Mistä aloittaa? En tiedä. Tästä tulee todennäköisesti todella epämääräinen postaus.
Tätä on odotettu niin hartaudella, niin kauan. Tottakai olin rakastanut Iron Mania, mutta viimeistään Thor oli se mikä sai minut hehkuttamaan Avengersia ihan täysillä, joskin syy siihen oli ennen kaikkea Loki. Viimeiset kuukaudet olen hihkunut riemusta jokaisen trailerin ja klipin kohdalla kunnes pari viikkoa sitten oli pakko laittaa totaalinen stoppi niiden katsomiselle, koska tuntui että kaikki on jo julkaistu etukäteen ja halusin jättää herkullisimmat paikat itse elokuvaan. Vieroitin itseni Avengersista ja kiduttavassa uutispimennossa odotin. Odotin. Ja tänään..
Jos Nälkäpeliä katsomaan mennessä vähän kummastellen katselin puolihysteerisiä fanityttöjä, sain tänään pyöritellä silmiä omalle käytökselleni, kun kirjaimellisesti innosta täristen odottelin leffan alkua. (Mikä nosti ilmoille kysymyksen, miten ihmeessä pidän itseni kasassa kun on Hobitin aika? Hmm.)
No. Odotin elokuvaa kovasti, mutta mitä minä ihan konkreettisesti odotin siltä? Että se on hauska, että se on awesome, että toiminta on upeaa, että se tyydyttävällä tavalla saa tuotua yhteen kaikki nämä valtavat egot, että siinä on edes jonkinlainen tarinantynkä viemässä tapahtumia eteenpäin, ja että Lokia käytetään hahmona kaiken potentiaalinsa mukaisesti. Elokuva täytti odotukset ja ylitti itsensä kaikilla muilla osa-alueilla, mutta..
Se mutta. Loki. Lokilla oli hetkensä, mutta pohjimmiltaan Loki oli säälittävä. Loki oli vitsi. Chitaurien johtajakin sen sanoi - hänen tarkoitusperänsä ovat lapselliset. Lokilta puuttui suunta, mutta surullisinta oli, että hän itse luuli että sellainen on. Jos vielä tovi sitten (ennen kuin varmistui että Loki nähdään Thorin jatko-osassa) suurin pelkoni Avengersia kohtaan oli se, kuoleeko Loki, nyt olisin vaikka ottanut sen uljaan kuoleman mieluummin kuin tämän. Hiddles oli ihana ja otti kaiken irti niistä hetkistä kun Loki oli valloillaan, ja niiiiiiin monta kertaa vain halusin halata sitä reppanaa, mutta hahmon kanssa olisi voinut tehdä paljon enemmän. No, tottakai, Loki on pahis - pahiksesta ei kuulu pitää. Niinhän se menee, mutta kun puhumme kuitenkin Joss Whedonista, häneltä odotin paljon enemmän. Täytyy vain toivoa että Thor 2 pelastaa.
Mutta yhden puutteen ei saa antaa varjostaa mahtavaa elokuvaa, vaikka pettymys mieltä kaivertaakin. Koska hyvääkin oli paljon. Niin paljon että ei sitä kaikkea voi edes käydä luettelemaan. Ehkä tärkein yksittäinen huomio, johon havahduin vasta kotimatkalla: minun ei ollut hetkeäkään ikävä Edward Nortonia, ja sikäli kun minua tunnette, se on paljon sanottu se. Katsoin pitkästä aikaa The Incredible Hulkin ihan vastikään ja näyttelijänvaihdos on kyllä ollut tuoreessa muistissa. Mutta Mark Ruffalo oli aivan loistava roolissaan ja hahmossa oli ihan eri syvyyttä kuin siinä vähän mitäänsanomattomassa Hulk-leffassa (mistä en syytä Eetua, vaan käsikirjoitusta, mutta toisaalta Eetu oli kovasti kynäillyt uusiksi sitäkin, joten en oikein tiedä ketä syyttää).
