The Amazing Spider-Man 3D

Olen kohta 24 tuntia pyöritellyt jotain äärettömän laiskaa ja merkityksetöntä ja pituuden lisääntyessä aina vain kauemmas maalistaan luisuvaa arvostelunraakiletta joka ei vain ota edetäkseen mihinkään järkevään suuntaan. Joten aloitetaan puhtaalta pöydältä.

Minä pidin siitä. Minä en halua analysoida sitä puhki tai verrata sitä Raimin elokuviin. Andrew Garfield oli erinomainen, kuten muukin cast - näyttelijät ja heidän vuorovaikutuksensa olikin elokuvan suurin vahvuus. Näistä hahmoista aidosti välitti. Elokuva herätti paljon tunteita, niin paljon tunteita että mietin onko tämä jo liian chick-flick teinipoikien makuun. Kyllä, elokuvaahan on Internetin syövereissä alusta asti parjattu siitä, että se on Twilight-polven naiskatsojille suunnattu emopelleily, ja epäilen että ennakkoluulojensa vuoksi monet tulevat lukemaan sitä kuin piru raamattua. Jos edes vaivautuvat sitä katsomaan. Mutta kyllä tälle elokuvalle on syytä antaa mahdollisuus. Se ei ole täydellinen, harva elokuva on, mutta varsin pätevä sarjan avaus. Romanssi näyttelee suurta osaa, mutta kun puhutaan kahdesta niin yliluonnollisen ihanasta ihmisolennosta kuin mitä Emma Stone ja Andrew Garfield ovat, en edes minä saanut tästä allergista reaktiota. Elokuvassa tapahtuu paljon, paljon hyvää, mutta myös asioita joita ei viedä loppuun. Jäikö liikaa leikkauspöydälle (ja poistettuihin kohtauksiin), oliko käsikirjoittajaporukalla vain liikaa ideoita, pohjustettiinko tässä jatko-osia? "Jihuu minulla on nyt supervoimia" -montaasit ja toimintakohtaukset ovat siistejä. Haavoittuvaisuus tuntuu luissa ja ytimissä. Pahis ei ole ehkä uhkaava, mutta ei hän olekaan todella paha, vain pakotettu tekemään huonoja valintoja.

Aaaagh jotta en joudu aloittamaan taas tätä alusta kun tällä ei ole mitään määränpäätä, lopetan tämän vain suurimmalla pettymyksellä. Silloin kun elokuvan olemassaoloa tekijöiden puolesta voimakkaasti perustellaan sillä, että on ilmiselvää että HÄMIS ON KUIN TEHTY 3D:TÄ VARTEN (ja kuka voisi olla eri mieltä), kyllä sen pitäisi näkyä lopputuloksessa. Trailerissa seittien varassa heiluminen näytti epäilyttävän huonolta, mutta ajattelin että hei, sehän on vain traileri. Valitettavasti täydellinen efektien puute vaivasi koko elokuvaa. Ei juuri minkäänlaista syvyysvaikutelmaa, ei mitään. Kun TASM sentään on 3D-kameroilla kuvattu, toisin kuin vaikkapa ihan onnistunut postkonversio-3D The Avengers, olin erittäin pettynyt siihen miten huonolta kaikki näytti. Etenkin nopeissa toimintakohtauksissa CGI oli liian kiiltävää, liian muovista, liian suttuista, sellaista Transformersista tuttua michaelbaypyöritystä josta voit vain arvailla, että jotain tuossa nyt on, mutta mitä. Muuten elokuva oli visuaalisuudellaan ja kameratyöskentelyllä paikoin kekseliäs ja omaleimainen, mutta in the end tässä kuitenkin haluttiin nähdä huikeaa kolmiulotteista seittien varassa heilumista, erityisesti kun sellaista on luvattu tarjoiltavan. Ei mitään. Vähintäänkin tässä olisi pitänyt onnistua, jos halutaan voittaa ne IMDB:ssä trollaavat teinipojat elokuvan puolelle.

Kyllä, olen hyvin puolusteleva tätä elokuvaa kohtaan. Haluan että ihmiset yllättyvät siitä miten hyvä se on. Mutta pelkään, että tätä kohtaan on niin paljon ennakkoluuloja ja vihamielisyyttä, että siitä etsimällä etsitään vikoja.

Also, bonus points for the funniest Stan Lee cameo perhaps ever. On myös ihana tunne kun lähes koko yleisö ymmärtää ja tulee se kollektiivinen "olemme teidän muiden yläpuolella" -naurahdus. Etenkin viimeisellä Avengersin katselulla jouduin vain itsekseni hymähtämään, koska muilta asia meni ohi enkä liki tyhjässä salissa viitsinyt vetää turhaa huomiota itseeni.

Ja sitten vielä. Eikö se nyt oikeasti ole jo itsestäänselvää, että jotain lopputekstien jälkeistä kohtausta on kuitenkin suurella todennäköisyydellä luvassa? Mikä hemmetin kiire ihmisillä on?

Ice Age 4: Mannerten mullistus 3D (orig.)

Kymmenen vuotta. Ensimmäinen Ice Age julkaistiin kymmenen vuotta sitten. Jos nyt aivan tarkkoja ollaan, itse sen olen käynyt katsastamassa sunnuntaina 24.3.2002 kello 16:15, Tennarin kasisalissa, originaaliäänillä tietenkin. (Kyllä, minulla on yli kymmenen vuoden leffaliput tallessa, poislukien lompakon katoamisen myötä hävinnyt muutaman vuoden ajanjakso välillä 2006-2007.) Kymmenen vuotta on hurja pitkä aika. Kymmenen vuotta sitten Ice Age oli ensimmäisen Shrekin vanavedessä jotain uutta. Ice Agea oli helppo rakastaa. Hahmot, hyvät ääninäyttelijät, huumori, aikaansa ja budjettiinsa nähden vaikuttava CGI. Ah. Tarina oli yksinkertainen ja opetuksiltaan väkinäinen, mutta silti, Ice Age oli hyvä elokuva.

