Ja heti Sotahevosen perään olikin luvassa Pappi lukkari talonpoika vakooja. More Benedict Cumberbatch goodness, yay. Mitä ilman tuskin olisin elokuvaa kiinnostunut katsomaan. Parhaan brittielokuvan Baftankin voittanut vakoiluelokuva oli ennakkotietojen perusteella aika kaukana minun comfort zoneltani, enkä kovinkaan väärässä ollut. Hiljainen, hillitty ja harmaa, hitaasti etenevä ja jostain-mutta-ei-paljon-mistään kertova. Tämä siis oli tiedossa, mutta jos tätä menisi katsomaan vauhdikasta, toiminnallista agenttitrilleriä odottaen, saisi kyllä pettyä karvaasti.
Elokuva oli rapiat kaksi tuntia hienovaraista laatunäyttelyä ja siinähän se jokseenkin olikin. Juoni ei ollut erityisen monimutkainen vaikka sitä sellaiseksi (ainakin jenkkiyleisön toimesta mutta se nyt kertonee enemmän yleisöstä...) on kuvailtukin, toivoin vähän enemmän aivopähkinää ja jännitettä tai oikeastaan ihan mitä tahansa mutta jotain tähän kuvioon. Nyt elokuva oli vain liian hiljainen ja harmaa minun makuuni. But it had quite a lot of Benedict Cumberbatch. Kaikkea ei voi saada, kuten todettua. (Ja minun ehkä pitää katsoa pian taas Sherlockia.)
Tämä menee siis taas kategoriaan "pystyn teoreettisella tasolla ymmärtämään miksi tämä elokuva on monen mielestä viiden tähden elokuva, mutta ei se tarjonnut minulle henkilökohtaisesti yhtään mitään". Ja minä en jaksa arvostella elokuvia teoreettisella tasolla.
lauantai 25. helmikuuta 2012
Sotahevonen
Oscar-huuman ja Benedict Cumberbatch -pakkomielteeni johdosta oli määrä katsastaa tänään peräti kaksi elokuvaa, joista ensimmäisenä Steven Spielbergin ohjaama Sotahevonen. Luin elokuvan perustana olevan kirjankin ennen elokuvan katsomista, joten taustatyö oli tehty. Lähinnä siitä syystä, että oli syytä kartoittaa hysteeristen itkunpurkausten riskit jo ennen elokuvaa (ja mahdollisesti jättää se katsomatta, jos oikein huonolta näyttäisi). Kirja kertoikin liikuttavan, mutta kauniin tarinan sodan kauheuksista hevosen näkökulmasta nähtynä.
Vaikka asian blogini lukijoiksi tunnustautuneet tietävätkin (ja tilastojen perusteella höpinöitäni ei kukaan muu juuri lue, jos aina hekään, ja useimmiten nämä ovat sitä tasoa että ehkä hyvä niin), on syytä painottaa: minun elämäni on hevosia. Se on tyhjentävin tapa ilmaista tämä asia. Tämä luonnollisesti sävyttää aika vahvasti minun elokuvakokemustani, ja itse asiassa koko intoa katsoa tätä elokuvaa.
Yhtä tyhjentävästi voin sanoa, että tämä elokuva ei ehkä paljonkaan anna ihmiselle, jonka elämä ei, edes osittain, ole hevosia. Se antaa kauniita kuvia ja maalauksellisia maisemia, välähdyksenomaisia ihmiskohtaloiden selaamista ja vanhan liiton kliseisen eläinelokuvan hengessä Lassie palaa kotiin. Se antoi minullekin huomattavasti vähemmän kuin oletin. No, minähän oletin niitä hysteerisiä itkunkohtauksia, mutta loppupeleissä elokuvan herättämät tunnereaktiot olivat yllättävän laimeita. Kirjan lukeminen ennen elokuvaa saattoi tavallaan olla virhe, koska kun olin jo jännittänyt tarinan läpi kerran, vei se aika paljon intensiivisyyttä katsomiskokemuksesta pois, kun loppuratkaisu oli tiedossa. Jäin myös liikaa vertailemaan kohtausten toteutuksia ja paikoin vähän ihmeellisiäkin ratkaisuja sovituksessa. Kun tällaisella elokuvalla on kestoa jo liki 2,5 tuntia, on ehkä hullua toivoa että se olisi pidempi, mutta kun monet sinänsä merkitykselliset osiot kirjasta vain hutaistiin läpi, siitä jäi paljon sisältöä uupumaan. Siinä vain kuljettiin paikasta toiseen ja ihasteltiin niitä maisemia matkalla, esiteltiin hahmoja joihin ei ehtinyt tutustua sen vertaa että heidän kohtaloistaan olisi välittänyt. Kirjan tärkein pointti, sodan kauheus ja turhuus, jota tuodaan ilmi viattoman silminnäkijän kautta (jolle myös sotilaat synkkinä hetkinään paljastavat todelliset tuntonsa), oli vähän unohduksissa. Mikä oli todella harmittavaa, koska juuri siinä piili tarinan potentiaali. Elokuva saikin minut arvostamaan kirjaa, jota en ensi lukemalta pitänyt kovin kummoisena (missä osatekijänä kyllä oli hävettävän huono hevostermistön käännös, mitä en voi sietää ja mikä koko ajan häiritsi lukemista).
Tällaisenaan elokuva oli ehkä sotakohtauksiltaan ja teemoiltaan liian rankka koko perheen hyväntuuliseksi eläinelokuvaksi, mutta kuitenkin vähän liikaa eläinelokuva (hyvässä ja pahassa) niille, joihin sotaelokuva vetoaa. Vähän omituinen tapaus siis. Tästä huolimatta se on jo tuplannut budjettinsa lipputuloissa, eli on se yleisönsä löytänyt kuitenkin. Spielberg-tuotannosta kun puhutaan, olihan se kaikin puolin taitavasti tehty elokuva. Mutta käsikirjoituksen hiomiseen olisin kyllä uhrannut hieman enemmän työtä. Minä odotin niiiiiin paljon enemmän tunnetta. Minä halusin tulla ulos salista silmät punaisena, nenäliinapaketin kuluttaneena. Mutta ei. Kaikkea ei voi saada.
Vaikka asian blogini lukijoiksi tunnustautuneet tietävätkin (ja tilastojen perusteella höpinöitäni ei kukaan muu juuri lue, jos aina hekään, ja useimmiten nämä ovat sitä tasoa että ehkä hyvä niin), on syytä painottaa: minun elämäni on hevosia. Se on tyhjentävin tapa ilmaista tämä asia. Tämä luonnollisesti sävyttää aika vahvasti minun elokuvakokemustani, ja itse asiassa koko intoa katsoa tätä elokuvaa.
Yhtä tyhjentävästi voin sanoa, että tämä elokuva ei ehkä paljonkaan anna ihmiselle, jonka elämä ei, edes osittain, ole hevosia. Se antaa kauniita kuvia ja maalauksellisia maisemia, välähdyksenomaisia ihmiskohtaloiden selaamista ja vanhan liiton kliseisen eläinelokuvan hengessä Lassie palaa kotiin. Se antoi minullekin huomattavasti vähemmän kuin oletin. No, minähän oletin niitä hysteerisiä itkunkohtauksia, mutta loppupeleissä elokuvan herättämät tunnereaktiot olivat yllättävän laimeita. Kirjan lukeminen ennen elokuvaa saattoi tavallaan olla virhe, koska kun olin jo jännittänyt tarinan läpi kerran, vei se aika paljon intensiivisyyttä katsomiskokemuksesta pois, kun loppuratkaisu oli tiedossa. Jäin myös liikaa vertailemaan kohtausten toteutuksia ja paikoin vähän ihmeellisiäkin ratkaisuja sovituksessa. Kun tällaisella elokuvalla on kestoa jo liki 2,5 tuntia, on ehkä hullua toivoa että se olisi pidempi, mutta kun monet sinänsä merkitykselliset osiot kirjasta vain hutaistiin läpi, siitä jäi paljon sisältöä uupumaan. Siinä vain kuljettiin paikasta toiseen ja ihasteltiin niitä maisemia matkalla, esiteltiin hahmoja joihin ei ehtinyt tutustua sen vertaa että heidän kohtaloistaan olisi välittänyt. Kirjan tärkein pointti, sodan kauheus ja turhuus, jota tuodaan ilmi viattoman silminnäkijän kautta (jolle myös sotilaat synkkinä hetkinään paljastavat todelliset tuntonsa), oli vähän unohduksissa. Mikä oli todella harmittavaa, koska juuri siinä piili tarinan potentiaali. Elokuva saikin minut arvostamaan kirjaa, jota en ensi lukemalta pitänyt kovin kummoisena (missä osatekijänä kyllä oli hävettävän huono hevostermistön käännös, mitä en voi sietää ja mikä koko ajan häiritsi lukemista).
Tällaisenaan elokuva oli ehkä sotakohtauksiltaan ja teemoiltaan liian rankka koko perheen hyväntuuliseksi eläinelokuvaksi, mutta kuitenkin vähän liikaa eläinelokuva (hyvässä ja pahassa) niille, joihin sotaelokuva vetoaa. Vähän omituinen tapaus siis. Tästä huolimatta se on jo tuplannut budjettinsa lipputuloissa, eli on se yleisönsä löytänyt kuitenkin. Spielberg-tuotannosta kun puhutaan, olihan se kaikin puolin taitavasti tehty elokuva. Mutta käsikirjoituksen hiomiseen olisin kyllä uhrannut hieman enemmän työtä. Minä odotin niiiiiin paljon enemmän tunnetta. Minä halusin tulla ulos salista silmät punaisena, nenäliinapaketin kuluttaneena. Mutta ei. Kaikkea ei voi saada.
lauantai 18. helmikuuta 2012
Hugo 3D
On jo jokseenkin kulunutta todeta että Hugo ei ole vain elokuva, se on ylistys koko elokuvataiteelle, elokuvan historialle, rakkaudelle elokuvantekoon. Mutta näkemisen jälkeen ei sitä voi välttyä toteamasta.
