Koska 50 % lukijoistani oli jo mukana elokuvaa katsomassa, I'll just keep it simple. Annetulla tarinalla ja näyttelijöillä elokuva oli kohtuullisen hyvin toteutettu. En hauku tarinaa tai näyttelijöitä, koska se olisi vain laiskaa. Jos kohderyhmälle setti kelpaa, niin olkoon, tuskin kukaan Twiallergikko uskoi saagan jossain vaiheessa muuttavan suuntaa jollain tapaa. Kirjassa on annettu elokuvanteolle tietyt raamit, joissa Twihardien tyydyttämiseksi on pysyttävä. Ja kun se RPatzz nyt on vaan niin hemmetin ihku..
Enemmän vaahtoamisen sijaan suosittelen siis lukemaan tämän arvostelun. Uuden Twileffan ilmestymisen kohokohta on aina Peltosen arvostelu :D
Peltosen ymmärtämiseen kaikessa laajuudessaan tarvitaan tietysti myös aiemmat osat:
Twilight - Houkutus
Twilight - Uusikuu
Twilight - Epäilys
"Kirjailija Meyer on sairas, sairas paskiainen."
lauantai 19. marraskuuta 2011
perjantai 28. lokakuuta 2011
Drive
Kyllä. Kävin katsomassa Driven uudelleen. Jotta tämä asettuisi oikeaan mittakaavaan, kerrottakoon että viimeinen ja muistaakseni myös ainoa elokuva, jonka olen vaivautunut katsomaan elokuvateatterissa kahdesti, oli Kuninkaan Paluu. So that was a very, very long time ago. Drive jäi kuitenkin Studio 123:n esityslistalle harvoilla esityksillä roikkumaan ja tässä olen jo kaksi viikonloppua ollut äärimmäisen pettynyt kun en muilta kiireiltäni päässyt sitä katsomaan, ja luullut että viimeinen tilaisuus meni siinä. Tämän viikon ohjelman ilmestyessä sille oli kuitenkin laitettu vielä yksi näytös tälle päivälle. Se oli siis now or never ja valitsin ensinmainitun, koska tämä nyt vain oli aivan pakko nähdä teatterioloissa vielä uudelleen. Vaikka ensimmäinen katsomiskokemus olikin aivan huikea, on aina vaarana että sitten kun puolen vuoden odotuksen ja hypetyksen (ja soundtrackin puhkisoiton) jälkeen saat DVD:n (tahi Blu-rayn.. mikä on sellainen kaikenkattava yhdistävä termi? kotiteatterijulkaisu? sekö se on? kai se on, vaikka ei minulla kyllä ole kotiteatteria) lopultakin hyppysiisi, tulee katsomisen jälkeen vain semmoinen laimea "mikä tässä nyt olikaan niin hyvää" -fiilis. Ei välttämättä sen vuoksi ettet edelleen pitäisi elokuvasta. Mutta kun mielessäsi olet kasvattanut ensikatsomisen jälkeisiä fiiliksiä potenssiin sata, ei se enää vastaa sitä mielikuvaa. Se on kuin huono kopio siitä, mitä ensimmäisellä kerralla muistit nähneesi. (Sitten on vielä sarjassamme elokuvat, jotka vaativat teatteriolosuhteet päästäkseen vapauttamaan kaiken potentiaalinsa. Minulle näitä ovat mm. Avatar ja Black Swan. En usko että kumpaakaan niistä haluan nähdä toiste.)
Tämän pohjustuksen jälkeen voisi tietysti luulla, että Driven toinen katsomiskerta oli musertava pettymys.
NOPE! Se oli seesteisen kaunis ja ihana elämys. Siinä missä ensikatsomalla en aivan malttanut asettua elokuvan verkkaiseen tahtiin tunnelmat nostavan alkukohtauksen jälkeen, toisella kerralla annoin itseni alusta asti heittäytyä sataprosenttisesti elokuvan mukaan, vain fiilistellä niitä kuvia, sitä tunnelmaa ja musiikkia, Goslingin paljonpuhuvaa hiljaisuutta. En odottanut mitään, elokuvan ei tarvinnut voittaa minua puolelleen tällä kertaa. Tällä kertaa nautin elokuvan alusta jopa enemmän kuin lopusta. Sillä kuten tavallista, se mikä ensinäkemältä oli (positiivisesti) yllättävän raakaa elokuvaväkivaltaa, ei enää toisella kertaa tuntunut juuri miltään. No, ainakin oli se ensimmäisen kerran riemu ja sitä ei kukaan vie minulta pois. Kaikkiaan elokuva kuitenkin vain parani uudella kierroksella ja entistä vahvemmin uskon, että tämä tulee olemaan niitä elokuvia, joita katson kyllästymättä uudelleen ja uudelleen ♥
Tämän pohjustuksen jälkeen voisi tietysti luulla, että Driven toinen katsomiskerta oli musertava pettymys.
NOPE! Se oli seesteisen kaunis ja ihana elämys. Siinä missä ensikatsomalla en aivan malttanut asettua elokuvan verkkaiseen tahtiin tunnelmat nostavan alkukohtauksen jälkeen, toisella kerralla annoin itseni alusta asti heittäytyä sataprosenttisesti elokuvan mukaan, vain fiilistellä niitä kuvia, sitä tunnelmaa ja musiikkia, Goslingin paljonpuhuvaa hiljaisuutta. En odottanut mitään, elokuvan ei tarvinnut voittaa minua puolelleen tällä kertaa. Tällä kertaa nautin elokuvan alusta jopa enemmän kuin lopusta. Sillä kuten tavallista, se mikä ensinäkemältä oli (positiivisesti) yllättävän raakaa elokuvaväkivaltaa, ei enää toisella kertaa tuntunut juuri miltään. No, ainakin oli se ensimmäisen kerran riemu ja sitä ei kukaan vie minulta pois. Kaikkiaan elokuva kuitenkin vain parani uudella kierroksella ja entistä vahvemmin uskon, että tämä tulee olemaan niitä elokuvia, joita katson kyllästymättä uudelleen ja uudelleen ♥
lauantai 8. lokakuuta 2011
Drive
Jo matkalla elokuviin yritin vakuutella itselleni, että koska Drive hyvinkin saattaa olla Parasta Ikinä, se ansaitsee ihan oikean, standardimallisen elokuva-arvostelun näiden minulle tyypillisten tajunnanvirtaisten vuodatusten sijaan. Voisin tietysti yrittää, mutta mitä hauskaa siinä muka olisi. Maailma on pullollaan leffa-arvostelusivustoja, joista voitte lukea kliinisen analyysin siitä miten Drive on lajityyppinsä mestariteos blaablaablaaaaa. Menkää siis etsimään niitä, jos niitä haluatte lukea. Tämä on minun blogini, ja minä kirjoitan mitä ja miten haluan.
Minä aloitan tämän pyytämällä anteeksi Ryan Goslingilta. Ennen Crazy, Stupid, Lovea en tiennyt sinun olemassaolostasi. Anteeksi.
Toisekseen, haluan tuoda esille sen, että minun silmissäni ei ole olemassa sellaista käsitettä kuin "liiallinen väkivalta" elokuvissa. Olen kasvanut aivan vääränlaisten elokuvien parissa siihen. Jos VET lupaa elokuvassa olevan "realistista, erittäin veristä, yksityiskohtaista, liioiteltua ja raakaa väkivaltaa" ja lätkäisee sille K18-leiman, tiedän hymyileväni läpi koko elokuvan, vaikka se olisi yleisellä mittapuulla huono. (Tiedän, minulla on yleisellä mittapuulla vikaa päässä.)
Mutta nyt puhumme elokuvasta, joka oli Palme d'Or -ehdokas ja pokkasi Cannesista parhaan ohjaajan palkinnon. Elokuvasta, jonka on ohjannut Nicolas Winding Refn, mies Bronsonin takana. Bronsonia veljeni käski minun katsoa pitkään, mutta lopullisen kipinän löysin silloin kun Tom Hardy castattiin Baneksi The Dark Knight Risesiin, ja luonnollisesti pidin elokuvasta paljon, koska se oli kuin minulle tehty.
Näiltä pohjilta en edes vaivautunut katsomaan Driven traileria ennen elokuvateatteriin lähtöä. Ei ollut tarvetta. Muutaman arvostelun pohjalta tiesin elokuvasta jo liikaakin, enkä halunnut enää yhtään enempää ennakko-odotuksia. Hypelevel oli kohtuullisen korkealla - toisaalta, tämä oli niitä harvoja tapauksia, joissa en edes osannut pelätä elokuvan olevan huono. Se vain ei ollut vaihtoehto.
Silti meni jonkin aikaa siihen, että Drive voitti minut lopullisesti puolelleen "no onhan tämä ihan hyvä" -asteelta. Siis tarinan puolestahan se oli suoraviivaisen yksinkertainen, ja kuten jo sanoin, tiesin siitä liikaa. Elokuvan juonikuvaus kertoo melko suoraan jotakuinkin ensimmäisen tunnin sisällön, ja leffahan ei kestä edes kahta tuntia. Saman tarinan olisi voinut kertoa aivan toisenlaisella elokuvalla. (Tosin silloin pääosassa olisi Jason Statham ja -- itse asiassa se elokuva on jo tehty.) Ilman ennalta annettua lupausta äärimmäisestä väkivallasta, kauniita kuvia, tiivistä leikkausta, ja uskomattoman lumoavaa soundtrackia olisin jo saattanut kyllästyä Goslingin vähän.. vässykkämäiseen olemukseen. Mitä ikinä tapahtui, hän vain hymyili ja oli hiljaa. (Vässykkä tässä yhteydessä omasta näkökulmastani puhtaasti positiivisessa mielessä kuvaamaan sosiaalisesti kömpelöä ihmistä, jonka seurassa ei tulisi kiusallisia hiljaisuuksia, koska molemmat mieluummin olisivat hiljaa jos ei olisi mitään sanottavaakaan. Tavalliset ihmiset kuitenkin vaativat jonkinlaista kykyä sanalliseen kommunikointiin, jostain syystä.. Tämä aihe ei kaikessa laajuudessaan kuulu tänne joten enempää avautumatta voin vain todeta vahvasti samaistuvani päähenkilön haluun olla "a real human being" mutta kyvyttömyyteen olla sitä.) Paketti oli siisti, tyylikäs, vähäeleinen, tunnelmallinen, vaan se ihan pikkuriikkinen viimeinen niitti puuttui.. Ja sitten, varsinainen toiminta alkoi ja kaikkialla oli verta ja rutisevia luita.. Oi, siellähän minä taas hihkuin penkissäni se idioottimainen vakiovirne naamallani. Ah. (Tiedän kyllä, minulla on yleisellä mittapuulla vikaa päässä.)
