Ja taas on vuosi lopuillaan

Koska vuosi 2012 alkaa melko pitkälti olla pulkassa ainakin uutuusleffojen osalta (Hobitin voisi vielä katsoa ja ehkä Finding Nemo 3D:n), on aika vilkaista taaksepäin ja summata, mitä jäi käteen.

Alkuun tilastotietoja. Paperilla vuoden 2012 piti olla yksi kaikkien aikojen kovimmista leffavuosista ja kyllä se sitä on ollutkin. Loppuja, alkuja, suuria spektaakkeleita joka lähtöön. Pikaisella laskutoimituksella olen katsonut 25 eri elokuvaa tänä vuonna elokuvateattereissa - mikä tarkoittaa, että kaikkiaan olen istunut valkokankaan äärellä 30 kertaa, ja siihen voi ynnätä vielä kaksi NT Live: Frankensteinin katselua, jotka eivät varsinaisesti olleet elokuvia, mutta elokuvateatterivisiittejä yhtä kaikki. Uskomatonta mutta totta, olen kaikkiaan kolmea elokuvaa käynyt katsomassa useammin kuin kerran: nämä olivat The Avengers (neljä katselua), 007 Skyfall (kaksi katselua) ja tietysti Hobitti - Odottamaton matka (kaksi katselua). Vuodelle asetetusta odotuslistasta olen nähnyt kaiken mahdollisen, sillä Django siirtyi Suomessa harmittavasti tammikuun puolelle ja World War Z vasta jonnekin kesään (muistaakseni, en jaksa tarkistaa ajankohtaa) uusintakuvausten myötä. 25 elokuvan joukkoon on mahtunut raikkaita yllätyksiä, ja pieniä pettymyksiä.

Olen jo jonkin aikaa kuumeisesti miettinyt, minkä voin julistaa vuoden parhaaksi elokuvaksi. Olen nähnyt paljon hyviä elokuvia. Se, mikä on minulle henkilökohtaisesti ollut rakkain, on tietysti The Avengers. Ei sitä käy kiistäminen. Tunnustan sen elokuvan virheet ja edelleen se mielestäni epäonnistuu juuri sillä sektorilla mitä itse eniten odotin (Loki), mutta jokin siinä elokuvassa täyttää minut mittaamattomalla ilolla ja onnella. Marvelin Phase One on ollut epätasainen kokoelma elokuvia, mutta The Avengers onnistuu ylittämään kaikki odotukset ja olemaan käsittämättömän viihdyttävä paketti. Onko se "hyvä elokuva"? Ehkä ei, jos mennään leffakriitikkosnobeilemaan. Mutta onko siinä jotain mikä veti minut neljästi teatteriin? Kyllä. Menisinkö katsomaan sen edelleen vaikka viikoittain valtavalta valkokankaalta? Kyllä. Tunnenko fyysistä kipua, kun tiedostan että The Avengers 2 on 856 päivän päässä? Kyllä. Ajattelin että minunkin pitää löytää itsestäni sen verran selkärankaa ja leffakriitikkosnobia, että en nimeä The Avengersia vuoden parhaaksi. Se on valtavia väki- ja rahamassoja liikuttanut ilmiö, jättibudjetin tehosteleffa, joka jostain käsittämättömästä syystä on hallinnut ajatusmaailmaani oikeastaan koko tämän 12 kuukautta. Minä en pääse siitä yli. Näin suuri asia minulle on ollut historian saatossa vain ehkä LotR, ja se on jo paljon sanottu. Joten minulla täytyy olla myös selkärankaa myöntää se, vaikka olematon street credini siitä kärsii: The Avengers on ollut minulle vuoden paras elokuva. Ja Whedonin käsissä Marvel Cinematic Universen tulevaisuus näyttää niin valoisalta, että vaikka maailmanloppua jollain tasolla toivoin, olen onnellinen että sitä ei tullut.

Päätös on vaikea, koska 2012 todellakin on ollut upea elokuvavuosi. Kolmea leffaa odotin sairaalloisessa mittakaavassa: The Avengers, The Dark Knight Rises, ja Hobitti - Odottamaton matka. TDKR sinnittelee vieläkin sen sekavassa (Auroran tragedian jälkeisessä) mielentilassa tehdyn ensikatselun varassa, ja olen niukkasanainen elokuvan suhteen. Ei, se ensikatselu ei vakuuttanut minua siinä mielessä missä toivoin. Tartuin niihin pieniin irrallisiin epäloogisuuksiin jotka paisuivat päässäni valtaviin mittakaavoihin ja estivät nauttimasta itse elokuvasta. Kyllä, Avengersissa on nippukaupalla vastaavia ominaisuuksia, mutta se vetää minut mukaansa ja vähät välitän sellaisista. Blu-Ray on jo jonkin aikaa odottanut uskallusta katsoa se. Haluan uskoa, että TDKR onnistuu valloittamaan minut. Muistettava on tietysti, että TDK:n kanssakaan elokuvateatterikatselu ei ollut paras mahdollinen, mutta myöhemmin opin rakastamaan elokuvaa. Hobitti onnistui ylittämään kaikki epärealistiset, nostalgiankaipuun täyttämät odotukset, mikä oli todella kunnioitettava saavutus.

Mutta myös pienemmistä elokuvista löytyi paljon hyvää. Niin paljon, etten oikeastaan jaksa niitä listata sen tarkemmin. Olenkohan minä nähnyt tänä vuonna yhtään elokuvaa, joka olisi ollut huono? Prometheus on asia jolle voisin olla vihainen, jos olisin joskus saavuttanut sen hypetystilan jossa todella odotin sitä. Se oli pettymys, kyllä, mutta kaikkiaan suhtaudun siihen aika neutraalisti. Sillä oli mahdollisuus olla enemmän, mutta en ole menettänyt yöuniani sitä miettien. Jos Prometheus todella oli huonoin vuonna 2012 näkemäni elokuva, ei tilanne ole kovinkaan heikko.

Minun pitäisi jaksaa kirjoittaa tästä parempi teksti, mutta The Avengers on ollut niin ylivoimainen elämys että se saa kaikki sijat tämän vuoden paremmuusjärjestyksessä. Vuosi 2012 oli The Avengers. Kiitos.

Tällaisen vuoden jälkeen voisi melkein toivoa, että vuorossa olisi pieni hengähdystauko. Think again. Vuoden 2013 odotuslista seuraa perässä.

Hobitti - Odottamaton matka HFR3D

Uudestaan, uudestaan!

Tällä kertaa yritin olla objektiivinen. Yritin ymmärtää lukemieni arvostelujen negatiivisuutta.

En ymmärtänyt. Minä en voi ymmärtää. Minulle se on koti, se on rakkaus, se on kaikkea, paljon enemmän kuin osasin toivoa.