Vielä kuluneempaa on sanoa, että Scorcesen ensiyrittämä 3D:n parissa on ehdottomasti kunnianhimoisin, ja myös onnistunein ja häikäisevin yritys kolmiulotteisuuden kanssa. Niin paljon enemmän kuin Avatar, olen valmis sanomaan. Mutta juuri tällaisia elokuvia varten koko teknologia on kehitetty, ja tällaisten elokuvien takia on rikollista syyttää sitä vain ohimeneväksi muoti-ilmiöksi, jolla yritetään rahastaa ihmisiä myymällä kikkoja ilman sisältöä. Saumatonta, kaunista, taitavaa kuvien leikkiä. Eikä mikään ollut päälleliimattua, pikkusievää, itsetarkoituksellista. Silkkaa taianomaista täydellisyyttä. Oikeissa käsissä 3D on tulevaisuus, ei vain tämänhetkinen villitys.
Ja kaikki tämä yhdistettynä liikuttavaan, tunteelliseen, lumoavaan, jännittävään seikkailuun, tarinaan rikkinäisistä, yksinäisistä ihmisistä jotka löytävät paikkansa ja toisensa.
All the awards. To this movie. Now. Minulla oli skeptisyyteni elokuvaa kohtaan, mutta rakastuin täysin.
Vielä kuluneempaa on sanoa, että Scorcesen ensiyrittämä 3D:n parissa on ehdottomasti kunnianhimoisin, ja myös onnistunein ja häikäisevin yritys kolmiulotteisuuden kanssa. Niin paljon enemmän kuin Avatar, olen valmis sanomaan. Mutta juuri tällaisia elokuvia varten koko teknologia on kehitetty, ja tällaisten elokuvien takia on rikollista syyttää sitä vain ohimeneväksi muoti-ilmiöksi, jolla yritetään rahastaa ihmisiä myymällä kikkoja ilman sisältöä. Saumatonta, kaunista, taitavaa kuvien leikkiä. Eikä mikään ollut päälleliimattua, pikkusievää, itsetarkoituksellista. Silkkaa taianomaista täydellisyyttä. Oikeissa käsissä 3D on tulevaisuus, ei vain tämänhetkinen villitys.
Ja kaikki tämä yhdistettynä liikuttavaan, tunteelliseen, lumoavaan, jännittävään seikkailuun, tarinaan rikkinäisistä, yksinäisistä ihmisistä jotka löytävät paikkansa ja toisensa.
All the awards. To this movie. Now. Minulla oli skeptisyyteni elokuvaa kohtaan, mutta rakastuin täysin.
keskiviikko 8. helmikuuta 2012
Trailerimaniaa
Viime päivät ovat olleet suorastaan villejä, mitä trailereihin tulee. Alkaen siitä, että M:I 4:n alussa näin sekä The Dark Knight Risesin että Hobitin trailerit ensimmäistä kertaa valkokankaalla. On se vähän eri asia kuin oman läppärin ruudulta tihrustaen..
Eikä siinä vielä kaikki. Myös The Amazing Spider-Man sai uuden trailerin maanantaina. Pakko sanoa että ensimmäinen traileri oli vähän tylsä - se ei antanut mitään perusteluja sille, miksi koko reboot on oikeutettu näinkin pian Raimin trilogian jälkeen. Mutta uudessa trailerissa on ihan eri henki ja selvästi Hämistä ollaan viemässä hahmona vähän erilaiseksi kuin edellisissä leffoissa - itse asiassa enemmän sellaiseksi mikä se sarjakuvissa on (tai näin ne asiasta ymmärtävät kovasti sanovat). Itsehän en kauheammin mitään sarjakuvia ole koskaan lukenut, olen vain hurahtanut näihin sarjakuvaleffoihin.. Mutta tämä traileri siis nosti The Amazing Spider-Manin ehdottomasti sieltä "no pitää tämä kai nähdä, saa nähdä mitä siitäkin tulee.." -tunnelmista oikeutetusti vuoden 2012 odotetuimpien leffojen seuraan.
Eikä kahta ilman kolmatta! Iron Sky jostain syystä puuttui aiemmasta 2012-postauksestani (sanoinhan että unohdan jotakin), mutta toki tämän projektin kehittymistä on jo vuodet seurattu suuremmalla tai pienemmällä mielenkiinnolla, ja alun huvitus absurdia asetelmaa kohtaan on kehittynyt aina vain suuremmaksi innostukseksi. Teaserinpätkä julkaistiin jokin aika sitten ja nostatti aika suuret odotukset. Ja tänään julkaistiin kunnon traileri! Leffa saa pian maailmanensi-iltansa ja saapuu Suomeenkin 4.4. Tai itse asiassa se saapuu valittuihin teattereihin jo hieman aiemmin ja itsekin olen lippuni jo ostanut Kuusankosken ennakkonäytökseen 16.3.. :)
Eikä siinä vielä kaikki. Myös The Amazing Spider-Man sai uuden trailerin maanantaina. Pakko sanoa että ensimmäinen traileri oli vähän tylsä - se ei antanut mitään perusteluja sille, miksi koko reboot on oikeutettu näinkin pian Raimin trilogian jälkeen. Mutta uudessa trailerissa on ihan eri henki ja selvästi Hämistä ollaan viemässä hahmona vähän erilaiseksi kuin edellisissä leffoissa - itse asiassa enemmän sellaiseksi mikä se sarjakuvissa on (tai näin ne asiasta ymmärtävät kovasti sanovat). Itsehän en kauheammin mitään sarjakuvia ole koskaan lukenut, olen vain hurahtanut näihin sarjakuvaleffoihin.. Mutta tämä traileri siis nosti The Amazing Spider-Manin ehdottomasti sieltä "no pitää tämä kai nähdä, saa nähdä mitä siitäkin tulee.." -tunnelmista oikeutetusti vuoden 2012 odotetuimpien leffojen seuraan.
Eikä kahta ilman kolmatta! Iron Sky jostain syystä puuttui aiemmasta 2012-postauksestani (sanoinhan että unohdan jotakin), mutta toki tämän projektin kehittymistä on jo vuodet seurattu suuremmalla tai pienemmällä mielenkiinnolla, ja alun huvitus absurdia asetelmaa kohtaan on kehittynyt aina vain suuremmaksi innostukseksi. Teaserinpätkä julkaistiin jokin aika sitten ja nostatti aika suuret odotukset. Ja tänään julkaistiin kunnon traileri! Leffa saa pian maailmanensi-iltansa ja saapuu Suomeenkin 4.4. Tai itse asiassa se saapuu valittuihin teattereihin jo hieman aiemmin ja itsekin olen lippuni jo ostanut Kuusankosken ennakkonäytökseen 16.3.. :)
lauantai 4. helmikuuta 2012
Mission: Impossible - Ghost Protocol
Minun pitäisi kertoa tässä kuinka minulla on vain hämäriä muistikuvia kahdesta ensimmäisestä M:I-leffasta ja kuinka kolmosta en ole nähnyt ollenkaan ja tehdä itselleni perinteinen tylsä pohjustus, but MY GOD en voi muuta kuin miettiä adjektiiveja jotka olisivat tuon elokuvan arvoisia. Joten suoraan asiaan.
Mission: Impossible - Ghost Protocol oli rehellisesti ja rakkaudella tehty täydellinen toimintaelokuva. Suorastaan esimerkillinen, oppikirjapainos josta muut vain voivat ottaa mallia. Häkellyttävän hieno. Hahmojen tai historian tuntemista ei vaadittu, leffaan pääsi samantien sataprosenttisesti sisään. Se rullasi niin sujuvasti että sitä on vaikea edes ymmärtää. Toiminnan ja huumorin symbioosi oli saumaton, ei mitään huonosti sijoiteltuja irtovitsejä jotka pysäyttävät koko elokuvan kulun. 2 tuntia ja 13 minuuttia täyttä vauhtia täynnä kaikkea, ilman että tahti tuntuu liian nopealta, ilman että mitään on liikaa. Elokuva ei edes yrittänyt olla liikaa: lajityypin kliseet otettiin ihailtavan tosissaan, miksi sitä pyörää uudelleen keksimään, ja teki sen niin rakastavasti että siitä tuli vain lämmin ja onnellinen tunne. Hauskoja vimpaimia ja vempeleitä, eksoottisia tapahtumapaikkoja jotka vaihtuvat vilauksessa, koko maailman kohtalo vaakalaudalla ja vain muutaman ihmisen käsissä. Jopa pääpahis (vain harmittavan hajuttomaksi ja mauttomaksi jätetty) joka ei suinkaan halua valtaa, tai rahaa, vaan todellakin maailmanlopun ydinsodan jälkimainingeissa. Kaikki tämä saa aivoni sulamaan epävireiseksi massaksi joka jopa pitää Tom Cruisea kauniina ja ihmeellisenä. Ja minä en pidä Tom Cruisesta.
Ottaen huomioon lähtökohdat joissa lähdin katsomaan elokuvaa siksi että minut oli traileria koko syksyn tuputtamalla aivopesty siihen ajatukseen että minun on pakko, en mitenkään voisi olla tyytyväisempi siihen. No, en voi väittää etten olisi odottanutkin tältä jotain, Brad Bird on sentään Brad Bird, The Incredibles on itse asiassa ehdoton Pixar-suosikkini, sehän on käytännössä täydellinen elokuva. Ja niin oli tämäkin. Se vain oli täydellinen. Lajityyppinsä sisällä. Minä näen elokuvat aina lajityyppinsä sisällä. Minusta olisi epäreilua nähdä ne muulla tavalla. Ei genreuskollisuudessa ole mitään pahaa. Ei toimintaelokuvasta tarvitse tehdä mitään elämää suurempaa. Silloin yleensä mennään metsään, kun yritetään liikaa erottua joukosta. Ottaa etäisyyttä juuriin. Sillä otetaan etäisyyttä vain genren ystäviin, kun ei nähdä vahvuuksia niissä asioissa, joihin katsojat alun perin ovat rakastuneetkin. M:I 4 ei epäile itseään, se uskoo sataprosenttisesti siihen mitä se on ja tekee kaiken täysillä. Se on kaunis katsoa, kaunis kuunnella, vain uskomattoman nautittava elämys. Aaaaah.