Entäs se hauskuus? Kyllä, Avengers oli hauska, ja ennen kaikkea olin kiitollinen siitä, että (ainakaan kaikkia) parhaita läppiä ei oltu paljastettu trailereissa tai muussa ennakkomateriaalissa. One-linereita lauottiin vasemmalta ja oikealta paikoin hengästyttävään tahtiin, mutta ehkä vähän laajempaa huumorin skaalaa olisi voinut unelmissaan toivoa.
Kaikenkaikkiaan elokuvassa oli paljon. Paljon hahmoja, paljon tapahtumia, joiden kanssa tasapainoteltiin jopa hämmentävän taitavasti. Kaikki (no, siis kaikki hyvikset..) saivat oikeudenmukaista kohtelua, ruutuaikaa ja merkityksen. Kukaan ei tuntunut turhalta tai taustahenkilöltä. Runsas hahmogalleria ehkä vähän pitkitti lopputaistelua, mutta itse henkilökohtaisesti arvostin sitä, että kaikki saivat oman hetkensä parrasvaloissa. Pidin kaikista hahmoista jo lähtökohtaisesti ja toivoin että ketään ei syrjitä.
This "review" made absolutely no fucking sense. Voisin jatkaa erinäisten asioiden luettelointia loputtomiin, mutta yritetään nyt lopettaa tämä jollain tapaa. Kaikkiaan? Minä pidin siitä. Odotus oli sen arvoista. Mutta Loki, minä olen vain niin katkera. Nyt olen iloinen etten ehtinyt/jaksanut/viitsinyt katsoa Thoria ennen Avengersia. Nyt voin katsoa sen ja rakastua uudelleen.
perjantai 27. huhtikuuta 2012
sunnuntai 22. huhtikuuta 2012
The Cabin in the Woods
Tovi sitten Texasin SXSW-festareilla sai ensi-iltansa The Cabin in the Woods, kauhuelokuva jonka kaltaista ei ole koskaan ollut eikä tule. Tätä ja miljoonaa muuta ylistyslausetta on toistellut siitä asti lempileffasivustoni CinemaBlend, vakuuttaen minut siitä että tämä on nähtävä. Ja olihan se siis nähtävä. Koska CB ei petä koskaan.
Elokuvan juonesta tiesin etukäteen vain sen, että sitä ei millään voi spoilaamatta tiivistää järkevään muotoon. Tapojeni vastaisesti välttelin jopa arvostelujen lukemista, koska tämä piti päästä kokemaan mahdollisimman puhtaana.
Mitä siitä voi sanoa, pilaamatta samaa elämystä lukijalta? Se on tavallaan perinteinen teinikauhuelokuva mökkireissusta joka menee karmeasti pieleen... ja samalla aivan kaikkea muuta. Ja se aivan kaikki muu on tässä tapauksessa... en edes tiedä miten sitä kuvailla ilman, että se antaa ennakko-odotuksia. Älä lue mitään. Älä katso trailereita. Katso elokuva, ja nauti.
Elokuvan juonesta tiesin etukäteen vain sen, että sitä ei millään voi spoilaamatta tiivistää järkevään muotoon. Tapojeni vastaisesti välttelin jopa arvostelujen lukemista, koska tämä piti päästä kokemaan mahdollisimman puhtaana.
Mitä siitä voi sanoa, pilaamatta samaa elämystä lukijalta? Se on tavallaan perinteinen teinikauhuelokuva mökkireissusta joka menee karmeasti pieleen... ja samalla aivan kaikkea muuta. Ja se aivan kaikki muu on tässä tapauksessa... en edes tiedä miten sitä kuvailla ilman, että se antaa ennakko-odotuksia. Älä lue mitään. Älä katso trailereita. Katso elokuva, ja nauti.
sunnuntai 8. huhtikuuta 2012
Titanic 3D
Kävin siis katsomassa Titanicin. Kuten sanonta kuuluu: I regret nothing. Mutta se ei ole aivan totta - sillä kadun sitä, että koskaan annoin itseni unohtaa miten hyvä elokuva se todellisuudessa on.
