Avengers: Age of Ultron 3D

Eilen koitti se päivä. Koko vuoden tärkein päivä. Ehkä koko elämäni.

Tänään en ollut ihan varma, oliko eilistä ollenkaan. Se hätäinen, epätasainen ja tahditon action-pläjäys aukkoineen ja selittämättä jääneine käänteineen tuntuu pätkittäin mieleen palaavalta unelta, ja mitä enemmän sitä ajattelee, sitä etäisemmältä se tuntuu. Yrität saada kiinni jostain, mitä ei ehkä ollut.

Minä en edes jaksa kaunistella tätä.

AoU:ssa oli paljon irrallisia kivoja kauniita asioita, paljon sälää, silppua ja sitä sun tätä. Ehkä kaikki siisteimmät hetket ja hauskimmat onelinerit oli jo esitelty trailereissa (vaikken viimeisimpiä kai ole edes katsonut), mutta siistejä ne silti olivat ja useamman kerran leffalle sai ihan nauraa ääneen (jos kyllä menee moni vitsi vähän vaivaannuttavan itsetarkoitukselliseksi). Mutta toimivaksi kokonaisuudeksi tätä ei oltu kasattu. Joskus paljon kaikkea on liikaa. Se ei ollut niin eeppinen, niin lumoava, että sitä olisi vain tuijottanut silmät selällään ja antanut anteeksi pienet epäloogisuudet (vrt. Avengers). Jos AoU:n kokonaisarvosana kertyisi irtopisteiden summasta, se voisi olla korkea, mutta.. Ei elokuva voi olla tehosekoittimessa pyöräytetty 2,5 tuntinen klippikokoelma koska se haluaa olla KAIKKEA YHTÄ AIKAA. KOSKA KAIKKI ON NIIN SIISTIÄ. Minä uskon että Whedon on ollut vilpittömän innoissaan tätä kasatessaan, mutta se ilo ja riemu ei nyt välittynyt minulle asti. Tehosekoitin-metaforaa venyttäen: et voi tehdä smoothieta kaikista lempiherkuistasi. Sitten kun siellä on sekaisin jäätelöä, salmiakkia, sipsejä, pekonia ja hampurilaisia, tuloksena on epämääräistä liejua jossa on sattumia joiden tarkkaa olemusta et halua ehkä tutkia sen tarkemmin.

On todella kurjaa että AoU on Phase 2:n heikoin elokuva. Koska sen pitäisi olla sen kruunu. Olin valmistautunut rakastamaan sitä varauksetta, mutta se, miten neutraalisti siihen nyt suhtaudun, tuntuu hämmentävältä. Minun pitäisi edes olla sille vihainen. Minun pitäisi kyseenalaistaa kaikki mitä olen tiennyt tai luullut suhteestani MCU:en. MCU on ainoa viisivuotissuunnitelma mikä minulla on elämässäni. Minun pitäisi joko olla raivoissani, tai sitten olla totaalisen in denial ja vannoa rakastavani vaikka syvällä sisimmässäni en. Mitä minulla on, jos minulla ei ole MCU:a?

Miksi tämä on sitten vain tuntuu ei-miltään?

Ehkä siksi että minä olen niin rakastunut Netflixin Daredeviliin. Siksi minun MCU-maratonsuunnitelmanikin unohtuivat kokonaan. Ehkä siksi en saavuttanut sitä hypeleveliä jossa vain tuijotan lumoutuneena valkokangasta ja luotan Whedonin näkemykseen. Ehkä tämä olisi oikealla ennakkovalmistelulla voinut toimia. Ehkä.

Age of Ultron tuntuu Hobitti-trilogialta LotR:n jälkeen. Haluat taputtaa Whedonia/Jacksonia päälaelle ja sanoa että parhaasi yritit, mutta jos nyt tunnustetaan tosiasiat niin miten meni, noin niinku omasta mielestä.

Age of Ultron tuntuu unelta ja ehkä eilistä ei ollut.

Big Game

Pitäisi varmaan selitellä Oharilistaa jollain tavalla, mutta kun ei aina vaan ehdi/jaksa/viitsi/halua. Ja joskus joku kansansuosikki Luokkakokous puskee kaikki mielenkiintoiset elokuvat pikkusaleihin eikä niitä sellaisissa raaski katsoa.

Sama kohtalo oli Big Gamellakin avausviikollaan, mutta onneksi nyt sentään toiselle viikolle tilaa vapautui Kinon ykkösestä! Sen verran komeaa menoa ja ryskettä oli luvattu, että kyllä itketti ajatuskin pikkusaleista.

..Mä en sitten koskaan tullut kirjoittamaan tätä luonnosta valmiiksi enkä mä nyt useita viikkoja myöhemmin oikein enää muista mitä mä ajattelin. Tykkäsin Big Gamesta. Se oli komea ja toimiva elokuva ohi sen "torilla tavataan" -fiiliksenkin. Mutta sen enempää mä en jaksa nyt kaivella.

Tällä hetkellä jos minä ajattelen elokuvia, minä ajattelen sitä että seuraava (teatterissa) näkemäni elokuva on Age of Ultron. Ja siihen on yhdeksän päivää. Siinä ajatuksessa on jotain huikean taianomaista ja samalla kovin pelottavaa. Se on niiiiiin lähellä.

The Crucible

Suuri Odotuslista alkaa taas näyttää Suurelta Oharilistalta, mutta tallennettakoon ennen kuin asia kokonaan unohtuu, että olenhan minä sentään käynyt elokuvateatterissa viime kuukausien sisällä! Tästäkin on jo jokunen viikko aikaa, mutta parempi myöhään jne.