Sittemmin samat temput (aikuisille suunnatut piilovitsit ja popkulttuuriviittaukset) on nähty niin moneen kertaan jokaisessa mahdollisessa animaatiossa, ja Ice Age -sarja tuntuu jatko-osa jatko-osalta ajautuvan aina kauemmas juuriltaan. Kakkonen oli jo astetta enemmän täynnä koheltamista, vilskettä ja älämölöä, kolmannen osan dinoseikkailusta puhumattakaan. Mutta rakkaus hahmoihin auttoi yli vikojen ja vaikeuksien, jos ne nyt vähän alkuperäistä luonnettaan olivatkin menettäneet. Ja Diegoa on ollut liian vähän. (Kakkosen katsottuani olen kirjoittanut LJ:hin: "Kyllä, sitten kun minä johdan maailmaa, on oleva laki joka määrää Denis Learyn olemaan sarkastinen, riittävän suuren roolin omaava sivuhahmo kaikessa mahdollisessa. Jep.")

Nyt nelosen kohdalla alkoi jo uskoni horjua kun silmäilemäni arvostelut eivät ole olleet erityisen mairittelevia, ja olikin aivan hilkulla, etten teatteriin lähtenyt. Denis Leary -kiintiönkin olisi määrä täyttyä ensi viikolla The Amazing Spider-Manin seurassa, mutta tarpeeksi kauan eipäsjuupaseipästeltyäni sain raahattua itseni autoon. Ei se ota jos ei annakaan - mitä nyt tietysti lippuhinnan ja reilun 60 km bensakuluja mutta..

Anywho, elokuva oli kuin olikin ihan positiivinen yllätys, ehkä lähinnä siksi että olin varautunut lopullisesti pesemään käteni koko sarjasta, mutta positiivinen yllätys yhtä kaikki. Se oli ihan hauska - kohellus ja toiminta ei kerännyt kierroksia ärsyttävyyteen asti. Ehkä isoin yllätys oli, että elokuva ei ollut ärsyttävä. Se on ehkä laimein kehu minkä elokuvalle voi antaa, mutta oli miten oli, minulla oli hauskaa. Kyllä, siinä oli edelleen vikansa ja vaikeutensa, mutta kun jotakin on rakastanut kymmenen vuotta, pitää olla valmis tekemään myönnytyksiä.

Kovasikajuttu

”Leffa kertoo Pertti Kurikan Nimipäivistä… eli yhdestä keharista joka laulaa punkkia ja kolmesta keharista jotka soittaa punkkia. Se kannattaa käydä kattomassa ja miettii et kannattaako kehareita vihata vai kannattaako niitä rakastaa ja kunnioittaa.” – Kari Aalto, Pertti Kurikan Nimipäivät

Kovasikajuttu tuli ja meni teatterissa joskus samoihin aikoihin kun The Avengers sai ensi-iltansa, joten lievästä mielenkiinnosta huolimatta en yksinkertaisesti henkisesti tai fyysisesti kyennyt irroittamaan ajastani tai viitsimyksestäni viipaletta kotimaiselle dokumenttielokuvalle, oli se sitten kuinka ylistetty tahansa. Nyt elokuva kuitenkin tempaistiin "vielä kerran" Suomen elokuvateattereihin tänään järjestetyissä kesäyönäytöksissä, ja koska Studio 123 on yksiselitteisesti Suomen paras elokuvateatteri, toki myös Kuusankoskella näytös järjestettiin. Kahdella eurolla (!) sitä harvoin elokuviin pääsee, joten ei muuta kuin ihmettelemään ilmiötä nimeltä Pertti Kurikan Nimipäivät.

Minulla ei ole juuri tapana sisällyttää tarkempia esittelyitä näihin blogivuodatuksiini, mutta tällä kertaa se lienee paikallaan: "Kovasikajuttu on elokuva punk-idean syvimmästä olemuksesta. Se on tarina vammaisten kapinasta valtavirtaa vastaan. Tällä kertaa on lupa tuijottaa, ihmetellä ja ihastua, sekä kokea kuinka Suomen kovin punk-bändi valloittaa maailman."

En voi väittää että punk-musiikki missään muodossa olisi minulle kovinkaan läheinen ilmiö, mutta huomattavasti pahempaa "möykkää" olin ennalta odottanut. Bändihän todella vetää hyvin ja asenteella. Sanoitukset ovat yksinkertaisia, mutta aitoudessaan vaikuttavia. Nyt lauletaan siitä mistä itse tiedetään ja siitä mistä muut eivät uskalla. Bändin musiikin olisi toivonut pelaavan elokuvassa vähän isompaakin osaa.

Dokumentti oli toteutukseltaan hiljaista sivustaseuraamista ilman suurempaa selittelyä tai puuttumista. Henkilöt ja tilanteet soljuivat ruudulle sellaisenaan. Paikoin tunnelma meni kyllä henkilökohtaisuudessaan omaan makuuni jo vähän tirkistelynkin puolelle, mutta leffan kotisivuilta napatun mainoslauseen "lupa tuijottaa" oli tietysti annettu.. No, näitä hetkiä ei elokuvassa ollut montaa. Kaikkiaan se oli todella hauska (saako nauraa? eikö saa nauraa? onko tekopyhää, jos ei naura jollekin mikä on aidosti hauskaa, vain koska se voi olla jonkun mielestä epäkorrektia?), mielenkiintoinen ja ajatuksiaherättävä dokkari.