Olin 10-vuotias kun Titanic tuli ensi kerran teattereihin. Silloin se oli suurin ja kaunein. Minä todella pidin siitä. Mutta vuodet olivat sille ankaria. Titanicista tuli vitsi. Kliseidensä ja loputtomien parodioiden murjoma vitsi. En tiedä kuinka kauan siitä on, kun olen viimeksi katsonut Titanicin. Vuosia joka tapauksessa. Ajatuskin on nostattanut inhoreaktion - ällöromanttista siirappia, no thanks. En tiedä koska tai miten se tapahtui, mutta omaksuin tietyn mielikuvan elokuvasta ja sen perusteella välttelin sitä.
Vitsiltä tuntui myös elokuvan tuominen 3D-versiona uusintakierrokselle. Mutta jotain tapahtui. Nauraessani pelkälle ajatukselle elokuvan katsomisesta tässä päivänä eräänä, päässäni pyörähti soimaan pätkiä leffan käsittämättömän eeppiseltä scorelta ja yhtäkkiä en ollutkaan varma. Sain kiinni jostain minkä olin kauan sitten unohtanut. Ajatus muhi muutaman päivän jatkuvalla nosteella. Ja minähän lähdin.
Ja olen iloinen että lähdin. Olen iloinen, että annoin elokuvalle mahdollisuuden voittaa minut taas puolelleen. Sillä onhan se niiiin paljon enemmän kuin vuosisadan nyyhkyromanssi. Se on hauska, se on näyttävä, se on jännittävä, se on massiivinen, se on upea, siinä on kaikkea kaikille. En itkenyt silloin enkä itkenyt nytkään, en haikaillut sen elämää suuremman rakkauden perään. Se meni edelleen ohi ymmärryksen. Mutta se elokuva. Se oli suurin ja kaunein ja se on sitä edelleen.
Olin 10-vuotias kun Titanic tuli ensi kerran teattereihin. Silloin se oli suurin ja kaunein. Minä todella pidin siitä. Mutta vuodet olivat sille ankaria. Titanicista tuli vitsi. Kliseidensä ja loputtomien parodioiden murjoma vitsi. En tiedä kuinka kauan siitä on, kun olen viimeksi katsonut Titanicin. Vuosia joka tapauksessa. Ajatuskin on nostattanut inhoreaktion - ällöromanttista siirappia, no thanks. En tiedä koska tai miten se tapahtui, mutta omaksuin tietyn mielikuvan elokuvasta ja sen perusteella välttelin sitä.
Vitsiltä tuntui myös elokuvan tuominen 3D-versiona uusintakierrokselle. Mutta jotain tapahtui. Nauraessani pelkälle ajatukselle elokuvan katsomisesta tässä päivänä eräänä, päässäni pyörähti soimaan pätkiä leffan käsittämättömän eeppiseltä scorelta ja yhtäkkiä en ollutkaan varma. Sain kiinni jostain minkä olin kauan sitten unohtanut. Ajatus muhi muutaman päivän jatkuvalla nosteella. Ja minähän lähdin.
Ja olen iloinen että lähdin. Olen iloinen, että annoin elokuvalle mahdollisuuden voittaa minut taas puolelleen. Sillä onhan se niiiin paljon enemmän kuin vuosisadan nyyhkyromanssi. Se on hauska, se on näyttävä, se on jännittävä, se on massiivinen, se on upea, siinä on kaikkea kaikille. En itkenyt silloin enkä itkenyt nytkään, en haikaillut sen elämää suuremman rakkauden perään. Se meni edelleen ohi ymmärryksen. Mutta se elokuva. Se oli suurin ja kaunein ja se on sitä edelleen.