Ei, se ei voi olla LotR:n veroinen. Ei missään mittakaavassa, eikä sen kuulukaan olla. Se on esiosa, se on pienempi tarina. Ei siitä voi, eikä saa yrittää tehdä LotR:ia suurempaa. LotR on vuosikymmenen aikana mielissämme paisunut ja kypsynyt täysin virheettömäksi ja koskemattomaksi kokonaisuudeksi (vaikka ei se sitä silloin ennen ollutkaan). Hobitti on tarinana täysin toisenlainen. Taustalla ovat aivan erilaiset motiivit ja uhkakuvat. "Eeppinen matka koko Keski-Maan kohtaloa uhkaavan pahuuden tuhoamiseksi" vs. "Tuolla olisi kultaa mikä pitäisi hakea pois"? Näistä lähtökohdista Odottamaton matka oli mielestäni erittäin huolella ja taidolla kasattu paketti. Ja niin tylsäksi ja venytetyksi kun sitä on haukuttukin, minusta se oli silti liian lyhyt. Ei se tuntunut lainkaan siltä 2 h 46 min minkä se väitetysti kestää.

Hobitti ei kirjana ole koskaan ollut minulle erityisen läheinen. Minulle on henkilökohtaisesti ihan sama, mitä siitä tarinallisesti muokataan. Siinä missä LotR-elokuvat saivat pienen ihmisen pelkäämään sitä mikä kirjasta on poistettu tai tunnistamattomaksi muokattu, nyt saa iloita kaikesta siitä mitä Hobittiin on lisätty. Niin paljon kuin kolmea elokuvaa epäilin, nyt näen sen mahdolliseksi. Minä luotan ja uskon Peter Jacksoniin.

Tästäkin tuli yleisluonteinen eikä erityisen yksityiskohtainen, spoilaamaton teksti. Mutta ei minulla ole siitä muuta sanottavaa, varsinkaan eilisen näytöksen jälkeen käydyn tyhjentävän jälkipuinnin jälkeen. Mutta loppuun kuitenkin asia joka pitää selventää. Jackson on sanonut, että Martin Freeman oli ainoa henkilö jota hän saattoi koskaan kuvitella Bilbon rooliin. Uskoin häntä jo ennen elokuvan näkemistä, mutta nyt voin sataprosenttisesti että kyse ei ole vain sanahelinästä ja oman elokuvan hehkuttamisesta. Martin on täydellinen Bilbo.

Vieläkö se pitää nähdä? Ehkä. Nyt kahden HFR:n jälkeen haluaisin kokea vertailun vuoksi muutkin formaatit. HFR:n "outous" oli toisella katsomiskerralla tiessään jo alkumetreiltä, ja järkevänä vuorokaudenaikana ja edes asteen järkevämmässä mielentilassa pystyin analysoimaankin sitä tarkemmin. Se on niiiiiiiiin paljon parempi kuin tavallinen 3D. Juuri siksi, että sitä ei edes huomaa. Tavallisen 3D:n olemassaolon ja "efektimäisyyden" tiedostaa aina. Nyt en muistanut edes laseja päässäni. Kaikki on saumattoman sujuvaa, kaunista ja käsinkosketeltavan lähellä. Kuva on tarkka, ja ennen kaikkea kirkas. Edit: Unohtui todeta, että ne ensimmäisen katselut CGI-sössöt taisivat olla ihan sitä aamuyön vireystilaa. Tällä kertaa en ymmärtänyt, missä niitä olisin muka nähnyt.

Minä en voi olla ylistämättä tätä elokuvaa. Kun odotin siltä vain sitä tunnelmaa ja sisältöpuolella ei ollut niin väliä, olen jopa positiivisesti yllättynyt. Tarinaan on löydetty ulottuvuuksia ja merkityksiä jotka kirjasta uupuvat. Aika (aivan liian pitkä aika!) näyttää, millainen trilogia tästä muodostuu. Mutta olen luottavaisin mielin. Ensi joulukuu saisi tulla jo..

Hobitti - Odottamaton matka HFR3D

Tämä on niin spoilerivapaa miltä nyt tuntuu -päivitys kuin mahdollista. Yksityiskohtaisempi versio tekstistä ehkä toisen katselun jälkeen.

Miten voisi edes yrittää sanoiksi tiivistää, mitä Taru Sormusten Herrasta on merkinnyt ja edelleen merkitsee minulle. Joten en yritä. Te lukijani kuitenkin sen tiedätte. Olen ollut kirjan & elokuvien fani melkein puolet elämästäni, ja rakkaus Peter Jacksonin töihin kantaa vielä pidemmälle.

Hobitti-elokuvien tuloon olen suhtautunut vaihtelevalla innolla ja epäluulolla. No, vuosia tietysti näytti siltä, ettei niitä saada koskaan tehtyäkään, kun vastoinkäyminen toisensa perään yritti kariuttaa tuotannon. Mutta jo ajatus kahdesta elokuvasta tuntui hieman naurettavalta. Silti, pelkkä tieto siitä että saisin vielä palata Keski-Maahan teki olosta lämpimän ja kotoisan. Sillä koti se oli. Paikka ja aika jossain kaukana menneisyydessä, jonne luulit ettet koskaan enää voi päästä takaisin - etkä täysin voikaan, koska Tennari, leffaretket, ne ihmiset - sitä elämää ei enää ole. Mutta edes palanen sitä. Kun leffaan vielä kiinnitettiin läjä ehdottomia lempinäyttelijöitäni ja oleelliset osat myös vanhasta näyttelijäkaartista palaisivat rooleihinsa - okei Peter, voitit taas, minä otan ilolla vastaan kaiken mitä sinulla on antaa. Jopa sen kaksi ei vaan kolme? hmm okei, kolmekin elokuvaa. Ihan sama, luotan sinuun PJ, kaikki entinenkin on annettu anteeksi. Koska minä haluan sen tunteen takaisin.

Aivan kalkkiviivoilla epäluulo palasi ja kasvoi suoranaiseksi peloksi. Jotenkin en koskaan pitänyt mahdollisena, että Hobitit voisivat olla huonoja elokuvia. Kaikesta venytyksestä ja paisuttelusta huolimatta. Kunnes eräänä päivänä. Ihan totta, luin jokunen viikko sitten IMDb:sta jotain juttua loppuvuoden odotetuimmista elokuvista ja siellä pohdittiin, voisiko Hobitille käydä kuten Star Wars Episodeille I-III. Ja niin minäkin yhtäkkiä pohdin, voisiko Hobitille todella käydä niin. Ja varauduin pahimpaan. Ostin toki lippuni yönäytökseen 12.12.12. 00:12. Mutta varauduin pahimpaan, varsinkin nähtyäni vilaukselta muutamat arvostelunumerot.

Kun tutut sävelet lähtivät soimaan, unohdin kaikki epäluuloni. Mieleni valtasi seesteinen rauha muutaman kyyneleen pakottaessa itsensä silmänurkkiin. Tässä sitä oltiin. Taas siellä. Kotona.

Voiko sitä edes arvostella objektiivisesti? Ei ainakaan ensimmäisen kerran jälkeen. Minusta se oli täydellinen. Se oli kaikkea. Se oli lämpöä ja rakkautta. Uutta ja vanhaa. Ihan niin kuin ennenkin ja silti jotain aivan muuta. Elämäni lyhyin liki kolmetuntinen. Se olisi saanut jatkua aina.