Edit: Katsoin trailerin, ja jessus että olen kiitollinen etten katsonut sitä ennen elokuvaa. Siis siinähän oli ihan kaikki.
Minä aloitan tämän pyytämällä anteeksi Ryan Goslingilta. Ennen Crazy, Stupid, Lovea en tiennyt sinun olemassaolostasi. Anteeksi.
Toisekseen, haluan tuoda esille sen, että minun silmissäni ei ole olemassa sellaista käsitettä kuin "liiallinen väkivalta" elokuvissa. Olen kasvanut aivan vääränlaisten elokuvien parissa siihen. Jos VET lupaa elokuvassa olevan "realistista, erittäin veristä, yksityiskohtaista, liioiteltua ja raakaa väkivaltaa" ja lätkäisee sille K18-leiman, tiedän hymyileväni läpi koko elokuvan, vaikka se olisi yleisellä mittapuulla huono. (Tiedän, minulla on yleisellä mittapuulla vikaa päässä.)
Mutta nyt puhumme elokuvasta, joka oli Palme d'Or -ehdokas ja pokkasi Cannesista parhaan ohjaajan palkinnon. Elokuvasta, jonka on ohjannut Nicolas Winding Refn, mies Bronsonin takana. Bronsonia veljeni käski minun katsoa pitkään, mutta lopullisen kipinän löysin silloin kun Tom Hardy castattiin Baneksi The Dark Knight Risesiin, ja luonnollisesti pidin elokuvasta paljon, koska se oli kuin minulle tehty.
Näiltä pohjilta en edes vaivautunut katsomaan Driven traileria ennen elokuvateatteriin lähtöä. Ei ollut tarvetta. Muutaman arvostelun pohjalta tiesin elokuvasta jo liikaakin, enkä halunnut enää yhtään enempää ennakko-odotuksia. Hypelevel oli kohtuullisen korkealla - toisaalta, tämä oli niitä harvoja tapauksia, joissa en edes osannut pelätä elokuvan olevan huono. Se vain ei ollut vaihtoehto.
Silti meni jonkin aikaa siihen, että Drive voitti minut lopullisesti puolelleen "no onhan tämä ihan hyvä" -asteelta. Siis tarinan puolestahan se oli suoraviivaisen yksinkertainen, ja kuten jo sanoin, tiesin siitä liikaa. Elokuvan juonikuvaus kertoo melko suoraan jotakuinkin ensimmäisen tunnin sisällön, ja leffahan ei kestä edes kahta tuntia. Saman tarinan olisi voinut kertoa aivan toisenlaisella elokuvalla. (Tosin silloin pääosassa olisi Jason Statham ja -- itse asiassa se elokuva on jo tehty.) Ilman ennalta annettua lupausta äärimmäisestä väkivallasta, kauniita kuvia, tiivistä leikkausta, ja uskomattoman lumoavaa soundtrackia olisin jo saattanut kyllästyä Goslingin vähän.. vässykkämäiseen olemukseen. Mitä ikinä tapahtui, hän vain hymyili ja oli hiljaa. (Vässykkä tässä yhteydessä omasta näkökulmastani puhtaasti positiivisessa mielessä kuvaamaan sosiaalisesti kömpelöä ihmistä, jonka seurassa ei tulisi kiusallisia hiljaisuuksia, koska molemmat mieluummin olisivat hiljaa jos ei olisi mitään sanottavaakaan. Tavalliset ihmiset kuitenkin vaativat jonkinlaista kykyä sanalliseen kommunikointiin, jostain syystä.. Tämä aihe ei kaikessa laajuudessaan kuulu tänne joten enempää avautumatta voin vain todeta vahvasti samaistuvani päähenkilön haluun olla "a real human being" mutta kyvyttömyyteen olla sitä.) Paketti oli siisti, tyylikäs, vähäeleinen, tunnelmallinen, vaan se ihan pikkuriikkinen viimeinen niitti puuttui.. Ja sitten, varsinainen toiminta alkoi ja kaikkialla oli verta ja rutisevia luita.. Oi, siellähän minä taas hihkuin penkissäni se idioottimainen vakiovirne naamallani. Ah. (Tiedän kyllä, minulla on yleisellä mittapuulla vikaa päässä.)
Edit: Katsoin trailerin, ja jessus että olen kiitollinen etten katsonut sitä ennen elokuvaa. Siis siinähän oli ihan kaikki.
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
Crazy, Stupid, Love.
(Kieltäydyn otsikoimasta tekstiä suomenkielisellä tittelillä Hölmö hullu rakkaus. Koska se on aika typerä, vaikka tietysti onkin suora käännös. Toisin kuin vaikka teattereihin tuloillaan oleva nerokkaasti suomennettu Friends with Benefits / Vain seksiä. Vain seksiä. Oikeasti, mitä ihmettä? Mutta asiaan.)
Mukavuusalueen rajoja koeteltiin tänään, kun arroparro suuntasi katsomaan romanttista komediaa. Olin kirjoittamassa, että muutamia poikkeuksia lukuunottamatta en voi sietää näitä elokuvia, mutta en nyt saa päähäni yhtään tuollaista poikkeusta. On niitä, sen tiedän, mutta en vain muista yhtään. En oikein tiedä mikä minut tähän innoitti, näin trailerin joko ennen The Tree of Lifea tai Cowboys & Aliensia ja ajattelin vain, että tuohan voisi olla ihan hauska. Sitten luin muutaman ylistävän arvostelun, ja totesin että tuonhan täytyy olla oikeasti ihan hauska. Ja siinä oli hyviä näyttelijöitä, ja muutenkin toimivan kuuloinen paketti kasassa. Joten otetaan vielä tästä viimeisestä kesälomaviikosta kaikki irti ja mennään leffaan urakalla kun vielä pääsee :)
Well? Minä nauroin paljon (paikoin aivan hervottomasti) ja se oli kautta linjan todella onnistunut, viihdyttävä elokuva. Joten voin suositella jopa romcom-allergikoille. Saatat yllättyä.
Mukavuusalueen rajoja koeteltiin tänään, kun arroparro suuntasi katsomaan romanttista komediaa. Olin kirjoittamassa, että muutamia poikkeuksia lukuunottamatta en voi sietää näitä elokuvia, mutta en nyt saa päähäni yhtään tuollaista poikkeusta. On niitä, sen tiedän, mutta en vain muista yhtään. En oikein tiedä mikä minut tähän innoitti, näin trailerin joko ennen The Tree of Lifea tai Cowboys & Aliensia ja ajattelin vain, että tuohan voisi olla ihan hauska. Sitten luin muutaman ylistävän arvostelun, ja totesin että tuonhan täytyy olla oikeasti ihan hauska. Ja siinä oli hyviä näyttelijöitä, ja muutenkin toimivan kuuloinen paketti kasassa. Joten otetaan vielä tästä viimeisestä kesälomaviikosta kaikki irti ja mennään leffaan urakalla kun vielä pääsee :)
Well? Minä nauroin paljon (paikoin aivan hervottomasti) ja se oli kautta linjan todella onnistunut, viihdyttävä elokuva. Joten voin suositella jopa romcom-allergikoille. Saatat yllättyä.
tiistai 13. syyskuuta 2011
Cowboys & Aliens
Kriitikoiden ylistämästä Tree of Lifesta tie vei kriitikoiden lyttäämää elokuvaa katsomaan. Cowboys & Aliensia olen odottanut kieli pitkällä jo pari vuotta, ja vaikka RDJ:n jääminen projektista pois olikin hirvittävä pettymys, Daniel Craig sijaisena oli juuri ja juuri siedettävä ajatus ;) No, kun arvosteluita ryhtyi tulemaan leffan saatua Jenkeissä ensi-iltansa noin sata vuotta ennen Suomea (ja se alunperin luvattu ensi-iltakin vielä siirtyi viikolla!), jouduin varautumaan siihen että tämä elokuva olisi taas yksi lisä nälkävuoden pituiseen listaan elokuvista, jotka ovat ajatuksen tasolla niin hyviä, että ne olisi ollut parempi jättää tekemättä.
Oliko pelkoon syytä? Ei. Kun ensimmäisen minuutin aikana Craig mäiski miehen kalloa sisään veren iloisesti roiskuessa hänen kasvoilleen.. Ah. Olin myyty. Jo tuon minuutin vuoksi olin valmis antamaan elokuvalle paljon anteeksi. Tuotemerkikseni muodostunut idioottimainen virne (aww, väkivaltaviihdettä) päällä istuin penkissäni katse liimattuna valkokankaalle seuraavat kaksi tuntia ja nautin joka hetkestä. Ainoa asia mikä ajoittain häiritsi nautintoani, oli mieleen silloin tällöin väkisinkin putkahteleva ajatus siitä, millainen jokin kohtaus olisi ollut, jos Daniel Craigin tilalla olisikin ollut Robert Downey Jr.. Jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa, ehkä. (Jos joku tietää keinoja päästä vaihtoehtoisiin todellisuuksiin, please let me know. Please?)
Yhteenvetona viime päivien elokuvakokemuksista siis: en ymmärtänyt Kultaisen Palmun voittanutta, vuosikymmenen merkittävimmäksi elokuvaksi kutsuttua taideteosta. Rakastin varauksetta elokuvaa jossa yleisen mielipiteen vuoksi missattiin kaikki potentiaali. No, aina ei voi voittaa. Minä kuitenkin voitin, kun pitkä odotus palkittiin juuri mieleiselläni elokuvalla :)
Oliko pelkoon syytä? Ei. Kun ensimmäisen minuutin aikana Craig mäiski miehen kalloa sisään veren iloisesti roiskuessa hänen kasvoilleen.. Ah. Olin myyty. Jo tuon minuutin vuoksi olin valmis antamaan elokuvalle paljon anteeksi. Tuotemerkikseni muodostunut idioottimainen virne (aww, väkivaltaviihdettä) päällä istuin penkissäni katse liimattuna valkokankaalle seuraavat kaksi tuntia ja nautin joka hetkestä. Ainoa asia mikä ajoittain häiritsi nautintoani, oli mieleen silloin tällöin väkisinkin putkahteleva ajatus siitä, millainen jokin kohtaus olisi ollut, jos Daniel Craigin tilalla olisikin ollut Robert Downey Jr.. Jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa, ehkä. (Jos joku tietää keinoja päästä vaihtoehtoisiin todellisuuksiin, please let me know. Please?)