Mission: Impossible - Ghost Protocol oli rehellisesti ja rakkaudella tehty täydellinen toimintaelokuva. Suorastaan esimerkillinen, oppikirjapainos josta muut vain voivat ottaa mallia. Häkellyttävän hieno. Hahmojen tai historian tuntemista ei vaadittu, leffaan pääsi samantien sataprosenttisesti sisään. Se rullasi niin sujuvasti että sitä on vaikea edes ymmärtää. Toiminnan ja huumorin symbioosi oli saumaton, ei mitään huonosti sijoiteltuja irtovitsejä jotka pysäyttävät koko elokuvan kulun. 2 tuntia ja 13 minuuttia täyttä vauhtia täynnä kaikkea, ilman että tahti tuntuu liian nopealta, ilman että mitään on liikaa. Elokuva ei edes yrittänyt olla liikaa: lajityypin kliseet otettiin ihailtavan tosissaan, miksi sitä pyörää uudelleen keksimään, ja teki sen niin rakastavasti että siitä tuli vain lämmin ja onnellinen tunne. Hauskoja vimpaimia ja vempeleitä, eksoottisia tapahtumapaikkoja jotka vaihtuvat vilauksessa, koko maailman kohtalo vaakalaudalla ja vain muutaman ihmisen käsissä. Jopa pääpahis (vain harmittavan hajuttomaksi ja mauttomaksi jätetty) joka ei suinkaan halua valtaa, tai rahaa, vaan todellakin maailmanlopun ydinsodan jälkimainingeissa. Kaikki tämä saa aivoni sulamaan epävireiseksi massaksi joka jopa pitää Tom Cruisea kauniina ja ihmeellisenä. Ja minä en pidä Tom Cruisesta.
Ottaen huomioon lähtökohdat joissa lähdin katsomaan elokuvaa siksi että minut oli traileria koko syksyn tuputtamalla aivopesty siihen ajatukseen että minun on pakko, en mitenkään voisi olla tyytyväisempi siihen. No, en voi väittää etten olisi odottanutkin tältä jotain, Brad Bird on sentään Brad Bird, The Incredibles on itse asiassa ehdoton Pixar-suosikkini, sehän on käytännössä täydellinen elokuva. Ja niin oli tämäkin. Se vain oli täydellinen. Lajityyppinsä sisällä. Minä näen elokuvat aina lajityyppinsä sisällä. Minusta olisi epäreilua nähdä ne muulla tavalla. Ei genreuskollisuudessa ole mitään pahaa. Ei toimintaelokuvasta tarvitse tehdä mitään elämää suurempaa. Silloin yleensä mennään metsään, kun yritetään liikaa erottua joukosta. Ottaa etäisyyttä juuriin. Sillä otetaan etäisyyttä vain genren ystäviin, kun ei nähdä vahvuuksia niissä asioissa, joihin katsojat alun perin ovat rakastuneetkin. M:I 4 ei epäile itseään, se uskoo sataprosenttisesti siihen mitä se on ja tekee kaiken täysillä. Se on kaunis katsoa, kaunis kuunnella, vain uskomattoman nautittava elämys. Aaaaah.
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
Puss in Boots 3D
Shrek-kvadrilogian ehdottomasti parhainta antia oli kakkosleffassa mukaan matkaan tullut Puss in Boots. Rakastuin hahmoon jo kauan ennen kuin pääsin katsomaan koko elokuvaa, eikä se pettänyt. Puss olikin varmaan suurin syy siihen miksi ylipäänsä vaivauduin katsomaan kolmos- ja nelososaa sarjasta. Omasta leffasta puhuminen taisi alkaa jo heti kakkosen jälkeen eli ideaa on vuosia enemmän tai vähemmän vakavissaan pyöritelty, mutta vasta 2011 tämä saatiin Jenkeissä pihalle, ja nyt siis myös meillä. Mutta oliko lopputulos odotuksen arvoinen?
Totta puhuen, oli se! Leffassa ei ollut puolikastakaan viittausta Shrekeihin, ja se oli näin hyvin itsenäinen "esiosa", mistä olin erittäin tyytyväinen - sen voisi katsoa vaikka sellaisenaan Shrekejä näkemättä. Reippaalla tahdilla läpiviety tarina rullasi sujuvasti, vaikka sisältö ei mitään elämää suurempaa ollutkaan. Tärkeintähän oli se että Puss ei menetä charmiaan, eikä siitä ollut pelkoa :D Hauskoja hetkiä riitti, ja kissaihmisenä minua ainakin nauratti monesti "siis just noinhan kissat tekee!" -tyyppiset pikku oivallukset, joita ei niin kissoista välittävä ei ehkä huomaakaan. Näillä olikin ehkä sitten korvattu Shrekeistä tutut pop-kulttuuriviittaukset, ne nimittäin olivat liki tyystin poissa (Zorro-teema tietysti vei vahvasti koko elokuvaa, ja oli muutamia pienempiä heittoja). Myös satumaailmasta oli siirrytty asteen totisempaan ilmapiiriin - kaikkiaan leffa teki pientä pesäeroa monessakin suhteessa Shrekeihin, mistä itse kyllä pidin. Neljänteen leffaan mennessä se kuvio oli jo vähän nähty.
3D on kovasti kiistelty seikka elokuvissa, mutta omasta puolestani olen ihastunut hyvin toteutettuun 3D:hen, erityisesti animaatioissa. Puss in Bootsissa näky olikin kautta linjan silmiähivelevän sulavaa. Itse kävin leffasta katsomassa originaaliäänillä olevan version (kuten aina ja kaikesta, jos vain mahdollista - tai sitten yleensä jätän katsomatta, suomidubit ei oikein ole mun juttu), ja kuten odottaa saattoi, Banderas ja kumppanit tekivät tasaisen varmaa työtä. Ihan joka suhteessa luokittelisin siis onnistuneeksi tämän elokuvan :)
Totta puhuen, oli se! Leffassa ei ollut puolikastakaan viittausta Shrekeihin, ja se oli näin hyvin itsenäinen "esiosa", mistä olin erittäin tyytyväinen - sen voisi katsoa vaikka sellaisenaan Shrekejä näkemättä. Reippaalla tahdilla läpiviety tarina rullasi sujuvasti, vaikka sisältö ei mitään elämää suurempaa ollutkaan. Tärkeintähän oli se että Puss ei menetä charmiaan, eikä siitä ollut pelkoa :D Hauskoja hetkiä riitti, ja kissaihmisenä minua ainakin nauratti monesti "siis just noinhan kissat tekee!" -tyyppiset pikku oivallukset, joita ei niin kissoista välittävä ei ehkä huomaakaan. Näillä olikin ehkä sitten korvattu Shrekeistä tutut pop-kulttuuriviittaukset, ne nimittäin olivat liki tyystin poissa (Zorro-teema tietysti vei vahvasti koko elokuvaa, ja oli muutamia pienempiä heittoja). Myös satumaailmasta oli siirrytty asteen totisempaan ilmapiiriin - kaikkiaan leffa teki pientä pesäeroa monessakin suhteessa Shrekeihin, mistä itse kyllä pidin. Neljänteen leffaan mennessä se kuvio oli jo vähän nähty.
3D on kovasti kiistelty seikka elokuvissa, mutta omasta puolestani olen ihastunut hyvin toteutettuun 3D:hen, erityisesti animaatioissa. Puss in Bootsissa näky olikin kautta linjan silmiähivelevän sulavaa. Itse kävin leffasta katsomassa originaaliäänillä olevan version (kuten aina ja kaikesta, jos vain mahdollista - tai sitten yleensä jätän katsomatta, suomidubit ei oikein ole mun juttu), ja kuten odottaa saattoi, Banderas ja kumppanit tekivät tasaisen varmaa työtä. Ihan joka suhteessa luokittelisin siis onnistuneeksi tämän elokuvan :)
lauantai 21. tammikuuta 2012
Leijonakuningas 3D
On ehkä ihan hyvä etten kirjoita standardisoituja elokuva-arvosteluja blogiini. Sillä viimeistään Leijonakuninkaan kohdalla iskisi kyllä todellinen musta aukko ajatteluun - miten ihmeessä voisi millään tavalla kritisoida jotain, joka on ollut olennainen osa lapsuuttasi, ja elämääsi edelleenkin? Leijonakuningas ei ole ensimmäinen elokuva jonka olen naperona teatterissa nähnyt (muistelen että sen kunnian on saanut jokin Rölli-leffa?), mutta jokaisella mahdollisella mittapuulla se on ollut Se Elokuva jota olen rakastanut yli kaiken. Meillä ei koskaan ollut laajaa Disney-leffojen kirjastoa, ja monet klassikotkin ovat minulta edelleen näkemättä. Mutta Leijonakuningas, sen olen nähnyt satoja kertoja, sen VHS ilmestyi minun 8-vuotissyntymäpäivänäni - meillä on aina ollut erityinen suhde. Oli siis itsestään selvää, että kun tämä 3D-painos tulee teattereihin, on se nähtävä.
Suurin pelkoni oli että herkistyn henkisen romahduksen laitamille. 3D-lasit ovat onneksi siitä armolliset kapistukset, että niiden takana voi vähän itkeäkin tuntematta erityisen suurta häpeää. (Tämä tuli opittua jo ensimmäisen kolmiulotteisen elokuvakokemukseni kautta: se nimittäin oli Up, jonka alkukohtaus runnoi arvaamatta ja hyvin väkivaltaisesti rikki sen käsityksen että minun empatiakyvyn puutteeni lähentelee sosiopaattisia mittasuhteita. I was unprepared and it was not pretty. Mikä ei ollut tämän postauksen aihe. Eikä edes tämän blogin aihe.) Kyllä tänäänkin sai moneen kertaan karkoittaa palaa kurkustaan, mutta pysyin kasassa. Ja se oli ihanaa. Vaikka edellisestä katsomiskerrasta lienee jokunen vuosi aikaa, niin sitä vain edelleen muistaa joka ikisen repliikin ulkoa (ja vain vaivoin pystyy olemaan laulamatta mukana biiseissä).
En millään voi yhtyä siihen näkemykseen että ihmisiä vain häikäilemättömästi rahastetaan tällaisella kierrätyksellä. Ei, se oli upeaa. 3D sai elokuvan näyttämään entistä hienommalta ja yleisön koostumuksesta oli havaittavissa, että Leijonakuningas on tärkeä niin meille nostalgiannälkäisille (joita oli joukossa valtaosa) kuin myös aina vain uusille sukupolville katsojia. Elokuvan näkeminen elokuvateatterissa on aina aivan eri asia kuin kotisohvalla möllöttäminen - me aikuiset (kuinka aikuiseksi sitten voi itsensä laskea jos on juuri käynyt katsomassa lapsuutensa lempielokuvan?) tietysti arvostamme ensisijaisesti loistavaa kuvan- ja äänenlaatua, mutta miten hienoa onkaan lapselle päästä näkemään kenties jo lempielokuvaksi muodostunutta leffaa teatteriin.. Minä siis hyväksyn sataprosenttisesti tällaisen toiminnan, ja on varmasti paljonkin elokuvia joita ryntäisin pää kolmantena jalkana katsomaan jos niitä uusintakierrokselle teatteriin tuotaisiin. Siitä en ole vielä aivan varma, lukeutuuko ensi kuussa tuloillaan oleva Star Wars: Episodi 1 niihin. Mutta se on jo aivan toinen tarina.