Prometheus 3D

The Avengers saattoi pilata valmistautumiseni Prometheusta varten, mutta toisaalta olen siitä kiitollinen. Minä yksinkertaisesti unohdin hypettää. Alien-boksi odottelee edelleen muoveissaan, en ole jaksanut uppoutua tuntikausiksi Weyland Industries -saitin lisämateriaaleihin. Minä en ehtinyt kunnolla innostua tästä elokuvasta missään vaiheessa. Kyllä, trailerit saivat kylmät väreet juoksemaan selkäpiissä, mutta se jokin, se henkilökohtainen intressi uupui.

Alienit 1-2 ovat minulle rakkaita lapsuusmuistoja, puhkikatsottuja VHS-nauhoja, joista en loppujen lopuksi muista paljoakaan. On hyvin mahdollista, että en ole ainakaan kymmeneen vuoteen katsonut niitä, todennäköisesti siitä on kauemminkin. Tämän johdosta ostin koko Quadrilogyn Blu-Ray-boksina, jonka parissa sitten piti palata taas siihen maailmaan ja mielentilaan.. ..Buuuuuuut then The Avengers happened and I have been pretty much obsessed with it, as one might have noticed.

Se saattoi olla ihan hyvä asia. Toiveeni suoraan sanoen eivät olleet erityisen korkealla. Ja kun Prometheuksesta alkoi tipahtaa arvosteluja joita en kyllä lukenut, mutta vilkuilin ja tarkistin tähdet - selviä "turvanelosia" ja jopa kolmosia! - sain vakuuden sille että minun ei tarvitsekaan odottaa mitään elämää suurempaa. Tunsin jopa hieman sääliä niitä valtavan hypen vallassa viraalikampanjaa ratkoneita faniparkoja kohtaan. You poor souls. It won't be as good as you hoped it would.

Jonkin aikaa ehdin jo luulla, että se voisi olla. Kaunishan se oli, suorastaan lumoava, jo visuaalisuuden vuoksi elokuvalle oli valmis antamaan paljon anteeksi. Fassyn David-androidi oli ihana hahmo, mutta Bishopia minä rakastin koko lapsuuteni, joten ihan odotettavissa oli tämä. Oikeastaan David oli ihmiskumppaneitaan paljon mielenkiintoisempi ja moniulotteisempi hahmo - muut olivat melko ärsyttäviä enkä saanut heihin mitään yhteyttä. Ja jos ei ole yhteyttä hahmoihin, mitenpä sitä jaksaa olla kiinnostunut, miten kenellekään käy. Tarinalla oli tietysti eeppiset lähtökohdat, mutta se kävi loppujen lopuksi vain kutkuttavan lähellä sitä, mitä se olisi voinut olla. Trailereissa luvattua ahdistavaa tunnelmaa ei saatu luotua. Siitä petyin ehkä eniten, koska sitä odotin ehkä eniten. Ainahan minä gorea haluan ja paljon, mutta nyt hukattiin mahdollisuuksia sekä verellä mässäilyn että piinaavan psykologisen kauhun saralla. Se oli laiska. Ja siinä oli niin paljon ärsyttäviä pikkujuttuja ja epäloogisuuksia jotka olivat, no, todella ärsyttäviä. Seuraa hieman spoilaava, irrallinen rant-osuus, älä lue jos et halua ja sitä rataa.

Renesmee-kuvio (jep, en voinut olla ajattelematta Twilightia mikä sai minut vain nauramaan). Ei, ei, ei. Se oli todella irrallinen, huonosti toteutettu, pointiton kohtaus tätä elokuvaa ajatellen (vaikka sillä onkin oleva kauskantoisia seurauksia..) ja totaalisen off-putting. Olin jo aika vahvasti elokuvan kelkassa, mutta siinä nostin kädet pystyyn, astuin kyydistä ja jäin vähän sivustakatsojana seuraamaan mihin tämä sirkus on menossa - se vain oli niin yksinkertaisen typerästi hoidettu juonikuvio, että se pilasi minulta lopun koko elokuvasta. Oho, minussapa kasvaa hurjaa vauhtia aliensikiö, no onneksi voin tällä kätevästi mukana olevalla medpodilla leikata sen ulos itsestäni, steiplataan masu kiinni ja meno jatkuu eikä kukaan edes puhu koko asiasta nyt eikä koskaan. SIIS MITÄ HELVETTIÄ.

Ja mikä hemmetin järki on palkata Guy Pearce esittämään vanhusta aivan törkeän huonossa maskissa, kun Pearcea ei omalla naamallaan itse elokuvassa edes nähdä - netin viraalikampanjassa kyllä. SIIS MITÄ HELVETTIÄ.

Tällaiset lukuisat pienet mutta hyvin voimalliset siis mitä helvettiä -hetket iskivät minua lekalla naamaan aina, kun yritin pitää elokuvasta oikeasti. En oikein tiedä mitä olen siitä mieltä. Mestariteos se ei ainakaan ollut. Se olisi voinut olla. Mutta en tiedä mitä se lopulta oli. Olen hämilläni. Jos joutuisin antamaan sille tähtiarvioin, taipuisin ehkä siihen turvaneloseen itsekin. Jo sen visuaalisuuden tähden. My God, että se oli kaunis. Viat olivat loppuviimein pikkutekijöitä, mutta kun niitä kasaantuu tarpeeksi.. En tiedä. Se Renesmee-kuvio sai minut vain näkemään punaista.