Kyseessä ei siis ollut elokuva, mutta koska Frankensteinitkin on muutama vuosi takaperin leffablogin alle laskettu, ei ole mitään syytä sulkea The Crucibleakaan joukosta pois. Kyseessä oli siis ihan oikeaa teatteria; The Old Vicissä taltioitu Arthur Millerin kirjoittama, Salemin noitaoikeudenkäyntejä käsittelevä näytelmäklassikko, jonka pääosassa loistaa Richard Armitage. Maahantuonnista, levityksestä, käännöstyöstä ja yleisestä mahtavuudesta vastasi tietenkin Studion väki. Lipuista puolestaan oli kiittäminen Episodia! En minä tätä varmaan muuten olisi katsomaan lähtenytkään, tiistai-ilta ja liki neljän tunnin kesto ei oikein sovi meikäläisen vuorokausirytmeihin, mutta kun kerran satuin juuri oikeaan aikaan bongaamaan lippukisan Facebookista, olihan tämä tilaisuus sitten hyväksi käytettävä, vaikka yöunet jäivätkin lyhyiksi,

Ja hyvä kun tuli lähdettyä! Episodin viiden tähden arvostelu ylisanoineen ei liioitellut tippaakaan. Äärimmäisen vaikuttava, intensiivinen ja dramaattinen kokemus, jota myötäeli voimakkaasti viimeiseen saakka.

Taisin pohtia jotain samansuuntaista jo niiden Frankensteinien jälkeen, mutta ihan tosissaan voisi yrittää ottaa itseään niskasta kiinni ja tsekkailla tämänkin puolen tarjontaa vähän tarkemmalla silmällä..

Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance)

Birdman on elokuva, jota olen odottanut innosta täristen siitä asti kun tiesin sen ylipäänsä olevan olemassa. Tai oikeastaan: Birdman on elokuva, jota olen odottanut jo vuosia. Ehkä koko elämäni. Kun kuulin että se on olemassa, mietin hetken olenko tipahtanut jostain risteyksestä lopultakin siihen vaihtoehtoiseen todellisuuteen jossa tehdään vain minulle mittatilaustyönä räätälöityjä elokuvia. Mitä jos olenkin vain kuvitellut kaiken.

Joku minun edesottamuksiani seuraillut voi olla siinä käsityksessä, että Edward Norton on minulle elämää suurempi asia. Bingo, olet aivan oikeassa. Olisin ehkä valmis myymään sieluni siitä hyvästä että Eetu pääsisi taas oikeasti Näyttelemään. Wes Andersonin kanssa tehdyt elokuvat olivat hyvä alku, mutta Eetun suoritukset vielä aika sellaisia lonkalta vetäistyjä. Tieto siitä, että hän Birdmanissa näyttelee Alejandro González Iñárritun ohjauksessa, oli lupaus jostain suuremmasta. Ja mikäli suorituksen laajamittaiseen kehumiseen oli luottaminen, lupaus myös lunastettaisiin.

Iñárritu (ja omalla tahollaan Norton) hallitsi elämääni joskus silloin 2000-luvun alussa. Amores Perros sykähdytti juuri siinä herkässä iässä kun Oikeat Elokuvat olivat löytäneet pienen Kristan, ja silmäni auenneet kokonaan uudelle maailmalle. Vaikka Alejandron myöhemmät tekeleet eivät ihan samalla levelillä kolahtaneetkaan ja vaikka itse olen vuosien varrella taantunut lähinnä supersankarielokuvien ja helpon viihteen kuluttajaksi, Alejandrolla on paikka sydämessäni.

Tunnesiteeni Michael Keatoniin on lievempi, mutta Birdmanin kannalta ehkä tärkeintä on, että hän on minun lapsuuteni Batman, koska Burtonin Batmanit ovat ne lapsuuteni ainoat oikeat Batmanit. Jokainen voi vetää yhteydet hänen roolihahmonsa Riggan Thomsonin ja Keatonin itsensä välillä - supersankariroolille uskottavuutensa uhrannut näyttelijä, joka nyt yrittää kuumeisesti todistaa itseään Taiteilijana.

Birdmanissa on siis minulle paljon tärkeitä elementtejä. Pelonsekaista elämää kestikin pitkään, kun 90 % Google-historiastani koostui siitä että jahtasin pitkään ja tiheästi pienintäkin tiedonmurusta elokuvan Suomeen saapumisesta. Lopulta varmuus saatiin, ja ensi-iltapäiväkin julkistettiin aikanaan. Kun leffa vielä varmistui että leffa saadaan Studio 123:llekin pyörimään, aloin olla onneni kukkuloilla. But wait, there's more! Golden Globe -ehdokkuudet poikivat pari palkintoakin viime viikonloppuna, ja viimeisenä Birdman meni ja nappasi itselleen tällä viikolla 9 Oscar-ehdokkuutta, jakaen kärkisijan The Grand Budapest Hotelin kanssa (mikä ei lievennä epäilystäni siitä että olen todellakin jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa). Kaiken kaikkiaanhan elokuva on jo kerännyt pitkälti yli sata palkintoa gaalasta jos toisesta. Lähtökohdat siis olivat siis sellaiset, että todellakaan en enää meinannut nahoissani pysyä elokuvan katselua odottaessa.

Ja se itse elokuva sitten..Vaikka odotukset olivat aivan luvattoman korkealla, niin kyllä, näkemisen jälkeen voin edelleen allekirjoittaa että tämä on elokuva jota olen odottanut koko elämäni. Sanavarastoni kaikuu tyhjyyttään kun yritän siitä jotain viisaalta kuulostaa ilmaista. Birdman on kaavoja rikkova, luova, raikas, hypnoottinen, intensiivinen, hektinen, hengästyttävä. Kuin yhdellä otolla kuvatun elokuvan tahtia kirittää melkein koko ajan kuuluva, paikoin vähän hämmentäväkin jazz-rummutus, joka pitää katsojan varpaillaan. Vaikka elokuva on kai luokiteltu lähinnä mustaksi komediaksi, myös draama on vahvasti läsnä Rigganin psyykeen rakoillessa näytön paikkaa merkitsevän teatteridebyytin ensi-illan lähestyessä, kun hän yrittää käsikirjoittajan, ohjaajan ja pääosan esittäjän paineiden alla myös ehtiä paikkaamaan etäistä suhdetta tyttäreensä. Samalla ehditään jakaa osuvia iskuja niin some- ja viraali-ilmiöiden ohikiitävyydelle, supersankarielokuville, viihdeteollisuudelle yleensä kuin kriitikoille. Tämä voi kaiken teknisen kikkailun ohella kuulostaa paljolta yhteen elokuvaan, mutta on ainakin minulle juuri sopiva sekoitussuhde.