Yhteenvetona viime päivien elokuvakokemuksista siis: en ymmärtänyt Kultaisen Palmun voittanutta, vuosikymmenen merkittävimmäksi elokuvaksi kutsuttua taideteosta. Rakastin varauksetta elokuvaa jossa yleisen mielipiteen vuoksi missattiin kaikki potentiaali. No, aina ei voi voittaa. Minä kuitenkin voitin, kun pitkä odotus palkittiin juuri mieleiselläni elokuvalla :)
torstai 8. syyskuuta 2011
The Tree of Life
Jos blogillani olisi enemmän kuin yksi lukija kaksi lukijaa, minun pitäisi tässä kohtaa vakuutella olevani hengissä hiljaiselosta huolimatta. Tosiasia nyt vain on se, että työvuorojen ja muiden harrastusten lomassa en ole ehtinyt tai jaksanut käydä elokuvissa yli kahteen kuukauteen. Se on pisin kuiva kausi sitten tänne periferiaan muuton, jolloin vasta The Dark Knightin tulo sai minut havahtumaan siihen, että minunhan on etsittävä itselleni uusi elokuvateatteri, kun vuosien intohimoinen suhde Tennarin kanssa oli päättynyt.
No, kaikki menneen kesän odotetut ja/tai hehkutetut blockbusterit siis livahtivat ohitseni aivan huomaamatta. Nyt kesälomani kunniaksi päätin kuitenkin ryhdistäytyä ja mennä katsomaan The Tree of Lifen, kun sitä nyt on niin ylistetty ehkä maailmanhistorian parhaaksi elokuvaksi. Ja tämäntyyppiset elokuvat yleensä uppoavat minuun oikein hyvin.
En aio valehdella. Minä en ymmärtänyt sitä, se oli outo ja vieraannuttava kokemus. Se oli yli kaksi tuntia kauniiden kuvien virtaa vailla tarttumapintaa. Tarina oli toisarvoinen, kaiken mahtipontisen merkityksellisyyden alla. Minulla ei kai ole henkisiä resursseja sen elokuvan symboliikan tulkitsemiseen. Juuri kun tunsin saavani jostain kiinni, elokuva lipesi otteestani. Tunsin itseni typeräksi, kun yritin väen vängällä ymmärtää sitä, miksi minulle esiteltiin vartti kosmisia pilvimuodostelmia. Koska kun elokuva on yleisesti tunnustettu mestariteokseksi, ei siitä saa olla eri mieltä olematta vain ymmärtämätön juntti.
Kiitos ja hei.
No, kaikki menneen kesän odotetut ja/tai hehkutetut blockbusterit siis livahtivat ohitseni aivan huomaamatta. Nyt kesälomani kunniaksi päätin kuitenkin ryhdistäytyä ja mennä katsomaan The Tree of Lifen, kun sitä nyt on niin ylistetty ehkä maailmanhistorian parhaaksi elokuvaksi. Ja tämäntyyppiset elokuvat yleensä uppoavat minuun oikein hyvin.
En aio valehdella. Minä en ymmärtänyt sitä, se oli outo ja vieraannuttava kokemus. Se oli yli kaksi tuntia kauniiden kuvien virtaa vailla tarttumapintaa. Tarina oli toisarvoinen, kaiken mahtipontisen merkityksellisyyden alla. Minulla ei kai ole henkisiä resursseja sen elokuvan symboliikan tulkitsemiseen. Juuri kun tunsin saavani jostain kiinni, elokuva lipesi otteestani. Tunsin itseni typeräksi, kun yritin väen vängällä ymmärtää sitä, miksi minulle esiteltiin vartti kosmisia pilvimuodostelmia. Koska kun elokuva on yleisesti tunnustettu mestariteokseksi, ei siitä saa olla eri mieltä olematta vain ymmärtämätön juntti.
Kiitos ja hei.
torstai 30. kesäkuuta 2011
Transformers: Dark of the Moon
Ehdin jo likimain saada lievän paniikkihäiriökohtauksen kun tajusin että Dark of the Moon tosissaan tulee tällä viikolla ensi-iltaan. Minä kun viettäisin ainoat mahdolliset elokuvapäiväni, perjantain ja lauantain Hamina Bastioni Horse Festivalissa! Sitten muistin leffan saavan perinteikkään summer blockbuster -käsittelyn eli keskiviikkoensi-illan, vaikka sen alkujaan ei pitänyt. Tämä jätti pienen ikkunan auki sille, että joko keskiviikkona tai torstaina ehtisin elokuvan katsastaa, mikäli työolosuhteet sen sallisivat.. Tämä päivä vaikutti jo menetetyltä mahdollisuudelta, mutta pääsin kuin pääsinkin ajoissa pois, joten ei muuta kuin ensimmäisen Transformersin soundtrack soimaan (tarkoittaa aina käytännössä Disturbedin This Momentia uudestaan ja uudestaan - maailman paras autoilukappale) ja suoraan töistä auton keula kohti Kuusankoskea. Sopivaa sinänsä, koska ensimmäisen Transformersin kävin aikanaan katsomassa myöskin ensi-iltapäivänä, hikisen työpäivän jälkeen. Tämähän nyt olisi tiettävästi viimeinen, ainakin tältä kokoonpanolta. Mikäli leffa vain tuottaa tarpeeksi, eiköhän ole selvää että konsepti jatkuu muissa käsissä.
Elokuva oli jo ehditty arvosteluissa pääosin haukkua aivan maan rakoon joka suhteessa, ja itsekin toki pelkäsin sen olevan huono. Sitä enemmän kuitenkin pelkäsin että Michael Bay + 3D vastaa fistausta silmään. CinemaBlendin 3D-opas (kullanarvoinen kapine!) kuitenkin vakuutti, että tämä on parasta sitten Avatarin. CB:n elokuva-arvostelu puolestaan oli se, mikä palautti uskoni elokuvaan ja esti lykkäämästä katselua ensi viikolle. Tällaisen megabudjetin efektileffan arvioista yleensä onkin vähän vaikea vetää mitään johtopäätöksiä siihen, mitä itse tulee elokuvasta pitämään. Minä tilasin todella väkivaltaista erikoistehostemäiskettä, josta toivon mukaan tällä kertaa oikeasti näkisi, mistä on kyse. Ja tietysti Steve Jablonskyn käsittämättömän hienoja sävellyksiä. Minulla ei ole kultaisia lapsuusmuistoja Transformers-piirretyistä vaarassa tulla raiskatuiksi jälleen kerran, enkä odottanut juonellisesti mitään erikoista, joten näistä asioista en tulisi olemaan katkera. Elokuvia tuleekin mielestäni tarkastella lajityyppinsä sisällä. Ovathan esimerkiksi lempilapseni katastrofielokuvat usein aivan järkyttävää kuraa yleisellä mittapuulla, mutta kun ne ovat hyviä katastrofielokuvia!
No, mitä siitä sitten voi sanoa? CB:n hehkutus "two and a half hours full of nothing but the biggest special effects any movie has ever offered in stunning 3D" lienee ehkä parhain tapa tiivistää se. Se oli aivan uskomaton. Tottakai siinä oli vikansa, kyseessä nyt sentään on Michael Bay -elokuva. Mitä vähemmän tällainen leffa keskittyy ihmissuhdeongelmiin ja enemmän vain olemaan silkkaa eeppisyyttä, sen parempi. Tällä kertaa Autobotit ja Decepticonit olivat pääosassa, voisin sanoa. Tai sitten se lopputaistelu vain oli niin loputtoman pitkä, että ehdin unohtaa puolet siitä melko nopealla tahdilla läpiviedystä alusta. Oliko se puuduttava? No joo, ehkä sitten pikkuhiljaa loppua kohden. Mutta se tempasi mukaansa, jo pelkästään sillä upealla visuaalisuudella. Poissa oli se häiritsevä pikselimössö, CGI oli aivan mieletöntä ja 3D tuki sitä upeasti. Todellakin parasta näyteltyä 3D-elokuvaa sitten Avatarin. Silmiin sattui vasta leffan jälkeen.
Tästä on muodostumassa taas niitä minulle tyypillisiä kirjoituksia, joissa leffasta lähtiessä jäänyt "fuck yeah!" -fiilis väsyneenä vaihtuu pikkumaiseen kritiikkiin ja itsensä epäilyyn, joten yritän pitää lopun lyhyenä. Asioita joita en nyt saa loogisesti ympättyä tekstin osaksi, mutta jotka tulee kuitenkin sanoa:
Rosie Huntington-Whiteley oli 99 % vähemmän huono kuin hänen ankannaamainen tyhjä ilmeensä trailerissa antoi odottaa. Kun useassa elokuva-arvostelussa on jopa veikkailtu hänen yleisen hengettömyytensä imeneen kaiken elämän koko elokuvasta, olin varautunut dissaamaan tätä alusvaatemallia oikein olan takaa. Mutta ei hänen performanssissaan nyt mitään silmiinpistävän kamalaa ollut, muuta kuin ne huulet, tietysti. Jos roolina kaikessa yksinkertaisuudessaan on vain olla silmäkarkkina/kirkuva neito pulassa eikä mitään muuta, niin ei siihen mitään Oscar-voittajaa tarvita. Vaikka se naama nyt vain yksinkertaisesti on pelottava.
Tällä kertaa elokuvalla oikeasti oli tarina, ja uskallan jopa väittää että aika kekseliäs sellainen. Fiktion sekoittaminen todellisiin historiallisiin tapahtumiin on aina mielenkiintoista. Siinä oli aidosti hauskoja hetkiä, eikä vain vaivaannuttavia vitsejä. Ehdottomasti se oli kaikkea mitä siltä uskalsi odottaa ja vielä enemmän.
Elokuva oli jo ehditty arvosteluissa pääosin haukkua aivan maan rakoon joka suhteessa, ja itsekin toki pelkäsin sen olevan huono. Sitä enemmän kuitenkin pelkäsin että Michael Bay + 3D vastaa fistausta silmään. CinemaBlendin 3D-opas (kullanarvoinen kapine!) kuitenkin vakuutti, että tämä on parasta sitten Avatarin. CB:n elokuva-arvostelu puolestaan oli se, mikä palautti uskoni elokuvaan ja esti lykkäämästä katselua ensi viikolle. Tällaisen megabudjetin efektileffan arvioista yleensä onkin vähän vaikea vetää mitään johtopäätöksiä siihen, mitä itse tulee elokuvasta pitämään. Minä tilasin todella väkivaltaista erikoistehostemäiskettä, josta toivon mukaan tällä kertaa oikeasti näkisi, mistä on kyse. Ja tietysti Steve Jablonskyn käsittämättömän hienoja sävellyksiä. Minulla ei ole kultaisia lapsuusmuistoja Transformers-piirretyistä vaarassa tulla raiskatuiksi jälleen kerran, enkä odottanut juonellisesti mitään erikoista, joten näistä asioista en tulisi olemaan katkera. Elokuvia tuleekin mielestäni tarkastella lajityyppinsä sisällä. Ovathan esimerkiksi lempilapseni katastrofielokuvat usein aivan järkyttävää kuraa yleisellä mittapuulla, mutta kun ne ovat hyviä katastrofielokuvia!
