2012

Tiedän jo nyt että tulen unohtamaan tästä listasta useita elokuvia, ja häpeämään sitä jälkikäteen. Siitä huolimatta, yritetään listata ainakin joitain elokuvia jotka on aivan pakko katsastaa vuonna 2012.

War Horse ei ole vieläkään saanut virallista Suomen ensi-iltapäivää, joten koska yritän pitää listan julkaisupäiviä mukailevana, aloitan sillä. Kasa laatunäyttelijöitä, Steven Spielberg, ja itkettävän ihana tarina hevosen ja ihmisen ystävyydestä. Kuulostaa jotakuinkin minulle tehdyltä.

Puss in Boots! Suuri syy siihen miksi pidän Shrek-leffoista, joten tämä spin-off on pyörinyt kovasti odotettujen leffojen listalla jo vuosia. 27. tammikuuta se lopultakin saapuu Suomenkin teattereihin.

Mission: Impossible - Ghost Protocol on vähän hämmentävä tapaus minulle, mutta sen traileri puskee itseään alitajuntaani aina elokuvissa käydessäni, ja olen kai jo ehdollistunut ajatukselle siitä että Tom Cruise kiipeilemässä pilvenpiirtäjän lasiseinillä on cool. Ensi-ilta 03.02.

The Hunger Gamesia en ole lukenut ja tuskin luenkaan kirjana, mutta traileri oli aika vaikuttava ja eiköhän tämäkin tule nähtyä ihan jo ilmiön vuoksi. 23.3.

THE AVENGERS valloittaa valkokankaat 4. toukokuuta. Lopultakin näemme sen, mitä meidät on viimeiset vuodet aivopesty Marvel-leffa kerrallaan odottamaan. Yksi elokuvavuoden Suurista Tapauksista.

Moonrise Kingdom tuo yhteen kaksi suurista rakkauksistani, Wes Andersonin ja Edward Nortonin. Ja Bruce Willisin, ja Bill Murrayn. 25.5. on ainakin Jenkkilän julkaisupäivä.

Prometheus, Alien-esiosa. Alienit olivat tärkeä osa lapsuuttani joten ei tätä voi jättää näkemättä. Also, Michael Fassbender. Nopeasti poimittuna saa ensi-iltansa ainakin jossain päin maailmaa 8.6.

The Amazing Spider-Man herättää ihmisissä ristiriitaisia tunteita kuten rebootit yleensä, but come on, tummasävyisesti angstaava Bambi? Miten sille voi sanoa ei. Eikä se mitenkään voi olla huonompi kuin edellisen sarjan kolmonen. 3.7.

THE DARK KNIGHT RISES, fuck yeah. Suuri Tapaus nro 2. Sanat eivät riitä kuvaamaan miten paljon odotan tätä elokuvaa. 25.7. Nolanin saaga saa loppunsa ja samalla juhlistamme (minun pienessä mielessäni) Kuusankosken Studio 123:n kanssa nelivuotista taivalta, sillä ensimmäisen kerran olen käynyt siellä 26.7.2008 katsomassa The Dark Knightin. Em. päivämäärän tarkastaminen ajoi minut vanhaan Livejournaliini ja lukemaan surullista vuodatusta siitä miten se orgastinen hypetys pilasi TDK:n ensi näkemältä... Olkoon tämä varoittava esimerkki hypetyksen haittapuolista:

Hypehän oli niin sensaatiomaista, suorastaan järjettömät mittasuhteet saanutta, että herättihän se pieniä epäilyksiäkin jo. Okei, sanotaan suoraan - jotta Heathin kuolema ei olisi aivan niin turha ja väärin, oli viimeisen työn oltava käsittämättömän upea, siitähän tässä on ollut suurelti osin kyse Oscar-hehkutuksineen päivineen. Vaikka yritin sysätä tämän pois mielestäni, käsitykseni vain vahvistui, mitä enemmän arvosteluita yritin lukea sitä häivyttääkseni. Liikaa korulauseita, liikaa kaikkea. Jäi kaksi vaihtoehtoa: a) elokuva joko oikeasti oli niin hyvä kuin kaikki täydet pisteet antoivat ymmärtää tai b) edelläesitettu Heath-teoria. Mitä korkeammalle kehujen rima nousi, sitä parempi leffan olisi pitänyt olla että voisin unohtaa b-vaihtoehdon ja olla aidosti tyytyväinen elokuvaan.

 
Tämä pohjustus lienee jo antanut ymmärtää, että aidosti tyytyväinen en ole. Hienohan se oli, mutta ylisanojen jälkeen odotin enemmän. Enemmän synkkyyttä, kaaosta, tuhoa, väkivaltaa ja niin edelleen, joihin keskittyä elokuvan rakenteen vähän ontuessa. Juoni kyllä oli ihan hyvä, mutta se ei ehkä kokonaisuutena pysynyt kasassa ihan niin hyvin kuin piti, ja oli hieman liian pitkä (liikaa erillisiä toimintakohtauksia ilman kunnon kliimakseja tai tarinaa niiden välissä). Ja siitä Jokerista kaikkien aikojen leffapahiksena.. Teaserihan oli aikanaan kutkuttava, mutta trailerista saamani käsitys säilyi, ei siinä ollut mitään riipaisevan neuroottista ja maanista ja karmaisevaa. Heath veti komeasti minkä veti, kaikki kunnia siitä, mutta.. Ehkä minä vain odotin liikaa kaiken tämän jälkeen, mutta.. Äh, en osaa pukea sitä sanoiksi. Miten vain yritän sen muotoilla, se kuulostaa väärältä. Siitä vaan on puhuttu niin kaunein sanoin että ei todellisuus voinut niitä enää vastata, ja on harmillista jos elämykseni todellakin latistui niiden takia. Mutta vaatisi ehdottomasti useamman katselukerran, jotta voi ensin saada ennakko-odotukset heivattua kauas pääkopasta ja puhtaalta pöydältä keskittyä itse elokuvaan, unohtaen kuka castista yhä elää ja kuka ei. Komea se oli, ja koko näyttelijäkaarti oli erinomaista, ja se oli ihan kiva ja niin edelleen. Mutta ei nyt mikään instant classic, ainakaan ei olisi ilman Heathin kohtaloa. Tai no. Jos katsoisin sen toiste, voisin ihan oikeasti pitääkin siitä, siis paljon. En minä tiedä. Nyt kun katson traileria, muistan siitä paljon hyvää.

Tunteiden ja ajatusten pyörremyrsky elokuvan aikana oli jotain ennenkokematonta. Yritinkö minä pitää siitä? Yritinkö minä olla pitämättä siitä? En osaa sanoa. Leffan jälkeen pulssi löi ehkä tuhatta.