The Avengers 3D

Kerta kiellon päälle, ilmeisesti. Elin jo siinä uskossa että kaksi katsontakertaa riittää vallan mainiosti, mutta sattui yhtälö jossa a) tarvitsin stressinpurkua ja b) ilmeisesti viimeistä viikkoaan pyörivän (?) elokuvan lippuhinta oli alennettu 8 euroon, joten yhtäkkiä minulla ei ollut vaihtoehtoa.

Ja se oli kuin kotiin tulisi. Ihan totta, se vain paranee joka kerralla. Olen niin pohjattoman onnellinen siitä, että se oikeasti on hyvä elokuva. Ensikatselulla hypen määrä oli niissä lukemissa, että olisin todennäköisesti samasta innosta täristen katsonut käytännössä ihan mitä tahansa huttua ja vakuutellut itselleni, että ei siinä mitään vikaa ollut, koska siinä ei saa olla. Mutta ei. Se todellakin vain paranee. Tässä elokuvassa on kaikki kohdallaan.

Voisin käydä katsomassa sen vaikka viikoittain hivelevän kauniissa 3D-formaatissa teatteriolosuhteissa ikuisesti, jos se vain olisi mahdollista. Osittain siksikin, että on äärimmäisen tuskallista ja turhauttavaa ajatella sitä, että uutta Avengersia saa odotella vielä jokusen vuoden.. Tahdon tätä lisää heti. Onneksi voin lohduttautua edes sillä, että kotiteatterijulkaisuun tulee roppakaupalla poistettuja kohtauksia, ilmeisesti ainakin puolisen tuntia.

The Avengers 3D

Käytyäni kaksi viikkoa tiukkaa sisäistä taistoa siitä, millaista rahanhukkaa Avengersin uusintakierros on ei ole on ei ole (I DO WHAT I WANT), oli aika antautua sille tosiasialle että tämähän saattaa olla yksi parhaimmista elokuvista ikinä, ja että se on syytä nähdä teatterioloissa ainakin kahdesti. Näinpä se siis sai liittyä siihen uljaaseen, harvaan valiojoukkoon, johon tähän mennessä ovat kuuluneet Kuninkaan Paluu ja Drive, sekä jos 3D-uudelleenkierrätykset lasketaan, tuoreempina myös Leijonakuningas ja Titanic.

Viime näkemän jälkeenhän The Avengers teki ensin ennätyksiä rikkovan kansainvälisen ensi-iltaviikonlopun, ja viime viikon Yhdysvaltain ensi-ilta sinkaisi kirkkaasti kaikkien aikojen lipputulokärkeen yli 200 miljoonalla dollarilla. Elokuva on voittanut puolelleen paitsi yleisön, myös kriitikot. Henkilökohtaisesti uskon, että The Dark Knight Risesilla tulee olemaan täysi työ pysyä perässä. En lähde lyömään asiasta vetoa, mutta itse näkisin kyllä että The Avengersilla on huomattavasti laajempi fanikanta. Tottakai kaikki sarjakuvanörtit ja elokuvagenren vannoutuneet fanit menevät katsomaan molemmat elokuvat, niin syvään ei kai DC vs. Marvel -sotakaan ulotu. Mutta kummalla on potentiaalia kalastaa myös ne vähemmän nörtit katsojat? The Avengers saa minun (Tumblr-puolueellisen) ääneni. Ratkaisua saadaan odottaa heinäkuulle..

No, elokuva tuli kuitenkin toisen kerran nähtyä ja aivan ehdottomasti se vain parani toisella katsomisella. Jos ensimmäistä kertaa jäi varjostamaan Lokin käsittely, nyt tiesin siltä rintamalta mitä tuleman pitää ja saatoin nauttia täysillä itse elokuvasta. Ja se oli vieläkin paljon parempi kuin muistin. Ensimmäinen katsomiskerta kun oli sitä semihysteeristä tärinää ja hihkumista, nyt olin kaikella keskittymiskyvyllä mukana koko elämyksessä. Ja se oli täydellinen.

..nyt minun täytyy vain kyetä vakuuttamaan itselleni, että ehkä se kolmas kerta teatterissa olisi jo liikaa..

The Raid: Redemption

Pienen budjetin ultraväkivaltainen, taivaisiin hehkutettu indonesialainen toimintaelokuva saa ihmeen kaupalla teatterilevityksen Suomessa ja saapuu jopa Kuusankoskelle asti. Kuka on kieli pitkällä jonossa odottamassa sitä? En kai minä.

Juoni on yksinkertainen. Poliisin iskuryhmällä on järjetön tavoite, hyökätä kerrostaloon jossa majaa pitää rikollispomo, joka pitäisi saada pois päiviltä. Kerrostalo kuitenkin sattuu olemaan täynnä hampaisiin asti aseistautuneita rikollisia (luonnollisesti myös taistelulajieksperttejä, kuten poliisitkin), jotka saatuaan vihiä iskuryhmän läsnäolosta käyvät raivokkaaseen vastahyökkäykseen. Jälki ei arvattavasti ole kaunista. Siis, jollain mittapuulla arvioituna. Kauneus on kuitenkin katsojan silmässä, ja tämän katsojan estetiikantaju on tunnetusti sellainen, että veribaletti saa minut kehräämään kuin kissa. Jahka vauhtiin päästiin, virnistelin siis penkissäni tasaista tahtia, koska tämä oli aivan häpeilemätöntä sitä itseään, mielettömällä tyylitajulla toteutettua väkivaltaviihdettä.