Suurin pelkoni oli että herkistyn henkisen romahduksen laitamille. 3D-lasit ovat onneksi siitä armolliset kapistukset, että niiden takana voi vähän itkeäkin tuntematta erityisen suurta häpeää. (Tämä tuli opittua jo ensimmäisen kolmiulotteisen elokuvakokemukseni kautta: se nimittäin oli Up, jonka alkukohtaus runnoi arvaamatta ja hyvin väkivaltaisesti rikki sen käsityksen että minun empatiakyvyn puutteeni lähentelee sosiopaattisia mittasuhteita. I was unprepared and it was not pretty. Mikä ei ollut tämän postauksen aihe. Eikä edes tämän blogin aihe.) Kyllä tänäänkin sai moneen kertaan karkoittaa palaa kurkustaan, mutta pysyin kasassa. Ja se oli ihanaa. Vaikka edellisestä katsomiskerrasta lienee jokunen vuosi aikaa, niin sitä vain edelleen muistaa joka ikisen repliikin ulkoa (ja vain vaivoin pystyy olemaan laulamatta mukana biiseissä).
En millään voi yhtyä siihen näkemykseen että ihmisiä vain häikäilemättömästi rahastetaan tällaisella kierrätyksellä. Ei, se oli upeaa. 3D sai elokuvan näyttämään entistä hienommalta ja yleisön koostumuksesta oli havaittavissa, että Leijonakuningas on tärkeä niin meille nostalgiannälkäisille (joita oli joukossa valtaosa) kuin myös aina vain uusille sukupolville katsojia. Elokuvan näkeminen elokuvateatterissa on aina aivan eri asia kuin kotisohvalla möllöttäminen - me aikuiset (kuinka aikuiseksi sitten voi itsensä laskea jos on juuri käynyt katsomassa lapsuutensa lempielokuvan?) tietysti arvostamme ensisijaisesti loistavaa kuvan- ja äänenlaatua, mutta miten hienoa onkaan lapselle päästä näkemään kenties jo lempielokuvaksi muodostunutta leffaa teatteriin.. Minä siis hyväksyn sataprosenttisesti tällaisen toiminnan, ja on varmasti paljonkin elokuvia joita ryntäisin pää kolmantena jalkana katsomaan jos niitä uusintakierrokselle teatteriin tuotaisiin. Siitä en ole vielä aivan varma, lukeutuuko ensi kuussa tuloillaan oleva Star Wars: Episodi 1 niihin. Mutta se on jo aivan toinen tarina.
lauantai 31. joulukuuta 2011
The Girl with the Dragon Tattoo
Ja kun ohjelmistossa oli kuin minulle luotu jatkumo, suuntasin 50/50:n perään heti uusia elokuvaelämyksiä hakemaan. Pohjustukseksi on syytä selventää: alkuperäisestä Millennium-trilogiasta en ole nähnyt kuin sivusilmällä muutaman kohtauksen ensimmäisestä, kaksi myöhempää sitten hieman intensiivisemmin seuraten niiden tullessa tv:stä viime syksynä (vai koska nyt olikaan). Kirjojakaan en ole lukenut. Pääsin siis katsomaan tätä Fincherin tulkintaa melkoisen puhtaalta pöydältä - joutumatta vertailemaan, mitä on muutettu, mitä on kopioitu, mitä tehty paremmin, mitä huonommin jne. Minulle se oli melkein uusi - ne jatko-osat olin kuitenkin nähnyt, ja onhan koko sarja tietysti tuttu varmasti kaikille ainakin käsitteenä jos ei muuten.
Kutkuttavan hienot ja ah-niin-finchermäiset creditit toivat kivasti nostetta heti alkuun, vaikka sitten veikin aikansa että pääsin yli vaihtelevista tavoista puhua englantia niin että se enemmän tai vähemmän kuulostaa ruotsilta ja niistä ainakin kymmenistä variaatioista nimen "Mikael" lausumisessa. Onhan se nyt kieltämättä hassua, että tuoreesta ruotsalaisesta elokuvasta tehdään Hollywood-remake, joka kuvataan Ruotsissa, mutta ei nyt uppouduta siihen sen tarkemmin. Toivoisi kuitenkin, että aksentin suhteen voitaisi edes vetää samaa linjaa kautta elokuvan, itseäni asia ainakin häiritsi melkoisesti..
On jo aivan liian myöhä että jaksaisin puntaroida ajatuksiani kovinkaan selkeiksi (ja huomenna en muistaisi kuitenkaan mitään), mutta yritetään nyt saivarteluista päästä siihen, mitä mieltä olin itse elokuvasta. Tarina eteni melko epätasaisella rytmillä, mutta silti tasaisesti vetäen ja ennen kaikkea koko ajan piti vahvasti otteessaan. Jännitettä riitti, tunnelmia laidasta laitaan ja yllättäen yleisöstä parit naurutkin irrottaneita hetkiä - vain loppu tuntui himppasen venytetyltä. Fincher kyllä tietää mitä tekee, vaikka materiaali olisi mitä tahansa. Daniel Craig oli melkein uskottava tavanpulliainen ja lähtemättä mukaan netissä vellovaan taistoon siitä, kuka on oikea Lisbeth, Rooney Maran suoritus oli kyllä uskomaton. Ehdottomasti katsomisen arvoinen ja eiköhän tälle jatkoakin seuraa. Oolrait, hyvää yötä! Vuosi päättyy näihin elokuvatunnelmiin, ja teatterissa katsotuissa elokuvissa pääsimme hienoon pyöreään lukuun 20. Plus se Driven uusintakierros.
Kutkuttavan hienot ja ah-niin-finchermäiset creditit toivat kivasti nostetta heti alkuun, vaikka sitten veikin aikansa että pääsin yli vaihtelevista tavoista puhua englantia niin että se enemmän tai vähemmän kuulostaa ruotsilta ja niistä ainakin kymmenistä variaatioista nimen "Mikael" lausumisessa. Onhan se nyt kieltämättä hassua, että tuoreesta ruotsalaisesta elokuvasta tehdään Hollywood-remake, joka kuvataan Ruotsissa, mutta ei nyt uppouduta siihen sen tarkemmin. Toivoisi kuitenkin, että aksentin suhteen voitaisi edes vetää samaa linjaa kautta elokuvan, itseäni asia ainakin häiritsi melkoisesti..
On jo aivan liian myöhä että jaksaisin puntaroida ajatuksiani kovinkaan selkeiksi (ja huomenna en muistaisi kuitenkaan mitään), mutta yritetään nyt saivarteluista päästä siihen, mitä mieltä olin itse elokuvasta. Tarina eteni melko epätasaisella rytmillä, mutta silti tasaisesti vetäen ja ennen kaikkea koko ajan piti vahvasti otteessaan. Jännitettä riitti, tunnelmia laidasta laitaan ja yllättäen yleisöstä parit naurutkin irrottaneita hetkiä - vain loppu tuntui himppasen venytetyltä. Fincher kyllä tietää mitä tekee, vaikka materiaali olisi mitä tahansa. Daniel Craig oli melkein uskottava tavanpulliainen ja lähtemättä mukaan netissä vellovaan taistoon siitä, kuka on oikea Lisbeth, Rooney Maran suoritus oli kyllä uskomaton. Ehdottomasti katsomisen arvoinen ja eiköhän tälle jatkoakin seuraa. Oolrait, hyvää yötä! Vuosi päättyy näihin elokuvatunnelmiin, ja teatterissa katsotuissa elokuvissa pääsimme hienoon pyöreään lukuun 20. Plus se Driven uusintakierros.
50/50
Ja ei kun elokuviin vielä vuoden viimeisen kerran. Kuten aiemmin jo suunnittelin, vuoden päättivät 50/50 ja The Girl with the Dragon Tattoo. Aloitetaan ensinmainitulla.
50/50 on siis sympaattinen ja koskettava syöpäkomedia. Häh? Sanat syöpä ja komedia eivät yleensä mahdu samaan lauseeseen. Nyt niistä on kuitenkin kasattu yhdeksi vuoden parhaaksikin kehuttu elokuva. Mikä on arroparron tuomio? Njaah.
Vaikka kaikki elokuvaa katsoneet varmasti tiesivätkin mitä on luvassa, hypättiin alun yli turhan nopeasti. Olisin halunnut tutustua Adamiin paremmin ennen sitä väistämätöntä syöpädiagnoosia ja uuteen elämään opettelua kuoleman vaaniessa nurkan takana. Kaikkiaan tarina oli turhan ennalta-arvattava. En yritäkään kiistää etteikö kriittisillä hetkillä minullakin käynyt pala kurkussa ja kenties kyynel silmänurkassakin, eli tunteita se kyllä herätti, mutta ongelma oli mielestäni kai, että elokuva ei oikein osannut päättää sitä tyylilajiaan, eikä edes olla sopivasti siltä väliltä. Ollakko kevyesti elämänfilosofiaa tarjoileva, mutta mitään alleviivaamaton pienen budjetin indiepätkä vaiko kuitenkin musta ja roisi komedia? Nyt komiikan osa lankesi kuin eri elokuvasta repäistylle Seth Rogenille, joka, no, oli tyypillinen Seth Rogen niissä ajoittain jopa vaivaannuttavan irrallisissa hetkissään. (Nauroin useammin The Girl with the Dragon Tattoota katsoessa, mutta siitä lisää myöhemmin.) Erinomaiset näyttelijäsuoritukset ja kauttaaltaan pikkusievä olemus kantoivat elokuvaa kyllä vahvasti, mutta se viimeinen silaus puuttui. Päällimmäiseksi jäi vain ajatus siitä, että tässä syöpäteemalla kalasteltiin irtopisteitä ja leffa jäi ilman omaa ääntään.