Kuten arvelin, toinen katsominen puhtaalta pöydältä oli jo aivan erilainen. Yritin korjata tämän vahingon Inceptionin kanssa pitämällä itseni kaukana trailerista ja kaikesta ennakkomateriaalista (mutta silti odotin siltä liikaa, vaikka se loistava olikin), mutta nyt olen kyllä rehellisesti sanoen unohtanut koko TDK-episodin ja uppoutunut huolella jokaiseen tiedonmuruseen joka elokuvasta kutkuttavasti tarjoillaan. Okei, siirrytään eteenpäin sivuraiteilta.

Expendables 2 onkin sitten puolestaan elokuva, jolta ei tarvitse odottaa yhtään mitään - aivot narikkaan ja actionia kiitos! Ensi-iltaan päivän myöhästyneenä syntymäpäivälahjana minulle, 17.8.

Skyfall tuo jatkoa Daniel Craigin Bondeihin, siis ainoihin Bond-leffoihin joita olen ja tuskin koskaan tulen katsomaan. Palaako se Casino Royalen loistoon? I dunno, minusta Quantum of Solacekin oli kiva. 9.11.

World War Z on itsestäänselvyys. Zombies? Yes please.  12.12.

THE HOBBIT: AN UNEXPECTED JOURNEY päättää yhdeksän vuoden tuskallisen kaipuun Keski-Maahan 14. joulukuuta. Ajatuskin täyttää minut lämmöllä ja onnella. Joulukuu, tule pian.

Django Unchained on vuorossa viimeisenä vaan ei vähäisimpänä. 25. joulukuuta saamme nähdä ilmeisesti melkein kaikki maailman näyttelijät Quentin Tarantinon joululahjassa maailman leffafriikeille.

Vieläkö jotain? En jaksa selata enää. Olen luultavasti unohtanut jotain tärkeää, mutta ainakin Kolme Suurta ovat mukana.

2011

Vuosi alkaa olla ohitse - ensi viikonloppuna ajattelin katsastaa vielä 50/50:n ja ehkä The Girl with the Dragon Tattoon (joka piti kyllä käydä katsomassa jo tänään, mutta ei yksinkertaisesti jaksanut, nyt pitää katsoa miten aikataulut sattuvat), mutta sitten onkin jo vuosi pulkassa. Lienee siis paikallaan listata menneen vuoden parhaat pätkät minun silmissäni.

 1. Drive

Drive saa aivan kiistattoman ykkössijan. Se vain oli aivan täydellinen elokuva. Rakastin, rakastan. Kuuntelen soundtrackia autossa harva sen päivä ja odotan että saan leffan pian (17. helmikuuta) käsiini. Siihen asti vain virnistelen aina käyttäessäni vasaraa.

Muiden leffojen numerojärjestykseen saattaminen onkin yllättäen hieman haastavampi suoritus. Vuosi on ollut aika pitkä. Siispä loput saavat vain arroparron kunniamaininnan siinä missä Drive sai Prix de arroparron.

X-Men: First Class
Palautti uskon X-Men-saagan kunniakkaaseen nousuun ja oli äärettömän toimiva elokuva, vaikkakin aivan liian lyhyt. Lunasti kaikki sille asetetut odotukset ja vielä enemmän.

Black Swan
Ei unohdeta alkuvuodenkaan voimakkaita elokuvaelämyksiä, vaikka en ehkä kotioloissa koskaan halua katsoakaan näin vahvasti visuaalista elokuvaa. Kun se ei vain pääse oikeuksiinsa, mieluummin pidän mielessäni sen, miltä elokuva valkokankaalla näytti ja kuulosti.

Thor
Thor toi minulle Lokin. Se riittää. Ei, oli se muutenkin ihan kelpo raina. Mutta Lokin traaginen hahmo. Ne silmät. Ah.

Sherlock Holmes: A Game of Shadows
Mietin kovasti ansaitseeko Sherly paikan tällä listalla, mutta kun edellä Thorin meriitiksi riitti ihku (se on niin paljon enemmän kuin ihku!) Loki,  kai se on myönnettävä että A Game of Shadows oli piristävän laadukas jatko-osa.

En tiedä olenko unohtanut jotain merkittävää. En kai. Vuoden iloisten yllätysten erityismaininnat saavat ihmeen hauska romcom Crazy, Stupid, Love. sekä The Green Hornet, elokuva josta lisäkseni kai kukaan muu koko maailmankaikkeudessa ei pidä. Näyttelijöistä haluan tietysti ylistää Ryan Goslingia, joka oli itselleni täysin vieras ennen Crazy, Stupid, Lovea ja jonka paljonpuhuvaan hiljaisuuteen halusin hukkua Drivessa.

Onko jotain mitä kadun tältä vuodelta? Hmm. En kadu The Tree of Lifen katsomista. Kadun, että en osannut katsoa sitä elokuvaa oikein. Yritin liikaa, tai liian vähän, mutta olimme aivan eri aaltopituuksilla. Se elokuva ei antanut minulle mitään. Lisäksi, nyt kun hieman aikaa on kulunut katsomisesta, suostun myöntämään että kai minä kuitenkin petyin Cowboys & Aliensiin. En halunnut pettyä ja annoin ensimmäisten minuuttien väkivaltaisuuden vuoksi sille niin paljon anteeksi, että ajattelin etten pettynyt. Mutta edelleen, haluaisin päästä siihen vaihtoehtoiseen todellisuuteen jossa Robert Downey Jr. olisi esittänyt Jake Lonergania. Vaadittavan teknologian kehittymistä odotellessa voin vain unelmoida.

Eiköhän tämä summaa menneen vuoden aika tehokkaasti.Loppuun hieman tilastotietoja. Kaikkiaan olen pikaisella laskutoimituksella katsonut 18 elokuvaa (joista Driven kahdesti). Mielestäni olen käynyt elokuvissa keskimääräisesti aika harvoin, mutta toisaalta selattuani nyt vuoden 2010 leffaliput läpi, silloin olen nähnyt 19 elokuvaa. Eli kun tämän vuoden Drive kahdesti otetaan huomioon, pääsemme käyntien määrässä tasalukuun - ja lisäksi se ensi perjantai on vielä aikaa, joten kaikella todennäköisyydellä vuoden 2011 luku pyöristyy kahteenkymmeneen.. Vuodelta 2009 löytyykin niin vähän kuin 9 lippua. Puolestaan 2008 en ole käynyt katsomassa kuin The Dark Knightin ja Australian (surullista mutta totta, siitä on melko tarkalleen kolme vuotta kun olen viimeksi käynyt Tennispalatsissa). Vau.

Ja mitä ensi vuosi tuo tullessaan? Pahimpia hypetyksiä ovat luonnollisesti The Dark Knight Rises sekä Hobitti, mutta luodaan tarkempi silmäys ensi vuoteen toisessa postauksessa.. ;)

Sherlock Holmes: A Game of Shadows

Oh, how I've missed you, Holmes.