No, mitä siitä sitten voi sanoa? CB:n hehkutus "two and a half hours full of nothing but the biggest special effects any movie has ever offered in stunning 3D" lienee ehkä parhain tapa tiivistää se. Se oli aivan uskomaton. Tottakai siinä oli vikansa, kyseessä nyt sentään on Michael Bay -elokuva. Mitä vähemmän tällainen leffa keskittyy ihmissuhdeongelmiin ja enemmän vain olemaan silkkaa eeppisyyttä, sen parempi. Tällä kertaa Autobotit ja Decepticonit olivat pääosassa, voisin sanoa. Tai sitten se lopputaistelu vain oli niin loputtoman pitkä, että ehdin unohtaa puolet siitä melko nopealla tahdilla läpiviedystä alusta. Oliko se puuduttava? No joo, ehkä sitten pikkuhiljaa loppua kohden. Mutta se tempasi mukaansa, jo pelkästään sillä upealla visuaalisuudella. Poissa oli se häiritsevä pikselimössö, CGI oli aivan mieletöntä ja 3D tuki sitä upeasti. Todellakin parasta näyteltyä 3D-elokuvaa sitten Avatarin. Silmiin sattui vasta leffan jälkeen.
Tästä on muodostumassa taas niitä minulle tyypillisiä kirjoituksia, joissa leffasta lähtiessä jäänyt "fuck yeah!" -fiilis väsyneenä vaihtuu pikkumaiseen kritiikkiin ja itsensä epäilyyn, joten yritän pitää lopun lyhyenä. Asioita joita en nyt saa loogisesti ympättyä tekstin osaksi, mutta jotka tulee kuitenkin sanoa:
Rosie Huntington-Whiteley oli 99 % vähemmän huono kuin hänen ankannaamainen tyhjä ilmeensä trailerissa antoi odottaa. Kun useassa elokuva-arvostelussa on jopa veikkailtu hänen yleisen hengettömyytensä imeneen kaiken elämän koko elokuvasta, olin varautunut dissaamaan tätä alusvaatemallia oikein olan takaa. Mutta ei hänen performanssissaan nyt mitään silmiinpistävän kamalaa ollut, muuta kuin ne huulet, tietysti. Jos roolina kaikessa yksinkertaisuudessaan on vain olla silmäkarkkina/kirkuva neito pulassa eikä mitään muuta, niin ei siihen mitään Oscar-voittajaa tarvita. Vaikka se naama nyt vain yksinkertaisesti on pelottava.
Tällä kertaa elokuvalla oikeasti oli tarina, ja uskallan jopa väittää että aika kekseliäs sellainen. Fiktion sekoittaminen todellisiin historiallisiin tapahtumiin on aina mielenkiintoista. Siinä oli aidosti hauskoja hetkiä, eikä vain vaivaannuttavia vitsejä. Ehdottomasti se oli kaikkea mitä siltä uskalsi odottaa ja vielä enemmän.
lauantai 18. kesäkuuta 2011
Paul
Paul puuttui minun 2011-odotuslistaltani, eikä se ollut vahinko. En suoraan sanoen ollut erityisen innostunut elokuvasta - tuntui että se on juuri sellainen, jossa traileri kertoo kaikki vitsit, ja nekin vähän todellista hauskemmiksi leikaten. Shaun of the Dead ja Hot Fuzz kuuluvat ehdottomasti lempielokuviini, joten en oikein tiedä, miksi tämä Simon Peggin ja Nick Frostin uusin komedia ei vain tuntunut sytyttävän. Ehkä kyseessä oli toimivan konseptin "Hollywoodistaminen", ehkä syy vain oli sen hengettömän trailerin. Veljenikin vielä meni ja haukkui sen tylsäksi, ja suositti olemaan tuhlaamatta rahaa tuollaiseen.
No, tilannehan oli niin että rahaa ei tarvinnut käyttää.. ;) Kuusankosken Studio 123 (jonka näille seuduille muutettuani olen ottanut omakseni vuosien Tennari-rakkauden päätyttyä, ja pikkuhiljaa oppinut arvostamaan pienen teatterin ainutlaatuisuutta) kun jakoi ilmaisia lippuja Facebook-ryhmänsä saavutettua kunnioitettavat 2000 jäsentä, ja arpa aktiivisten kirjoittajien osalta osui minunkin kohdalleni. Yay! Ei siis muuta kuin rohkeasti elokuviin.
Kuten vähän arvelin, ne trailerin esittämät "vitsit" olivat juuri niin keskivertoisia kuin traileri antoi odottaakin. Joo, kirosanat ovat hauskoja ja alapääjutut ovat hauskoja, kyllä naurattaa kun valkokankaalla vilahtaa alienin ahteri, we get it.. Irrottivat parhaimmillaan muutaman hymähdyksen, pahimmillaan pientä myötähäpeää. Huutonauruun yllyttävää materiaalia olisin kaivannut, joko sitten ylilyötyjen mauttomien vitsien muodossa, tai vähän oivaltavamman komiikan kautta. Siinä missä Shaun ja Hot Fuzz olivat kategoriaa "rakkaudella tehdyt parodiat", tämän erotti niistä se, että nyt tehtiin elokuvaa, joka seisoisi omilla jaloillaan, runsain scifi-viittauksin maustettuna kuitenkin. Osaltaan tämä toimi hyvinkin, osaltaan ehkä ei ollenkaan, elementtejä oli vähän joka lähtöön. Esimerkiksi, yllätyin, kuinka minua agnostikkonakin lievästi ärsytti tämä kiihkouskovaisille naureskelu, siis se miten laiskasti ja yrittämättä se oli tehty. Mitään aidosti hauskaa siitä ei nyt saatu irti, vaikka edellytyksiä olisi ollut. Muutenkin tuntui, että elokuva missasi paljon mahdollisuuksia ja meni sieltä mistä aita on matalin. Se olisi voinut olla parempi, mikä ei ikinä ole kiva fiilis leffateatterista poistuttaessa. Mutta Peggin ja Frostin yhteistyö nyt kantaa huonommankin elokuvan, ja esimerkiksi Jason Batemanin bad-ass agenttihahmo oli kutkuttavan hauska kun ajattelee leppoista Michaelia Arrested Developmentista, ja hupaisia olivat myös itselleen kunniaa hakevat rookie-agentit. Itse Paulin hahmo jumittui vähän liikaa niihin alapäävitseihin, enkä voi väittää olevani erityisen ihastunut Seth Rogeniin.. Ei elokuva siis "edeltäjiensä" tasoa ollut, mutta yllättävänkin hyvä ennakkoluuloni huomioon ottaen! Semmoinen tasainen kolme tähteä about, ihan kiva, muttei mikään helmi.
No, tilannehan oli niin että rahaa ei tarvinnut käyttää.. ;) Kuusankosken Studio 123 (jonka näille seuduille muutettuani olen ottanut omakseni vuosien Tennari-rakkauden päätyttyä, ja pikkuhiljaa oppinut arvostamaan pienen teatterin ainutlaatuisuutta) kun jakoi ilmaisia lippuja Facebook-ryhmänsä saavutettua kunnioitettavat 2000 jäsentä, ja arpa aktiivisten kirjoittajien osalta osui minunkin kohdalleni. Yay! Ei siis muuta kuin rohkeasti elokuviin.
Kuten vähän arvelin, ne trailerin esittämät "vitsit" olivat juuri niin keskivertoisia kuin traileri antoi odottaakin. Joo, kirosanat ovat hauskoja ja alapääjutut ovat hauskoja, kyllä naurattaa kun valkokankaalla vilahtaa alienin ahteri, we get it.. Irrottivat parhaimmillaan muutaman hymähdyksen, pahimmillaan pientä myötähäpeää. Huutonauruun yllyttävää materiaalia olisin kaivannut, joko sitten ylilyötyjen mauttomien vitsien muodossa, tai vähän oivaltavamman komiikan kautta. Siinä missä Shaun ja Hot Fuzz olivat kategoriaa "rakkaudella tehdyt parodiat", tämän erotti niistä se, että nyt tehtiin elokuvaa, joka seisoisi omilla jaloillaan, runsain scifi-viittauksin maustettuna kuitenkin. Osaltaan tämä toimi hyvinkin, osaltaan ehkä ei ollenkaan, elementtejä oli vähän joka lähtöön. Esimerkiksi, yllätyin, kuinka minua agnostikkonakin lievästi ärsytti tämä kiihkouskovaisille naureskelu, siis se miten laiskasti ja yrittämättä se oli tehty. Mitään aidosti hauskaa siitä ei nyt saatu irti, vaikka edellytyksiä olisi ollut. Muutenkin tuntui, että elokuva missasi paljon mahdollisuuksia ja meni sieltä mistä aita on matalin. Se olisi voinut olla parempi, mikä ei ikinä ole kiva fiilis leffateatterista poistuttaessa. Mutta Peggin ja Frostin yhteistyö nyt kantaa huonommankin elokuvan, ja esimerkiksi Jason Batemanin bad-ass agenttihahmo oli kutkuttavan hauska kun ajattelee leppoista Michaelia Arrested Developmentista, ja hupaisia olivat myös itselleen kunniaa hakevat rookie-agentit. Itse Paulin hahmo jumittui vähän liikaa niihin alapäävitseihin, enkä voi väittää olevani erityisen ihastunut Seth Rogeniin.. Ei elokuva siis "edeltäjiensä" tasoa ollut, mutta yllättävänkin hyvä ennakkoluuloni huomioon ottaen! Semmoinen tasainen kolme tähteä about, ihan kiva, muttei mikään helmi.
sunnuntai 5. kesäkuuta 2011
Salamurhaa salamurhan perään
Eiliseltä reissulta Kouvolan Anttilaan tarttui, kuten tapana on, mukaan kasa tarjousleffoja, mm. Ninja Assassin. Väkivaltaviihteen vannoutuneena ystävänä olen odottanut tuon leffan näkemistä, mutta ei siitä kuitenkaan vitosta enempää raaskinut maksaa. Aamulla tylsyyksissäni laitoin leffan pyörimään, ja joo, riittihän siinä irtojäseniä ja veriroiskeita, mutta ei määrä aina korvaa laatua. Olenkin huomannut jo vähän turtuneeni kaikkeen itsetarkoitukselliseen goreiluun, varmaan vuosiin ainoa asia mikä on onnistunut yhtään vääntämään vatsanpohjaa oli 127 Hours ja no-tiedätte-kyllä-mikä-kohtaus.