lauantai 24. maaliskuuta 2012
Nälkäpeli
Kuten tämän elokuvavuoden suuria odotuksia listatessa mainitsin, Nälkäpeli kiinnosti minua ennen kaikkea ilmiönä. Kun kirjan/elokuvan pohjimmainen lähtökohta on laittaa 24 teiniä tappamaan toisiaan sen vuoksi että sitä on kiva katsella, ja se pienen marginaaliyleisön sijaan saakin massiivisen, hysteerisen, nuoren fanikunnan, tässä on jopa minun mielestäni jotain lievästi outoa. Kuten tiedossa on, minulla ei ole mitään väkivaltaviihdettä vastaan (päinvastoin). Olen lapsesta asti kasvanut aivan vääränlaisten elokuvien parissa. Edustaessani itse tämän saagan otollisinta ikäryhmää, perusperiaatteiltaan hyvinkin samanhenkinen Battle Royale oli ehdottomia lempielokuviani. Mutta ei se ollut yleisesti hyväksyttyä. Ei ihmisen kuulu arvostaa verta ja suolenpätkiä. Se oli outoa. Kuuluuko sen olla outoa? Onko yleisesti hyväksyttävää että kokonainen sukupolvi teinityttöjä fanittaa tätä täydellä antaumuksella? Olisiko minun pitänyt syntyä kymmenen vuotta myöhemmin elääkseni nyt näiden väkivaltaviihdettä ihannoivien sielunsisarieni kanssa? Mitä tämä oikein on, kertokaa minulle, minä haluan tietää!
Tietenkään väkivalta ei ole tässä pääosassa, tai niin ainakin sanotaan. En tosin rehellisesti sanoen edes tiedä, onko se kuitenkaan lieventävä asianhaara. Jos näin kieroutunut perusidea on vain merkityksetöntä taustahaahuilua nuoren naisen kasvutarinalle, teiniromanssille/kolmiodraamalle, ja mihin kansannousuun tarinakaari ikinä viekään, en todellakaan tiedä onko se hyväksyttävä asianhaara. Kertooko se, että hyväksymme täysin itsestäänselvyytenä Nälkäpelin esittämän maailman siitä, että sellainen olisi hyvinkin mahdollinen? Valkokankaalla näytetään mahdollisimman vähän, jotta ikärajat on saatu hilattua mahdollisimman alas, mutta kaikkihan me tiedämme mitä siellä tapahtuu. Ja mitä tapahtuukaan elokuvan näköpiirin ulkopuolella, on tapahtunut jo kenties vuosisatojen ajan. Mitä on tapahtunut niiden 73 edellisen Nälkäpelin aikana, ennen kuin joku ymmärsi että systeemiä voi uhmata. Kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä sairaasta maailmasta.
Elokuva itsessään oli erinomainen. Se näytti, kuulosti, tuntui upealta. En ole lukenut kirjoja, joten katsoin sitä vailla kummempia pohjatietoja - en siis tiedä, mitä on muutettu, jätetty pois, miten runsaamman tarinan kirja olisi kertonut - siitä saavat fanit raivota rauhassa. Elokuvasta oli kuitenkin saatu tiivis paketti, jossa ei ollut kohtausten yli hyppimisen tai ummikkokatsojan huomiotta jättämisen tunnelmaa. Alkuasetelma saatiin esiteltyä hienosti ilman liikaa selittämisen makua, ja tapahtumiin päästiin heti käsiksi. Jennifer Lawrence oli uskomaton tulkitessaan paljonpuhuvin ilmein ja elein, mutta vähin sanoin Katnissin sielunmaisemaa. Pelin lopputuloshan oli täysin arvattava kirjaa lukemattomallekin, mutta elokuva toimi. Jos tätä olisi tehty rohkeasti K18-leimalla, olisin todennäköisesti virnuillut läpi elokuvan ja rakastanut sitä yli kaiken. Nyt jäin kovin analyyttisessa mielessä miettimään elokuvaa ja seuraamaan semihysteerisen yleisön myötäelämistä. Kymmenen vuotta nuorempana olisin hyvinkin voinut hihkua, itkeä ja nauraa tuon massan mukana. Nälkäpeli olisi voinut olla minullekin jotain elämää suurempaa.
Kai ne kirjatkin on luettava, jotta tästä hommasta pääsee selville. Tai sitten ei pääse. Ehkä olen tullut vanhaksi, siihen ikään jossa ihmetellään nykynuorison villityksiä. Mutta oli miten oli: on tämä silti valovuosia terveempi ilmiö kuin Twilight.