Kuten olen jo aiemmin maininnut, rakastan ensimmäistä Sherlock Holmesia aivan varauksetta. Elokuvassa toki on puutteensa, mutta olen niille täysin sokea. Se on ihana. RDJ on ihana. Bromance on ihanaa. Se riittää.

Ja sitten Total Film lupasi että A Game of Shadows on "even more bromantic than the original". Squee! Ja antoi sinne neljä tähteä, kuten myös Empire. Oltiin selvillä vesillä ja saatoin ottaa rennosti.

Ja? Juoni saattoi olla paikasta toiseen juoksentelua, but who cares? I don't. I got what I came for. Ja lisäbonuksena RDJ:n ratsastamassa shetlanninponilla. Eikö RDJ ratsastamassa shetlanninponilla ole jotakuinkin parasta ikinä? Squee!

Näyttää siltä että minulla ei ole mitään viisasta sanottavaa juuri nyt. My mind is filled with squee. Sherly ja saatanalliset shetlanninponit saa sataprosenttisen fangirl-hyväksyntäni. Moar please.

(Kaiholla muistelen sitä aikaa kun oikeasti kuvittelin kirjoittavani tähän blogiin vakavasti otettavia leffa-arvosteluja..)

The Legend Ends

TDKR:n uusi teaserposteri kyllä on jossain tajuntaaräjäyttävän eeppisyyden tasolla. Miksi siihen on vielä niiiiiiiin liiiiiian kaaaauan....... :(

Pointless post is pointless.

..Ja koska Erään Toisen Suuren Odotuksen viimeinen vuosi käynnistyy aivan näinä päivinä, lisäsin tuohon bloginreunaan Hobittilaskurin ♥

Hypehypehypehyyyypeeeeee.

Real Steel

Real Steel edustaa kategoriaa "Elokuvat, joiden trailerin olen nähnyt koko syksyn kai jokaisen katsomani elokuvan edessä ja joka tällä siedätyksellä on saanut minut lievästi innostumaan yhdistelmästä robottimäiske ja Hugh Jackman". En kyllä tiedä onko olemassa muita elokuvia kyseisen nimikkeen alle, mutta kun nyt ajatus vain karkasi käsistä puolivälissä lausetta enkä jaksanut sitä enää käydä muokkaamaan. Moving on. Mitäpä jos tällä kertaa jopa vähän kuvailisin näkemääni elokuvaa. Tämä voi mennä spoilaamisen asteelle, joten ei kannata lukea jos ei halua spoilaantua, sillä kuten jo edellä tuli ilmi, kun alan suoltaa tekstiä, sitä vain tulee, oli siinä järkeä tai ei.

Meillä on siis Hugh Jackmanin esittämä luuseri, itsekäs, ärsyttävä kusipää, jonka elämä on yhtä syöksykierrettä huono valinta toisensa perään. Mutta ehkä vain koska hahmoa esittää ihailtavalla antaumuksella Jackman, hänelle voi antaa sen anteeksi. Yksi huonoista valinnoista oli pienen poikansa ja tämän äidin hylkääminen, kun paniikki iski ajatuksestakin. Poika on nyt 11-vuotias ja äiti kuollut, ja isä joutuu ottamaan pojan hoitoonsa (ja saa vaihtokaupassa sievoisan summan rahaa) ennen kuin luovuttaa huoltajuuden pojan tädille.

Ai niin, elokuva myös sijoittuu vuoteen 2020. Ihmiskunnan (tai ainakin jenkkien) väkivaltaviihteen kaipuu on palannut antiikin Rooman aikoihin, mutta gladiaattoritaisteluiden sijaan, eettisistä syistä johtuen, joudumme tyytymään pellin rutinaan valtavien taistelurobottien repiessä toisiaan kappaleiksi. Seems legit. Muuten yhteiskunta ei näytäkään juuri muutamassa vuodessa muuttuneen. Ex-nyrkkeilijä Jackman on oman lajinsa kuoltua ryhtynyt harrastelemaan taistelubottien parissa, huonolla menestyksellä. Velkaa on joka puolelle niin että ei siinä tilanteessa mikään varmaan tunnukaan enää miltään. Poikansa myymisestä saamansa rahatkin hän käyttää robottiin, jonka ahneena ja ajattelemattomana pistää palasiksi ensimmäisessä ottelussa. Ja entäs sitten? Poika löytää kierrätyskeskuksen öisellä ryöstöretkellä robotin josta ei pitäisi olla mihinkään. Se on vanha romu. No tietenkin se vanha romu vastoin kaikkia odotuksia osoittautuu sisukkaaksi altavastaavaksi jonka kanssa maineen ja mammonan kerääminen lähentää isän ja pojan välit. Mutta isällä on myös velkojat perässään...

Dramaattinen kolmoispistelopetus juonikuvauksen päätteeksi. No johonkin se piti lopettaa, joten lopetetaan tuohon. Dramaattisesti! Sillä tämä elokuvakin tekee kaiken dramaattisesti. Jos elokuvan dramaattisuus ei riitä, katsojaa tukee Danny Elfmanin alleviivaavan eeppinen score. Mutta, vaikka tuo juoni vähän hölmöltä ja ennalta-arvattavalta kalskahtaakin ja rikkinäisen isä-poikasuhteen korjaaminen käy naurettavasti kädenkäänteessä, minun täytyy sanoa, että elokuva oli erittäinkin viihdyttävä. Enkä minä enempää toivonutkaan. Robottimäiske näytti kivalta, Hugh Jackman näytti kivalta kusipäänäkin, Evangeline Lilly näytti kivalta (tai no haltiamaisen kauniilta - Hobittia odotellessa, tuo nainenhan on syntynyt haltiaksi ja hakkaa jonkun jäyhän ilmeettömän Liv Tylerin 6-0).

Jonkinlainen loppukaneetti vielä lienee paikallaan. No elokuva siis oli kiva ja jos noille pienille huvittavuuksille antaa anteeksi eikä häiriinny siitä että elokuva hyvin vahvasti kertoo sinulle kaiken aikaa mitä sinun pitää tuntea ja ajatella vaan annat vain mennä, huomaat todennäköisesti lopussa että tekisi itsekin mieli vähän varjonyrkkeillä kannustaessasi tätä epäonnista tiimiä.