Elokuva oli käytännössä virheetön. Tuon mittakaavan mättö voisi helposti olla puuduttavaa, mutta koreografian kekseliäisyys ja ennen kaikkea raikkaalta tuulahdukselta tuntuva CGI:n puute (I'm looking at you, Ninja Assassin..) pitivät mielenkiintoa yllä. Toinen olennainen tekijä oli se, että tietyistä henkilöhahmoista aidosti välitti. Etenkin Donny Alamsyahin esittämä Andi pelästytti minut muutamaan otteeseen kunnolla - nyt et saatana mene ja kuole! Sarjassamme Krista ja ristiriitaiset pahishahmot.. ♥ Okei, näyttelijä hurmasi jo ennen kuin hahmosta oli tiedossa ristiriitojakaan. Toi jännästi mieleeni Tadanobu Asanon (teatterissa ajattelin, nuoren Tadanobu Asanon, mutta todellisuudessa miehillä ei ole kuin viisi vuotta ikäeroa..) ja sitten halusinkin jo kovasti katsoa Ichi the Killerin, jonka olin jo vuosiksi melkein unohtanut. Olen siis todella palannut 15-vuotiaaksi..

Aiheeseen palatakseni.. Olikohan minulla tähän enää mitään lisättävää? Ehdin jo sanoa elokuvaa käytännössä virheettömäksi. Sitä on luonnehdittu jo sellaisin ylisanoin, julistettu tulevaksi klassikoksi ja genren käännekohdaksi, että ehkä minulla ei ole mitään lisättävää. Tämä elokuva ei varmastikaan käy kaikille eikä todellakaan pyri siihen, mutta meille joille se käy, se on niin rehellinen, niin aito, täysin vailla kompromisseja tehty, ihanasti vanhanliiton mutta kuitenkin jotain niin uutta ja tuoretta.. Olen toistellut tätä jo usein, mutta The Raid oli taas yksi sulka lisää mielipiteeni hattuun: kliseitä ei pidä pelätä, niitä pitää kohdella rakkaudella.

Jenkki-remake on jo luvassa ja jännityksellä odotan, mitä siitä mahtaa seurata.

Uusi TDKR-traileri!!!1

Ei ole sanoja. Ei vain ole mitään sanoja jotka riittäisivät kuvaamaan yhtään mitään.

Lisäksi, lasken päiviä että pääsen katsomaan The Avengersin uudestaan (ja odotellessani tärisen innosta). Olin ajatellut mennä jo maanantaina, mutta Studio oli kiinni... Minun piti jättää se taakseni ja keskittyä jo täysillä Prometheukseen, mutta ei. On se uusiksi nähtävä. Sattuu, jos en näe.

Alan olla hyvin vakavasti huolestunut siitä, millainen on psyykkinen/fyysinen terveydentilani Hobitin ensi-iltaa kohti päästessä..

Tunnen palanneeni henkisesti 15-vuotiaan tasolle enkä tiedä onko se hyvä vai huono asia.. :D

The Avengers 3D

Mistä aloittaa? En tiedä. Tästä tulee todennäköisesti todella epämääräinen postaus.

Tätä on odotettu niin hartaudella, niin kauan. Tottakai olin rakastanut Iron Mania, mutta viimeistään Thor oli se mikä sai minut hehkuttamaan Avengersia ihan täysillä, joskin syy siihen oli ennen kaikkea Loki. Viimeiset kuukaudet olen hihkunut riemusta jokaisen trailerin ja klipin kohdalla kunnes pari viikkoa sitten oli pakko laittaa totaalinen stoppi niiden katsomiselle, koska tuntui että kaikki on jo julkaistu etukäteen ja halusin jättää herkullisimmat paikat itse elokuvaan. Vieroitin itseni Avengersista ja kiduttavassa uutispimennossa odotin. Odotin. Ja tänään..

Jos Nälkäpeliä katsomaan mennessä vähän kummastellen katselin puolihysteerisiä fanityttöjä, sain tänään pyöritellä silmiä omalle käytökselleni, kun kirjaimellisesti innosta täristen odottelin leffan alkua. (Mikä nosti ilmoille kysymyksen, miten ihmeessä pidän itseni kasassa kun on Hobitin aika? Hmm.)

No. Odotin elokuvaa kovasti, mutta mitä minä ihan konkreettisesti odotin siltä? Että se on hauska, että se on awesome, että toiminta on upeaa, että se tyydyttävällä tavalla saa tuotua yhteen kaikki nämä valtavat egot, että siinä on edes jonkinlainen tarinantynkä viemässä tapahtumia eteenpäin, ja että Lokia käytetään hahmona kaiken potentiaalinsa mukaisesti. Elokuva täytti odotukset ja ylitti itsensä kaikilla muilla osa-alueilla, mutta..

Se mutta. Loki. Lokilla oli hetkensä, mutta pohjimmiltaan Loki oli säälittävä. Loki oli vitsi. Chitaurien johtajakin sen sanoi - hänen tarkoitusperänsä ovat lapselliset. Lokilta puuttui suunta, mutta surullisinta oli, että hän itse luuli että sellainen on. Jos vielä tovi sitten (ennen kuin varmistui että Loki nähdään Thorin jatko-osassa) suurin pelkoni Avengersia kohtaan oli se, kuoleeko Loki, nyt olisin vaikka ottanut sen uljaan kuoleman mieluummin kuin tämän. Hiddles oli ihana ja otti kaiken irti niistä hetkistä kun Loki oli valloillaan, ja niiiiiiin monta kertaa vain halusin halata sitä reppanaa, mutta hahmon kanssa olisi voinut tehdä paljon enemmän. No, tottakai, Loki on pahis - pahiksesta ei kuulu pitää. Niinhän se menee, mutta kun puhumme kuitenkin Joss Whedonista, häneltä odotin paljon enemmän. Täytyy vain toivoa että Thor 2 pelastaa.