Pari sanaa vielä HFR 3D:stä. Minähän olen niitä ehkä harvoja ihmisiä jotka oikeasti pitävät 3D:stä. HFR näytti, kuten sanottua, alkuun hieman vieraalta (nopeutetulta) mutta silmä tottui pian ja koko HFR:n "unohti". Todella komealta elokuva näytti ja 3D pelasi hienosti. Vain tiukat toimintalähikuvat saivat irvistämään mutta niitä oli vähän, ja näyttävät tod.näk. yhtä epäselviltä tavan 3D:ssä ja uskoisin että 2D:nä myös. Semmoista transformers-cgi-höttöä siis. Lopputuomio: jos mahdollista, HFR. Väittävät, että tämä on tavallisen frameraten kolmiulotteisuutta lempeämpi kokemus, eli ehkä kokeilemisen arvoinen myös 3D-vihaajalle. Mutta itse on vaikea arvioida, kun 3D:stä niin kovin pidän.

Jälkimmäiset osiot jouduin lainaamaan yöllisistä Facebook-vuodatuksista koska yhtäkkiä en osaa pukea sanoiksi enää yhtään mitään. Näihin on siis tyytyminen, koska en silloin neljältä yöllä kirjoittanut blogia vaikka olisin halunnut. Minun täytyy prosessoida asiat tuoreeltaan. Esimerkiksi se pelkäämäni Episodin kahden tähden arvostelu herättää liikaa kiukkua ja ajatuksia. Perjantaina uudestaan. Jatkoa seuraa. 

007 Skyfall

Jotain on tapahtunut minulle viimeisen vuoden aikana. Ennen elokuvan katsominen useasti teatterissa oli jotenkin vieras ajatus. Ennen viime syksyn Drivea tämän harvinaisen kohtelun oli saanut osakseen vain Kuninkaan Paluu ja senkin toisen katselun selitti jokin Tennarin hiihtolomaviikkotempaus tai vastaava, lippu kuitenkin taisi maksaa euron tai kaksi. Tuntui vain yksinkertaisesti aivan hullulta maksaa (ja hankkiutua elokuvateatteriin asti) kahdesti, jostain minkä kuitenkin ostaa DVD:llä ja näkee vielä sata kertaa. Drive teki poikkeuksen: vaikka oli etukäteen syytä olettaa että elokuva on hyvä, ensimmäinen katsomiskokemus tuli kuitenkin niin puun takaa kaikessa loistavuudessaan että minun piti nähdä se toistamiseen. Ja se oli sen arvoista. Se jollain tasolla avasi silmäni ja poisti rajoitteet. Elokuvateatteri on elokuvan luonnollinen elinympäristö. Siellä se kuuluu nähdä. Ja jos elokuvasta pitää, miksi sitä ei kokisi useamman kerran sellaisena kun se on tarkoitettu koettavaksi, varsinkin jos siinä on sellaisia elementtejä jotka vaativat valkokankaan ja täydelliset olosuhteet.

The Avengersin kohdalla mentiin sitten tunnetusti täysin yli laidan: näin sen teatterissa kaikkiaan neljästi, ja viimeisen katsonnan kohdalla minulla sentään oli jo Blu-Ray hallussani. (The Avengers saattoi myös antaa loppusysäyksen siihen että ostin pitkän haikailun jälkeen päheän 40" 3D-led-television, koska silmäni vuosivat verta yrittäessäni katsoa sitä vanhan kuvaputkitelkun mössökuvasta, mutta se on jo aivan toinen tarina..) Mutta jokin oli muuttunut pysyvästi, jokin ajattelumaailmassani ja jo ennestään intohimoisessa suhtautumisessani elokuvateattereihin.

Kaikki tämä pohjustus siis oli olevinaan jonkinlainen ylevä perustelu sille, että kävin katsomassa Skyfallin toistamiseen. Hei, se on silti rutkasti parempi syy kuin se, että OPI:n Skyfall-kynsilakkaa piti päästä ulkoiluttamaan.. Mutta totta on, että olen muuttunut elokuvankatsoja: arvostan elokuvateatterielämystä aina vain enemmän. Mitä suurempi ja kauniimpi elokuva, sitä suuremmalla syyllä se on koettava siellä sen luonnollisessa elinympäristössä. Sellaiseksi se on suunniteltu, olemaan siellä parhaimmillaan. Ja kun ulottuvillani sentään on Kino 123:n vertainen helmi, kahden viikon mietinnän jälkeen tulin siihen tulokseen, että Skyfall oli nähtävä uudestaan.

Miksi? Onko se oikeasti niin hyvä elokuva? Muiden mielipiteistä en tiedä enkä välitäkään: itse pidin siitä jo ensimmäisellä kerralla, mutta uusintakierros hioi sen täydellisyyttä entisestään ja antoi katseen viivytellä maisemissa ja pikkuseikoissa, uppoutua vielä paremmin sen visuaaliseen loistoon. Se on hyvä elokuva. Se on suuri ja kaunis. Ja luonnollisessa elinympäristössään se saa olla kaikkea sitä mitä se on. Olenko jo kuluttanut tuon elinympäristöjutun loppuun? Annetaan tälle ennestään ontuvalle metaforalle lopullinen kuolinisku ja lupaan olla viittaamatta siihen ikinä enää. Elokuvateatterissa suuri ja kaunis elokuva on kuin villipeto savannilla, uljas ja vapaa. Etkö sinäkin mieluummin näkisi leijonan safarilla kuin eläintarhassa? Kotitelkkarissa (tietokoneen näytöstä puhumattakaan) elokuva on vangittu, rajoitettu, menettänyt osan suuruudestaan. On se edelleen sama elokuva - mutta pienempänä, surullisempana, todellisen minuutensa varjona. Anna elokuvalle mahdollisuus olla se vapaa, raivokas peto, joksi se on syntynyt. Oikeutta elokuville. Oikeutta elokuvateattereille.

(Ei siis mitä helvettiä minä juuri kirjoitin.)

Looper

Alkuun joudun lainaamaan Film-O-Holicin arvostelua: "Looperin katsominen on hieman kuin äänestäminen. Jos et käy katsomassa ja sitä kautta tukemassa elokuvaa, menetät oikeutesi valittaa blockbuster-elokuvien kehnosta jamasta ja siitä, miten nykyään tehdään vain supersankarielokuvia ja adaptaatioita." Ei sillä että minulla olisi mitään supersankarielokuvia vastaan..

Valtavasti kehuja ja ylistystä kerännyt Looper oli minulle yksi syksyn odotetuimmista elokuvista, ja saatiin nyt lopultakin myös Suomen valkokankaille. Hyvin harmittavaan julkaisuajankohtaan, etten sanoisi: Bondin ylivoimainen hallinta tulee varmasti syömään siltä niitä "nyt olisi kiva katsoa jotain toimintaa" -satunnaiskatsojia, jotka menisivät sisään vähin odotuksin ja tulisivat ulos täysin haltioutuneina. Mutta aiemmin sitä vastassa olisi ollut uusi Bourne, että olisiko tilanne sitten ollut sen parempi, en tiedä.. Looper on kuitenkin ehdottomasti sellainen elokuva, joka ansaitsee katsojia.