Twilight – Aamunkoi, osa 1

Koska 50 % lukijoistani oli jo mukana elokuvaa katsomassa, I'll just keep it simple. Annetulla tarinalla ja näyttelijöillä elokuva oli kohtuullisen hyvin toteutettu. En hauku tarinaa tai näyttelijöitä, koska se olisi vain laiskaa. Jos kohderyhmälle setti kelpaa, niin olkoon, tuskin kukaan Twiallergikko uskoi saagan jossain vaiheessa muuttavan suuntaa jollain tapaa. Kirjassa on annettu elokuvanteolle tietyt raamit, joissa Twihardien tyydyttämiseksi on pysyttävä. Ja kun se RPatzz nyt on vaan niin hemmetin ihku..

Enemmän vaahtoamisen sijaan suosittelen siis lukemaan tämän arvostelun. Uuden Twileffan ilmestymisen kohokohta on aina Peltosen arvostelu :D

Peltosen ymmärtämiseen kaikessa laajuudessaan tarvitaan tietysti myös aiemmat osat:

Twilight - Houkutus
Twilight - Uusikuu
Twilight - Epäilys

"Kirjailija Meyer on sairas, sairas paskiainen."

Drive

Kyllä. Kävin katsomassa Driven uudelleen. Jotta tämä asettuisi oikeaan mittakaavaan, kerrottakoon että viimeinen ja muistaakseni myös ainoa elokuva, jonka olen vaivautunut katsomaan elokuvateatterissa kahdesti, oli Kuninkaan Paluu. So that was a very, very long time ago. Drive jäi kuitenkin Studio 123:n  esityslistalle harvoilla esityksillä roikkumaan ja tässä olen jo kaksi viikonloppua ollut äärimmäisen pettynyt kun en muilta kiireiltäni päässyt sitä katsomaan, ja luullut että viimeinen tilaisuus meni siinä. Tämän viikon ohjelman ilmestyessä sille oli kuitenkin laitettu vielä yksi näytös tälle päivälle. Se oli siis now or never ja valitsin ensinmainitun, koska tämä nyt vain oli aivan pakko nähdä teatterioloissa vielä uudelleen. Vaikka ensimmäinen katsomiskokemus olikin aivan huikea, on aina vaarana että sitten kun puolen vuoden odotuksen ja hypetyksen (ja soundtrackin puhkisoiton) jälkeen saat DVD:n (tahi Blu-rayn.. mikä on sellainen kaikenkattava yhdistävä termi? kotiteatterijulkaisu? sekö se on? kai se on, vaikka ei minulla kyllä ole kotiteatteria) lopultakin hyppysiisi, tulee katsomisen jälkeen vain semmoinen laimea "mikä tässä nyt olikaan niin hyvää" -fiilis. Ei välttämättä sen vuoksi ettet edelleen pitäisi elokuvasta. Mutta kun mielessäsi olet kasvattanut ensikatsomisen jälkeisiä fiiliksiä potenssiin sata, ei se enää vastaa sitä mielikuvaa. Se on kuin huono kopio siitä, mitä ensimmäisellä kerralla muistit nähneesi. (Sitten on vielä sarjassamme elokuvat, jotka vaativat teatteriolosuhteet päästäkseen vapauttamaan kaiken potentiaalinsa. Minulle näitä ovat mm. Avatar ja Black Swan. En usko että kumpaakaan niistä haluan nähdä toiste.)

Tämän pohjustuksen jälkeen voisi tietysti luulla, että Driven toinen katsomiskerta oli musertava pettymys.

NOPE! Se oli seesteisen kaunis ja ihana elämys. Siinä missä ensikatsomalla en aivan malttanut asettua elokuvan verkkaiseen tahtiin tunnelmat nostavan alkukohtauksen jälkeen, toisella kerralla annoin itseni alusta asti heittäytyä sataprosenttisesti elokuvan mukaan, vain fiilistellä niitä kuvia, sitä tunnelmaa ja musiikkia, Goslingin paljonpuhuvaa hiljaisuutta. En odottanut mitään, elokuvan ei tarvinnut voittaa minua puolelleen tällä kertaa. Tällä kertaa nautin elokuvan alusta jopa enemmän kuin lopusta. Sillä kuten tavallista, se mikä ensinäkemältä oli (positiivisesti) yllättävän raakaa elokuvaväkivaltaa, ei enää toisella kertaa tuntunut juuri miltään. No, ainakin oli se ensimmäisen kerran riemu ja sitä ei kukaan vie minulta pois. Kaikkiaan elokuva kuitenkin vain parani uudella kierroksella ja entistä vahvemmin uskon, että tämä tulee olemaan niitä elokuvia, joita katson kyllästymättä uudelleen ja uudelleen ♥

Drive

Jo matkalla elokuviin yritin vakuutella itselleni, että koska Drive hyvinkin saattaa olla Parasta Ikinä, se ansaitsee ihan oikean, standardimallisen elokuva-arvostelun näiden minulle tyypillisten tajunnanvirtaisten vuodatusten sijaan. Voisin tietysti yrittää, mutta mitä hauskaa siinä muka olisi. Maailma on pullollaan leffa-arvostelusivustoja, joista voitte lukea kliinisen analyysin siitä miten Drive on lajityyppinsä mestariteos blaablaablaaaaa. Menkää siis etsimään niitä, jos niitä haluatte lukea. Tämä on minun blogini, ja minä kirjoitan mitä ja miten haluan.

Minä aloitan tämän pyytämällä anteeksi Ryan Goslingilta. Ennen Crazy, Stupid, Lovea en tiennyt sinun olemassaolostasi. Anteeksi.

Toisekseen, haluan tuoda esille sen, että minun silmissäni ei ole olemassa sellaista käsitettä kuin "liiallinen väkivalta" elokuvissa. Olen kasvanut aivan vääränlaisten elokuvien parissa siihen. Jos VET lupaa elokuvassa olevan "realistista, erittäin veristä, yksityiskohtaista, liioiteltua ja raakaa väkivaltaa" ja lätkäisee sille K18-leiman, tiedän hymyileväni läpi koko elokuvan, vaikka se olisi yleisellä mittapuulla huono. (Tiedän, minulla on yleisellä mittapuulla vikaa päässä.)

Mutta nyt puhumme elokuvasta, joka oli Palme d'Or -ehdokas ja pokkasi Cannesista parhaan ohjaajan palkinnon. Elokuvasta, jonka on ohjannut Nicolas Winding Refn, mies Bronsonin takana. Bronsonia veljeni käski minun katsoa pitkään, mutta lopullisen kipinän löysin silloin kun Tom Hardy castattiin Baneksi The Dark Knight Risesiin, ja luonnollisesti pidin elokuvasta paljon, koska se oli kuin minulle tehty.

Näiltä pohjilta en edes vaivautunut katsomaan Driven traileria ennen elokuvateatteriin lähtöä. Ei ollut tarvetta. Muutaman arvostelun pohjalta tiesin elokuvasta jo liikaakin, enkä halunnut enää yhtään enempää ennakko-odotuksia. Hypelevel oli kohtuullisen korkealla - toisaalta, tämä oli niitä harvoja tapauksia, joissa en edes osannut pelätä elokuvan olevan huono. Se vain ei ollut vaihtoehto.