Eikä ole roolisuorituksiakaan turhaan kehuttu, ei! Näyttelijäkaarti on kovassa iskussa kautta linjan. Keatonin esitys voisi helposti tuntua liiankin keinotekoiselta, räätälöidyltä comebackilta (miltä vaikkapa Rourke The Wrestlerissä maistuu etenkin nyt kun aikaa on kulunut), mutta hän kyllä vetää moniulotteisen roolinsa jokaisen aspektin täydellä heittäytymisellä eikä tässä jää moitteelle sijaa. Yhden miehen show tämä ei kuitenkaan ole. Keatonin tapaan "itsensä näköistä" roolia tekee nerokasta mutta kusipäistä metodinäyttelijädiivaa esittävä, nerokkaana mutta kusipäisenä metodinäyttelijädiivana tunnettu Norton, jonka suorituksessa on sellaista sähköisyyttä että ihokarvat nousevat katsojallakin rätisten pystyyn. Keatonin Oscaria voi tässä vaiheessa kai pitää jo liki varmana nakkina (mutta mikään ei ole koskaan varmaa kun puhutaan Oscareista..), ja itse toki rukoilen että pysti Eetullekin liikenisi. Myös aina yliluonnollisen ihana Emma Stone on vedossa.

Birdman ei varmasti ole jokakatsojan elokuva, mutta vaikka toistan jo itseäni, niin minulle tämä on kuin tehty. Iñárritu on karistanut tuttuja synkistelyn maneerejaan ja tekee jotain ihan muuta, mutta upealla taidolla ja tyylillä. Ehkä minulla on tulevaisuudessa jotain muutakin odotettavaa kuin MCU.

P.S. Koska ihmisen pitää joskus suojella itseään asioilta joiden tietää aiheuttavan vain pettymystä ja mielipahaa, en mene katsomaan Taken 3:sta tänä viikonloppuna. Enkä minään muunakaan viikonloppuna. Enkä porsaanreikien välttämiseksi edes arkipäivisin. Joskus täytyy olla sen verran itsekunnioitusta että tietää milloin katkaista myrkylliset suhteet ja milloin on aika siirtyä eteenpäin. Toivon että joku muistuttaa myös Liam Neesonia tästä, nyt kun hän taas on sitä mieltä että no mikäjottei nelonenkin.

Odotuslista 2015

Viime vuosina tuntuu vilistäneen suurelokuvia siihen tahtiin, että hamassa tulevaisuudessa häämöttänyt vuoden 2015 eeppinen status on tuntunut osittain vähän turhaltakin paisuttelulta - kaikki tietävät että 2015 on The Elokuvavuosi, mutta eikö näitä nyt ole riittänyt jo muutenkin? Nyt se 2015 kuitenkin lopulta on ovella, ja no, onhan tuolla noita elokuvia mitä odottaa, ja etenkin Star Warsin paluu on tottakai suuri elokuvatapaus. Tuttuun tapaan, järjestys on kronologinen sikäli kun mahdollista, mutta lähteistä riippuen ensi-illat ovat tai eivät ole Suomessa paikkaansa pitäviä.

BIRDMAN (16.1.)

Jo mennyttä vuotta on suuresti varjostanut pelko ja huoli siitä, saadaanko tätä elokuvaa koskaan Suomeen. Joskus silloin 2000-luvun alussa Amores Perros sai minut rakastumaan Alejandro González Iñárrituun, ja vaikka tätä rakkautta on vuosien varrella koeteltu, mikään ei horjuta uskoani siihen, etteikö Birdman voisi olla elämäni suuri rakkaus ja kuin minulle mittatilaustyönä räätälöity elokuva. Tätä uskoa ei ainakaan laimenna se, että Edward Nortonin roolisuoritusta on ylistetty maasta taivaisiin. Leffa ilmeisesti tulee Studiolla pyörimään ja ostan vaikka kymmenen lippua ihan vaan tukeakseni sitä että se näytille saadaan. Saan kylmiä väreitä tämän elokuvan ajattelemisesta. Onneksi odotusta ei ole enää kauaa.

Taken 3 (16.1.)
Olen heikko. Vihaan itseäni. Vaikka Taken 2 oli masentavin pettymys miesmuistiin, vaikka kolmosen juoni kuulostaa jo valmiiksi ärsyttävän typerältä, silti, silti Taken 3 on tällä listalla. Minä vain pidän ykkösestä niin paljon, että olen valmis antamaan uuden mahdollisuuden. Tulen katumaan sitä. Pettymys on jo niin lähellä että voin maistaa sen. Liam Neeson, miksi teit sen. Miksi teit sen minulle. ..Mutta silti, Taken 3 on odotuslistalla. Olen heikko. Vihaan itseäni.

Jupiter Ascending (6.2.)

Elokuva on ollut pitkään tekeillä eikä valmistunut kesälle 2014 kaavailtuihin ensi-iltoihinsa mennessä. mutta olen utelias näkemään Wachowskien uuden avaruusoopperan. Traileriakin melkein pääsin jo ihastelemaan isolta kankaalta, mutta Hobitin yönäytöstä odotellessa Kinon 3D-koneisto kosahti juuri sen kohdalla, joten edelleen olen melko pimennossa elokuvan sisällön suhteen. Ja pimennossa on ihan hyvä olla.