Olin pitänyt itseni viimeiseen asti irti kaikista ennakkotiedoista (trailerin kertomaa perusasetelmaa ja sitä faktaa, että kyseessä on erittäin hyvä elokuva, lukuunottamatta) ja luvassa olikin hieman erilainen elokuva kun sen perusteella odotin; rutkasti yllätyksiä ja juonenkäänteitä, joita en nyt sen enempiä lähde purkamaan. Harvan aikamatkailusta kertovan elokuvan logiikka kestää tarkempaa analyysia, eikä Looper ole tässä suhteessa poikkeus. Mutta jos ei lähdetä vallan pilkkuja viilaamaan ja hiuksia halkomaan, se on todella älykäs, mielenkiintoinen elokuva. Elokuvan nykyhetki on vuodessa 2044, ja tästä on saatu maalattua synkkä, karu ajankuva - maailma jossa olisi runsaasti ainesta aivan toisenlaiseenkin elokuvaan. Looper on myös paljon puhtaampi ja aidompi toimintaelokuva, kuin osasin odottaa: luulin sen olevan enemmän taide-elokuvamainen vrt. Drive, mutta se oli loppujen lopuksi melko suoraviivainen ja vailla "turhaa" kikkailua kikkailun tähden - jos nyt sitä aikajanojen kanssa leikkimistä ei lasketa, mutta sehän on koko aikamatkailun idea. Mäiskettä ja verenroisketta riitti viihdyttämään Kristaa tutun väkivaltaviihdevirneen (patent pending) asteelle pitkän aikaa. Mutta se ei suinkaan ollut sen ainoa ulottuvuus: tarina oli erilainen kuin odotin, se ei ollut vain pintakiiltoa ja tyyliä, siinä oli tunnetta ja sydäntä.

Okei. Writer's block. Tämän takia kirjoitan tähän blogiin aina välittömästi elokuvista palautumisen jälkeen, jos mahdollista. Tajunnanvirtaisen vuodatuksen minä pystyn suoltamaan ulos jälkimainingeissa, mutta ei tällaisesta muka-oikeasta kirjoittamisesta tule mitään. Jahkailen ja pyörittelen eikä tämä ole selvästikään menossa yhtään minnekään. Se oli hyvä elokuva, minä pidin siitä. Loppu oli kaunis. That's it.

007 Skyfall

Ennen Casino Royalea olin periaatteellisella tasolla inhonnut Bond-elokuvia. En ollut nähnyt yhtään sitä edeltävää Bondia, enkä usko että minulla koskaan on sellaista elämäntilannetta, jossa tuntisin niiden näkemisen tarvetta. Siinä missä vanhat jo ajatuksenkin tasolla tuntuivat kuluneilta vitseiltä, Casino Royale oli tuore, uusi alku, nykyaikaan päivitetty, juuri sellainen reunoilta rosoinen elokuva josta minä pidän. Tehokasta toimintaa, päähenkilö jossa on tarttumapintaa, kidutusta ja väkivaltaa ja ihan sitä kaikkea jännää ja ihanaa mistä minä nautin. Jotkut ehkä kitisivät, että tässä vain matkitaan Bourneja sun muita, että Bondilla ei enää entisten kanssa ollut yhteistä kuin nimi - jos näin, niin hyvä. Minun ei niitä entisiä tarvitse nähdä. Kiistanalaista on, tarvitsiko ihmisen kyllä Quantum of Solaceakaan nähdä ja itse asiassa olen katsonut sen vain kerran. Se oli melko tyhjä, turha välielokuva josta kukaan ei tunnu pitävän. Ei siinä nyt mitään eeppisen huonoa ollut, muistan hienoja takaa-ajoja ja itse asiassa en yksityiskohtaisesti paljon muuta. Mutta en silloin pitänyt sitä huonona, joten luotan siihen mielikuvaan. Nyt Skyfallin myötä voin kuitenkin leikkiä että Quantumia ei tapahtunut.

Sam Mendesin käsissä Bond on kokenut taas pienimuotoisen reinkarnaation uusine sävyineen, ja elokuvaa ovat minua valistuneemmat kehuneet jopa sarjan parhaaksi, ja että itse asiassa tämän olisi pitänyt olla tämän uuden sukupolven avaus. Toisille taas on jumittunut päälle se nykyään niin usein soiva levy, että mikä tahansa synkkä elokuva post-TDK on vain laiskaa Nolanilta lainaamista.. Tuo kritiikki se vasta on laiskaa. Kyllä silloin ammoisina aikoinakin tehtiin synkkiä elokuvia, ei TDK nyt niin uraauurtava ollut! Nolan ei ole keksinyt Batmaninsa kanssa pyörää uudelleen. Nyt tuntuu, että kaikkea mitä ikinä kukaan tekee, verrataan Nolanin elokuviin. Herätys hei.

Ja niin loistava kuin Ledgerin Jokeri oli, niin oli niitä vinksahtaneita pahiksia ennenkin. Omalla kohdallani Skyfallin erotti kahdesta edellisestä täysin eri luokkaan nimenomaan se pahis. Javier Bardemin Silvaa ovat kyynikot nimittäneet halvaksi Jokeri-kopioksi, ja yhtäläisyydet toki ovat löydettävissä. Tässä oli sitä kiehtovaa, nerokasta, arvaamatonta, vaarallista, räjähdysaltista, vanhan liiton pahuutta, mitä sietäisi näkevän enemmänkin. Onko näistä piirteistä nyt automaattisesti tullut Jokerin kopioimista, siinä missä mikä tahansa elokuva, joka laittaa päähenkilönsä koville ja on sävyiltään tummempi, joutuu heti suurennuslasin alle: "haa, joku on katsonut TDK:n"? Pelätäänkö niiden käyttämistä siksi? Skyfallissa onneksi ei pelätä, ja Silva on loistava hahmo, jonka taustatarina tuo oikeutusta hänen maaniselle, piirulleen suunnitellulle missiolleen. Jos en pitäisi Craigin Bondista niin paljon, olisin ehkä ollut täysin Silvan puolella tätä elokuvaa katsellessa. Nyt se meni ehkä 50/50. Silva oli elokuvassa kenties se yksittäinen paras asia, ja [pieni spoiler alert] hänessä olisi ollut potentiaalia useampaankin elokuvaan.

Toiminta on näyttävää, no, koko elokuva on näyttävä, tarinassa teemoja ja sisältöä, hahmoissa on sitä tarttumapintaa, he ovat rikkinäisiä ja epätäydellisiä. Mistä minä tässä en pitäisi?

Bond-tematiikasta vain pahimmat kliseet tuntevakin löytää viittaukset ja silmäniskut historiaan. Casino Royalen rankka, osittain väkinäinen pesäero entiseen on lieventynyt joksikin, joka ehkä yhdistää molempien maailmojen parhaat puolet. Onko tämä näistä näkemistäni kolmesta Bondista paras? Ehdottomasti.

Mainitsemisen arvoinen on myös Kino 123:n huikea panostus uusimpaan tekniikkaan, jolla tästä elokuvasta sai varmasti aivan kaiken irti. 110 neliön kangas täydellä laajakuvalla alkoi olla jo sitä luokkaa, että melkein sai päätä kääntää imeäkseen sisään kaiken sen visuaalisen loiston mitä elokuvalla oli tarjota. Uuden projektorin myötä kuva oli aivan huikaisevan tarkka. Äänentoisto on upeaa ja räjähdykset tuntuvat omassa penkissäkin. Ihanaa, Kino, ihanaa. Ihme onkin, että tämä oli vasta toinen kerta kun Kinoon pääsin, kun Taken 2 meni vain Studiolla ja sen jälkeen en ole elokuviin ehtinytkään. Rukoilen, että ensi viikolla vääryyttä korjataan Looperin kohdalla, koska kyllä itken, jos se ei tule Kinolle.