Silti meni jonkin aikaa siihen, että Drive voitti minut lopullisesti puolelleen "no onhan tämä ihan hyvä" -asteelta. Siis tarinan puolestahan se oli suoraviivaisen yksinkertainen, ja kuten jo sanoin, tiesin siitä liikaa. Elokuvan juonikuvaus kertoo melko suoraan jotakuinkin ensimmäisen tunnin sisällön, ja leffahan ei kestä edes kahta tuntia. Saman tarinan olisi voinut kertoa aivan toisenlaisella elokuvalla. (Tosin silloin pääosassa olisi Jason Statham ja -- itse asiassa se elokuva on jo tehty.) Ilman ennalta annettua lupausta äärimmäisestä väkivallasta, kauniita kuvia, tiivistä leikkausta, ja uskomattoman lumoavaa soundtrackia olisin jo saattanut kyllästyä Goslingin vähän.. vässykkämäiseen olemukseen. Mitä ikinä tapahtui, hän vain hymyili ja oli hiljaa. (Vässykkä tässä yhteydessä omasta näkökulmastani puhtaasti positiivisessa mielessä kuvaamaan sosiaalisesti kömpelöä ihmistä, jonka seurassa ei tulisi kiusallisia hiljaisuuksia, koska molemmat mieluummin olisivat hiljaa jos ei olisi mitään sanottavaakaan. Tavalliset ihmiset kuitenkin vaativat jonkinlaista kykyä sanalliseen kommunikointiin, jostain syystä.. Tämä aihe ei kaikessa laajuudessaan kuulu tänne joten enempää avautumatta voin vain todeta vahvasti samaistuvani päähenkilön haluun olla "a real human being" mutta kyvyttömyyteen olla sitä.) Paketti oli siisti, tyylikäs, vähäeleinen, tunnelmallinen, vaan se ihan pikkuriikkinen viimeinen niitti puuttui.. Ja sitten, varsinainen toiminta alkoi ja kaikkialla oli verta ja rutisevia luita.. Oi, siellähän minä taas hihkuin penkissäni se idioottimainen vakiovirne naamallani. Ah. (Tiedän kyllä, minulla on yleisellä mittapuulla vikaa päässä.)

Ja loppujen lopuksi. Aina muutaman kerran elämässä ihmisellä on ilo ja etuoikeus nähdä elokuva, josta välittömästi tietää, että se tulee olemaan yksi lempielokuvistasi koko loppuelämäsi ajan. Kenties oman aikamme klassikko. Tänään sattui yksi niistä kerroista. Se tunne kun lähdet salista ja täriset innosta koko kotimatkan. Tässä elokuvassa ei ollut mitään, mistä en olisi pitänyt. Tiedän että tulen katsomaan sen kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja uudelleen.



Edit: Katsoin trailerin, ja jessus että olen kiitollinen etten katsonut sitä ennen elokuvaa. Siis siinähän oli ihan kaikki.

Crazy, Stupid, Love.

(Kieltäydyn otsikoimasta tekstiä suomenkielisellä tittelillä Hölmö hullu rakkaus. Koska se on aika typerä, vaikka tietysti onkin suora käännös. Toisin kuin vaikka teattereihin tuloillaan oleva nerokkaasti suomennettu Friends with Benefits / Vain seksiä. Vain seksiä. Oikeasti, mitä ihmettä? Mutta asiaan.)

Mukavuusalueen rajoja koeteltiin tänään, kun arroparro suuntasi katsomaan romanttista komediaa. Olin kirjoittamassa, että muutamia poikkeuksia lukuunottamatta en voi sietää näitä elokuvia, mutta en nyt saa päähäni yhtään tuollaista poikkeusta. On niitä, sen tiedän, mutta en vain muista yhtään. En oikein tiedä mikä minut tähän innoitti, näin trailerin joko ennen The Tree of Lifea tai Cowboys & Aliensia ja ajattelin vain, että tuohan voisi olla ihan hauska. Sitten luin muutaman ylistävän arvostelun, ja totesin että tuonhan täytyy olla oikeasti ihan hauska. Ja siinä oli hyviä näyttelijöitä, ja muutenkin toimivan kuuloinen paketti kasassa. Joten otetaan vielä tästä viimeisestä kesälomaviikosta kaikki irti ja mennään leffaan urakalla kun vielä pääsee :)

Well? Minä nauroin paljon (paikoin aivan hervottomasti) ja se oli kautta linjan todella onnistunut, viihdyttävä elokuva. Joten voin suositella jopa romcom-allergikoille. Saatat yllättyä.

Cowboys & Aliens

Kriitikoiden ylistämästä Tree of Lifesta tie vei kriitikoiden lyttäämää elokuvaa katsomaan. Cowboys & Aliensia olen odottanut kieli pitkällä jo pari vuotta, ja vaikka RDJ:n jääminen projektista pois olikin hirvittävä pettymys, Daniel Craig sijaisena oli juuri ja juuri siedettävä ajatus ;) No, kun arvosteluita ryhtyi tulemaan leffan saatua Jenkeissä ensi-iltansa noin sata vuotta ennen Suomea (ja se alunperin luvattu ensi-iltakin vielä siirtyi viikolla!), jouduin varautumaan siihen että tämä elokuva olisi taas yksi lisä nälkävuoden pituiseen listaan elokuvista, jotka ovat ajatuksen tasolla niin hyviä, että ne olisi ollut parempi jättää tekemättä.

Oliko pelkoon syytä? Ei. Kun ensimmäisen minuutin aikana Craig mäiski miehen kalloa sisään veren iloisesti roiskuessa hänen kasvoilleen.. Ah. Olin myyty. Jo tuon minuutin vuoksi olin valmis antamaan elokuvalle paljon anteeksi. Tuotemerkikseni muodostunut idioottimainen virne (aww, väkivaltaviihdettä) päällä istuin penkissäni katse liimattuna valkokankaalle seuraavat kaksi tuntia ja nautin joka hetkestä. Ainoa asia mikä ajoittain häiritsi nautintoani, oli mieleen silloin tällöin väkisinkin putkahteleva ajatus siitä, millainen jokin kohtaus olisi ollut, jos Daniel Craigin tilalla olisikin ollut Robert Downey Jr.. Jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa, ehkä. (Jos joku tietää keinoja päästä vaihtoehtoisiin todellisuuksiin, please let me know. Please?)