The Imitation Game (20.2.)
Ei käy kiistäminen etteikö Benedict Cumberbatch olisi merkittävä tekijä kiinnostuksessa tähän elokuvaan, koska tämä ei ehkä ole minun ominta genreäni, mutta siitäkin huolimatta, se näyttää erittäin hyvältä.

CHAPPIE (6.3.)

Elysium saattoi olla pettymys District 9:n jälkeen, mutta luottoni Neil Blomkampiin on kova. Ja Chappiessa on 100 % vähemmän Matt Damonia. Please be worth it.

AVENGERS: AGE OF ULTRON (24.4.?)
Ensi-ilta kysymysmerkillä koska tuo on Brittien ensi-ilta ilmeisesti, ja Suomi on perinteisesti ollut samassa aallossa Euroopan julkaisun kanssa, mutta toisaalta, ensi-ilta voi myös olla saman viikon keskiviikko eli jo 22.4. Who knows, who cares! (Sivupalkin laskuri muuten rullaa Jenkkien ensi-illan mukaan joten sitä ei tueta, mutta en jaksa sitä muuttaakaan.) Joka tapauksessa se on jo käsinkosketeltavan lähellä. Vuoteen ehkä mahtuu Suuria Elokuvia, mutta ihmeitä saa tapahtua etteikö sydämeni sykkisi MCU:lle myös vuonna 2015.

Tomorrowland (22.5.)

Brad Bird. That's all the reason I need.

Entourage (5.6.)

Ehkä Entourage-leffa tulee liian myöhään. Ehkä se juna meni jo. Mutta traileria katsoessa kaikki epäilykset katoavat. I've missed my boys.

JURASSIC WORLD (12.6.)
Wohoo! Chris Pratt ja raptorit. Chris Prattin oma raptorijengi. Raptoreita. Chris Pratt. Raptoreita! Chris Pratt! Wohoo!

Ant-Man (17.7.)

Ant-Manille lankeaa ikävä painolasti - se tulee aina olemaan elokuva jonka piti olla Edgar Wrightin Ant-Man. Elokuva jota hän on rakkaudella kehittänyt jo MCU:n syntyhetkiltä, ja joka on vain odottanut aikaansa. Sitä aikaa ei tullut, Edgar Wrightin näkemyksille ei lopulta ollut sijaa MCU:ssa. Haluan toki nähdä, mikä tämä väärä Ant-Man lopulta on, mutta tiedän jo valmiiksi, että en koskaan tule pääsemään yli siitä sielua kalvavasta tunteesta, siitä kun haluaisin karata siihen vaihtoehtoiseen todellisuuteen jossa minua odottavat mm. Aronofskyn Wolverine ja Cowboys & Aliens pääosassaan RDJ, ja nyt myös Edgar Wrightin Ant-Man.

Crimson Peak (16.10.)
Tuliko tuohon oikeasti noin pitkä rako? No, kai siinäkin jotain mielenkiintoista ehtii tulla ulos. Loppuvuosi kuitenkin kiristää taas tahtia. Crimson Peakista tiedän aika vähän, Guillermo del Toro ja Tom Hiddleston, mutta asioita nekin ovat ja ihan tärkeitä sellaisia.

SPECTRE (6.11.)
Edelleen ainoat Bondini ovat Craigin Bondit, mutta sitäkin suuremmalla innolla odotan vastikään nimettyä Spectreä. Mukana hääräävät mm. Christoph Waltz ja Andrew Scott. Suits me.

STAR WARS: THE FORCE AWAKENS (18.12.)

Prequelit ovat jättäneet ihmiseen peruuttamattoman luottamuspulan mitä tulee mihinkään mitä SW-universumissa tapahtuu, enkä nyt ihan suoraan sanoen tiedä mitä ajattelen tästä yhdistettynä kaikista maailman ohjaajista juuri J.J. Abramsiin, mutta onko The Force Awakens kaikesta huolimatta erittäin korkealla vuoden 2015 odotuslistalla? No totta helvetissä.

THE HATEFUL EIGHT (25.12.)
Elokuvan tielle on mahtunut jo paljon draamaa, käsikirjoituksen vuodettua QT uhkasi jo jättää sen kokonaan tekemättä, mutta nyt Tarantinon kahdeksas elokuva on taas tukevasti raiteillaan kohti loppuvuoden ensi-iltaa. Tosin nähtäväksi jää, lipsahtaako se Suomessa jo vuoden 2016 puolelle, sillä näin teki ainakin saman Jenkki-ensi-iltapäivän jakanut Django.

Mission: Impossible 5 (25.12.)
QT ei kuitenkaan pääse päättämään tätä listaa, koska vuoden viimeiselle viikonlopulle, ainakin Jenkeissä, ehtii vielä M:I 5. Nelonen oli niin spontaanin ihana, mukanaanvievä yllätys, että ilman Brad Birdiäkin uskallan nostaa vitosen odotuslistalle.

Jotta onhan siinä niitä elokuvia.

2014 on ohi ja kuopattu..

.. ainakin elokuvissakäyntien osalta, joten voidaan tehdä perinteinen yhteenveto. Elokuvavuosi on minun osaltani ollut hyvin laiska, rahaa/motivaatiota elokuviin on ollut hyvin rajallisesti, ja myös odotuslistaani kohtaan olen ollut hyvin epäuskollinen. Listalta löytyi jokseenkin vähän elokuvia, vain 13 kappaletta, mutta silti olen missannut niistä neljä. The Wolf of Wall Street ja 12 Years a Slave eivät nyt mitään intohimoja alkuunkaan olleet, lähinnä award seasonin velvollisuudentuntoa, mutta näkemättä jäivät joka tapauksessa. The Expendables 3:n olisin oikeassa mielentilassa voinut mennä katsomaan innosta hyppien, mutta välistä jäi. Kummallisin ohari on tietenkin Sin City 2, joka oli erikoishypeasemassa jo vuoden 2013 listalla ennen siirtoaan vuodelle 2014, mutta kun kohtalon hetki lopulta koitti, usko ei riittänyt. Pidin mieluummin kiinni siitä, mitä olisi voinut olla, siitä mitä oli melkein 10 vuotta mielessä paisuteltu, kuin kohtasin totuuden. Olen pelkuri, tiedän sen, ja jonain päivänä minun on vielä A Dame to Kill For nähtävä. Jonain päivänä.