Mutta yhden puutteen ei saa antaa varjostaa mahtavaa elokuvaa, vaikka pettymys mieltä kaivertaakin. Koska hyvääkin oli paljon. Niin paljon että ei sitä kaikkea voi edes käydä luettelemaan. Ehkä tärkein yksittäinen huomio, johon havahduin vasta kotimatkalla: minun ei ollut hetkeäkään ikävä Edward Nortonia, ja sikäli kun minua tunnette, se on paljon sanottu se. Katsoin pitkästä aikaa The Incredible Hulkin ihan vastikään ja näyttelijänvaihdos on kyllä ollut tuoreessa muistissa. Mutta Mark Ruffalo oli aivan loistava roolissaan ja hahmossa oli ihan eri syvyyttä kuin siinä vähän mitäänsanomattomassa Hulk-leffassa (mistä en syytä Eetua, vaan käsikirjoitusta, mutta toisaalta Eetu oli kovasti kynäillyt uusiksi sitäkin, joten en oikein tiedä ketä syyttää).

Entäs se hauskuus? Kyllä, Avengers oli hauska, ja ennen kaikkea olin kiitollinen siitä, että (ainakaan kaikkia) parhaita läppiä ei oltu paljastettu trailereissa tai muussa ennakkomateriaalissa. One-linereita lauottiin vasemmalta ja oikealta paikoin hengästyttävään tahtiin, mutta ehkä vähän laajempaa huumorin skaalaa olisi voinut unelmissaan toivoa.

Kaikenkaikkiaan elokuvassa oli paljon. Paljon hahmoja, paljon tapahtumia, joiden kanssa tasapainoteltiin jopa hämmentävän taitavasti. Kaikki (no, siis kaikki hyvikset..) saivat oikeudenmukaista kohtelua, ruutuaikaa ja merkityksen. Kukaan ei tuntunut turhalta tai taustahenkilöltä. Runsas hahmogalleria ehkä vähän pitkitti lopputaistelua, mutta itse henkilökohtaisesti arvostin sitä, että kaikki saivat oman hetkensä parrasvaloissa. Pidin kaikista hahmoista jo lähtökohtaisesti ja toivoin että ketään ei syrjitä.

This "review" made absolutely no fucking sense. Voisin jatkaa erinäisten asioiden luettelointia loputtomiin, mutta yritetään nyt lopettaa tämä jollain tapaa. Kaikkiaan? Minä pidin siitä. Odotus oli sen arvoista. Mutta Loki, minä olen vain niin katkera. Nyt olen iloinen etten ehtinyt/jaksanut/viitsinyt katsoa Thoria ennen Avengersia. Nyt voin katsoa sen ja rakastua uudelleen.

The Cabin in the Woods

Tovi sitten Texasin SXSW-festareilla sai ensi-iltansa The Cabin in the Woods, kauhuelokuva jonka kaltaista ei ole koskaan ollut eikä tule. Tätä ja miljoonaa muuta ylistyslausetta on toistellut siitä asti lempileffasivustoni CinemaBlend, vakuuttaen minut siitä että tämä on nähtävä. Ja olihan se siis nähtävä. Koska CB ei petä koskaan.

Elokuvan juonesta tiesin etukäteen vain sen, että sitä ei millään voi spoilaamatta tiivistää järkevään muotoon. Tapojeni vastaisesti välttelin jopa arvostelujen lukemista, koska tämä piti päästä kokemaan mahdollisimman puhtaana.

Mitä siitä voi sanoa, pilaamatta samaa elämystä lukijalta? Se on tavallaan perinteinen teinikauhuelokuva mökkireissusta joka menee karmeasti pieleen... ja samalla aivan kaikkea muuta. Ja se aivan kaikki muu on tässä tapauksessa... en edes tiedä miten sitä kuvailla ilman, että se antaa ennakko-odotuksia. Älä lue mitään. Älä katso trailereita. Katso elokuva, ja nauti.

Titanic 3D

Kävin siis katsomassa Titanicin. Kuten sanonta kuuluu: I regret nothing. Mutta se ei ole aivan totta - sillä kadun sitä, että koskaan annoin itseni unohtaa miten hyvä elokuva se todellisuudessa on.

Olin 10-vuotias kun Titanic tuli ensi kerran teattereihin. Silloin se oli suurin ja kaunein. Minä todella pidin siitä. Mutta vuodet olivat sille ankaria. Titanicista tuli vitsi. Kliseidensä ja loputtomien parodioiden murjoma vitsi. En tiedä kuinka kauan siitä on, kun olen viimeksi katsonut Titanicin. Vuosia joka tapauksessa. Ajatuskin on nostattanut inhoreaktion - ällöromanttista siirappia, no thanks. En tiedä koska tai miten se tapahtui, mutta omaksuin tietyn mielikuvan elokuvasta ja sen perusteella välttelin sitä.

Vitsiltä tuntui myös elokuvan tuominen 3D-versiona uusintakierrokselle. Mutta jotain tapahtui. Nauraessani pelkälle ajatukselle elokuvan katsomisesta tässä päivänä eräänä, päässäni pyörähti soimaan pätkiä leffan käsittämättömän eeppiseltä scorelta ja yhtäkkiä en ollutkaan varma. Sain kiinni jostain minkä olin kauan sitten unohtanut. Ajatus muhi muutaman päivän jatkuvalla nosteella. Ja minähän lähdin.