Yhteenvetona viime päivien elokuvakokemuksista siis: en ymmärtänyt Kultaisen Palmun voittanutta, vuosikymmenen merkittävimmäksi elokuvaksi kutsuttua taideteosta. Rakastin varauksetta elokuvaa jossa yleisen mielipiteen vuoksi missattiin kaikki potentiaali. No, aina ei voi voittaa. Minä kuitenkin voitin, kun pitkä odotus palkittiin juuri mieleiselläni elokuvalla :)

The Tree of Life

Jos blogillani olisi enemmän kuin yksi lukija kaksi lukijaa, minun pitäisi tässä kohtaa vakuutella olevani hengissä hiljaiselosta huolimatta. Tosiasia nyt vain on se, että työvuorojen ja muiden harrastusten lomassa en ole ehtinyt tai jaksanut käydä elokuvissa yli kahteen kuukauteen. Se on pisin kuiva kausi sitten tänne periferiaan muuton, jolloin vasta The Dark Knightin tulo sai minut havahtumaan siihen, että minunhan on etsittävä itselleni uusi elokuvateatteri, kun vuosien intohimoinen suhde Tennarin kanssa oli päättynyt.

No, kaikki menneen kesän odotetut ja/tai hehkutetut blockbusterit siis livahtivat ohitseni aivan huomaamatta. Nyt kesälomani kunniaksi päätin kuitenkin ryhdistäytyä ja mennä katsomaan The Tree of Lifen, kun sitä nyt on niin ylistetty ehkä maailmanhistorian parhaaksi elokuvaksi. Ja tämäntyyppiset elokuvat yleensä uppoavat minuun oikein hyvin.

En aio valehdella. Minä en ymmärtänyt sitä, se oli outo ja vieraannuttava kokemus. Se oli yli kaksi tuntia kauniiden kuvien virtaa vailla tarttumapintaa. Tarina oli toisarvoinen, kaiken mahtipontisen merkityksellisyyden alla. Minulla ei kai ole henkisiä resursseja sen elokuvan symboliikan tulkitsemiseen. Juuri kun tunsin saavani jostain kiinni, elokuva lipesi otteestani. Tunsin itseni typeräksi, kun yritin väen vängällä ymmärtää sitä, miksi minulle esiteltiin vartti kosmisia pilvimuodostelmia. Koska kun elokuva on yleisesti tunnustettu mestariteokseksi, ei siitä saa olla eri mieltä olematta vain ymmärtämätön juntti.

Kiitos ja hei.

Transformers: Dark of the Moon

Ehdin jo likimain saada lievän paniikkihäiriökohtauksen kun tajusin että Dark of the Moon tosissaan tulee tällä viikolla ensi-iltaan. Minä kun viettäisin ainoat mahdolliset elokuvapäiväni, perjantain ja lauantain Hamina Bastioni Horse Festivalissa! Sitten muistin leffan saavan perinteikkään summer blockbuster -käsittelyn eli keskiviikkoensi-illan, vaikka sen alkujaan ei pitänyt. Tämä jätti pienen ikkunan auki sille, että joko keskiviikkona tai torstaina ehtisin elokuvan katsastaa, mikäli työolosuhteet sen sallisivat.. Tämä päivä vaikutti jo menetetyltä mahdollisuudelta, mutta pääsin kuin pääsinkin ajoissa pois, joten ei muuta kuin ensimmäisen Transformersin soundtrack soimaan (tarkoittaa aina käytännössä Disturbedin This Momentia uudestaan ja uudestaan - maailman paras autoilukappale) ja suoraan töistä auton keula kohti Kuusankoskea. Sopivaa sinänsä, koska ensimmäisen Transformersin kävin aikanaan katsomassa myöskin ensi-iltapäivänä, hikisen työpäivän jälkeen. Tämähän nyt olisi tiettävästi viimeinen, ainakin tältä kokoonpanolta. Mikäli leffa vain tuottaa tarpeeksi, eiköhän ole selvää että konsepti jatkuu muissa käsissä.

Elokuva oli jo ehditty arvosteluissa pääosin haukkua aivan maan rakoon joka suhteessa, ja itsekin toki pelkäsin sen olevan huono. Sitä enemmän kuitenkin pelkäsin että Michael Bay + 3D vastaa fistausta silmään. CinemaBlendin 3D-opas (kullanarvoinen kapine!) kuitenkin vakuutti, että tämä on parasta sitten Avatarin. CB:n elokuva-arvostelu puolestaan oli se, mikä palautti uskoni elokuvaan ja esti lykkäämästä katselua ensi viikolle. Tällaisen megabudjetin efektileffan arvioista yleensä onkin vähän vaikea vetää mitään johtopäätöksiä siihen, mitä itse tulee elokuvasta pitämään. Minä tilasin todella väkivaltaista erikoistehostemäiskettä, josta toivon mukaan tällä kertaa oikeasti näkisi, mistä on kyse. Ja tietysti Steve Jablonskyn käsittämättömän hienoja sävellyksiä. Minulla ei ole kultaisia lapsuusmuistoja Transformers-piirretyistä vaarassa tulla raiskatuiksi jälleen kerran, enkä odottanut juonellisesti mitään erikoista, joten näistä asioista en tulisi olemaan katkera. Elokuvia tuleekin mielestäni tarkastella lajityyppinsä sisällä. Ovathan esimerkiksi lempilapseni katastrofielokuvat usein aivan järkyttävää kuraa yleisellä mittapuulla, mutta kun ne ovat hyviä katastrofielokuvia!

No, mitä siitä sitten voi sanoa? CB:n hehkutus "two and a half hours full of nothing but the biggest special effects any movie has ever offered in stunning 3D" lienee ehkä parhain tapa tiivistää se. Se oli aivan uskomaton. Tottakai siinä oli vikansa, kyseessä nyt sentään on Michael Bay -elokuva. Mitä vähemmän tällainen leffa keskittyy ihmissuhdeongelmiin ja enemmän vain olemaan silkkaa eeppisyyttä, sen parempi. Tällä kertaa Autobotit ja Decepticonit olivat pääosassa, voisin sanoa. Tai sitten se lopputaistelu vain oli niin loputtoman pitkä, että ehdin unohtaa puolet siitä melko nopealla tahdilla läpiviedystä alusta. Oliko se puuduttava? No joo, ehkä sitten pikkuhiljaa loppua kohden. Mutta se tempasi mukaansa, jo pelkästään sillä upealla visuaalisuudella. Poissa oli se häiritsevä pikselimössö, CGI oli aivan mieletöntä ja 3D tuki sitä upeasti. Todellakin parasta näyteltyä 3D-elokuvaa sitten Avatarin. Silmiin sattui vasta leffan jälkeen.