En sano etteikö se ollut hyvä - mutta minun oli annettu ymmärtää, että se olisi loistava. Mitään erityisen ikimuistoista tai mieleenpainuvaa siinä ei ollut, minulle. Mutta toisaalta - kuuluiko siinä ollakaan? Elokuvahan on käsikirjoittajansa elämäntarina, ainakin jossain määrin. Miksi tuoda suurta draamaa, jos pienikin voi vaikuttaa. Ensin ajattelin että tuskin tätä kiinnostaa katsoa kahta kertaa, mutta nyt kun jäin pyörittelemään elokuvaa päässäni, toinen katsastus voisi tehdä terää. Ne ennakko-odotukset, nähkääs.
50/50 on siis sympaattinen ja koskettava syöpäkomedia. Häh? Sanat syöpä ja komedia eivät yleensä mahdu samaan lauseeseen. Nyt niistä on kuitenkin kasattu yhdeksi vuoden parhaaksikin kehuttu elokuva. Mikä on arroparron tuomio? Njaah.
Vaikka kaikki elokuvaa katsoneet varmasti tiesivätkin mitä on luvassa, hypättiin alun yli turhan nopeasti. Olisin halunnut tutustua Adamiin paremmin ennen sitä väistämätöntä syöpädiagnoosia ja uuteen elämään opettelua kuoleman vaaniessa nurkan takana. Kaikkiaan tarina oli turhan ennalta-arvattava. En yritäkään kiistää etteikö kriittisillä hetkillä minullakin käynyt pala kurkussa ja kenties kyynel silmänurkassakin, eli tunteita se kyllä herätti, mutta ongelma oli mielestäni kai, että elokuva ei oikein osannut päättää sitä tyylilajiaan, eikä edes olla sopivasti siltä väliltä. Ollakko kevyesti elämänfilosofiaa tarjoileva, mutta mitään alleviivaamaton pienen budjetin indiepätkä vaiko kuitenkin musta ja roisi komedia? Nyt komiikan osa lankesi kuin eri elokuvasta repäistylle Seth Rogenille, joka, no, oli tyypillinen Seth Rogen niissä ajoittain jopa vaivaannuttavan irrallisissa hetkissään. (Nauroin useammin The Girl with the Dragon Tattoota katsoessa, mutta siitä lisää myöhemmin.) Erinomaiset näyttelijäsuoritukset ja kauttaaltaan pikkusievä olemus kantoivat elokuvaa kyllä vahvasti, mutta se viimeinen silaus puuttui. Päällimmäiseksi jäi vain ajatus siitä, että tässä syöpäteemalla kalasteltiin irtopisteitä ja leffa jäi ilman omaa ääntään.
En sano etteikö se ollut hyvä - mutta minun oli annettu ymmärtää, että se olisi loistava. Mitään erityisen ikimuistoista tai mieleenpainuvaa siinä ei ollut, minulle. Mutta toisaalta - kuuluiko siinä ollakaan? Elokuvahan on käsikirjoittajansa elämäntarina, ainakin jossain määrin. Miksi tuoda suurta draamaa, jos pienikin voi vaikuttaa. Ensin ajattelin että tuskin tätä kiinnostaa katsoa kahta kertaa, mutta nyt kun jäin pyörittelemään elokuvaa päässäni, toinen katsastus voisi tehdä terää. Ne ennakko-odotukset, nähkääs.
maanantai 26. joulukuuta 2011
2012
Tiedän jo nyt että tulen unohtamaan tästä listasta useita elokuvia, ja häpeämään sitä jälkikäteen. Siitä huolimatta, yritetään listata ainakin joitain elokuvia jotka on aivan pakko katsastaa vuonna 2012.
War Horse ei ole vieläkään saanut virallista Suomen ensi-iltapäivää, joten koska yritän pitää listan julkaisupäiviä mukailevana, aloitan sillä. Kasa laatunäyttelijöitä, Steven Spielberg, ja itkettävän ihana tarina hevosen ja ihmisen ystävyydestä. Kuulostaa jotakuinkin minulle tehdyltä.
Puss in Boots! Suuri syy siihen miksi pidän Shrek-leffoista, joten tämä spin-off on pyörinyt kovasti odotettujen leffojen listalla jo vuosia. 27. tammikuuta se lopultakin saapuu Suomenkin teattereihin.
Mission: Impossible - Ghost Protocol on vähän hämmentävä tapaus minulle, mutta sen traileri puskee itseään alitajuntaani aina elokuvissa käydessäni, ja olen kai jo ehdollistunut ajatukselle siitä että Tom Cruise kiipeilemässä pilvenpiirtäjän lasiseinillä on cool. Ensi-ilta 03.02.
The Hunger Gamesia en ole lukenut ja tuskin luenkaan kirjana, mutta traileri oli aika vaikuttava ja eiköhän tämäkin tule nähtyä ihan jo ilmiön vuoksi. 23.3.
THE AVENGERS valloittaa valkokankaat 4. toukokuuta. Lopultakin näemme sen, mitä meidät on viimeiset vuodet aivopesty Marvel-leffa kerrallaan odottamaan. Yksi elokuvavuoden Suurista Tapauksista.
Moonrise Kingdom tuo yhteen kaksi suurista rakkauksistani, Wes Andersonin ja Edward Nortonin. Ja Bruce Willisin, ja Bill Murrayn. 25.5. on ainakin Jenkkilän julkaisupäivä.
Prometheus, Alien-esiosa. Alienit olivat tärkeä osa lapsuuttani joten ei tätä voi jättää näkemättä. Also, Michael Fassbender. Nopeasti poimittuna saa ensi-iltansa ainakin jossain päin maailmaa 8.6.
The Amazing Spider-Man herättää ihmisissä ristiriitaisia tunteita kuten rebootit yleensä, but come on, tummasävyisesti angstaava Bambi? Miten sille voi sanoa ei. Eikä se mitenkään voi olla huonompi kuin edellisen sarjan kolmonen. 3.7.
THE DARK KNIGHT RISES, fuck yeah. Suuri Tapaus nro 2. Sanat eivät riitä kuvaamaan miten paljon odotan tätä elokuvaa. 25.7. Nolanin saaga saa loppunsa ja samalla juhlistamme (minun pienessä mielessäni) Kuusankosken Studio 123:n kanssa nelivuotista taivalta, sillä ensimmäisen kerran olen käynyt siellä 26.7.2008 katsomassa The Dark Knightin. Em. päivämäärän tarkastaminen ajoi minut vanhaan Livejournaliini ja lukemaan surullista vuodatusta siitä miten se orgastinen hypetys pilasi TDK:n ensi näkemältä... Olkoon tämä varoittava esimerkki hypetyksen haittapuolista:
Hypehän oli niin sensaatiomaista, suorastaan järjettömät mittasuhteet saanutta, että herättihän se pieniä epäilyksiäkin jo. Okei, sanotaan suoraan - jotta Heathin kuolema ei olisi aivan niin turha ja väärin, oli viimeisen työn oltava käsittämättömän upea, siitähän tässä on ollut suurelti osin kyse Oscar-hehkutuksineen päivineen. Vaikka yritin sysätä tämän pois mielestäni, käsitykseni vain vahvistui, mitä enemmän arvosteluita yritin lukea sitä häivyttääkseni. Liikaa korulauseita, liikaa kaikkea. Jäi kaksi vaihtoehtoa: a) elokuva joko oikeasti oli niin hyvä kuin kaikki täydet pisteet antoivat ymmärtää tai b) edelläesitettu Heath-teoria. Mitä korkeammalle kehujen rima nousi, sitä parempi leffan olisi pitänyt olla että voisin unohtaa b-vaihtoehdon ja olla aidosti tyytyväinen elokuvaan.
Tämä pohjustus lienee jo antanut ymmärtää, että aidosti tyytyväinen en ole. Hienohan se oli, mutta ylisanojen jälkeen odotin enemmän. Enemmän synkkyyttä, kaaosta, tuhoa, väkivaltaa ja niin edelleen, joihin keskittyä elokuvan rakenteen vähän ontuessa. Juoni kyllä oli ihan hyvä, mutta se ei ehkä kokonaisuutena pysynyt kasassa ihan niin hyvin kuin piti, ja oli hieman liian pitkä (liikaa erillisiä toimintakohtauksia ilman kunnon kliimakseja tai tarinaa niiden välissä). Ja siitä Jokerista kaikkien aikojen leffapahiksena.. Teaserihan oli aikanaan kutkuttava, mutta trailerista saamani käsitys säilyi, ei siinä ollut mitään riipaisevan neuroottista ja maanista ja karmaisevaa. Heath veti komeasti minkä veti, kaikki kunnia siitä, mutta.. Ehkä minä vain odotin liikaa kaiken tämän jälkeen, mutta.. Äh, en osaa pukea sitä sanoiksi. Miten vain yritän sen muotoilla, se kuulostaa väärältä. Siitä vaan on puhuttu niin kaunein sanoin että ei todellisuus voinut niitä enää vastata, ja on harmillista jos elämykseni todellakin latistui niiden takia. Mutta vaatisi ehdottomasti useamman katselukerran, jotta voi ensin saada ennakko-odotukset heivattua kauas pääkopasta ja puhtaalta pöydältä keskittyä itse elokuvaan, unohtaen kuka castista yhä elää ja kuka ei. Komea se oli, ja koko näyttelijäkaarti oli erinomaista, ja se oli ihan kiva ja niin edelleen. Mutta ei nyt mikään instant classic, ainakaan ei olisi ilman Heathin kohtaloa. Tai no. Jos katsoisin sen toiste, voisin ihan oikeasti pitääkin siitä, siis paljon. En minä tiedä. Nyt kun katson traileria, muistan siitä paljon hyvää.
Tunteiden ja ajatusten pyörremyrsky elokuvan aikana oli jotain ennenkokematonta. Yritinkö minä pitää siitä? Yritinkö minä olla pitämättä siitä? En osaa sanoa. Leffan jälkeen pulssi löi ehkä tuhatta.
Kuten arvelin, toinen katsominen puhtaalta pöydältä oli jo aivan erilainen. Yritin korjata tämän vahingon Inceptionin kanssa pitämällä itseni kaukana trailerista ja kaikesta ennakkomateriaalista (mutta silti odotin siltä liikaa, vaikka se loistava olikin), mutta nyt olen kyllä rehellisesti sanoen unohtanut koko TDK-episodin ja uppoutunut huolella jokaiseen tiedonmuruseen joka elokuvasta kutkuttavasti tarjoillaan. Okei, siirrytään eteenpäin sivuraiteilta.
Expendables 2 onkin sitten puolestaan elokuva, jolta ei tarvitse odottaa yhtään mitään - aivot narikkaan ja actionia kiitos! Ensi-iltaan päivän myöhästyneenä syntymäpäivälahjana minulle, 17.8.