Vereen makuun päästyäni, nökötti hyllynkulmassa vielä muoveihinsa jäänyt Wanted-bluray, jonka hurjaan 3,99 euron hintaan taannoin Anttilasta mukaan poimin.. Tässä onkin itselleni ollut todella pulmallinen elokuva: vaikuttaa paperilla ihan järkyttävän hyvältä, mutta jotenkin vain tiedät tulevasi pettymään, ja siksi lykkäät elokuvan katsomista. Eilisestä X-Men: First Classista kuitenkin jäi pieni Jamesin nälkä.. James McAvoyta olen katsellut sillä silmällä (no en sillä silmällä.. paitsi vähän) siitä asti kun näin telkkarista pienen vilahduksen Shakespeare-modernisointien minisarjan Macbethissa. Nimi piti laittaa heti ylös ja ottaa selvää tuosta miehestä, kuka hän oikein on ja mitä hän on tehnyt. Silloin ei vielä juuri mitään, mutta viimeistään Sovituksen myötä nimi tuli tutuksi isommalle yleisölle. Joten, jo näyttelijöidenkin puolesta olin todella innoissani Wantedista. Mutta kun sitä aika paljon haukuttiin, sen katsominen vain jäi. Ja jäi. Ja jäi. Kunnes nyt, rohkeasti levy pyörimään. Ja olihan se ihan kelpo pätkä kaikkiaan! Turhaan pelkäsin.
Tässä vaiheessa tajusin tahattoman salamurhateeman päivän elokuvissa, joten päätin sitten lähteä ihan elokuviinkin, katsomaan eilen ensi-iltansa saanutta Hannaa. (Ennen sitä minun piti katsoa myös Grosse Pointe Blank, kun luulin sen löytyvän digiboksilta tallesta - ei löytynyt. Damn.) En ollut edes traileria nähnyt, vain tämä pieni "SUOMI MAINITTU JEEEEE että me taas ollaan hyviä" -innostus oli nostanut elokuvan tietoisuuteeni, enkä oikeastaan halunnutkaan tietää kuin pakolliset perustiedot. Joskus on kiva yllättää itsensä, kun yleensä käy katsomassa lähinnä leffoja joita on odottanut jo kaaaauan.. Mutta pääosassa Saoirse Ronan ja muutenkin ihan vakuuttava cast, yli-inhimillisiä tappajantaitoja + agenttiseikkailu ympäri maailmaa.. Pakko myöntää että ainekset olivat kohdallaan. Ja elokuva kyllä lunasti sen mitä siltä uskalsi odottaa ja vielä vähän enemmän. Katsotaan jos jaksaisin kirjoittaa siitä jonkun vähän tarkemman arvion myöhemmin. Tuskin jaksan, mutta jätän option auki.
Vereen makuun päästyäni, nökötti hyllynkulmassa vielä muoveihinsa jäänyt Wanted-bluray, jonka hurjaan 3,99 euron hintaan taannoin Anttilasta mukaan poimin.. Tässä onkin itselleni ollut todella pulmallinen elokuva: vaikuttaa paperilla ihan järkyttävän hyvältä, mutta jotenkin vain tiedät tulevasi pettymään, ja siksi lykkäät elokuvan katsomista. Eilisestä X-Men: First Classista kuitenkin jäi pieni Jamesin nälkä.. James McAvoyta olen katsellut sillä silmällä (no en sillä silmällä.. paitsi vähän) siitä asti kun näin telkkarista pienen vilahduksen Shakespeare-modernisointien minisarjan Macbethissa. Nimi piti laittaa heti ylös ja ottaa selvää tuosta miehestä, kuka hän oikein on ja mitä hän on tehnyt. Silloin ei vielä juuri mitään, mutta viimeistään Sovituksen myötä nimi tuli tutuksi isommalle yleisölle. Joten, jo näyttelijöidenkin puolesta olin todella innoissani Wantedista. Mutta kun sitä aika paljon haukuttiin, sen katsominen vain jäi. Ja jäi. Ja jäi. Kunnes nyt, rohkeasti levy pyörimään. Ja olihan se ihan kelpo pätkä kaikkiaan! Turhaan pelkäsin.
Tässä vaiheessa tajusin tahattoman salamurhateeman päivän elokuvissa, joten päätin sitten lähteä ihan elokuviinkin, katsomaan eilen ensi-iltansa saanutta Hannaa. (Ennen sitä minun piti katsoa myös Grosse Pointe Blank, kun luulin sen löytyvän digiboksilta tallesta - ei löytynyt. Damn.) En ollut edes traileria nähnyt, vain tämä pieni "SUOMI MAINITTU JEEEEE että me taas ollaan hyviä" -innostus oli nostanut elokuvan tietoisuuteeni, enkä oikeastaan halunnutkaan tietää kuin pakolliset perustiedot. Joskus on kiva yllättää itsensä, kun yleensä käy katsomassa lähinnä leffoja joita on odottanut jo kaaaauan.. Mutta pääosassa Saoirse Ronan ja muutenkin ihan vakuuttava cast, yli-inhimillisiä tappajantaitoja + agenttiseikkailu ympäri maailmaa.. Pakko myöntää että ainekset olivat kohdallaan. Ja elokuva kyllä lunasti sen mitä siltä uskalsi odottaa ja vielä vähän enemmän. Katsotaan jos jaksaisin kirjoittaa siitä jonkun vähän tarkemman arvion myöhemmin. Tuskin jaksan, mutta jätän option auki.
lauantai 4. kesäkuuta 2011
X-Men: First Class
Ensimmäinen varsinainen arvostelupostaus! No siis.. Niin lähellä varsinaista arvostelua kuin minun tajunnanvirtainen kirjoitustyylini pystyy olemaan. Eli hyvin kaukana siitä. Lähinnä kertomus ennakko-odotuksistani ja siitä miten niihin vastattiin. Juonikuvauksia tai sellaista perinteistä saat etsiä muualta.
Minähän olen X-Men-elokuvien hardcorefani ja ollut sitä jo pitkään. The Last Stand jäi kaivertamaan jonkinasteisella tyhjyydellään, vaikka ei se nyt mikään syntisen huono elokuva ollut - ei vain tavoittanut mitään kivaa toimintaa enempää. Yleisesti parjatusta X-Men Origins: Wolverinesta sen sijaan oikeasti pidin, jopa niin että olin sen teatterissa nähtyäni valmis rankkaamaan sen toiseksi parhaaksi kakkososan jälkeen. Se tosin saattoi olla sitä hypetyshuumaa, mutta siinä vaiheessa kun yleisen mielipiteen karu totuus valkeni minulle, tein jonkinlaisen periaatepäätöksen olla katsomatta elokuvaa enää toista kertaa. (Osaltaan siihen vaikutti myös se, ettei sitä koskaan julkaistu kahden DVD:n settinä, kun kaikki aiemmat leffat minulta tässä muodossa löytyi.. En ole turhan perfektionisti kokoelmani suhteen, en..) Siis olihan siinä sivuhahmoja kymmenittäin liikaa, mutta ne minä sivuutin kylmästi, olinhan tullut katsomaan elokuvaa Wolverinesta, katkeraa syntytarinaa ja tiheää turpiinvetoa. (Tässä vaiheessa lienee myös syytä kuitata sivulauseessa se pohjaton pettymys, kun Aronofsky luopui Wolverinen jatko-osan tai rebootin tai minkä ikinä ohjauspestistä. Siinä olisi ollut mielettömän hieno elokuva.)
Jaa, tämän mukapohjustavan höpinän jälkeen lienee kuitenkin aika siirtyä itse pääaiheeseen. First Classin edistymistä seurasin innolla, projektiin kiinnitettiin niin mielenkiintoisia näyttelijöitä ja tietysti Vaughn ohjaamassa - rakastin Kick-Assia, ja Layer Cakekin oli hyvä. Trailerit olivat täydellisiä. Yleensähän tällainen elokuva on tuomittu epäonnistumaan, kun kaikki vain on liian hyvää ollakseen totta.. Sitten, viime viikolla tuli arvosteluita! Positiivisia arvosteluita! Paljon jopa neljän tähden arvosteluita. Vau. En juuri uskaltanut lukea niitä, mutta nyt uskalsin jo antaa itselleni luvan rentoutua. Tänään siis kohti Kuusankoskea ja Studio 123:sta..
Elokuvassa olikin tasan yksi vika. Se oli aivan liian lyhyt. Toki 132 minuuttia on ihan kunnioitettava pituus, mutta kaikkea olisi kaivannut vielä vähän enemmän. Jos se on elokuvan ainoa puute, se on jo ihan kiitettävä suoritus. Kaikki vain yksinkertaisesti toimi, eikä siitä sen enempää, turhaan latelen ylisanoja kaiken mahdollisen kohdalta erikseen. Se oli juuri niin täydellinen setti kuin kattaus antoi odottaa.
Tai no juu, toinenkin vika oli, jos pitää keksimällä keksiä. Ei ollut lopputekstien jälkeistä kohtausta. Tätä on tottunut sarjakuva-/supersankarileffoilta nykyään jokseenkin automaattisesti odottamaan. En sentään jäänyt tapani mukaan yksin tyhjään saliin istumaan, vaan älykkäästi älypuhelimellani googlasin ennen elokuvan alkua "x-men first class after credits" ja opin että mitään odotettavaa ei ole eikä tule ;)
(Ja, kröhöm, jos sen nyt voi viaksi laskea: I do believe we were promised more bromance..)
Nörtimpää katsojaa voisi ärsyttää se, että koko X-Men-saaga menee koko ajan enemmän ristiin itsensä kanssa, mutta itse en suoraan sanoen jaksanut siitä välittää. Näitä nyt vaan lisää ja hop hop.
Pitäisiköhän näihin kirjoituksiin liittää jonkinlainen arvosteluasteikkokin? Hmm, ehkä parempi että en tee niin. Se vain monimutkaistaa asioita, minun kannaltani. Lukijalle se ehkä tekisi asian selkeämmäksi. Anyhow, there you have it, arroparron elokuvablogin ensimmäinen varsinainen postaus - kind-of.