Tietenkään väkivalta ei ole tässä pääosassa, tai niin ainakin sanotaan. En tosin rehellisesti sanoen edes tiedä, onko se kuitenkaan lieventävä asianhaara. Jos näin kieroutunut perusidea on vain merkityksetöntä taustahaahuilua nuoren naisen kasvutarinalle, teiniromanssille/kolmiodraamalle, ja mihin kansannousuun tarinakaari ikinä viekään, en todellakaan tiedä onko se hyväksyttävä asianhaara. Kertooko se, että hyväksymme täysin itsestäänselvyytenä Nälkäpelin esittämän maailman siitä, että sellainen olisi hyvinkin mahdollinen? Valkokankaalla näytetään mahdollisimman vähän, jotta ikärajat on saatu hilattua mahdollisimman alas, mutta kaikkihan me tiedämme mitä siellä tapahtuu. Ja mitä tapahtuukaan elokuvan näköpiirin ulkopuolella, on tapahtunut jo kenties vuosisatojen ajan. Mitä on tapahtunut niiden 73 edellisen Nälkäpelin aikana, ennen kuin joku ymmärsi että systeemiä voi uhmata. Kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä sairaasta maailmasta.
Elokuva itsessään oli erinomainen. Se näytti, kuulosti, tuntui upealta. En ole lukenut kirjoja, joten katsoin sitä vailla kummempia pohjatietoja - en siis tiedä, mitä on muutettu, jätetty pois, miten runsaamman tarinan kirja olisi kertonut - siitä saavat fanit raivota rauhassa. Elokuvasta oli kuitenkin saatu tiivis paketti, jossa ei ollut kohtausten yli hyppimisen tai ummikkokatsojan huomiotta jättämisen tunnelmaa. Alkuasetelma saatiin esiteltyä hienosti ilman liikaa selittämisen makua, ja tapahtumiin päästiin heti käsiksi. Jennifer Lawrence oli uskomaton tulkitessaan paljonpuhuvin ilmein ja elein, mutta vähin sanoin Katnissin sielunmaisemaa. Pelin lopputuloshan oli täysin arvattava kirjaa lukemattomallekin, mutta elokuva toimi. Jos tätä olisi tehty rohkeasti K18-leimalla, olisin todennäköisesti virnuillut läpi elokuvan ja rakastanut sitä yli kaiken. Nyt jäin kovin analyyttisessa mielessä miettimään elokuvaa ja seuraamaan semihysteerisen yleisön myötäelämistä. Kymmenen vuotta nuorempana olisin hyvinkin voinut hihkua, itkeä ja nauraa tuon massan mukana. Nälkäpeli olisi voinut olla minullekin jotain elämää suurempaa.
Kai ne kirjatkin on luettava, jotta tästä hommasta pääsee selville. Tai sitten ei pääse. Ehkä olen tullut vanhaksi, siihen ikään jossa ihmetellään nykynuorison villityksiä. Mutta oli miten oli: on tämä silti valovuosia terveempi ilmiö kuin Twilight.
perjantai 16. maaliskuuta 2012
Iron Sky
Voin hämärästi muistaa ensireaktioni, kun silloin joskus joitakin vuosia sitten kuulin Iron Skysta. Se luultavasti meni jotakuinkin tyyliin "hah hah kuunatseja --- ai siis oikeesti?" ja suhtautuminen elokuvaan liikkui pitkään jossain epäuskon ja ihmetyksen rajamailla. Epäuskon, koska tuntui mahdottomalta että tällainen elokuva todella saataisiin kasaan, tai ainakaan että se voisi olla niin hyvä kuin absurdi idea vaatisi. Ihmetyksen, koska tekijätiimin pohjatonta intoa projektiinsa oli pakko kunnioittaa.