Skyfall tuo jatkoa Daniel Craigin Bondeihin, siis ainoihin Bond-leffoihin joita olen ja tuskin koskaan tulen katsomaan. Palaako se Casino Royalen loistoon? I dunno, minusta Quantum of Solacekin oli kiva. 9.11.
World War Z on itsestäänselvyys. Zombies? Yes please. 12.12.
THE HOBBIT: AN UNEXPECTED JOURNEY päättää yhdeksän vuoden tuskallisen kaipuun Keski-Maahan 14. joulukuuta. Ajatuskin täyttää minut lämmöllä ja onnella. Joulukuu, tule pian.
Django Unchained on vuorossa viimeisenä vaan ei vähäisimpänä. 25. joulukuuta saamme nähdä ilmeisesti melkein kaikki maailman näyttelijät Quentin Tarantinon joululahjassa maailman leffafriikeille.
Vieläkö jotain? En jaksa selata enää. Olen luultavasti unohtanut jotain tärkeää, mutta ainakin Kolme Suurta ovat mukana.
War Horse ei ole vieläkään saanut virallista Suomen ensi-iltapäivää, joten koska yritän pitää listan julkaisupäiviä mukailevana, aloitan sillä. Kasa laatunäyttelijöitä, Steven Spielberg, ja itkettävän ihana tarina hevosen ja ihmisen ystävyydestä. Kuulostaa jotakuinkin minulle tehdyltä.
Puss in Boots! Suuri syy siihen miksi pidän Shrek-leffoista, joten tämä spin-off on pyörinyt kovasti odotettujen leffojen listalla jo vuosia. 27. tammikuuta se lopultakin saapuu Suomenkin teattereihin.
Mission: Impossible - Ghost Protocol on vähän hämmentävä tapaus minulle, mutta sen traileri puskee itseään alitajuntaani aina elokuvissa käydessäni, ja olen kai jo ehdollistunut ajatukselle siitä että Tom Cruise kiipeilemässä pilvenpiirtäjän lasiseinillä on cool. Ensi-ilta 03.02.
The Hunger Gamesia en ole lukenut ja tuskin luenkaan kirjana, mutta traileri oli aika vaikuttava ja eiköhän tämäkin tule nähtyä ihan jo ilmiön vuoksi. 23.3.
THE AVENGERS valloittaa valkokankaat 4. toukokuuta. Lopultakin näemme sen, mitä meidät on viimeiset vuodet aivopesty Marvel-leffa kerrallaan odottamaan. Yksi elokuvavuoden Suurista Tapauksista.
Moonrise Kingdom tuo yhteen kaksi suurista rakkauksistani, Wes Andersonin ja Edward Nortonin. Ja Bruce Willisin, ja Bill Murrayn. 25.5. on ainakin Jenkkilän julkaisupäivä.
Prometheus, Alien-esiosa. Alienit olivat tärkeä osa lapsuuttani joten ei tätä voi jättää näkemättä. Also, Michael Fassbender. Nopeasti poimittuna saa ensi-iltansa ainakin jossain päin maailmaa 8.6.
The Amazing Spider-Man herättää ihmisissä ristiriitaisia tunteita kuten rebootit yleensä, but come on, tummasävyisesti angstaava Bambi? Miten sille voi sanoa ei. Eikä se mitenkään voi olla huonompi kuin edellisen sarjan kolmonen. 3.7.
THE DARK KNIGHT RISES, fuck yeah. Suuri Tapaus nro 2. Sanat eivät riitä kuvaamaan miten paljon odotan tätä elokuvaa. 25.7. Nolanin saaga saa loppunsa ja samalla juhlistamme (minun pienessä mielessäni) Kuusankosken Studio 123:n kanssa nelivuotista taivalta, sillä ensimmäisen kerran olen käynyt siellä 26.7.2008 katsomassa The Dark Knightin. Em. päivämäärän tarkastaminen ajoi minut vanhaan Livejournaliini ja lukemaan surullista vuodatusta siitä miten se orgastinen hypetys pilasi TDK:n ensi näkemältä... Olkoon tämä varoittava esimerkki hypetyksen haittapuolista:
Hypehän oli niin sensaatiomaista, suorastaan järjettömät mittasuhteet saanutta, että herättihän se pieniä epäilyksiäkin jo. Okei, sanotaan suoraan - jotta Heathin kuolema ei olisi aivan niin turha ja väärin, oli viimeisen työn oltava käsittämättömän upea, siitähän tässä on ollut suurelti osin kyse Oscar-hehkutuksineen päivineen. Vaikka yritin sysätä tämän pois mielestäni, käsitykseni vain vahvistui, mitä enemmän arvosteluita yritin lukea sitä häivyttääkseni. Liikaa korulauseita, liikaa kaikkea. Jäi kaksi vaihtoehtoa: a) elokuva joko oikeasti oli niin hyvä kuin kaikki täydet pisteet antoivat ymmärtää tai b) edelläesitettu Heath-teoria. Mitä korkeammalle kehujen rima nousi, sitä parempi leffan olisi pitänyt olla että voisin unohtaa b-vaihtoehdon ja olla aidosti tyytyväinen elokuvaan.
Tämä pohjustus lienee jo antanut ymmärtää, että aidosti tyytyväinen en ole. Hienohan se oli, mutta ylisanojen jälkeen odotin enemmän. Enemmän synkkyyttä, kaaosta, tuhoa, väkivaltaa ja niin edelleen, joihin keskittyä elokuvan rakenteen vähän ontuessa. Juoni kyllä oli ihan hyvä, mutta se ei ehkä kokonaisuutena pysynyt kasassa ihan niin hyvin kuin piti, ja oli hieman liian pitkä (liikaa erillisiä toimintakohtauksia ilman kunnon kliimakseja tai tarinaa niiden välissä). Ja siitä Jokerista kaikkien aikojen leffapahiksena.. Teaserihan oli aikanaan kutkuttava, mutta trailerista saamani käsitys säilyi, ei siinä ollut mitään riipaisevan neuroottista ja maanista ja karmaisevaa. Heath veti komeasti minkä veti, kaikki kunnia siitä, mutta.. Ehkä minä vain odotin liikaa kaiken tämän jälkeen, mutta.. Äh, en osaa pukea sitä sanoiksi. Miten vain yritän sen muotoilla, se kuulostaa väärältä. Siitä vaan on puhuttu niin kaunein sanoin että ei todellisuus voinut niitä enää vastata, ja on harmillista jos elämykseni todellakin latistui niiden takia. Mutta vaatisi ehdottomasti useamman katselukerran, jotta voi ensin saada ennakko-odotukset heivattua kauas pääkopasta ja puhtaalta pöydältä keskittyä itse elokuvaan, unohtaen kuka castista yhä elää ja kuka ei. Komea se oli, ja koko näyttelijäkaarti oli erinomaista, ja se oli ihan kiva ja niin edelleen. Mutta ei nyt mikään instant classic, ainakaan ei olisi ilman Heathin kohtaloa. Tai no. Jos katsoisin sen toiste, voisin ihan oikeasti pitääkin siitä, siis paljon. En minä tiedä. Nyt kun katson traileria, muistan siitä paljon hyvää.
Tunteiden ja ajatusten pyörremyrsky elokuvan aikana oli jotain ennenkokematonta. Yritinkö minä pitää siitä? Yritinkö minä olla pitämättä siitä? En osaa sanoa. Leffan jälkeen pulssi löi ehkä tuhatta.
Kuten arvelin, toinen katsominen puhtaalta pöydältä oli jo aivan erilainen. Yritin korjata tämän vahingon Inceptionin kanssa pitämällä itseni kaukana trailerista ja kaikesta ennakkomateriaalista (mutta silti odotin siltä liikaa, vaikka se loistava olikin), mutta nyt olen kyllä rehellisesti sanoen unohtanut koko TDK-episodin ja uppoutunut huolella jokaiseen tiedonmuruseen joka elokuvasta kutkuttavasti tarjoillaan. Okei, siirrytään eteenpäin sivuraiteilta.
Expendables 2 onkin sitten puolestaan elokuva, jolta ei tarvitse odottaa yhtään mitään - aivot narikkaan ja actionia kiitos! Ensi-iltaan päivän myöhästyneenä syntymäpäivälahjana minulle, 17.8.
Skyfall tuo jatkoa Daniel Craigin Bondeihin, siis ainoihin Bond-leffoihin joita olen ja tuskin koskaan tulen katsomaan. Palaako se Casino Royalen loistoon? I dunno, minusta Quantum of Solacekin oli kiva. 9.11.
World War Z on itsestäänselvyys. Zombies? Yes please. 12.12.
THE HOBBIT: AN UNEXPECTED JOURNEY päättää yhdeksän vuoden tuskallisen kaipuun Keski-Maahan 14. joulukuuta. Ajatuskin täyttää minut lämmöllä ja onnella. Joulukuu, tule pian.
Django Unchained on vuorossa viimeisenä vaan ei vähäisimpänä. 25. joulukuuta saamme nähdä ilmeisesti melkein kaikki maailman näyttelijät Quentin Tarantinon joululahjassa maailman leffafriikeille.
Vieläkö jotain? En jaksa selata enää. Olen luultavasti unohtanut jotain tärkeää, mutta ainakin Kolme Suurta ovat mukana.
sunnuntai 25. joulukuuta 2011
2011
Vuosi alkaa olla ohitse - ensi viikonloppuna ajattelin katsastaa vielä 50/50:n ja ehkä The Girl with the Dragon Tattoon (joka piti kyllä käydä katsomassa jo tänään, mutta ei yksinkertaisesti jaksanut, nyt pitää katsoa miten aikataulut sattuvat), mutta sitten onkin jo vuosi pulkassa. Lienee siis paikallaan listata menneen vuoden parhaat pätkät minun silmissäni.
Drive saa aivan kiistattoman ykkössijan. Se vain oli aivan täydellinen elokuva. Rakastin, rakastan. Kuuntelen soundtrackia autossa harva sen päivä ja odotan että saan leffan pian (17. helmikuuta) käsiini. Siihen asti vain virnistelen aina käyttäessäni vasaraa.
Muiden leffojen numerojärjestykseen saattaminen onkin yllättäen hieman haastavampi suoritus. Vuosi on ollut aika pitkä. Siispä loput saavat vain arroparron kunniamaininnan siinä missä Drive sai Prix de arroparron.