Taken 2

Pari flunssaista viikkoa on pitänyt minut poissa elokuvateatterisaleista yskimästä, mutta nyt.. oli aika Taken 2:n.

Olen hyvin myöhäisherännäinen Taken-fani - katsoin sen vasta menneenä kesänä. Jokusen vuoden se on kummitellut takaraivossani siellä "joskus pitää katsoa" -nälkävuosilistalla, mutta kun hype jatko-osasta alkoi nousta, oli jo pakko selvittää mistä tässä kaikessa on kyse. Ja minä rakastuin. Siinä oli kaikkea. Hihkuin ja pompin tuolillani ja kelasin jo ensikatselulla kohtauksia uusiksi ja uusiksi. Se yllätti minut täysin. Se puhutteli minua. Se oli kaunista väkivaltaviihdettä ja kidutusta, mutta myös aidosti mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joista välitti. Ja kuka ei haluaisi isänsä olevan Bryan Mills, mies joka yrittää paikata etäisen suhteensa tyttäreensä ja on valmis tekemään mitä tahansa (ja se on kirjaimellisesti mitä tahansa) tämän eteen. Or is the last part just me? It could be just me. No, ensimmäiseen siis rakastuin spontaanisti ja voimalla. Ajatus jatko-osasta oli hieman huolestuttava.. Rahat pois tyhmiltä vielä kun rauta on kuumaa. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin se että Liam Neeson sanoo "pelko pois, en olisi lähtenyt mukaan jos tässä ei olisi jotain ideaa" ei ole erityisen lohduttava mainoslause. Liam, katso sitä viime vuosien filmografiaasi. Katso ihan ajatuksella. Katso. Niin..

Olin siis realisti. Se ei voi olla niin hyvä kuin ensimmäinen. Tietenkään. Ei sellaista tapahdu. Vain minun pienissä unelmissani. Ja silti tunnen itseni.. petetyksi. Koska luulin jo, luulin koko ajan, se antoi ymmärtää että se olisi kuitenkin.

Se veti vahvasti eteenpäin ja olin valmis antamaan sille paljon anteeksi koska siinä oli niin paljon hyvää, ja juuri kun alkulämmittelyt turpiinvedon osalta oli hoidettu ja todellisen huvin piti alkaa.. se loppui. MITÄ. En edes ehtinyt ottaa esille sitä "jee, väkivaltaviihdettä" -virnettäni (patent pending). Okei, okei, olen nähnyt Takenin vain extended cutina. En teatteriversiota. En tiedä miten lame se on. Mutta tämä. Tämä oli historian parhaiten pohjustettu pettymys. Ei mitään eeppistä lopputaistelua jossa kaatuu kelmiä vasemmalta ja oikealta mitä kekseliämmillä ja karuimmilla tavoilla. Se vain loppui. Minä halusin verta! Minä halusin irtojäseniä, minä halusin armottomuutta, minä halusin. Minä halusin vaaran tunnetta, minä halusin jännittää. Minä halusin nähdä Liam Neesonin koston enkelinä täydessä mahdissaan, halusin että siitä välittyy se tunne, että hän oikeasti pystyy ja on valmis mihin vain koska hänellä ei ole vaihtoehtoja. Jatko-osa täytyy viedä pykälän pidemmälle, pykälän kovempaa, pykälän raaemmaksi ja karummaksi - muuten se on vain juurikin sitä rahan keräämistä hölmöiltä pois. Nyt se oli laiskempi, kesympi, vailla todellista uhkaa, vailla sitä maanista pakkomielteisyyttä. Kyllä, Bryan sanoi itsekin olevansa väsynyt tähän. Ymmärtäähän sen. Hän on eläkkeelle jäänyt CIA-agentti, uhrannut perheensä uransa takia, ja nyt yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on. Ihan ymmättävää on, että ei hän ehkä halua tappaa satoja ihmisiä paljain käsin vain siksi että pystyy siihen. Hän haluaa vain jatkaa elämäänsä. Mutta siinä tapauksessa tämän elokuvan pitäisi vain olla Millsien iloinen, terapeuttinen perheloma, ei Taken 2.

Ja mitä minä oikeasti halusin, minä halusin nähdä Samin joukkoineen tositoimissa (come on, "Bry's in trouble in Istanbul" - kenen mielestä tuo lause ei jatku "Well, what the hell are we waiting for?" ja pojat tupsahda paikalle juuri sillä ratkaisevalla hetkellä kun tilanne käy jo Bryanillekin liian tukalaksi?). Leppoisa ihana Sam, joka vain grillaa ja golffaa kavereidensa kanssa ja joka [spoiler alert] voi tyynesti tuosta vain soittaa Yhdysvaltain Turkin suurlähetystöön ja pyytää olemaan ampumatta oletettua itsemurhapommittajaa joka on juuri ajanut heidän portistaan läpi. Ja häntä kuunnellaan. (Ja Bry saa jatkaa kostotoimiaan kenenkään välittämättä siitä että hänen villi pakomatkansa on juuri saattanut tappaa tai ainakin vammauttaa lukuisia poliiseja ja siviilejä ja aineellisia vahinkojakin on kertynyt iso liuta..) Minä haluan nähdä mihin he pystyvät tositoimissa, haluan tietää heidän taustatarinansa, haluan tietää sen mitä minulle ei kerrota. Perkele, minä haluan Sam ja kumppanit -spinoffin!

Nyt kun en saanut mitä halusin, unohdan sen paljon mikä siinä oli hyvää, ja huomioni keskittyy niihin pieniin ja suuriin epäloogisuuksiin jotka juonen kulun mahdollistamiseksi oli vain runnottava läpi. Siis ihan totta. Mikä mahdollisti koko elokuvan (tai lähinnä sen, että se ei loppunut päähenkilöidensä sieluttomaan teurastamiseen) oli se, että nämä ah niin nerokkaat rikolliset jättivät tappavan vaaralliseksi ja äärimmäisen kekseliääksi tietämänsä miehen yksin, ilman valvontaa, ilmeisesti tekemättä tälle mitään ruumiintarkastusta. Kuitenkin, tällaisista asioista tai mistään muustakaan en olisi piitannut pätkääkään, jos olisin saanut sen ylimääräisen (vähintään) puolituntisen järjetöntä, mitään säästelemätöntä, armotonta väkivaltaa. Ja rukoilen että kotiteatterijulkaisu sen minulle tuo. If you give me an R-rated extended cut, that'll be the end of it. I will not look for you, I will not pursue you. But if you don't, I will look for you, I will find you, and I will kill you.