Minähän olen X-Men-elokuvien hardcorefani ja ollut sitä jo pitkään. The Last Stand jäi kaivertamaan jonkinasteisella tyhjyydellään, vaikka ei se nyt mikään syntisen huono elokuva ollut - ei vain tavoittanut mitään kivaa toimintaa enempää. Yleisesti parjatusta X-Men Origins: Wolverinesta sen sijaan oikeasti pidin, jopa niin että olin sen teatterissa nähtyäni valmis rankkaamaan sen toiseksi parhaaksi kakkososan jälkeen. Se tosin saattoi olla sitä hypetyshuumaa, mutta siinä vaiheessa kun yleisen mielipiteen karu totuus valkeni minulle, tein jonkinlaisen periaatepäätöksen olla katsomatta elokuvaa enää toista kertaa. (Osaltaan siihen vaikutti myös se, ettei sitä koskaan julkaistu kahden DVD:n settinä, kun kaikki aiemmat leffat minulta tässä muodossa löytyi.. En ole turhan perfektionisti kokoelmani suhteen, en..) Siis olihan siinä sivuhahmoja kymmenittäin liikaa, mutta ne minä sivuutin kylmästi, olinhan tullut katsomaan elokuvaa Wolverinesta, katkeraa syntytarinaa ja tiheää turpiinvetoa. (Tässä vaiheessa lienee myös syytä kuitata sivulauseessa se pohjaton pettymys, kun Aronofsky luopui Wolverinen jatko-osan tai rebootin tai minkä ikinä ohjauspestistä. Siinä olisi ollut mielettömän hieno elokuva.)
Jaa, tämän mukapohjustavan höpinän jälkeen lienee kuitenkin aika siirtyä itse pääaiheeseen. First Classin edistymistä seurasin innolla, projektiin kiinnitettiin niin mielenkiintoisia näyttelijöitä ja tietysti Vaughn ohjaamassa - rakastin Kick-Assia, ja Layer Cakekin oli hyvä. Trailerit olivat täydellisiä. Yleensähän tällainen elokuva on tuomittu epäonnistumaan, kun kaikki vain on liian hyvää ollakseen totta.. Sitten, viime viikolla tuli arvosteluita! Positiivisia arvosteluita! Paljon jopa neljän tähden arvosteluita. Vau. En juuri uskaltanut lukea niitä, mutta nyt uskalsin jo antaa itselleni luvan rentoutua. Tänään siis kohti Kuusankoskea ja Studio 123:sta..
Elokuvassa olikin tasan yksi vika. Se oli aivan liian lyhyt. Toki 132 minuuttia on ihan kunnioitettava pituus, mutta kaikkea olisi kaivannut vielä vähän enemmän. Jos se on elokuvan ainoa puute, se on jo ihan kiitettävä suoritus. Kaikki vain yksinkertaisesti toimi, eikä siitä sen enempää, turhaan latelen ylisanoja kaiken mahdollisen kohdalta erikseen. Se oli juuri niin täydellinen setti kuin kattaus antoi odottaa.
Tai no juu, toinenkin vika oli, jos pitää keksimällä keksiä. Ei ollut lopputekstien jälkeistä kohtausta. Tätä on tottunut sarjakuva-/supersankarileffoilta nykyään jokseenkin automaattisesti odottamaan. En sentään jäänyt tapani mukaan yksin tyhjään saliin istumaan, vaan älykkäästi älypuhelimellani googlasin ennen elokuvan alkua "x-men first class after credits" ja opin että mitään odotettavaa ei ole eikä tule ;)
(Ja, kröhöm, jos sen nyt voi viaksi laskea: I do believe we were promised more bromance..)
Nörtimpää katsojaa voisi ärsyttää se, että koko X-Men-saaga menee koko ajan enemmän ristiin itsensä kanssa, mutta itse en suoraan sanoen jaksanut siitä välittää. Näitä nyt vaan lisää ja hop hop.
Pitäisiköhän näihin kirjoituksiin liittää jonkinlainen arvosteluasteikkokin? Hmm, ehkä parempi että en tee niin. Se vain monimutkaistaa asioita, minun kannaltani. Lukijalle se ehkä tekisi asian selkeämmäksi. Anyhow, there you have it, arroparron elokuvablogin ensimmäinen varsinainen postaus - kind-of.
maanantai 30. toukokuuta 2011
Roads go ever ever on
..eli jokaisen itseään kunnioittavan leffabloggarin pakollinen Hobitti-päivitys.
Se on nyt virallista. Ensimmäinen Hobitti-elokuva, koko nimeltään The Hobbit: An Unexpected Journey, saa maailmanensi-iltansa 14.12.2012. Niukasti ennen maailmanloppua, mikäli joihinkin lähteisiin on uskominen. Toivottavasti ei ole, koska 13.12.2013 on vuorossa The Hobbit: There and Back Again, mikäli mayat olivat väärässä, siis.
Vuosien varrella tapahtuneiden viivästysten, ongelmien ja ohjaajanvaihdosten jälkeen täytyy myöntää, että olin jo luopunut siitä toivosta, että nämä elokuvat koskaan näkisivät päivänvaloa. Ne jäisivät niiksi kaukaisiksi haaveiksi jotka toteutuessaan olisivat olleet mielettömän hienoja, mutta eivät koskaan toteudu (kuten Sin City 2 - nyyh). Kun tuotannon aloituksesta lopulta ilmoitettiin keväällä, ei ollut kaukana että olisin itkenyt onnesta - se on oikeasti totta. Kun Peter Jackson Facebook-sivuillaan (joilla, pakko hehkuttaa, muuten olin kahdeksas "tykkääjä" - tällä hetkellä niitä on 282 278) jakoi ensimmäisen videon kuvauspaikalta, kyyneleet jo ihan vähän virtasivat. Se oli kuin kotiinpaluu. Kaikki tämä nostalgiankaipuu on pakahduttavan ihanaa. Ensimmäistä kertaa vuosiin on elokuva, jota voi eeppisessä mittakaavassa hypettää, vaikka odotusta vielä onkin edessä puolitoista vuotta. Mutta kun odotusta on jo kulunut joulukuusta 2003, ei tämä viimeinen loppukiri tunnu missään.
Voisin tietysti maustaa tätä päivitystä pitkällä pohjustuksella siitä, miten Lord of the Rings ja yleinen Tolkien-nörttiys oli elämääni kokonaisvaltaisesti hallitseva asia vuosituhannen alkuvuosina. Mutta koska siitä on niin karmaisevan kauan että vain tunnen itseni liian vanhaksi, en sitä tee. Oikeasti, FotR:n ensi-illasta kymmenen vuotta. Se pistää miettimään, minne vuodet ovat menneet.
Voisin myös jakaa mielipiteitäni näyttelijäkaartista. Koska nimilista alkaa olla nälkävuoden pituinen, sanottakoon vain, että on ihanaa että vanhoista näyttelijöistä niin moni palaa (vaikka "tosifanit" ovatkin vetäneet palkokasveja todella syvälle hengityselimiinsä - eihän ne olleet kirjassa mukana, taas PJ raiskaa sen leffan yhyy), ja että Lee Pacen mukanaolon julkistaminen teki minut todella onnelliseksi. Ja että jos kuvausten viivästyksistä on jotain positiivista keksittävä, on oltava kiitollinen siitä, että Martin Freeman pystyi niiden vuoksi osallistumaan BBC:n überloistavan Sherlock-sarjan (jossa esittää Watsonia) kakkoskauden kuvauksiin - tai siis BBC:n kanssahan hänellä oli jo sopimus, eli Hobitti olisi jäänyt välistä ilman viivytyksiä. On myös huhuttu, mutta ei vielä virallistettu, että itse Sherlock, Benedict Cumberbatch nähtäisiin Hobitissa. Eep.
Se on nyt virallista. Ensimmäinen Hobitti-elokuva, koko nimeltään The Hobbit: An Unexpected Journey, saa maailmanensi-iltansa 14.12.2012. Niukasti ennen maailmanloppua, mikäli joihinkin lähteisiin on uskominen. Toivottavasti ei ole, koska 13.12.2013 on vuorossa The Hobbit: There and Back Again, mikäli mayat olivat väärässä, siis.
Vuosien varrella tapahtuneiden viivästysten, ongelmien ja ohjaajanvaihdosten jälkeen täytyy myöntää, että olin jo luopunut siitä toivosta, että nämä elokuvat koskaan näkisivät päivänvaloa. Ne jäisivät niiksi kaukaisiksi haaveiksi jotka toteutuessaan olisivat olleet mielettömän hienoja, mutta eivät koskaan toteudu (kuten Sin City 2 - nyyh). Kun tuotannon aloituksesta lopulta ilmoitettiin keväällä, ei ollut kaukana että olisin itkenyt onnesta - se on oikeasti totta. Kun Peter Jackson Facebook-sivuillaan (joilla, pakko hehkuttaa, muuten olin kahdeksas "tykkääjä" - tällä hetkellä niitä on 282 278) jakoi ensimmäisen videon kuvauspaikalta, kyyneleet jo ihan vähän virtasivat. Se oli kuin kotiinpaluu. Kaikki tämä nostalgiankaipuu on pakahduttavan ihanaa. Ensimmäistä kertaa vuosiin on elokuva, jota voi eeppisessä mittakaavassa hypettää, vaikka odotusta vielä onkin edessä puolitoista vuotta. Mutta kun odotusta on jo kulunut joulukuusta 2003, ei tämä viimeinen loppukiri tunnu missään.
Voisin tietysti maustaa tätä päivitystä pitkällä pohjustuksella siitä, miten Lord of the Rings ja yleinen Tolkien-nörttiys oli elämääni kokonaisvaltaisesti hallitseva asia vuosituhannen alkuvuosina. Mutta koska siitä on niin karmaisevan kauan että vain tunnen itseni liian vanhaksi, en sitä tee. Oikeasti, FotR:n ensi-illasta kymmenen vuotta. Se pistää miettimään, minne vuodet ovat menneet.
Voisin myös jakaa mielipiteitäni näyttelijäkaartista. Koska nimilista alkaa olla nälkävuoden pituinen, sanottakoon vain, että on ihanaa että vanhoista näyttelijöistä niin moni palaa (vaikka "tosifanit" ovatkin vetäneet palkokasveja todella syvälle hengityselimiinsä - eihän ne olleet kirjassa mukana, taas PJ raiskaa sen leffan yhyy), ja että Lee Pacen mukanaolon julkistaminen teki minut todella onnelliseksi. Ja että jos kuvausten viivästyksistä on jotain positiivista keksittävä, on oltava kiitollinen siitä, että Martin Freeman pystyi niiden vuoksi osallistumaan BBC:n überloistavan Sherlock-sarjan (jossa esittää Watsonia) kakkoskauden kuvauksiin - tai siis BBC:n kanssahan hänellä oli jo sopimus, eli Hobitti olisi jäänyt välistä ilman viivytyksiä. On myös huhuttu, mutta ei vielä virallistettu, että itse Sherlock, Benedict Cumberbatch nähtäisiin Hobitissa. Eep.
tiistai 24. toukokuuta 2011
Vuosi tähän mennessä
Siispä elokuvat, joita vuonna 2011 on käyty katsomassa elokuvateatterissa. Muistinvaraisia ajatelmia.