X-Men: First Class
Palautti uskon X-Men-saagan kunniakkaaseen nousuun ja oli äärettömän toimiva elokuva, vaikkakin aivan liian lyhyt. Lunasti kaikki sille asetetut odotukset ja vielä enemmän.
Black Swan
Ei unohdeta alkuvuodenkaan voimakkaita elokuvaelämyksiä, vaikka en ehkä kotioloissa koskaan halua katsoakaan näin vahvasti visuaalista elokuvaa. Kun se ei vain pääse oikeuksiinsa, mieluummin pidän mielessäni sen, miltä elokuva valkokankaalla näytti ja kuulosti.
Thor
Thor toi minulle Lokin. Se riittää. Ei, oli se muutenkin ihan kelpo raina. Mutta Lokin traaginen hahmo. Ne silmät. Ah.
Sherlock Holmes: A Game of Shadows
Mietin kovasti ansaitseeko Sherly paikan tällä listalla, mutta kun edellä Thorin meriitiksi riitti ihku (se on niin paljon enemmän kuin ihku!) Loki, kai se on myönnettävä että A Game of Shadows oli piristävän laadukas jatko-osa.
En tiedä olenko unohtanut jotain merkittävää. En kai. Vuoden iloisten yllätysten erityismaininnat saavat ihmeen hauska romcom Crazy, Stupid, Love. sekä The Green Hornet, elokuva josta lisäkseni kai kukaan muu koko maailmankaikkeudessa ei pidä. Näyttelijöistä haluan tietysti ylistää Ryan Goslingia, joka oli itselleni täysin vieras ennen Crazy, Stupid, Lovea ja jonka paljonpuhuvaan hiljaisuuteen halusin hukkua Drivessa.
Onko jotain mitä kadun tältä vuodelta? Hmm. En kadu The Tree of Lifen katsomista. Kadun, että en osannut katsoa sitä elokuvaa oikein. Yritin liikaa, tai liian vähän, mutta olimme aivan eri aaltopituuksilla. Se elokuva ei antanut minulle mitään. Lisäksi, nyt kun hieman aikaa on kulunut katsomisesta, suostun myöntämään että kai minä kuitenkin petyin Cowboys & Aliensiin. En halunnut pettyä ja annoin ensimmäisten minuuttien väkivaltaisuuden vuoksi sille niin paljon anteeksi, että ajattelin etten pettynyt. Mutta edelleen, haluaisin päästä siihen vaihtoehtoiseen todellisuuteen jossa Robert Downey Jr. olisi esittänyt Jake Lonergania. Vaadittavan teknologian kehittymistä odotellessa voin vain unelmoida.
Eiköhän tämä summaa menneen vuoden aika tehokkaasti.Loppuun hieman tilastotietoja. Kaikkiaan olen pikaisella laskutoimituksella katsonut 18 elokuvaa (joista Driven kahdesti). Mielestäni olen käynyt elokuvissa keskimääräisesti aika harvoin, mutta toisaalta selattuani nyt vuoden 2010 leffaliput läpi, silloin olen nähnyt 19 elokuvaa. Eli kun tämän vuoden Drive kahdesti otetaan huomioon, pääsemme käyntien määrässä tasalukuun - ja lisäksi se ensi perjantai on vielä aikaa, joten kaikella todennäköisyydellä vuoden 2011 luku pyöristyy kahteenkymmeneen.. Vuodelta 2009 löytyykin niin vähän kuin 9 lippua. Puolestaan 2008 en ole käynyt katsomassa kuin The Dark Knightin ja Australian (surullista mutta totta, siitä on melko tarkalleen kolme vuotta kun olen viimeksi käynyt Tennispalatsissa). Vau.
Ja mitä ensi vuosi tuo tullessaan? Pahimpia hypetyksiä ovat luonnollisesti The Dark Knight Rises sekä Hobitti, mutta luodaan tarkempi silmäys ensi vuoteen toisessa postauksessa.. ;)
1. Drive
Muiden leffojen numerojärjestykseen saattaminen onkin yllättäen hieman haastavampi suoritus. Vuosi on ollut aika pitkä. Siispä loput saavat vain arroparron kunniamaininnan siinä missä Drive sai Prix de arroparron.
X-Men: First Class
Palautti uskon X-Men-saagan kunniakkaaseen nousuun ja oli äärettömän toimiva elokuva, vaikkakin aivan liian lyhyt. Lunasti kaikki sille asetetut odotukset ja vielä enemmän.
Black Swan
Ei unohdeta alkuvuodenkaan voimakkaita elokuvaelämyksiä, vaikka en ehkä kotioloissa koskaan halua katsoakaan näin vahvasti visuaalista elokuvaa. Kun se ei vain pääse oikeuksiinsa, mieluummin pidän mielessäni sen, miltä elokuva valkokankaalla näytti ja kuulosti.
Thor
Thor toi minulle Lokin. Se riittää. Ei, oli se muutenkin ihan kelpo raina. Mutta Lokin traaginen hahmo. Ne silmät. Ah.
Sherlock Holmes: A Game of Shadows
Mietin kovasti ansaitseeko Sherly paikan tällä listalla, mutta kun edellä Thorin meriitiksi riitti ihku (se on niin paljon enemmän kuin ihku!) Loki, kai se on myönnettävä että A Game of Shadows oli piristävän laadukas jatko-osa.
En tiedä olenko unohtanut jotain merkittävää. En kai. Vuoden iloisten yllätysten erityismaininnat saavat ihmeen hauska romcom Crazy, Stupid, Love. sekä The Green Hornet, elokuva josta lisäkseni kai kukaan muu koko maailmankaikkeudessa ei pidä. Näyttelijöistä haluan tietysti ylistää Ryan Goslingia, joka oli itselleni täysin vieras ennen Crazy, Stupid, Lovea ja jonka paljonpuhuvaan hiljaisuuteen halusin hukkua Drivessa.
Onko jotain mitä kadun tältä vuodelta? Hmm. En kadu The Tree of Lifen katsomista. Kadun, että en osannut katsoa sitä elokuvaa oikein. Yritin liikaa, tai liian vähän, mutta olimme aivan eri aaltopituuksilla. Se elokuva ei antanut minulle mitään. Lisäksi, nyt kun hieman aikaa on kulunut katsomisesta, suostun myöntämään että kai minä kuitenkin petyin Cowboys & Aliensiin. En halunnut pettyä ja annoin ensimmäisten minuuttien väkivaltaisuuden vuoksi sille niin paljon anteeksi, että ajattelin etten pettynyt. Mutta edelleen, haluaisin päästä siihen vaihtoehtoiseen todellisuuteen jossa Robert Downey Jr. olisi esittänyt Jake Lonergania. Vaadittavan teknologian kehittymistä odotellessa voin vain unelmoida.
Eiköhän tämä summaa menneen vuoden aika tehokkaasti.Loppuun hieman tilastotietoja. Kaikkiaan olen pikaisella laskutoimituksella katsonut 18 elokuvaa (joista Driven kahdesti). Mielestäni olen käynyt elokuvissa keskimääräisesti aika harvoin, mutta toisaalta selattuani nyt vuoden 2010 leffaliput läpi, silloin olen nähnyt 19 elokuvaa. Eli kun tämän vuoden Drive kahdesti otetaan huomioon, pääsemme käyntien määrässä tasalukuun - ja lisäksi se ensi perjantai on vielä aikaa, joten kaikella todennäköisyydellä vuoden 2011 luku pyöristyy kahteenkymmeneen.. Vuodelta 2009 löytyykin niin vähän kuin 9 lippua. Puolestaan 2008 en ole käynyt katsomassa kuin The Dark Knightin ja Australian (surullista mutta totta, siitä on melko tarkalleen kolme vuotta kun olen viimeksi käynyt Tennispalatsissa). Vau.
Ja mitä ensi vuosi tuo tullessaan? Pahimpia hypetyksiä ovat luonnollisesti The Dark Knight Rises sekä Hobitti, mutta luodaan tarkempi silmäys ensi vuoteen toisessa postauksessa.. ;)
perjantai 23. joulukuuta 2011
Sherlock Holmes: A Game of Shadows
Oh, how I've missed you, Holmes.
Kuten olen jo aiemmin maininnut, rakastan ensimmäistä Sherlock Holmesia aivan varauksetta. Elokuvassa toki on puutteensa, mutta olen niille täysin sokea. Se on ihana. RDJ on ihana. Bromance on ihanaa. Se riittää.
Ja sitten Total Film lupasi että A Game of Shadows on "even more bromantic than the original". Squee! Ja antoi sinne neljä tähteä, kuten myös Empire. Oltiin selvillä vesillä ja saatoin ottaa rennosti.
Ja? Juoni saattoi olla paikasta toiseen juoksentelua, but who cares? I don't. I got what I came for. Ja lisäbonuksena RDJ:n ratsastamassa shetlanninponilla. Eikö RDJ ratsastamassa shetlanninponilla ole jotakuinkin parasta ikinä? Squee!
Näyttää siltä että minulla ei ole mitään viisasta sanottavaa juuri nyt. My mind is filled with squee. Sherly ja saatanalliset shetlanninponit saa sataprosenttisen fangirl-hyväksyntäni. Moar please.
(Kaiholla muistelen sitä aikaa kun oikeasti kuvittelin kirjoittavani tähän blogiin vakavasti otettavia leffa-arvosteluja..)
Kuten olen jo aiemmin maininnut, rakastan ensimmäistä Sherlock Holmesia aivan varauksetta. Elokuvassa toki on puutteensa, mutta olen niille täysin sokea. Se on ihana. RDJ on ihana. Bromance on ihanaa. Se riittää.
Ja sitten Total Film lupasi että A Game of Shadows on "even more bromantic than the original". Squee! Ja antoi sinne neljä tähteä, kuten myös Empire. Oltiin selvillä vesillä ja saatoin ottaa rennosti.
Ja? Juoni saattoi olla paikasta toiseen juoksentelua, but who cares? I don't. I got what I came for. Ja lisäbonuksena RDJ:n ratsastamassa shetlanninponilla. Eikö RDJ ratsastamassa shetlanninponilla ole jotakuinkin parasta ikinä? Squee!
Näyttää siltä että minulla ei ole mitään viisasta sanottavaa juuri nyt. My mind is filled with squee. Sherly ja saatanalliset shetlanninponit saa sataprosenttisen fangirl-hyväksyntäni. Moar please.