Tästä on muodostumassa taas niitä minulle tyypillisiä kirjoituksia, joissa leffasta lähtiessä jäänyt "fuck yeah!" -fiilis väsyneenä vaihtuu pikkumaiseen kritiikkiin ja itsensä epäilyyn, joten yritän pitää lopun lyhyenä. Asioita joita en nyt saa loogisesti ympättyä tekstin osaksi, mutta jotka tulee kuitenkin sanoa:

Rosie Huntington-Whiteley oli 99 % vähemmän huono kuin hänen ankannaamainen tyhjä ilmeensä trailerissa antoi odottaa. Kun useassa elokuva-arvostelussa on jopa veikkailtu hänen yleisen hengettömyytensä imeneen kaiken elämän koko elokuvasta, olin varautunut dissaamaan tätä alusvaatemallia oikein olan takaa. Mutta ei hänen performanssissaan nyt mitään silmiinpistävän kamalaa ollut, muuta kuin ne huulet, tietysti. Jos roolina kaikessa yksinkertaisuudessaan on vain olla silmäkarkkina/kirkuva neito pulassa eikä mitään muuta, niin ei siihen mitään Oscar-voittajaa tarvita. Vaikka se naama nyt vain yksinkertaisesti on pelottava.

Tällä kertaa elokuvalla oikeasti oli tarina, ja uskallan jopa väittää että aika kekseliäs sellainen. Fiktion sekoittaminen todellisiin historiallisiin tapahtumiin on aina mielenkiintoista. Siinä oli aidosti hauskoja hetkiä, eikä vain vaivaannuttavia vitsejä. Ehdottomasti se oli kaikkea mitä siltä uskalsi odottaa ja vielä enemmän.

Paul

Paul puuttui minun 2011-odotuslistaltani, eikä se ollut vahinko. En suoraan sanoen ollut erityisen innostunut elokuvasta - tuntui että se on juuri sellainen, jossa traileri kertoo kaikki vitsit, ja nekin vähän todellista hauskemmiksi leikaten. Shaun of the Dead ja Hot Fuzz kuuluvat ehdottomasti lempielokuviini, joten en oikein tiedä, miksi tämä Simon Peggin ja Nick Frostin uusin komedia ei vain tuntunut sytyttävän. Ehkä kyseessä oli toimivan konseptin "Hollywoodistaminen", ehkä syy vain oli sen hengettömän trailerin. Veljenikin vielä meni ja haukkui sen tylsäksi, ja suositti olemaan tuhlaamatta rahaa tuollaiseen.

No, tilannehan oli niin että rahaa ei tarvinnut käyttää.. ;) Kuusankosken Studio 123 (jonka näille seuduille muutettuani olen ottanut omakseni vuosien Tennari-rakkauden päätyttyä, ja pikkuhiljaa oppinut arvostamaan pienen teatterin ainutlaatuisuutta) kun jakoi ilmaisia lippuja Facebook-ryhmänsä saavutettua kunnioitettavat 2000 jäsentä, ja arpa aktiivisten kirjoittajien osalta osui minunkin kohdalleni. Yay! Ei siis muuta kuin rohkeasti elokuviin.

Kuten vähän arvelin, ne trailerin esittämät "vitsit" olivat juuri niin keskivertoisia kuin traileri antoi odottaakin. Joo, kirosanat ovat hauskoja ja alapääjutut ovat hauskoja, kyllä naurattaa kun valkokankaalla vilahtaa alienin ahteri, we get it.. Irrottivat parhaimmillaan muutaman hymähdyksen, pahimmillaan pientä myötähäpeää. Huutonauruun yllyttävää materiaalia olisin kaivannut, joko sitten ylilyötyjen mauttomien vitsien muodossa, tai vähän oivaltavamman komiikan kautta. Siinä missä Shaun ja Hot Fuzz olivat kategoriaa "rakkaudella tehdyt parodiat", tämän erotti niistä se, että nyt tehtiin elokuvaa, joka seisoisi omilla jaloillaan, runsain scifi-viittauksin maustettuna kuitenkin. Osaltaan tämä toimi hyvinkin, osaltaan ehkä ei ollenkaan, elementtejä oli vähän joka lähtöön. Esimerkiksi, yllätyin, kuinka minua agnostikkonakin lievästi ärsytti tämä kiihkouskovaisille naureskelu, siis se miten laiskasti ja yrittämättä se oli tehty. Mitään aidosti hauskaa siitä ei nyt saatu irti, vaikka edellytyksiä olisi ollut. Muutenkin tuntui, että elokuva missasi paljon mahdollisuuksia ja meni sieltä mistä aita on matalin. Se olisi voinut olla parempi, mikä ei ikinä ole kiva fiilis leffateatterista poistuttaessa. Mutta Peggin ja Frostin yhteistyö nyt kantaa huonommankin elokuvan, ja esimerkiksi Jason Batemanin bad-ass agenttihahmo oli kutkuttavan hauska kun ajattelee leppoista Michaelia Arrested Developmentista, ja hupaisia olivat myös itselleen kunniaa hakevat rookie-agentit. Itse Paulin hahmo jumittui vähän liikaa niihin alapäävitseihin, enkä voi väittää olevani erityisen ihastunut Seth Rogeniin.. Ei elokuva siis "edeltäjiensä" tasoa ollut, mutta yllättävänkin hyvä ennakkoluuloni huomioon ottaen! Semmoinen tasainen kolme tähteä about, ihan kiva, muttei mikään helmi.

Salamurhaa salamurhan perään

Eiliseltä reissulta Kouvolan Anttilaan tarttui, kuten tapana on, mukaan kasa tarjousleffoja, mm. Ninja Assassin. Väkivaltaviihteen vannoutuneena ystävänä olen odottanut tuon leffan näkemistä, mutta ei siitä kuitenkaan vitosta enempää raaskinut maksaa. Aamulla tylsyyksissäni laitoin leffan pyörimään, ja joo, riittihän siinä irtojäseniä ja veriroiskeita, mutta ei määrä aina korvaa laatua. Olenkin huomannut jo vähän turtuneeni kaikkeen itsetarkoitukselliseen goreiluun, varmaan vuosiin ainoa asia mikä on onnistunut yhtään vääntämään vatsanpohjaa oli 127 Hours ja no-tiedätte-kyllä-mikä-kohtaus.