Moonrise Kingdom

Wes Anderson on ohjaaja, jonka työt jakavat ihmisiä vahvasti kahteen kastiin. Meihin, jotka silmät innosta loistaen otamme varauksetta vastaan kaiken mitä tuolla nerolla ikinä onkaan meille tarjota, ja niihin, joiden mielestä miehen filmografia on täynnä outoja, pikkusieviä, kikkailevia muka-taide-elokuvia, joissa ei ole päätä eikä häntää. Okei, kasteja saattaa olla myös siltä väliltä mutta dramatisoin hieman. Mutta outojahan ne ovat, ehdottomasti. Ja juuri sitä ainakin minä niissä rakastan. Ne ovat jotain ihan muuta, ne ovat oma maailmansa. Ne ovat elokuvia, joiden aikana voi unohtaa itsensä ja kaiken muun. Ne ovat satuja, ne ovat kieroja ja kauniita, ne vain ovat uskomattoman ihania.

Kontrasti päivän kahden elokuvakokemuksen välillä oli mieletön - siirtyä sen about puolen hehtaarin valkokankaan ja vuoden suurimman (ja parhaimman) elokuvan ääreltä Studion pikkuiseen kolmossaliin, missä itseni mukaanlukien kokonaista kolme ihmistä todisti Moonrise Kingdomin mahtavuutta sen ensi-iltapäivänä. Jotain outoa tämä voisi tietysti kertoa omasta leffamaustanikin, mutta minkä sitä kaikkiruokaisuudelleen mahtaa. Ja voi kyllä, että tämä makupala kelpasikin. Kiero ja kaunis, siinä ehkä ne päällimmäiset adjektiivit. Hauska, erinomaisella ja ennen kaikkea erinomaisesti suorittavalla näyttelijäkaartilla varustettu, suloinen, ihana.

Tämän litanian painoarvo ei taas ole yhtään mitään ja minulla on vielä huomisia hevosnäyttelyvalmisteluita jäljellä, joten vedetään se perinteinen loppuhutaisu taas.

EETU. Ed Nortonin mukanaolo Wes Andersonin elokuvassa on saanut minut hihkuen odottamaan tätä vieläkin enemmän kuin muuten odottaisin uutta Wesiä. Hankalan ihmisen maineessa oleva Eetu on harmittavasti kadonnut laatuelokuvista ja maailmankartalta viime vuosina, ja tämä on minulle henkilökohtaisesti ollut suuri tragedia. Toki tämänpäiväinen The Avengers -kierroskin herätti vähäsen sitä turhaa jossittelua.. Mutta Eetu on yli kymmenen vuotta ollut ehdoton lempinäyttelijäni, eikä hän tässäkään elokuvassa petä. Kumpa uusi Bourne toisi Eetulle vähän nostetta. Minä haluan Eetulle lisää huippurooleja. Ja sen Oscarin vielä jonain päivänä, perhana. Eetu, nyt tsemppiä, sä pystyt siihen.

The Avengers

Neljättä kertaa, kuitenkin. Itse elokuvasta ei varmaan neljän teatterikatselun ja muutaman Blu-Rayn pyörityksen jälkeen tarvitse paljoa sanoa. Se on täydellinen, vaikka minun ehkä pitääkin ostaa yli 50-tuumainen plasma-TV siitä kotioloissa nauttiakseni.

Syy ja tilaisuus neljänteen teatterikierrokseen on tietysti eilen avattu Kino 123, Kouvolan uuden kauppakeskus Veturin vetovoimaisin johtotähti (minun mielipiteeni josta en suostu edes neuvottelemaan). Olin jo ehtinyt tätä pienessä mielessäni lujaa toivoa, ja niin kävi: avajaishulinoissa kansalle on tuotu menneen kesän hittielokuvia puoli-ilmaisina uusintanäytöksinä. The Avengers maksoi euron. En voinut vastustaa. Uuteen rakkauteeni oli täydellistä tutustua vanhan kautta.

Vaikka vuosien varrella olenkin oppinut arvostamaan Studion lämmintä tunnelmaa, voittamattoman omistautunutta asiakaspalvelua, resursseihin nähden monipuolista tarjontaa ja aktiivista FB-yhteisöä, minä olen Tennarin kasvatti. Minulle isompi on parempaa. Tennarissa tiskin takana on ehkä kasvottomia liukuhihnaihmisiä joille olen asiakas tuhannen muun joukossa. Siihen olen tottunut. Sen hinnan joutuu itse elokuvaelämyksen korkealaatuisuudesta maksamaan. Toki Studio on ollut kova uusimaan laitteistoaan 3D-aikaan, don't get me wrong. Mutta pieni on aina pientä.

Voiko Kino 123 yhdistää nämä kaksi minulle rakasta maailmaa? Aamulla lippua ostaessani tiskillä sain kuulla, että kiva nähdä tuttuja naamoja täällä. Olen Asiakas. Vaikka juuri Helsingissä Kinopalatsin ykkössaliin pääsinkin, oli Kinon ykkössaliin astelu pysäyttävä kokemus. Tämä on täällä. Täällä minä saan jatkossa katsoa elokuvani. Aina, jos haluan. Tämä ei ole vain nostalgiantäytteinen visiitti entiseen elämään. Tämä on nyt, tässä, minun.

Kyllä, olen hyvin liikuttuneessa tilassa. Elokuvateatteri on minulle tärkeä asia. Mutta en minä Studiota hylkää. Illalla on luvassa kauan odotettu Wes Anderson -pläjäys Moonrise Kingdom. Studio pystyy jatkossa entistä paremmin palvelemaan marginaalisempiakin leffamakuja. Ja minulle tämä käy paremmin kuin hyvin. Saan katsoa Isot tehosteleffat Isolta valkokankaalta aivan pakasta vedetyllä huipputason äänentoistolla ja tekniikalla, ja nauttia pienemmistä elokuvista tutussa turvallisessa Studiossani. Mitä muuta ihminen voi toivoa?

The Expendables 2

The Expendables oli elokuva joka täytti minut spontaanilla ilolla. Pohjattomalla onnella ja ilolla, jos ensikatsastuksen jälkeistä FB-päivitystä on uskominen. Kävin katsomassa sen elokuvateatterissa syntymäpäivänäni ja se oli paras lahja mitä saatoin kuvitella. Se oli niitä elokuvia, joista voisi kasata nälkävuoden pituisen listan asioita jotka ovat pielessä, mutta joita automaattisesti rakastaa niin paljon, että sitä ei voi tehdä. Jatko-osan mahdollisuutta väläyteltiin heti ensimmäisen tultua ulos, ja kahden vuoden odotuksen jälkeen sen saimme.

Minun piti tietysti olla ensimmäisellä mahdollisella tilaisuudella lippuluukulla jonottamassa, mutta sekalaiset kriitikkojen reaktiot pelästyttivät minut. Eihän tällaisen elokuvan ollessa kyseessä pitäisi arvosteluja vilkaistakaan, mutta kun perimmäinen viesti oli "tämä ei ole edes sitä mitä siltä voisi odottaa", asetuin varovaisen skeptiselle kannalle. Mieluummin lykkäsin elokuvan katsomista, kuin pettyisin.