(Kaiholla muistelen sitä aikaa kun oikeasti kuvittelin kirjoittavani tähän blogiin vakavasti otettavia leffa-arvosteluja..)
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
The Legend Ends
TDKR:n uusi teaserposteri kyllä on jossain tajuntaaräjäyttävän eeppisyyden tasolla. Miksi siihen on vielä niiiiiiiin liiiiiian kaaaauan....... :(
Pointless post is pointless.
..Ja koska Erään Toisen Suuren Odotuksen viimeinen vuosi käynnistyy aivan näinä päivinä, lisäsin tuohon bloginreunaan Hobittilaskurin
lauantai 3. joulukuuta 2011
Real Steel
Real Steel edustaa kategoriaa "Elokuvat, joiden trailerin olen nähnyt koko syksyn kai jokaisen katsomani elokuvan edessä ja joka tällä siedätyksellä on saanut minut lievästi innostumaan yhdistelmästä robottimäiske ja Hugh Jackman". En kyllä tiedä onko olemassa muita elokuvia kyseisen nimikkeen alle, mutta kun nyt ajatus vain karkasi käsistä puolivälissä lausetta enkä jaksanut sitä enää käydä muokkaamaan. Moving on. Mitäpä jos tällä kertaa jopa vähän kuvailisin näkemääni elokuvaa. Tämä voi mennä spoilaamisen asteelle, joten ei kannata lukea jos ei halua spoilaantua, sillä kuten jo edellä tuli ilmi, kun alan suoltaa tekstiä, sitä vain tulee, oli siinä järkeä tai ei.
Meillä on siis Hugh Jackmanin esittämä luuseri, itsekäs, ärsyttävä kusipää, jonka elämä on yhtä syöksykierrettä huono valinta toisensa perään. Mutta ehkä vain koska hahmoa esittää ihailtavalla antaumuksella Jackman, hänelle voi antaa sen anteeksi. Yksi huonoista valinnoista oli pienen poikansa ja tämän äidin hylkääminen, kun paniikki iski ajatuksestakin. Poika on nyt 11-vuotias ja äiti kuollut, ja isä joutuu ottamaan pojan hoitoonsa (ja saa vaihtokaupassa sievoisan summan rahaa) ennen kuin luovuttaa huoltajuuden pojan tädille.
Ai niin, elokuva myös sijoittuu vuoteen 2020. Ihmiskunnan (tai ainakin jenkkien) väkivaltaviihteen kaipuu on palannut antiikin Rooman aikoihin, mutta gladiaattoritaisteluiden sijaan, eettisistä syistä johtuen, joudumme tyytymään pellin rutinaan valtavien taistelurobottien repiessä toisiaan kappaleiksi. Seems legit. Muuten yhteiskunta ei näytäkään juuri muutamassa vuodessa muuttuneen. Ex-nyrkkeilijä Jackman on oman lajinsa kuoltua ryhtynyt harrastelemaan taistelubottien parissa, huonolla menestyksellä. Velkaa on joka puolelle niin että ei siinä tilanteessa mikään varmaan tunnukaan enää miltään. Poikansa myymisestä saamansa rahatkin hän käyttää robottiin, jonka ahneena ja ajattelemattomana pistää palasiksi ensimmäisessä ottelussa. Ja entäs sitten? Poika löytää kierrätyskeskuksen öisellä ryöstöretkellä robotin josta ei pitäisi olla mihinkään. Se on vanha romu. No tietenkin se vanha romu vastoin kaikkia odotuksia osoittautuu sisukkaaksi altavastaavaksi jonka kanssa maineen ja mammonan kerääminen lähentää isän ja pojan välit. Mutta isällä on myös velkojat perässään...
Dramaattinen kolmoispistelopetus juonikuvauksen päätteeksi. No johonkin se piti lopettaa, joten lopetetaan tuohon. Dramaattisesti! Sillä tämä elokuvakin tekee kaiken dramaattisesti. Jos elokuvan dramaattisuus ei riitä, katsojaa tukee Danny Elfmanin alleviivaavan eeppinen score. Mutta, vaikka tuo juoni vähän hölmöltä ja ennalta-arvattavalta kalskahtaakin ja rikkinäisen isä-poikasuhteen korjaaminen käy naurettavasti kädenkäänteessä, minun täytyy sanoa, että elokuva oli erittäinkin viihdyttävä. Enkä minä enempää toivonutkaan. Robottimäiske näytti kivalta, Hugh Jackman näytti kivalta kusipäänäkin, Evangeline Lilly näytti kivalta (tai no haltiamaisen kauniilta - Hobittia odotellessa, tuo nainenhan on syntynyt haltiaksi ja hakkaa jonkun jäyhän ilmeettömän Liv Tylerin 6-0).
Jonkinlainen loppukaneetti vielä lienee paikallaan. No elokuva siis oli kiva ja jos noille pienille huvittavuuksille antaa anteeksi eikä häiriinny siitä että elokuva hyvin vahvasti kertoo sinulle kaiken aikaa mitä sinun pitää tuntea ja ajatella vaan annat vain mennä, huomaat todennäköisesti lopussa että tekisi itsekin mieli vähän varjonyrkkeillä kannustaessasi tätä epäonnista tiimiä.
Meillä on siis Hugh Jackmanin esittämä luuseri, itsekäs, ärsyttävä kusipää, jonka elämä on yhtä syöksykierrettä huono valinta toisensa perään. Mutta ehkä vain koska hahmoa esittää ihailtavalla antaumuksella Jackman, hänelle voi antaa sen anteeksi. Yksi huonoista valinnoista oli pienen poikansa ja tämän äidin hylkääminen, kun paniikki iski ajatuksestakin. Poika on nyt 11-vuotias ja äiti kuollut, ja isä joutuu ottamaan pojan hoitoonsa (ja saa vaihtokaupassa sievoisan summan rahaa) ennen kuin luovuttaa huoltajuuden pojan tädille.
Ai niin, elokuva myös sijoittuu vuoteen 2020. Ihmiskunnan (tai ainakin jenkkien) väkivaltaviihteen kaipuu on palannut antiikin Rooman aikoihin, mutta gladiaattoritaisteluiden sijaan, eettisistä syistä johtuen, joudumme tyytymään pellin rutinaan valtavien taistelurobottien repiessä toisiaan kappaleiksi. Seems legit. Muuten yhteiskunta ei näytäkään juuri muutamassa vuodessa muuttuneen. Ex-nyrkkeilijä Jackman on oman lajinsa kuoltua ryhtynyt harrastelemaan taistelubottien parissa, huonolla menestyksellä. Velkaa on joka puolelle niin että ei siinä tilanteessa mikään varmaan tunnukaan enää miltään. Poikansa myymisestä saamansa rahatkin hän käyttää robottiin, jonka ahneena ja ajattelemattomana pistää palasiksi ensimmäisessä ottelussa. Ja entäs sitten? Poika löytää kierrätyskeskuksen öisellä ryöstöretkellä robotin josta ei pitäisi olla mihinkään. Se on vanha romu. No tietenkin se vanha romu vastoin kaikkia odotuksia osoittautuu sisukkaaksi altavastaavaksi jonka kanssa maineen ja mammonan kerääminen lähentää isän ja pojan välit. Mutta isällä on myös velkojat perässään...
Dramaattinen kolmoispistelopetus juonikuvauksen päätteeksi. No johonkin se piti lopettaa, joten lopetetaan tuohon. Dramaattisesti! Sillä tämä elokuvakin tekee kaiken dramaattisesti. Jos elokuvan dramaattisuus ei riitä, katsojaa tukee Danny Elfmanin alleviivaavan eeppinen score. Mutta, vaikka tuo juoni vähän hölmöltä ja ennalta-arvattavalta kalskahtaakin ja rikkinäisen isä-poikasuhteen korjaaminen käy naurettavasti kädenkäänteessä, minun täytyy sanoa, että elokuva oli erittäinkin viihdyttävä. Enkä minä enempää toivonutkaan. Robottimäiske näytti kivalta, Hugh Jackman näytti kivalta kusipäänäkin, Evangeline Lilly näytti kivalta (tai no haltiamaisen kauniilta - Hobittia odotellessa, tuo nainenhan on syntynyt haltiaksi ja hakkaa jonkun jäyhän ilmeettömän Liv Tylerin 6-0).
Jonkinlainen loppukaneetti vielä lienee paikallaan. No elokuva siis oli kiva ja jos noille pienille huvittavuuksille antaa anteeksi eikä häiriinny siitä että elokuva hyvin vahvasti kertoo sinulle kaiken aikaa mitä sinun pitää tuntea ja ajatella vaan annat vain mennä, huomaat todennäköisesti lopussa että tekisi itsekin mieli vähän varjonyrkkeillä kannustaessasi tätä epäonnista tiimiä.
lauantai 19. marraskuuta 2011
Twilight – Aamunkoi, osa 1
Koska 50 % lukijoistani oli jo mukana elokuvaa katsomassa, I'll just keep it simple. Annetulla tarinalla ja näyttelijöillä elokuva oli kohtuullisen hyvin toteutettu. En hauku tarinaa tai näyttelijöitä, koska se olisi vain laiskaa. Jos kohderyhmälle setti kelpaa, niin olkoon, tuskin kukaan Twiallergikko uskoi saagan jossain vaiheessa muuttavan suuntaa jollain tapaa. Kirjassa on annettu elokuvanteolle tietyt raamit, joissa Twihardien tyydyttämiseksi on pysyttävä. Ja kun se RPatzz nyt on vaan niin hemmetin ihku..
Enemmän vaahtoamisen sijaan suosittelen siis lukemaan tämän arvostelun. Uuden Twileffan ilmestymisen kohokohta on aina Peltosen arvostelu :D
Peltosen ymmärtämiseen kaikessa laajuudessaan tarvitaan tietysti myös aiemmat osat:
Twilight - Houkutus
Twilight - Uusikuu
Twilight - Epäilys
"Kirjailija Meyer on sairas, sairas paskiainen."
Enemmän vaahtoamisen sijaan suosittelen siis lukemaan tämän arvostelun. Uuden Twileffan ilmestymisen kohokohta on aina Peltosen arvostelu :D
Peltosen ymmärtämiseen kaikessa laajuudessaan tarvitaan tietysti myös aiemmat osat:
Twilight - Houkutus
Twilight - Uusikuu
Twilight - Epäilys
"Kirjailija Meyer on sairas, sairas paskiainen."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)