Vereen makuun päästyäni, nökötti hyllynkulmassa vielä muoveihinsa jäänyt Wanted-bluray, jonka hurjaan 3,99 euron hintaan taannoin Anttilasta mukaan poimin.. Tässä onkin itselleni ollut todella pulmallinen elokuva: vaikuttaa paperilla ihan järkyttävän hyvältä, mutta jotenkin vain tiedät tulevasi pettymään, ja siksi lykkäät elokuvan katsomista. Eilisestä X-Men: First Classista kuitenkin jäi pieni Jamesin nälkä.. James McAvoyta olen katsellut sillä silmällä (no en sillä silmällä.. paitsi vähän) siitä asti kun näin telkkarista pienen vilahduksen Shakespeare-modernisointien minisarjan Macbethissa. Nimi piti laittaa heti ylös ja ottaa selvää tuosta miehestä, kuka hän oikein on ja  mitä hän on tehnyt. Silloin ei vielä juuri mitään, mutta viimeistään Sovituksen myötä nimi tuli tutuksi isommalle yleisölle. Joten, jo näyttelijöidenkin puolesta olin todella innoissani Wantedista. Mutta kun sitä aika paljon haukuttiin, sen katsominen vain jäi. Ja jäi. Ja jäi. Kunnes nyt, rohkeasti levy pyörimään. Ja olihan se ihan kelpo pätkä kaikkiaan! Turhaan pelkäsin.

Tässä vaiheessa tajusin tahattoman salamurhateeman päivän elokuvissa, joten päätin sitten lähteä ihan elokuviinkin, katsomaan eilen ensi-iltansa saanutta Hannaa. (Ennen sitä minun piti katsoa myös Grosse Pointe Blank, kun luulin sen löytyvän digiboksilta tallesta - ei löytynyt. Damn.) En ollut edes traileria nähnyt, vain tämä pieni "SUOMI MAINITTU JEEEEE että me taas ollaan hyviä" -innostus oli nostanut elokuvan tietoisuuteeni, enkä oikeastaan halunnutkaan tietää kuin pakolliset perustiedot. Joskus on kiva yllättää itsensä, kun yleensä käy katsomassa lähinnä leffoja joita on odottanut jo kaaaauan.. Mutta pääosassa Saoirse Ronan ja muutenkin ihan vakuuttava cast, yli-inhimillisiä tappajantaitoja + agenttiseikkailu ympäri maailmaa.. Pakko myöntää että ainekset olivat kohdallaan. Ja elokuva kyllä lunasti sen mitä siltä uskalsi odottaa ja vielä vähän enemmän. Katsotaan jos jaksaisin kirjoittaa siitä jonkun vähän tarkemman arvion myöhemmin. Tuskin jaksan, mutta jätän option auki.

X-Men: First Class

Ensimmäinen varsinainen arvostelupostaus! No siis.. Niin lähellä varsinaista arvostelua kuin minun tajunnanvirtainen kirjoitustyylini pystyy olemaan. Eli hyvin kaukana siitä. Lähinnä kertomus ennakko-odotuksistani ja siitä miten niihin vastattiin. Juonikuvauksia tai sellaista perinteistä saat etsiä muualta.

Minähän olen X-Men-elokuvien hardcorefani ja ollut sitä jo pitkään. The Last Stand jäi kaivertamaan jonkinasteisella tyhjyydellään, vaikka ei se nyt mikään syntisen huono elokuva ollut - ei vain tavoittanut mitään kivaa toimintaa enempää. Yleisesti parjatusta X-Men Origins: Wolverinesta sen sijaan oikeasti pidin, jopa niin että olin sen teatterissa nähtyäni valmis rankkaamaan sen toiseksi parhaaksi kakkososan jälkeen. Se tosin saattoi olla sitä hypetyshuumaa, mutta siinä vaiheessa kun yleisen mielipiteen karu totuus valkeni minulle, tein jonkinlaisen periaatepäätöksen olla katsomatta elokuvaa enää toista kertaa. (Osaltaan siihen vaikutti myös se, ettei sitä koskaan julkaistu kahden DVD:n settinä, kun kaikki aiemmat leffat minulta tässä muodossa löytyi.. En ole turhan perfektionisti kokoelmani suhteen, en..) Siis olihan siinä sivuhahmoja kymmenittäin liikaa, mutta ne minä sivuutin kylmästi, olinhan tullut katsomaan elokuvaa Wolverinesta, katkeraa syntytarinaa ja tiheää turpiinvetoa. (Tässä vaiheessa lienee myös syytä kuitata sivulauseessa se pohjaton pettymys, kun Aronofsky luopui Wolverinen jatko-osan tai rebootin tai minkä ikinä ohjauspestistä. Siinä olisi ollut mielettömän hieno elokuva.)

Jaa, tämän mukapohjustavan höpinän jälkeen lienee kuitenkin aika siirtyä itse pääaiheeseen. First Classin edistymistä seurasin innolla, projektiin kiinnitettiin niin mielenkiintoisia näyttelijöitä ja tietysti Vaughn ohjaamassa - rakastin Kick-Assia, ja Layer Cakekin oli hyvä. Trailerit olivat täydellisiä. Yleensähän tällainen elokuva on tuomittu epäonnistumaan, kun kaikki vain on liian hyvää ollakseen totta..  Sitten, viime viikolla tuli arvosteluita! Positiivisia arvosteluita! Paljon jopa neljän tähden arvosteluita. Vau. En juuri uskaltanut lukea niitä, mutta nyt uskalsin jo antaa itselleni luvan rentoutua. Tänään siis kohti Kuusankoskea ja Studio 123:sta..

Elokuvassa olikin tasan yksi vika. Se oli aivan liian lyhyt. Toki 132 minuuttia on ihan kunnioitettava pituus, mutta kaikkea olisi kaivannut vielä vähän enemmän. Jos se on elokuvan ainoa puute, se on jo ihan kiitettävä suoritus. Kaikki vain yksinkertaisesti toimi, eikä siitä sen enempää, turhaan latelen ylisanoja kaiken mahdollisen kohdalta erikseen. Se oli juuri niin täydellinen setti kuin kattaus antoi odottaa.

Tai no juu, toinenkin vika oli, jos pitää keksimällä keksiä. Ei ollut lopputekstien jälkeistä kohtausta. Tätä on tottunut sarjakuva-/supersankarileffoilta nykyään jokseenkin automaattisesti odottamaan. En sentään jäänyt tapani mukaan yksin tyhjään saliin istumaan, vaan älykkäästi älypuhelimellani googlasin ennen elokuvan alkua "x-men first class after credits" ja opin että mitään odotettavaa ei ole eikä tule ;)

(Ja, kröhöm, jos sen nyt voi viaksi laskea: I do believe we were promised more bromance..)

Nörtimpää katsojaa voisi ärsyttää se, että koko X-Men-saaga menee koko ajan enemmän ristiin itsensä kanssa, mutta itse en suoraan sanoen jaksanut siitä välittää. Näitä nyt vaan lisää ja hop hop.

Pitäisiköhän näihin kirjoituksiin liittää jonkinlainen arvosteluasteikkokin? Hmm, ehkä parempi että en tee niin. Se vain monimutkaistaa asioita, minun kannaltani. Lukijalle se ehkä tekisi asian selkeämmäksi. Anyhow, there you have it, arroparron elokuvablogin ensimmäinen varsinainen postaus - kind-of.