15.01. The Green Hornet (3D)
Tämä tekee minusta todella epäkunnioitettavan leffabloggarin jo heti alkuunsa, mutta siitä huolimatta uskallan julistaa suureen ääneen: minusta elokuva oli hyvä! Minä nauroin ja minulla oli kivaa, ei hetkeäkään tylsää tai että olisin miettinyt, mihin tämä elokuva on oikein menossa, ei edes mitään mitä olisin jäänyt elokuvan jälkeen pyörittämään ja analysoimaan, se vaan oli yksinkertaisen hyvä ja sillä selvä. 3D:kin oli pääosin saumattoman nättiä ja toimivaa, ollakseen jälkieditointi vieläpä. Eihän siinä mitään elämää suurempaa ollut, mutta ei elokuvissa aina tarvitse ollakaan. Ja painotan että tällainen positiivinen reaktio elokuviin on minulta hyvin harvinainen, olen ylianalysoiva ja ylikriittinen, minun on vaikea nauttia elokuvista. Nyt nautin.
04.02.2011 127 tuntia
Oscar-huuman kuumetessa piti käydä katsomassa edes jotain, ja 127 tuntia vaikutti riittävän mielenkiintoiselta. Jännittävä elokuva. Siis sikäli että tiedät tismalleen, mitä tulee tapahtumaan eikä se suoraan sanoen kuulosta kovin elokuvallisesti toimivalta, mutta todella haluat nähdä miten tämä käytännössä toteutetaan. Tarina oli todella vaikuttava, ahdistava tunnelma piti hyvin otteessaan, James Franco teki upean suorituksen ja kenties olisi ansainnut Oscarinsa, visuaalinen ja musiikillinen kikkailu oli sopivan pikkusievää. Epäilin että kun elokuva oli kerran nähty, sitä ei toista kertaa jaksaisi katsoa, mutta olin kuin olinkin väärässä - toinen katsomiskerta oli edelleen viihdyttävä, ja siinä pääsi tarkastelemaan myös omaa reaktiotaan elokuvaan - jotenkin kaikki tuntui ensimmäisellä kerralla jännittäessä paljon "isommalta".
04.03.2011 Black Swan
Himoittu ja odotettu Black Swan saatiin Suomen ensi-iltaan valitettavasti vasta Oscareiden jälkeen, mutta tottakai tämä Aronofskyn taidonnäyte oli nähtävä. Todella voimakas, hieno elokuva. Ja elokuva jota tietoisesti en halua analysoida puhki - inhoan sellaista väkisin väännettyä symboliikan etsimistä, se tuo elokuvaan jotenkin niin halvan leiman. Eikö se saa kelvata sellaisenaan?
18.03.2011 Rango (Original)
Tästä on pakko sanoa, että jossain määrin petyin elokuvaan. Joo, osaan kyllä teoreettisella tasolla arvostaa niitä lukemattomia western-viittauksia jotka saavat syväharrastavan genrefriikin hihkumaan, ja sitä että tehdään animaatiota jonka "piilovitsit" ovat suunnattu vähän valistuneemmalle väelle, mutta minun mielestäni se tarina vain ei ollut erityisen hyvä, eikä tuommoinen kikkailu elokuvaa pelasta, jos hahmoista tai niiden kohtalosta ei yksinkertaisesti välitä yhtään. Deppin arvosteluissa hehkutettu verbaaliakrobatiikkakaan ei nyt niin erikoista ollut. Tarkoitan että se oli taattua Deppiä, mutta ei mitään sen suurempaa.
16.04.2011 Sucker Punch
Eniten vihaan mennä katsomaan elokuvaa, josta olen alunperin ajatellut, että se voisi olla ihan hyvä. Sitten tulevat murska-arviot. Aivan totaaliset murska-arviot. Edelleen uskottelet itsellesi, että kyllä se silti voi olla ihan katsottava, voivathan 100 % leffakriitikoista olla väärässä.. Tiedät jo lopputuloksen, mutta annat itsesi silti elää siinä luulossa. Elokuvaa katsoessa et voikaan enää oikeastaan keskittyä siihen, kun päässä pyörii vain "no onko tämä nyt hyvä? vai yritänkö minä vain pitää tästä?". Siis vähän niin kuin Matrixin jatko-osien kanssa, tosin aika lailla pienemmällä hypetyksellä.
Sucker Punch oli näitä elokuvia, enkä minä edelleenkään tiedä mitä mieltä minä siitä olen. Pohjimmiltaan se oli aika ikävä elokuva joka kertoi ikävän tarinan, mutta siinä oli paljon kivoja kuvia ja musiikkeja.
06.05.2011 American: The Bill Hicks Story
Suomen ensi-ilta by the way ;) Kuusankosken Studio 123 järjesti ihan omaa pientä kivaa ja toi itse maahan ylistetyn dokumentin standup-koomikko Bill Hicksistä, kun elokuva ei Suomessa sen suurempaa mielenkiintoa herättänyt. Bill Hicksistä en ollut kuullutkaan ennen kuin dokumentin tuloa ryhdyttiin uutisoimaan, mutta ajattelin elokuvan katsastaa ihan jo kunnioituksesta Studiota kohtaan - ei tällaista ihan jokainen pieni yksityinen leffateatteri lähde yrittämään. Dokumentti on valmistunut jo 2009 ja kiertänyt festivaaleja pikkuhiljaa mainetta kasvattaen - pienimuotoiseen teatterilevitykseen Jenkeissä se pääsi tänä keväänä. Pienimuotoinen oli Suomen ensi-iltakin, meitä katsojia oli yhteensä kaksi.
Itse dokumentti oli todella hyvin toteutettu, arkistomateriaalista ja valokuvista oli tehty hienoa animaatiota ja Hicksin lähipiirin kertomukset olivat aitoja ja lämpimiä, ei mitään monotonista kertojaääntä joka selostaa samat asiat viiteen kertaan ;) Asiaan tarkemmin perehtymättömällekin dokumentti antoi todella paljon, ja herätti kiinnostuksen tutustua Hicksin uraan tarkemmin. Toistaiseksi tämä on kyllä jäänyt tekemättä, köh, mutta ehkä sitten joskus..
07.05.2011 Thor (3D)
Jos edellinen päivä menikin mm. politiikkaa pohtiessa, oli nyt aika lyödä aivot narikkaan ja 3D-lasit päähän. Kauan odotettu Thor! Se oli monella tavalla jopa parempi kuin osasin odottaa, koska odotukset olivat lähinnä että Thor tulee tutuksi, ja on kunnon pataanvetoa, oli elokuvassa sitten paljon muutakin. Lokin hahmo oli aivan ihku - vannoituneena pahisten kannattajana tuollainen monimutkainen persoona on aina mieleen. Ei siis muuta kuin The Avengersia odottamaan..
Todellako olen nähnyt näin vähän elokuvia? No, kesällä tulee aikamoinen tahdinkiristys, sen verran katsottavaa riittää.
15.01. The Green Hornet (3D)
Tämä tekee minusta todella epäkunnioitettavan leffabloggarin jo heti alkuunsa, mutta siitä huolimatta uskallan julistaa suureen ääneen: minusta elokuva oli hyvä! Minä nauroin ja minulla oli kivaa, ei hetkeäkään tylsää tai että olisin miettinyt, mihin tämä elokuva on oikein menossa, ei edes mitään mitä olisin jäänyt elokuvan jälkeen pyörittämään ja analysoimaan, se vaan oli yksinkertaisen hyvä ja sillä selvä. 3D:kin oli pääosin saumattoman nättiä ja toimivaa, ollakseen jälkieditointi vieläpä. Eihän siinä mitään elämää suurempaa ollut, mutta ei elokuvissa aina tarvitse ollakaan. Ja painotan että tällainen positiivinen reaktio elokuviin on minulta hyvin harvinainen, olen ylianalysoiva ja ylikriittinen, minun on vaikea nauttia elokuvista. Nyt nautin.
04.02.2011 127 tuntia
Oscar-huuman kuumetessa piti käydä katsomassa edes jotain, ja 127 tuntia vaikutti riittävän mielenkiintoiselta. Jännittävä elokuva. Siis sikäli että tiedät tismalleen, mitä tulee tapahtumaan eikä se suoraan sanoen kuulosta kovin elokuvallisesti toimivalta, mutta todella haluat nähdä miten tämä käytännössä toteutetaan. Tarina oli todella vaikuttava, ahdistava tunnelma piti hyvin otteessaan, James Franco teki upean suorituksen ja kenties olisi ansainnut Oscarinsa, visuaalinen ja musiikillinen kikkailu oli sopivan pikkusievää. Epäilin että kun elokuva oli kerran nähty, sitä ei toista kertaa jaksaisi katsoa, mutta olin kuin olinkin väärässä - toinen katsomiskerta oli edelleen viihdyttävä, ja siinä pääsi tarkastelemaan myös omaa reaktiotaan elokuvaan - jotenkin kaikki tuntui ensimmäisellä kerralla jännittäessä paljon "isommalta".
04.03.2011 Black Swan
Himoittu ja odotettu Black Swan saatiin Suomen ensi-iltaan valitettavasti vasta Oscareiden jälkeen, mutta tottakai tämä Aronofskyn taidonnäyte oli nähtävä. Todella voimakas, hieno elokuva. Ja elokuva jota tietoisesti en halua analysoida puhki - inhoan sellaista väkisin väännettyä symboliikan etsimistä, se tuo elokuvaan jotenkin niin halvan leiman. Eikö se saa kelvata sellaisenaan?
18.03.2011 Rango (Original)
Tästä on pakko sanoa, että jossain määrin petyin elokuvaan. Joo, osaan kyllä teoreettisella tasolla arvostaa niitä lukemattomia western-viittauksia jotka saavat syväharrastavan genrefriikin hihkumaan, ja sitä että tehdään animaatiota jonka "piilovitsit" ovat suunnattu vähän valistuneemmalle väelle, mutta minun mielestäni se tarina vain ei ollut erityisen hyvä, eikä tuommoinen kikkailu elokuvaa pelasta, jos hahmoista tai niiden kohtalosta ei yksinkertaisesti välitä yhtään. Deppin arvosteluissa hehkutettu verbaaliakrobatiikkakaan ei nyt niin erikoista ollut. Tarkoitan että se oli taattua Deppiä, mutta ei mitään sen suurempaa.