Ja olen iloinen että lähdin. Olen iloinen, että annoin elokuvalle mahdollisuuden voittaa minut taas puolelleen. Sillä onhan se niiiin paljon enemmän kuin vuosisadan nyyhkyromanssi. Se on hauska, se on näyttävä, se on jännittävä, se on massiivinen, se on upea, siinä on kaikkea kaikille. En itkenyt silloin enkä itkenyt nytkään, en haikaillut sen elämää suuremman rakkauden perään. Se meni edelleen ohi ymmärryksen. Mutta se elokuva. Se oli suurin ja kaunein ja se on sitä edelleen.

Nälkäpeli

Kuten tämän elokuvavuoden suuria odotuksia listatessa mainitsin, Nälkäpeli kiinnosti minua ennen kaikkea ilmiönä. Kun kirjan/elokuvan pohjimmainen lähtökohta on laittaa 24 teiniä tappamaan toisiaan sen vuoksi että sitä on kiva katsella, ja se pienen marginaaliyleisön sijaan saakin massiivisen, hysteerisen, nuoren fanikunnan, tässä on jopa minun mielestäni jotain lievästi outoa. Kuten tiedossa on, minulla ei ole mitään väkivaltaviihdettä vastaan (päinvastoin). Olen lapsesta asti kasvanut aivan vääränlaisten elokuvien parissa. Edustaessani itse tämän saagan otollisinta ikäryhmää, perusperiaatteiltaan hyvinkin samanhenkinen Battle Royale oli ehdottomia lempielokuviani. Mutta ei se ollut yleisesti hyväksyttyä. Ei ihmisen kuulu arvostaa verta ja suolenpätkiä. Se oli outoa. Kuuluuko sen olla outoa? Onko yleisesti hyväksyttävää että kokonainen sukupolvi teinityttöjä fanittaa tätä täydellä antaumuksella? Olisiko minun pitänyt syntyä kymmenen vuotta myöhemmin elääkseni nyt näiden väkivaltaviihdettä ihannoivien sielunsisarieni kanssa? Mitä tämä oikein on, kertokaa minulle, minä haluan tietää!

Tietenkään väkivalta ei ole tässä pääosassa, tai niin ainakin sanotaan. En tosin rehellisesti sanoen edes tiedä, onko se kuitenkaan lieventävä asianhaara. Jos näin kieroutunut perusidea on vain merkityksetöntä taustahaahuilua nuoren naisen kasvutarinalle, teiniromanssille/kolmiodraamalle, ja mihin kansannousuun tarinakaari ikinä viekään, en todellakaan tiedä onko se hyväksyttävä asianhaara. Kertooko se, että hyväksymme täysin itsestäänselvyytenä Nälkäpelin esittämän maailman siitä, että sellainen olisi hyvinkin mahdollinen? Valkokankaalla näytetään mahdollisimman vähän, jotta ikärajat on saatu hilattua mahdollisimman alas, mutta kaikkihan me tiedämme mitä siellä tapahtuu. Ja mitä tapahtuukaan elokuvan näköpiirin ulkopuolella, on tapahtunut jo kenties vuosisatojen ajan. Mitä on tapahtunut niiden 73 edellisen Nälkäpelin aikana, ennen kuin joku ymmärsi että systeemiä voi uhmata. Kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä sairaasta maailmasta.

Elokuva itsessään oli erinomainen. Se näytti, kuulosti, tuntui upealta. En ole lukenut kirjoja, joten katsoin sitä vailla kummempia pohjatietoja - en siis tiedä, mitä on muutettu, jätetty pois, miten runsaamman tarinan kirja olisi kertonut - siitä saavat fanit raivota rauhassa. Elokuvasta oli kuitenkin saatu tiivis paketti, jossa ei ollut kohtausten yli hyppimisen tai ummikkokatsojan huomiotta jättämisen tunnelmaa. Alkuasetelma saatiin esiteltyä hienosti ilman liikaa selittämisen makua, ja tapahtumiin päästiin heti käsiksi. Jennifer Lawrence oli uskomaton tulkitessaan paljonpuhuvin ilmein ja elein, mutta vähin sanoin Katnissin sielunmaisemaa. Pelin lopputuloshan oli täysin arvattava kirjaa lukemattomallekin, mutta elokuva toimi. Jos tätä olisi tehty rohkeasti K18-leimalla, olisin todennäköisesti virnuillut läpi elokuvan ja rakastanut sitä yli kaiken. Nyt jäin kovin analyyttisessa mielessä miettimään elokuvaa ja seuraamaan semihysteerisen yleisön myötäelämistä. Kymmenen vuotta nuorempana olisin hyvinkin voinut hihkua, itkeä ja nauraa tuon massan mukana. Nälkäpeli olisi voinut olla minullekin jotain elämää suurempaa.

Kai ne kirjatkin on luettava, jotta tästä hommasta pääsee selville. Tai sitten ei pääse. Ehkä olen tullut vanhaksi, siihen ikään jossa ihmetellään nykynuorison villityksiä. Mutta oli miten oli: on tämä silti valovuosia terveempi ilmiö kuin Twilight.

Iron Sky

Voin hämärästi muistaa ensireaktioni, kun silloin joskus joitakin vuosia sitten kuulin Iron Skysta. Se luultavasti meni jotakuinkin tyyliin "hah hah kuunatseja --- ai siis oikeesti?" ja suhtautuminen elokuvaan liikkui pitkään jossain epäuskon ja ihmetyksen rajamailla. Epäuskon, koska tuntui mahdottomalta että tällainen elokuva todella saataisiin kasaan, tai ainakaan että se voisi olla niin hyvä kuin absurdi idea vaatisi. Ihmetyksen, koska tekijätiimin pohjatonta intoa projektiinsa oli pakko kunnioittaa.