Odotuslistalta jäi siis katsotuksi 9 elokuvaa, ja vuoden kokonaissaldo pysähtyy vaatimattomaan 14 filmiin, plus Monty Python Live. Kaksi katselukertaa on ansainnut peräti 4 elokuvaa: Captain America: The Winter Soldier, X-Men: Days of Future Past, Guardians of the Galaxy sekä viimeisimpänä Hobitti - Viiden armeijan taistelu. Täten elokuvateatterielämyksiä kertyy yhteensä 19. Se on minulle aika vähän.

Vuoden paras elokuva on vaikea nimetä, nähtyjen elokuvien koostuessa lähinnä ylivoimaisesti sarjakuvaelokuvista & muista blockbustereista (pari animaatiota luettakoon jälkimmäisiin), muutaman pikku taide-elokuvan ja muun poikkeuksen sekoittaessa kaavaa. Jos haluaisin vetää leffasnobilinjaa, voisin ihan hyvin tunnustaa minkä tahansa jälkimmäisestä porukasta vuoden parhaaksi.

Mutta koska arroparron leffablogissa ei ole millään muotoa kyse leffasnobeilusta, vuoden parhaan tittelin ansaitsee simppelisti elokuva, joka minulla on päällimmäisenä mielessä mennyttä vuotta muistellessa. Tämä elokuva olisi voinut olla Guardians of the Galaxy, jos olisin mennyt pelkkien elokuvateatterikatseluiden fiilisten pohjalta. Mutta GotG kyllä kärsi aika rankasti muutaman päivän takaisesta kotiteatterikatselusta. Kyllä, se on hauska, ja viihdyttävä, mutta pelkästään noilla ansioilla sen paukut eivät riitä kärkisijalle. MCU siellä kyllä hallitsee, fear not. Captain America: The Winter Soldier seisoi odotuslistalla lähinnä vain siksi että kai se sinne kuuluu koska MCU, saatesanoilla "lienee parannus jos tämän viitsin edes teatteriin mennä katsomaan", ja vaikka ennen elokuvaa hype hieman hieman tuolta pohjamudista varmaan nousikin, iskihän se täysin puun takaa. En ollut lainkaan varautunut, kaksi kertaa se piti käydä katsomassa teatterissa, ja nyt olen syntymäpäivästäni asti pelännyt Blu-Rayn katsomista - mitä jos se ei olekaan niin hyvä? Joululoman MCU-iltamissa keräsin rohkeuteni ja se sai tänään vuoronsa Iron Man 3:n jälkeen, ja kyllä, se on juuri niin hyvä.

Kakkossija on oikeastaan tunnustus Studio 123:lle. Mainituista pikku taide-elokuvista kaksi on Studion itse maahantuomia: kovasti odottamani, ja odotukset ylittänyt Only Lovers Left Alive sekä vähän yllätyksenä tullut, mutta siitäkin huolimatta erinomainen The Double olisivat kokonaan jääneet Suomen kamaralla katsomatta ilman Kuusaan porukoiden rakkautta elokuviin. On hienoa saada olla tällaisen elokuvateatterin asiakas. Palvelu ja tarjonta on (yhdessä Kinon kanssa) muutenkin aivan ensiluokkaista, mutta aina Studio onnistuu ylittämään itsensä. Kiitos.

Kiitosta riittää toki Kinollekin - The Raid: Berandalin ensi-illan lähestyessä ja lopulta koittaessa olin pienimuotoisen paniikkikohtauksen partaalla, kun luulin sen jäävän kokonaan välistä, tai että sen perässä pitää lähteä kauas (vaikka yönäytös Tennarin ykkösessä toki olikin houkuttava ajatus). Ehei, Berandal oli vain kätkeytynyt hieman kauemmas viikko-ohjelmistossa, mutta kankaalle se pääsi kuitenkin. Berandal oli hieno jatko The Raidille, ja pitäisi tuokin nyt ehkä jaksaa uudelleen katsastaa - voitin Blu-Raynkin ajat sitten FutureFilmin Instagram-kisassa, mutta tuolle se hyllyssä lepää..

Taianomaisen huikea The Grand Budapest Hotel ansaitsee kiistatta paikkansa tämän vuoden kohokohtia muistellessa. Wes ei petä koskaan.

Hobitti - Viiden armeijan taistelu ei ehkä ole mainintaansa tienannut omilla ansioillaan, mutta silti tuntuisi tyhjältä jättää se pois. Hobitti-trilogia olisi varmasti voinut olla huomattavasti parempi kuin se todella on, mutta jostain syystä minä en vain osaa olla vihainen sille. En osaa myöskään sokeasti rakastaa sitä. Leijun jossain omituisen neutraalissa välitilassa, mutta se ei ole sellainen ärsyttävän neutraali välitila, "ihan kiva kolme tähteä" - vaan tyyneyttä, rauhaa. Ehkä se johtuu siitä, että jos Hobitit olisivat olleet parempia kuin ne ovat, niistä olisi vaikeampi päästää irti. Nyt ne ovat olleet rakkaampia ilmiönä ja ajatuksena, fanitusta fanittamisen vuoksi, pala mennyttä LotR-nostalgiaa. Odotin katkeria jäähyväisiä, mutta sain.. tyydytyksen. Sain rauhan.