Eikä minun tänäänkään sitä pitänyt katsoa. Ei, minun piti itse asiassa mennä vielä viimeisen eli neljännen kerran näkemään The Avengers teatterioloissa, mutta pienet joskin kohtalokkaat aikataulun pettämiset erottivat minut siitä mahdollisuudesta vain joillain kymmenillä minuuteilla. Niinpä junassa nopeasti Finnkinon sivuille surffaamaan puhelimella muita vaihtoehtoja ja siinähän se möllötti, The Expendables 2, kutsuvasti Kinopalatsin ykkössalissa. Pienen harkinnan jälkeen se tuntui itse asiassa ihan hyvältä idealta. Niinpä kipitin kohti Kinopalatsia ja jumalaisen valtavaan saliin, melkein ylhäisessä yksinäisyydessä, paikkalipulla takarivin keskelle ja ihaniin penkkeihin. (Tunsin pienen piston sydämessäni kun rakasta Studiotani tällä tavalla petin, mutta samalla fiilistelin uuden, parin viikon päästä avattavan state-of-the-art Kino 123:n tuomia mahdollisuuksia sinne Kouvolan perämetsiinkin. Ja jookoskookos paikkaliput, pliis pliis pliis? Aina voi toivoa.)

Pelkäsin, siis, mutta onneksi pelkäsin turhaan. Olisin maksanut täyden lippuhinnan vaikka pelkästä ensimmäisestä kymmenminuuttisesta (olkootkin että koko loppuelokuva oli pientä alamäkeä siitä silkasta mahtavuudesta). En minä halua tällaiselta elokuvalta juonta. En minä halua ottaa sitä vakavasti. En halua että se on "dark and gritty". Minusta se voi oikein hyvin loikkia kliseestä toiseen (kuten tiedämme, minä rakastan kliseitä), itselleen, katsojilleen ja koko genrelle kaiken aikaa silmää iskien (siihen pisteeseen että sen voisi luulla saaneen aivohalvauksen). Niin kauan kun toiminta pitää minkä lupaa (ja sen se teki), kaikki muu on aivan toisarvoista. Toki, jos tällaiseen tekeleeseen saisi ympättyä aivan kaiken samaan pakettiin, olisihan se hienoa. Mutta en minä tilannut sitä elokuvaa. Minä tilasin elokuvan joka saa minut virnistelemään "jee, väkivaltaviihdettä" -virnettäni (patent pending) penkissäni sen vajaan kaksi tuntia. Sen sain.

NT Live: Frankenstein

Voiko leffablogiin kirjoittaa teatteriesityksestä, joka on kuitenkin katsottu leffateatterissa? Koska tämä on minun blogini, voin kirjoittaa ihan mitä haluan.

Nyt on siis nähty National Theatren Frankenstein-livetuotanto kahteen otteeseen, eli päänäyttelijät molemmissa rooleissa. Cumberbitchinä olo (tai cumberbabe nykyään se poliittisesti korrekti termi taitaa olla koska itse Cumberbatch sitä suosii) ei ole halpaa - 2 x 25 euroa plus matkat Helsinkiin. Mitä jäi käteen, poislukien se kuinka ihanaa oli ylipäänsä olla Helsingissä vuosien jälkeen?

Hämmennys siitä, että se oikeasti oli niin hyvä. Frankenstein on huippunimien (ohjaaja Danny Boyle) tuotanto brittien kansallisteatterissa yhdestä maailman tunnetuimmasta tarinasta. Voisi luulla että se on massiivinen. Se ei ole. Se on yllättävän pieni, intiimi, nerokkaan minimalistisesti lavastettu, saumattomasti eri tyylilajien ja tunnetilojen välillä tanssiva, hauska, koskettava, suuria kysymyksiä herättävä. Minä odotin lähinnä laatunäyttelemistä ja sitä todellakin sain, mutta kokonaisuutena tämä kyllä yllättäen pyyhkäisi jalat alta. Teatteri on taidemuoto jolle en ole juuri ajatuksiani koskaan uhrannut, ja kokemukseni siitä rajoittuvat joihinkin luokkaretkiin ja muutamaan kesäteatteriin. Frankenstein kyllä avasi silmiäni tällä saralla - kuka ties, vaikka sitä joskus uskaltautuisi ihan oikeasti teatteriin.

Ted

Ei TDKR:n uusintakierrosta, ainakaan vielä. En ole ihan varma, haluanko. Jos haluan, haluan tehdä sen kunnolla ja katsoa Batman Beginsin ja The Dark Knightin juuri ennen ja olla oikeissa fiiliksissä. Jos minulla ei ole uskonnollista hurmosta päällä, en todennäköisesti saa siitä irti enempää kuin ensimmäiselläkään otoksella. Kylmiltään saatoin laittaa pettymyksensekaiset tunteet mielentilan piikkiin, mutta mitä enemmän analysoin, sitä vahvemmin voin allekirjoittaa mielipiteeni. Enköhän minä sen vielä uudestaan käy katsomassa, kuitenkin.

Nyt kuitenkin vuorossa Ted. En ole aivan sataprosenttisesti vielä saanut selvitettyä itselleni, miksi lähdin sen katsomaan. Jotenkin se vain.. tapahtui. Seth MacFarlanen tyyli kyllä uppoaa Family Guyssa ja muissa tuotoksissa, mutta tästä elokuvasta en osannut juurikaan kiinnostua. Jotenkin oletin, että se olisi tylsä ja liian.. mauton. Sitten muistin, että enhän minä tunne sellaista käsitettä kuin liian mauton huumori. Pidinkö itseäni todella hetken niin kypsänä ja aikuisena, etten muka nauttisi typerästä törkykomediasta? Ilmeisesti (samaisesta syystä jätin muuten Diktaattorinkin näkemättä), mutta ensiviikon 25-vuotispäivän aiheuttaman ikäkriisin kourissa halusin ehdottomasti todistaa olleeni väärässä.

Olinhan minä väärässä. Jos tämä on mittari, en ole aikuistunut. En tippaakaan. Joskin on sanottava, että omasta mielestäni Ted ei ylittänyt rajaa typerän törkykomedian puolelle. Se oli pohjimmiltaan yllättävän aito, nokkelasti toteutettu ja lämminhenkinen. Olivathan vitsit räävittömiä ja osa ehdottomasti juuri oikealla tavalla "typeriä", mutta se ei ollut väkinäistä ja päälleliimattua niin kuin esimerkiksi Paulissa, jota vähän pelkäsin tämän muistuttavan. Tässä uskallettiin rohkeasti ylittää huonon maun rajat, ja mikä tärkeintä, samaa mukahauskaa ja pikkutuhmaa vitsiä ei jääty toistamaan uudestaan ja uudestaan osoitellen "siis katsokaa mitä me uskalletaan tehdä, hihhihhih". Vitsi tuli, vitsi meni, moving on, rima korkeammalle ja seuraavaa kehiin. Mikään ei ole pyhää, kaikesta voidaan tehdä ja tehdäänkin vitsiä. Näin se pitääkin tehdä. Junnaaminen tekee törkyhuumorista sillä väärällä tavalla typerää. Minä siedän oikeastaan kuinka typerää ja mautonta huumoria tahansa, parhammillaan ja oikeassa ilmapiirissä huutonauraen nautin siitä, mutta sitä aivotonta junnaamista en kestä.