16.04.2011 Sucker Punch
Eniten vihaan mennä katsomaan elokuvaa, josta olen alunperin ajatellut, että se voisi olla ihan hyvä. Sitten tulevat murska-arviot. Aivan totaaliset murska-arviot. Edelleen uskottelet itsellesi, että kyllä se silti voi olla ihan katsottava, voivathan 100 % leffakriitikoista olla väärässä.. Tiedät jo lopputuloksen, mutta annat itsesi silti elää siinä luulossa. Elokuvaa katsoessa et voikaan enää oikeastaan keskittyä siihen, kun päässä pyörii vain "no onko tämä nyt hyvä? vai yritänkö minä vain pitää tästä?". Siis vähän niin kuin Matrixin jatko-osien kanssa, tosin aika lailla pienemmällä hypetyksellä.
Sucker Punch oli näitä elokuvia, enkä minä edelleenkään tiedä mitä mieltä minä siitä olen. Pohjimmiltaan se oli aika ikävä elokuva joka kertoi ikävän tarinan, mutta siinä oli paljon kivoja kuvia ja musiikkeja.
06.05.2011 American: The Bill Hicks Story
Suomen ensi-ilta by the way ;) Kuusankosken Studio 123 järjesti ihan omaa pientä kivaa ja toi itse maahan ylistetyn dokumentin standup-koomikko Bill Hicksistä, kun elokuva ei Suomessa sen suurempaa mielenkiintoa herättänyt. Bill Hicksistä en ollut kuullutkaan ennen kuin dokumentin tuloa ryhdyttiin uutisoimaan, mutta ajattelin elokuvan katsastaa ihan jo kunnioituksesta Studiota kohtaan - ei tällaista ihan jokainen pieni yksityinen leffateatteri lähde yrittämään. Dokumentti on valmistunut jo 2009 ja kiertänyt festivaaleja pikkuhiljaa mainetta kasvattaen - pienimuotoiseen teatterilevitykseen Jenkeissä se pääsi tänä keväänä. Pienimuotoinen oli Suomen ensi-iltakin, meitä katsojia oli yhteensä kaksi.
Itse dokumentti oli todella hyvin toteutettu, arkistomateriaalista ja valokuvista oli tehty hienoa animaatiota ja Hicksin lähipiirin kertomukset olivat aitoja ja lämpimiä, ei mitään monotonista kertojaääntä joka selostaa samat asiat viiteen kertaan ;) Asiaan tarkemmin perehtymättömällekin dokumentti antoi todella paljon, ja herätti kiinnostuksen tutustua Hicksin uraan tarkemmin. Toistaiseksi tämä on kyllä jäänyt tekemättä, köh, mutta ehkä sitten joskus..
07.05.2011 Thor (3D)
Jos edellinen päivä menikin mm. politiikkaa pohtiessa, oli nyt aika lyödä aivot narikkaan ja 3D-lasit päähän. Kauan odotettu Thor! Se oli monella tavalla jopa parempi kuin osasin odottaa, koska odotukset olivat lähinnä että Thor tulee tutuksi, ja on kunnon pataanvetoa, oli elokuvassa sitten paljon muutakin. Lokin hahmo oli aivan ihku - vannoituneena pahisten kannattajana tuollainen monimutkainen persoona on aina mieleen. Ei siis muuta kuin The Avengersia odottamaan..
Todellako olen nähnyt näin vähän elokuvia? No, kesällä tulee aikamoinen tahdinkiristys, sen verran katsottavaa riittää.
Odotusta, odotusta, odotusta..
Odotellessani jotain varsinaista kirjoittamisen aihetta, lainataan vanhasta journalista lista vuoden 2011 odotuksista. Tai siis listan toinen puolinko, johan tässä on alkuvuosi vierähtänyt ja lukuisia elokuvia nähty. Niistäkin jonkinlaisen kokoavan päivityksen voisin kirjoittaa..
Tämän vuoden suuria elokuvia siis, jotka ainakin jollain tasolla innostavat pientä arroparroa:
- X-Men: First Class. Luonnollisesti. Odotukseni ovat jokseenkin korkealla, ja toivon todella että en tule pettymään. Ja ensi-illassahan se on jo puolentoista viikon kuluttua!
- Green Lantern. Fugly trailer but.. Olen sarjakuvaelokuvien suurkuluttaja joten käytännössä menen katsomaan mitä vain, mikä on omituista, kun en koskaan ole kuitenkaan sarjakuvia varsinaisesti lukenut.
- Transformers: Dark of the Moon. Trailerit ovat olleet aika lupaavia, toivottavasti kakkosen virheistä on opittu, ja jos vielä sellaisen pienen toiveen voi esittää, että 3D ei olisi täysin ylilyötyä. Pahimmillaan voin kuvitella tilanteen, jossa puolet elokuvasta menee siihen että tiedät ruudulla tapahtuvan jotain cgi-peräistä joka yrittää raiskata verkkokalvosi, et vain tiedä, mitä. Parhaimmillaankin uskallan odottaa lähinnä tätä: comixed.memebase.com/2010/08/18/4-koma-c
- Captain Americaa kohtaan minulla ei kyllä ole oikein minkäänlaisia mielihaluja, mutta kun huikea Thor nostatti kivasti The Avengers -kuumetta, kai tämäkin on sitten nähtävä.
- Cowboys & Aliens sen sijaan on elokuva jota ajattelen suunnilleen päivittäin, ja jota ehkä odotan eniten tänä vuonna. Lähinnä tosin haikailen sen vaihtoehtoisen todellisuuden perään jossa Robert Downey Jr. olisi ehtinyt tehdä elokuvan, koska Daniel Craigin valitseminen samaan rooliin on täysin hämmentävää, kun kyseessä on kaksi niin eri leimalla varustettua näyttelijää, toki molemmat loistavia. RDJ on niin jumittunut viime aikoina oman leimansa alle, joten olisi ollut äärettömän virkistävää nähdä hänet tekemässä jotain aivan muuta, siis olettaen että hänen kohdallaan rooli ei olisi ollut vain se perus-RDJ-veto, jota nyt on rukattu Craigille ominaisempaan muotoon. Nonetheless, elokuva jonka täytyy olla todella hieno.
- Sherlock Holmes 2. Need I say more. Sanon kuitenkin. Yllä ehkä annoin jo ymmärtää jumaloivani Robert Downey Jr.:ia, ja kun vielä Guy Ritchien alkupään tuotanto kuuluu kaikkien aikojen suosikkeihini, ykkösosaa rakastin aivan varauksetta.
Joo, ahkera leffabloggari olisi ainakin listannut ensi-iltapäivät (tosin jossain määrin aikajärjestyksessä noiden kuuluisi olla), linkittänyt IMDb-sivut ja kenties pari traileria, mutta hei, mä en ole ahkera bloggari. Lällällää, etsikää itse :P
Tämän vuoden suuria elokuvia siis, jotka ainakin jollain tasolla innostavat pientä arroparroa:
- X-Men: First Class. Luonnollisesti. Odotukseni ovat jokseenkin korkealla, ja toivon todella että en tule pettymään. Ja ensi-illassahan se on jo puolentoista viikon kuluttua!
- Green Lantern. Fugly trailer but.. Olen sarjakuvaelokuvien suurkuluttaja joten käytännössä menen katsomaan mitä vain, mikä on omituista, kun en koskaan ole kuitenkaan sarjakuvia varsinaisesti lukenut.
- Transformers: Dark of the Moon. Trailerit ovat olleet aika lupaavia, toivottavasti kakkosen virheistä on opittu, ja jos vielä sellaisen pienen toiveen voi esittää, että 3D ei olisi täysin ylilyötyä. Pahimmillaan voin kuvitella tilanteen, jossa puolet elokuvasta menee siihen että tiedät ruudulla tapahtuvan jotain cgi-peräistä joka yrittää raiskata verkkokalvosi, et vain tiedä, mitä. Parhaimmillaankin uskallan odottaa lähinnä tätä: comixed.memebase.com/2010/08/18/4-koma-c
- Captain Americaa kohtaan minulla ei kyllä ole oikein minkäänlaisia mielihaluja, mutta kun huikea Thor nostatti kivasti The Avengers -kuumetta, kai tämäkin on sitten nähtävä.
- Cowboys & Aliens sen sijaan on elokuva jota ajattelen suunnilleen päivittäin, ja jota ehkä odotan eniten tänä vuonna. Lähinnä tosin haikailen sen vaihtoehtoisen todellisuuden perään jossa Robert Downey Jr. olisi ehtinyt tehdä elokuvan, koska Daniel Craigin valitseminen samaan rooliin on täysin hämmentävää, kun kyseessä on kaksi niin eri leimalla varustettua näyttelijää, toki molemmat loistavia. RDJ on niin jumittunut viime aikoina oman leimansa alle, joten olisi ollut äärettömän virkistävää nähdä hänet tekemässä jotain aivan muuta, siis olettaen että hänen kohdallaan rooli ei olisi ollut vain se perus-RDJ-veto, jota nyt on rukattu Craigille ominaisempaan muotoon. Nonetheless, elokuva jonka täytyy olla todella hieno.
- Sherlock Holmes 2. Need I say more. Sanon kuitenkin. Yllä ehkä annoin jo ymmärtää jumaloivani Robert Downey Jr.:ia, ja kun vielä Guy Ritchien alkupään tuotanto kuuluu kaikkien aikojen suosikkeihini, ykkösosaa rakastin aivan varauksetta.
Joo, ahkera leffabloggari olisi ainakin listannut ensi-iltapäivät (tosin jossain määrin aikajärjestyksessä noiden kuuluisi olla), linkittänyt IMDb-sivut ja kenties pari traileria, mutta hei, mä en ole ahkera bloggari. Lällällää, etsikää itse :P
maanantai 23. toukokuuta 2011
And here we go
Leffablogi? What have I been smoking. Uskollisimmat seuraajani muistavat epäonnisen Slide.Movies-leffasivuston jostain kymmenen vuoden takaa ja vanhassa journalissani kynäilemäni elokuva-arvosteluja etäisesti muistuttavat vuodatukset, mutta eipä uppouduta menneisiin, joten ei siitä sen enempää ja nokka kohti uusia seikkailuja. Tosin tämän blogin viihdearvo tuskin muodostuu niitä kummemmaksi, joten varoituksen sananen tänne mahdollisesti eksyville: kirjoitan itselleni, hyvinkin epäkaavamaisesti, ja negatiivissävyisen perusluonteeni johdosta onnistun hyvästäkin elokuvasta kirjaamaan lähinnä huonoja puolia. Katsotaan mitä tästä muodostuu! Toivottavasti nämä eivät olleet kuuluisia viimeisiä sanoja, vaan oikeasti innostun tätä blogia pitämäänkin ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)