Entä vuoden pettymykset? Rauhaa tai tyydytystä ei saanut monimutkainen suhteeni Christopher Nolaniin. En vieläkään tiedä mitä ajattelen Interstellarista. Jos minulta olisi jossain tunnin, puolentoista, kahdenkin kohdalla kysytty, mitä minä ajattelen siitä, olisin luultavasti tuijottanut kysyjää silmät innosta tuikkien, haltioitunut hymy naamalleni jumiutuneena, kykenemättömänä pukemaan mitään sanoiksi mutta täysin lumoutuneena näkemästäni. Elokuvan aikana pidin siitä enemmän kuin esimerkiksi Inceptionista. Mutta, sitten sen ote minusta alkoi kirpoamaan, haltioitunut hymy alkoi sulaa, ja lumous haihtui. Elokuvan loppu oli vain sitä että rukoilin sen loppuvan ennen kuin se ehtii katkaista viimeisetkin siteensä minuun. Siksi Interstellar tällä listalla päätyy pettymykseksi. Ehkä se, sitten joskus kun sen uudestaan uskaltaa katsoa, ei enää tunnu niin pahalta. Sitten kun tietää miten se loppuu ja mitä siltä odottaa. Toisaalta, se lumouskin pohjautui suurilta osin nimenomaan siihen että en tiennyt, mitä siltä odottaa, vaan olin rehellisen ihmetyksen vallassa, pystymättä edes kuvittelemaan mihin elokuva minut vielä vie. Toinen kerta voi vieraannuttaa minut vieläkin pahemmin..

Hmm. Siinä se varmaan. En tiedä, olisiko minun pitänyt jotenkin huomioida DOPF. Odotuslistalla nimesin sen suurimmaksi odotukseksi, ja nyt se on jäänyt täysin vaille mainintaa vuosikatsauksessa. Minun pitäisi nähdä se uudestaan. Aina joskus unohdan sen olemassaolon. Tiedän kyllä että pidin siitä paljon sen nähdessäni, ja vielä enemmän toisella kerralla. Mutta jotenkin se tuntuu niin etäiseltä ja kaukaiselta, että on vaikea uskoa sen tapahtuneen tänä vuonna.

Hobitti - Viiden armeijan taistelu HFR3D

Niin, se perjantai.

Tennispalatsi. Ykkössali. Takarivin keskellä. Seurassa ystävät, joiden kanssa tuntui siltä, että tämä olisi yhtä hyvin voinut olla Kuninkaan Paluu 11 vuotta sitten. All who took the road with me. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin.

Siinä hetkessä kulminoitui se, miksi en pysty olemaan objektiivinen Hobitteja kohtaan. Miksi en pysty olemaan kriittinen, kun lyhyt kirja on venytetty kolmeksi elokuvaksi. LotR oli, on jotain elämää suurempaa, ja siksi oletusarvoisesti Hobittikin on.

Jos yritän analysoida Hobitteja, ruoskin vain itseäni siitä, että minä pidän niistä. Näen kyllä asiat joita ihmiset kritisoivat enkä puhku raivoissani jokaisen kahden tähden arvion johdosta. Ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Ne ovat pala aikaa, jota ei saa takaisin.

Hobitti - Viiden armeijan taistelu HFR3D

Okei. Olin varma että hajoan. Itkin kun traileri julkaistiin. Itkin kun The Last Goodbye julkaistiin. Olin aivan varma, että kun viimeiset seikkailut Keski-Maassa on viimeinkin seikkailtu ja lopputekstit rullaavat valkokankaalla, minut saa kerätä pieninä vollottavina palasina penkkini alta.

Niin ei kuitenkaan tapahtunut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Ehkä ei sataprosenttisesti kumpaakaan. Koska tämä on Hobitti-trilogiasta ehdottomasti eniten LotR:in tuntuinen, vertailulta RotK:iin ei voi joka käänteessä välttyä. Vain hieman reilun kahden tunnin kestollaan Viiden armeijan taistelu oli yllättävän tiivis paketti, jossa ei jääty liioittelemaan hyvästejä ja loppua. Toisaalta tässä olisi ollut varaa jäädä mehustelemaan joidenkin traagisten tapahtumien vaikutuksia hieman enemmänkin, todellista sisältöä on kuitenkin tarinassa hyvin ohuesti - sensijaan draamaa oli yritetty luoda väkisin paikkoihin joihin sitä ei kaivattu (elokuvaan mahtuu mm. muka hirveän tunteellinen repla jonka typeryydelle nauroin ääneen melkein kippurassa). RotK:issa tuntuu olevan hyvästejä ja loppuja sen verran minkä tässä elokuvassa kokonaiskestoa. Vielä olisin halunnut jäädä hetkeksi viipyilemään.

Viiden armeijan taistelu todellakin on täysin eri tuntuinen elokuva kuin kaksi edeltäjäänsä. Jahka tämänkin Extended Edition sitten vuoden päästä on julkaistu ja koko saagan pääsee katsomaan kerralla, saa nähdä miten irralliselta sen tyyli silloin tuntuu. Toisaalta, muutos on ollut asteittaista läpi trilogian. Ykkönen oli vielä keveintä ja kivointa hömppää, kakkonen alkoi olla action-painotteisempi, ja Viiden armeijan taistelu on, no, nimensä mukainen. Kun melkein puolet kestosta on yhtäjaksoista taistelukohtausta, elokuva voisi helposti olla puuduttava. Sitä Viiden armeijan taistelu ei ole.

Äh. Päässä lyö tyhjää kun yritän koota ajatuksia. Tässä kohtaa ei varmaan ole paljon muuta sanottavaa. Haluan vain katsoa RotK:in ja valmistautua perjantaihin. Tennari. Vanha jengi kasassa. Ehkä mä silloin itken.