Joten kyllä, se oli hauska elokuva. Mutta siinä oli myös mielenkiintoinen tarina ja henkilökaarti - sivuhahmoiksi jäi tyyppejä, joissa olisi ollut ainesta isompaankin osallisuuteen. No, jatko-osa on tämän menestyksen myötä kai jo vahvasti tekeillä, joten katsotaan, mihin suuntaan sitä viedään.

Pitäisi sanoa ehkä jotain muutakin mutta jotenkin nyt on jo yö joten fuck it. Tämä oli nyt tässä. Elokuvana Ted ei ollut elämää suurempi kokemus, mutta se oli törkeän hauska ja nokkela. Ja kertoi oikeasti ihanan tarinan tämän lisäksi. Ei paljon muuta voi yhdeltä elokuvalta toivoa, kai.

P.S. Tulin lopultakin vaihtaneeksi Hobitti-laskuriini Suomen ensi-iltapäivän joka siis on kaksi päivää Jenkkilää edellä, ja samalla lisäsin pari muutakin laskuria jotta muistan mitä varten minä elän.

The Dark Knight Rises

The movie theatre is my home, and the idea that someone would violate that innocent and hopeful place in such an unbearably savage way is devastating to me.
- Christopher Nolan

Yritän olla artikuloivampi kun menen (ja tosiaan menen) katsomaan elokuvan uudestaan. Nyt into vaihtui iltapäivän uutisten myötä suruun ja voimattomaan, hiljaiseen vihaan siitä, miten epäreilu maailma on. Ikävä sattuma, että samoissa tunnelmissa katsoin ensimmäisen kerran myös The Dark Knightin - silloin syynä oli tietysti Heath Ledgerin liian aikainen poismeno (johon oli jo ollut puoli vuotta aikaa totutella) - tällä kertaa järjetön joukkosurma, joka tullaan varmasti aina muistamaan tämän elokuvan yhteydessä.

A Fire Will Rise

Nyt kun olemme toipuneet Comic-Con -viikonlopun henkisestä rasituksesta ja taas kerran vannoneet, että joskus vielä sinne on mentävä..

Perjantai on kohta. Perjantai on ihan ihan kohta.

Sitä odotellessa meillä on ilo ja kunnia nauttia Hans Zimmerin eeppisistä sulosävelistä ja ennakkokuunnella The Dark Knight Rises: Original Motion Picture Soundtrack täällä. Gotham's Reckoning.. Sweet Jesus.

The Amazing Spider-Man 3D

Olen kohta 24 tuntia pyöritellyt jotain äärettömän laiskaa ja merkityksetöntä ja pituuden lisääntyessä aina vain kauemmas maalistaan luisuvaa arvostelunraakiletta joka ei vain ota edetäkseen mihinkään järkevään suuntaan. Joten aloitetaan puhtaalta pöydältä.

Minä pidin siitä. Minä en halua analysoida sitä puhki tai verrata sitä Raimin elokuviin. Andrew Garfield oli erinomainen, kuten muukin cast - näyttelijät ja heidän vuorovaikutuksensa olikin elokuvan suurin vahvuus. Näistä hahmoista aidosti välitti. Elokuva herätti paljon tunteita, niin paljon tunteita että mietin onko tämä jo liian chick-flick teinipoikien makuun. Kyllä, elokuvaahan on Internetin syövereissä alusta asti parjattu siitä, että se on Twilight-polven naiskatsojille suunnattu emopelleily, ja epäilen että ennakkoluulojensa vuoksi monet tulevat lukemaan sitä kuin piru raamattua. Jos edes vaivautuvat sitä katsomaan. Mutta kyllä tälle elokuvalle on syytä antaa mahdollisuus. Se ei ole täydellinen, harva elokuva on, mutta varsin pätevä sarjan avaus. Romanssi näyttelee suurta osaa, mutta kun puhutaan kahdesta niin yliluonnollisen ihanasta ihmisolennosta kuin mitä Emma Stone ja Andrew Garfield ovat, en edes minä saanut tästä allergista reaktiota. Elokuvassa tapahtuu paljon, paljon hyvää, mutta myös asioita joita ei viedä loppuun. Jäikö liikaa leikkauspöydälle (ja poistettuihin kohtauksiin), oliko käsikirjoittajaporukalla vain liikaa ideoita, pohjustettiinko tässä jatko-osia? "Jihuu minulla on nyt supervoimia" -montaasit ja toimintakohtaukset ovat siistejä. Haavoittuvaisuus tuntuu luissa ja ytimissä. Pahis ei ole ehkä uhkaava, mutta ei hän olekaan todella paha, vain pakotettu tekemään huonoja valintoja.

Aaaagh jotta en joudu aloittamaan taas tätä alusta kun tällä ei ole mitään määränpäätä, lopetan tämän vain suurimmalla pettymyksellä. Silloin kun elokuvan olemassaoloa tekijöiden puolesta voimakkaasti perustellaan sillä, että on ilmiselvää että HÄMIS ON KUIN TEHTY 3D:TÄ VARTEN (ja kuka voisi olla eri mieltä), kyllä sen pitäisi näkyä lopputuloksessa. Trailerissa seittien varassa heiluminen näytti epäilyttävän huonolta, mutta ajattelin että hei, sehän on vain traileri. Valitettavasti täydellinen efektien puute vaivasi koko elokuvaa. Ei juuri minkäänlaista syvyysvaikutelmaa, ei mitään. Kun TASM sentään on 3D-kameroilla kuvattu, toisin kuin vaikkapa ihan onnistunut postkonversio-3D The Avengers, olin erittäin pettynyt siihen miten huonolta kaikki näytti. Etenkin nopeissa toimintakohtauksissa CGI oli liian kiiltävää, liian muovista, liian suttuista, sellaista Transformersista tuttua michaelbaypyöritystä josta voit vain arvailla, että jotain tuossa nyt on, mutta mitä. Muuten elokuva oli visuaalisuudellaan ja kameratyöskentelyllä paikoin kekseliäs ja omaleimainen, mutta in the end tässä kuitenkin haluttiin nähdä huikeaa kolmiulotteista seittien varassa heilumista, erityisesti kun sellaista on luvattu tarjoiltavan. Ei mitään. Vähintäänkin tässä olisi pitänyt onnistua, jos halutaan voittaa ne IMDB:ssä trollaavat teinipojat elokuvan puolelle.

Kyllä, olen hyvin puolusteleva tätä elokuvaa kohtaan. Haluan että ihmiset yllättyvät siitä miten hyvä se on. Mutta pelkään, että tätä kohtaan on niin paljon ennakkoluuloja ja vihamielisyyttä, että siitä etsimällä etsitään vikoja.

Also, bonus points for the funniest Stan Lee cameo perhaps ever. On myös ihana tunne kun lähes koko yleisö ymmärtää ja tulee se kollektiivinen "olemme teidän muiden yläpuolella" -naurahdus. Etenkin viimeisellä Avengersin katselulla jouduin vain itsekseni hymähtämään, koska muilta asia meni ohi enkä liki tyhjässä salissa viitsinyt vetää turhaa huomiota itseeni.

Ja sitten vielä. Eikö se nyt oikeasti ole jo itsestäänselvää, että jotain lopputekstien jälkeistä kohtausta on kuitenkin suurella todennäköisyydellä luvassa? Mikä hemmetin kiire ihmisillä on?