Vuodet vierivät ja aina silloin tällöin kuului uutisia elokuvan edistymisestä. Se oli todella tulossa. Mielenkiintoni elokuvaan säilyi edelleen lähinnä kunnioituksesta kumpuavana, mutta jossain vaiheessa tulin syvemmälle imaistuksi kaikkeen siihen mitä on Iron Sky. Siihen ainutlaatuiseen, maailmanlaajuiseen fanijoukkoon, joka tuellaan on mahdollistanut elokuvan tekemisen. Kuinka tällaisesta voi olla innostumatta? Tämä on ilmiönä niin uskomattoman hieno.

Teaserit ja lopullisesti traileri voittivat minut sataprosenttisesti puolelleen. Tällä todella oli potentiaalia lunastaa sille asetetut odotukset. Leffan ensiesityksen jälkeen kritiikki on ollut ristiriitaista - ja itsekin varauduin siihen, että kokonaisuus ei olisi niin vahva kuin toivoa saattaisi, mutta olisin tyytyväinen jo visuaaliseen loistoon ja muutamaan irtovitsiin, kunhan tunnelma, rehellinen tekemisen riemu olisi kohdallaan. Siitähän tässä oli pohjimmiltaan kyse. Kuinka lähtökohtaisesti naurettavasta ideasta on vastoin kaikkia odotuksia, tahdolla, kengännauhabudjetilla ja kovalla työllä saatu tehtyä elokuva, kuinka pienestä inside-vitsistä on levinnyt maailmanlaajuinen ilmiö.

Suuntasin siis matalin odotuksin, mutta silti salaa korkein toivein tänään ennakkonäytökseen Studio 123:seen Kuusaalle. Tunnelma ainakin oli liki täydessä salissa katossaan. Käsinkosketeltavaa innostusta ja odotusta. Hetki, jota kaikki olivat odottaneet.



Elokuva vei vahvasti mukaan jo ensiminuuteillaan (jotka voi katsoa yllä). En ole aivan varma, oliko se vain hypen ja yleisön innostuksen luoma illuusio. Jos se oli, se oli todella uskottava sellainen ja täysin tyydyttävä minulle. Iron Sky oli kaikkea mitä uskalsin odottaa ja vähän enemmänkin. Se oli hauska, se oli nautittava, siinä oli jopa yllättävän paljon sisältöä. Jos se oli illuusio, en halua tulla herätetyksi todellisuuteen. Tämä oli ihan parhautta. Loppu oli suorastaan runollisen kaunis. Standing ovation ohjaaja Timo Vuorensalolle tiimeineen oli täysin oikeutettu, ja leffan jälkeinen kyselytuokio vain vahvisti rakkautta koko tätä ilmiötä kohtaa. Te teitte sen. Ja se on hieno. Se on kaikkea mitä sen piti olla, kaikkea mitä se edes voisi olla. Kiitos.

Go see the movie, spread the word, share the love. It deserves it.

Wir sehen uns in Kuusankoski.

The Grey

Jakomielitautinen leffamakuni ajoi minut eilisten Oscar-ehdokkuusrohmujen jälkeen katsomaan yleisesti parjatuksi ymmärtämääni elokuvaa Liam Neesonista vetämässä susia turpaan. Mistä elokuvasta minä pidin eniten? Ehkä Liam Neesonista vetämässä susia turpaan.

Poikkeuksellisesti olin varautunut johonkin paljon huonompaan, kuin mitä luvassa oli. Minä olin todella jostain saanut sen käsityksen, että tämä olisi riittävän hyvällä tavalla huono, typeryydessään jo koominen elokuva. Mutta ei! Olivathan ne yliluonnolliset sudet juuri sopivan kökköjä ollakseen huvittavia. Ja kliseet, olihan siinä kliseitä. Olen oppinut pitämään kliseistä. Ne ovat tuttuja ja turvallisia. Se on perinteiden kunnioittamista. Halusin nähdä rujoa toimintaa ja virnuilla tyypillistä väkivaltaviihdevirnettäni epäsopivissa paikoissa, mutta mielenkiintoisinta elokuvassa olikin lopulta se suoranaisen tyylilajin vaihdon jälkeinen yllättävän tiiviiksi rakennettu eloonjäämisen kamppailu, raadollisen kauniit hetket joissa ymmärretään suurempia totuuksia elämästä ja kuolemasta.

Neeson tietysti veti karismallaan ja esittämänsä Ottwayn ihailtavan monimutkaisella hahmolla ja taustatarinalla pisteet kotiin, muut olivat pelkkiä onttoja statisteja tässä näytelmässä. Ottwaysta haluaa pitää, hänen puoliaan haluaa pitää. Hän on mies joka on jo luovuttanut, mutta joka näiden haasteiden edessä löytää jostain voimaa selviytyä.

Minä pidän susista. Minä ymmärrän että tämä elokuva on jokaisen sudentappokiihkoilijan märkä uni ja että sen taustalla on ties mitä öljy-yhtiöiden rahoitusta, politikointia sun muuta ja että sen boikotoimiseksi kampanjoi taho jos toinenkin. Minä en nyt jaksa välittää. Se on elokuva. Viihdyttävä, yllättävän viihdyttävä sellainen. Fuck PETA.

Jälkieditoitava lisäksi on ajatus jonka unohdin: jos ja kun joskus kuolen, haluan että Liam Neeson selostaa sen.

Lisäksi toinen hieman spoilaava jälkieditointi: vaikka se kohtaus iski kaikesta irroitetulla kauneudellaan, olin kaiken toiminnan tiimellyksessä unohtanut sen autuaasti elokuvan loppuessa, ja vasta kun myöhemmin kelasin leffaa päässäni muistin sen, ja tietysti siinä vaiheessa tiesin miksi Liam osasi puhua kuolevalle niin kauniisti. Ja meinasin itkeä vähän.