We came all this way
But now comes the day
To bid you farewell
Many places I have been
Many sorrows I have seen
But I don’t regret
Nor will I forget
All who took the road with me

Interstellar 4K

Odotuslistalla totesin: "Uudesta Nolanista en tiedä juuri muuta kuin että se on uusi Nolan, ja mikäli voin asiaan vaikuttaa, en halua elokuvaa nähdessäkään juuri muuta tietää."

Minulla on, kuten tässä blogissa ja aiemmin LJ:n puolella on tullut vuodatettua, ollut vähän vaikea suhde Nolanin kanssa viime vuosina eli tarkemmin TDK:sta asti. Tahtomattani odotan liikaa, hypetän liikaa, haluan sen olevan elämää suurempaa kun kaikki niin sanovat, ja sitten, koska odotukset ovat niin korkealla, lopputuloksena vain hämmennyn kun en enää osaa erottaa todellisia reaktioitani odotuksistani (pidinkö, yritinkö pitää, yritinkö pitää itseni niin etäisenä että olin siksi pitämättä), ja jollain tasolla aina petyn kuitenkin. (En vieläkään ole katsonut TDKR:ia toista kertaa.)

Tällä kertaa sain ainakin hypelevelit pidettyä säädyllisen matalina ihan viime päiviin asti, ja todellakin onnistuin pitämään tavoitteeni: en ole katsonut yhtään teaseria tai traileria, lukenut edes alkeellisinta synopsista - hädin tuskin tiesin pari näyttelijää ja sen että jotain tekemistä tällä on avaruuden kanssa. Tiesin muutamiin pisteisiin enemmän tai vähemmän tahtomattani törmättyäni (mutta olisin toki arvannut näkemättäkin..) että toiset antavat sille kuola valuen viittä tähteä ja koska se on Parasta Ikinä, joku rohkea uskaltaa kokonaan riisua vaaleanpunaiset Nolan-lasit silmiltään ja analysoida elokuvan raa'asti sellaisena kuin se on, ja toisille se jää sille asteelle että "on se hieno, mutta".

Niin, se mutta. Se menetetyn potentiaalin mutta-hetki. Se kun kikkailu menee piirun liikaa itsetarkoitukselliseksi ja, pidätettyäsi jännityksestä hengitystä siinä vaiheessa jo kaksi ja puoli tuntia, huokaiset, valahdat penkin reunalta vähän mukavampaan asentoon, nostat (mielessäsi) kätesi pystyyn ja toteat okei, Nolan, luulin että tämä nyt olisi voinut olla se minullekin rehellisesti viiden tähden elokuva jota katson autuaassa hurmiossa, but fine, do it your way. Kun odotit jotain fiksumpaa tai edes mystisempää. Sen mutta-hetken jälkeen Nolan sai vielä napattua minut hyppysiinsä, mutta taika oli rauennut, . Olin jumissa siinä hämmentävässä juupas-eipäs-limbossa johon tuskin tiedän koskaan vastausta. Minä en vain osaa muodostaa sataprosenttisen rehellistä mielipidettä tästä elokuvasta, koska joko minun pitäisi 100 % fiiliksellä, laput silmillä rakastaa sitä, tai sitten lähden analysoimaan ja jos analysoin, analysoin aivan liikaa..

Lukemattomilla tavoillahan Interstellar on aivan häikäisevä elokuva, mutta toisaalta siinä on niin lukemattoman paljon aineksiakin, että onhan jonkin tässä osuttava maaliin (hutejakin riittää). Häiritsevintä ehkä olikin se että Interstellariin on ladattu niin paljon - riisutumpi versio olisi voinut toimia paljon paremmin. Joskus vähemmän on enemmän. Tunteellisesti Interstellar oli niin (manipuloivan? päällepuskevan..?) vahva, että minäkin liikutuin kyyneleiden partaalle muutamaan kertaan, mutta silti siinä ei ollut syvyyttä.

Agggh. Haluan vain sulkea tämän ylianalysointimoodin pois ja nauttia siitä elokuvasta. Koska nautin, kaikesta tästä hämmennyksestä ja ajatusten sekasorrosta huolimatta. Ilmeisesti ennakkovalmisteluilla ei ole mitään vaikutusta siihen, miten Nolan-elokuviin suhtaudun - mutta täytyy kyllä sanoa, että oli todella hienoa katsoa elokuvaa josta et tiedä mitään. Ja se lumous, se into, se jännitys kantoi. Kauas. Oli niin pienestä kiinni ettei loppuun asti. Jos lopun ei olisi ollut pakko olla se Suuri Paljatus, jos kaikkea ei olisi pitänyt (joskin yli hilseen menevillä tieteellisillä termeillä) vääntää rautalangasta auki ja viedä siististi pakettiin. Avoimempi loppu olisi ollut se todellinen mindfuck jonka olisin tähän halunnut. Not this M. Night Shyamalan crap.

Ehkä mä vain katson Mementon ja olen hiljaa. Tai no ensin kyllä menen nukkumaan, koska taas kerran yrittäessäni epätoivoisesti saada leffablogipostausta valmiiksi, nukahdin joskus yöllä läppärin päälle ja herätessäni ennen kahdeksaa luulin että on sunnuntai, ja minun pitäisi nukkua vähän lisää. Mutta, Memento. Palataan sinne mistä tämä kaikki alkoi. Pidetään Nolan-putkiviikonloppu.

Guardians of the Galaxy 3D

Uudestaan, uudestaan! Okei, tämän piti tapahtua eilen (koska synttärit), mutta se tapahtui jo torstaina, koska viimeinen näytös Kinon ykkössalissa. Mutta leffablogi-inspiraatio on tunnetusti alhaalla joten postausta saimme odottaa tähän asti.

