja suurimmasta wow-efektistä on ns. päästy yli (don't get me wrong, tässä elokuvassa on hämmennystä ja wow-efektiä monen vuoden tarpeiksi), ei enää tarvitse.. odottaa mitään. Et vain tuijota valkokangasta lumoutuneena, leuka lattiaan jo ensimmäisessä kohtauksessa loksahtaneena. Lumous ei ole haihtunut mihinkään. mutta se on saanut parikseen rauhan. Varmuuden. Sanat loppuvat kesken kun yritän muodostaa lauseiksi sitä, miten täydellinen elokuva tämä on. Siinä on juuri minulle kaikkea mitä minä voisin elokuvalta pyytää.

Mad Max: Fury Road 3D

Puuttuiko ehkä vuoden paras elokuva Odotuslistalta? Ei nyt hätiköidä vielä, onhan tässä vielä vuoden loppuun matkaa, mutta näin saattoi kyllä käydä.

Miksi uusi Mad Max listalta puuttui? Koska olen aina vain epäileväisempi kaikkia jatko-osia, rebootteja ja muita uudelleenlämmityksiä kohtaan, ja sitä neuroottisempi, mitä suurempi klassikko alkuperäisteos on, ja mitä pidempi aika sen teosta on kulunut. Mad Max: Fury Road siis kuulosti näillä mittareilta ensi alkuun aika huonolta ja tarpeettomalta idealta, vaikka post-apokalyptiset dystopiat ovatkin minulle niin rakkaita. Ei vaikka mukana on alkuperäisiä tekijänimiä - eihän tuo Millerin filmografia nyt ehkä ole antanut olettaa, että kuplimassa on jotain todella suurta.

Sitten tuli traileri ja tuli toinen, ja minunkin mielenkiintoni kiihdytti nollasta sataan hyvin nopeasti. Viimeinen pisara oli kriitikoiden ylistys, ja viiden tähden viskely vasemmalta ja oikealta. Eihän tätä mitenkään voinut jättää näkemättä. Ensi-iltaviikonloppu aiheutti pienen dilemman, kun en ollut aivan varma, olenko jo perjantaina reissussa, mutta onneksi Kinollakin järjestettiin ennakkonäytös jo helatorstaina. Ei siis muuta kuin vakipaikka ykkössalista varaukseen ja nauttimaan rytinästä!

What a lovely day. Todellakin. Siinä missä useimpia toiminta- ja muitakin elokuvia vaivaa se, että trailerissa on jo ehditty nähdä kaikki parhaat palat, kenties vielä elokuvan todellisuutta edustavammaksi leikattuina maistiaisina, Fury Roadin traileri on luultavasti entten-tentten satunnaisotanta jotain sieltä ja täältä, koska sellaista materiaalia, jonka mahtavuutta vain tuijottaa silmät selällään ja suu mielipuolisessa virneessä, on niin paljon. Tästä elokuvasta ei juuri toiminta lopu kesken eikä tahti hidastu. Moottorit ärjyvät, räjähdykset raikuvat ja musiikki pauhaa niin että leffateatterin penkki tutisee. Tässä on kaikkea.

Kyllä, tiedän että juuri kritisoin Age of Ultronia siitä että se haluaa olla kaikkea, joten vaikka en AoU:ia haluakaan pakollista enempää ajatella, minun pitänee selventää tätä jotta edes itse muistan, mitä olen ajanut takaa, kun joskus jo kaiken unohtaneena lueskelen vanhoja blogipostauksia. Mutta siinä se ratkaiseva ero onkin. Fury Road onnistuu olemaan kaikkea mitä se haluaakin olla, täydellisessä tasapainossa ja harmoniassa. Tätä kuvaa ei ole yritetty rakentaa sotkemalla sekaisin viiden eri palapelin palasia koska kohderyhmä A tykkäsi yhdestä ja kohderyhmä B toisesta, eikä pidä unohtaa C:täkään, jne. Fury Roadia on tehty vuosikymmeniä kasvatetulla nälällä ja visiolla, ja ilmeisesti niin voimakkaalla sellaisella, että ainakaan Tom Hardy ei ole aina päässyt täysin samalle aaltopituudelle ohjaajan kanssa. Fury Road on näyttävä, ja isolla rahalla tehty, mutta se ei ole vaivaannuttavaa CGI-puuroa jonka kanssa ensimmäiset puoli tuntia kuluu siihen että aivosi löytävät säädöt joilla niihin virtaavaa kuvainformaatiota pitää purkaa. Fury Road on suuri, äänekäs, kaunis. Tarina on, ehkä simppeli ja suoraviivainen, mutta yksinkertaisuudessaan sujuva, mukaansatempaava ja toimiva - ja teemat ovat syvempiä kuin pinnalle näyttää. Ei tule ähkyä siitä, että elokuva yrittää olla ja tehdä liikaa. Kaiken rytinän keskelläkin hahmoihin ehtii tutustua ja samaistua. Kaikenkaikkiaan ei tältä elokuvalta olisi enempää voinut vaatia. Ensimmäinen ajatus elokuvan loputtua olikin, että voisiko jo huomenna uudestaan, ja sama on pyörinyt päässä oikeastaan koko tämän päivän. En minä nyt sentään taida, mutta jos vaikka jonkun vanhan Mad Maxin katsoisi tuskaa lievittämään.