GotG on onnea ja iloa. Heittäydyn jonnekin 12-vuotiaan tasolle katsoessani sitä elokuvaa, ja yritän vain kuvitella, miten paljon olisin rakastanut sitä silloin, kun näin paljon rakastan sitä nytkin.

Guardians of the Galaxy 3D

WHOA! Ei käy kiistäminen ettenkö olisi odottanut Guardiansin olevan jokseenkin täydellinen kesäelokuva, mutta jumalauta! Siis eihän tältä olisi enempää voinut kuuna päivänä toivoa. Tiedämme mitä MCU merkitsee minulle, mutta koska Guardians on niin villi kortti, sen piti lunastaa itsensä ihan eri tasolla. Ja olihan minullakin aikojen alussa epäilykseni. Oli aika jolloin GotG roikkui MCU-intrestilistallani juurikin siksi, että Lee Pace oli pitkään puheissa Peter Quillin aka. Star-Lordin osaan. Kun Chris Pratt roolin lopulta sai, reaktioni oli melko lailla yhtäläinen elokuvan "Who?"-kohtauksen kanssa, ja olin luonnollisesti aika pettynyt, koska, no, Lee Pace. But no worries, Parks&Rec on saanut minut rakastamaan Prattin lovable goofball -puolta, ja Leekin lopulta elokuvaan pääsi, joskin melko tunnistamattomassa muodossa. Minusta tuntuu että olen kirjoittanut nuo ajatukset jonnekin jo aiemmin. No eniveis. Siinä missä Phase 2:n jatko-osat ovat menneet enemmän tai vähemmän omalla painollaan, onhan niillä jo niin vahva pohjatyö alla, GotG:lla oli edessään haastava pesti, täysin uuden (ja sarjakuvistakin hyvin tuntemattoman) tien raivaaminen. Ja uhkapeli tuntuu kannattaneen, mutta voiko Marvel enää edes epäonnistua missään. GotG tuntuu jo hurmanneen niin kriitikot kuin katsojatkin, ja melkeinpä täyden salin kanssa sitä sai Kinollakin ihmetellä.

On niin paljon asioita joita haluaisin kyetä pukemaan sanoiksi, mutta tämä Dorklyn arvostelu oikeastaan kiteyttää kaikki päällimmäiset. Tämä on pakko nähdä uudestaan teatterissa.

Ja loppuun pieni vetistely koska on aika selkäpiitä kutkuttavaa että seuraavana tulee jo Avengers: Age of Ultron. Onhan siihen vielä kauan mutta. se on seuraava. mihin nämä vuoden vierivät ja miksi minä en tee elämälläni muuta kuin odotan uusia marvel-leffoja

Monty Python Live (mostly)

Ai niin, mun piti kirjoittaa jotakin.

Mitä siitä voi edes sanoa. Kaikki ylisanat tuntuvat pieniltä.

Huikean hieno ilta.

Kiitos.

Transformers: Age of Extinction

Let's be real here. Kukaan tuskin odotti että Michael Bayn neljäs Transformers juuri poikkeaisi totutusta kaavasta. Kyllä, se on ylipitkä, paikoin puuduttava, typerä. Kyllä, se on elokuva joka saa minut moneen kertaan pyörittelemään silmiäni 3D-lasien pimennossa - "for fuck's sake" - ja nauraen pudistamaan päätäni sen liioitellulle mahtipontisuudelle. Mutta tämä tiedettiin jo ennalta eikä se yhtään vähennä intoani Transformereita kohtaan. Transformers-elokuvat elävät omassa kuplassaan eikä niihin kuulu soveltaa ulkopuolisen maailman sääntöjä sen suhteen mikä on "hyvä elokuva", sen olemme jo hyväksyneet. Joskus pitää heittää aivot narikkaan ja katsoa tällaista jättibudjetin joukkotuhoa, missä ei ole päätä eikä häntää eikä kuulukaan olla. Trans4mers (oikeesti, miksi sen nimi ei ole Trans4mers?) on sitä mitä pitääkin olla, siitä enimmäkseen saa selvää, ja onnistuu karistamaan joitain ensimmäisen trilogian perisyntejäkin matkastaan. Se on enemmän kuin ikinä osasin toivoa ja se riittää.

The Double

Leffablogimotivaatio huitelee pyöreässä nollassa, mutta kävin tosiaan torstai-iltana ennakkonäytöksessä tsekkaamassa The Doublen, joka keväisen Only Lovers Left Aliven tapaan on Kuusaan porukoiden ihan omaa maahantuontia ja levitystä oleva projekti Suomessa - ensi-ilta on virallisesti tänään. Olisin varmasti silkassa tukimielessä käynyt elokuvan katsomassa joka tapauksessa, mutta traileri herätti mielenkiintoa muutenkin.

Synkkä ja kiero arthouse-kikkailu on aina minun mieleeni, eikä The Doublekaan näiltä odotuksilta minua kylmäksi jättänyt. Todella moniulotteinen, jännittävä, ajatuksia herättävä kokonaisuus, jonka voisi varmaan yrittää katsoa uudemmankin kerran, jos kerkeää. Soundtrack on ollut kovassa soitossa Spotifyssa leffan jälkeen - ihan huikea! Mutta kuten sanoin, leffablogimotivaatio on olematon ja leffan katselustakin on jo useampi päivä, joten en avaudu tämän enempää..

P.S. Tämä on blogin sadan postaus!

X-Men: Days of Future Past

Kun tilaisuus ja ennen kaikkea hyvää seuraa ilmaantui, piti DOFP katsastaa vielä toisen kerran. Kun kerrankin minulla oli hyvää leffaseuraa, tuli kaikki jälkiajatukset prosessoitua jo sillä tavalla kun ne kuuluu prosessoida eikä  blogitekstinä vuodattaen. Siis pidetään tätä vain leffakäynnin dokumentointina. Mutta se kyllä tuntui toisella kertaa vieläkin paremmalta.