Vuodet vierivät ja aina silloin tällöin kuului uutisia elokuvan edistymisestä. Se oli todella tulossa. Mielenkiintoni elokuvaan säilyi edelleen lähinnä kunnioituksesta kumpuavana, mutta jossain vaiheessa tulin syvemmälle imaistuksi kaikkeen siihen mitä on Iron Sky. Siihen ainutlaatuiseen, maailmanlaajuiseen fanijoukkoon, joka tuellaan on mahdollistanut elokuvan tekemisen. Kuinka tällaisesta voi olla innostumatta? Tämä on ilmiönä niin uskomattoman hieno.
Teaserit ja lopullisesti traileri voittivat minut sataprosenttisesti puolelleen. Tällä todella oli potentiaalia lunastaa sille asetetut odotukset. Leffan ensiesityksen jälkeen kritiikki on ollut ristiriitaista - ja itsekin varauduin siihen, että kokonaisuus ei olisi niin vahva kuin toivoa saattaisi, mutta olisin tyytyväinen jo visuaaliseen loistoon ja muutamaan irtovitsiin, kunhan tunnelma, rehellinen tekemisen riemu olisi kohdallaan. Siitähän tässä oli pohjimmiltaan kyse. Kuinka lähtökohtaisesti naurettavasta ideasta on vastoin kaikkia odotuksia, tahdolla, kengännauhabudjetilla ja kovalla työllä saatu tehtyä elokuva, kuinka pienestä inside-vitsistä on levinnyt maailmanlaajuinen ilmiö.
Suuntasin siis matalin odotuksin, mutta silti salaa korkein toivein tänään ennakkonäytökseen Studio 123:seen Kuusaalle. Tunnelma ainakin oli liki täydessä salissa katossaan. Käsinkosketeltavaa innostusta ja odotusta. Hetki, jota kaikki olivat odottaneet.
Elokuva vei vahvasti mukaan jo ensiminuuteillaan (jotka voi katsoa yllä). En ole aivan varma, oliko se vain hypen ja yleisön innostuksen luoma illuusio. Jos se oli, se oli todella uskottava sellainen ja täysin tyydyttävä minulle. Iron Sky oli kaikkea mitä uskalsin odottaa ja vähän enemmänkin. Se oli hauska, se oli nautittava, siinä oli jopa yllättävän paljon sisältöä. Jos se oli illuusio, en halua tulla herätetyksi todellisuuteen. Tämä oli ihan parhautta. Loppu oli suorastaan runollisen kaunis. Standing ovation ohjaaja Timo Vuorensalolle tiimeineen oli täysin oikeutettu, ja leffan jälkeinen kyselytuokio vain vahvisti rakkautta koko tätä ilmiötä kohtaa. Te teitte sen. Ja se on hieno. Se on kaikkea mitä sen piti olla, kaikkea mitä se edes voisi olla. Kiitos.
Go see the movie, spread the word, share the love. It deserves it.
Vuodet vierivät ja aina silloin tällöin kuului uutisia elokuvan edistymisestä. Se oli todella tulossa. Mielenkiintoni elokuvaan säilyi edelleen lähinnä kunnioituksesta kumpuavana, mutta jossain vaiheessa tulin syvemmälle imaistuksi kaikkeen siihen mitä on Iron Sky. Siihen ainutlaatuiseen, maailmanlaajuiseen fanijoukkoon, joka tuellaan on mahdollistanut elokuvan tekemisen. Kuinka tällaisesta voi olla innostumatta? Tämä on ilmiönä niin uskomattoman hieno.
Teaserit ja lopullisesti traileri voittivat minut sataprosenttisesti puolelleen. Tällä todella oli potentiaalia lunastaa sille asetetut odotukset. Leffan ensiesityksen jälkeen kritiikki on ollut ristiriitaista - ja itsekin varauduin siihen, että kokonaisuus ei olisi niin vahva kuin toivoa saattaisi, mutta olisin tyytyväinen jo visuaaliseen loistoon ja muutamaan irtovitsiin, kunhan tunnelma, rehellinen tekemisen riemu olisi kohdallaan. Siitähän tässä oli pohjimmiltaan kyse. Kuinka lähtökohtaisesti naurettavasta ideasta on vastoin kaikkia odotuksia, tahdolla, kengännauhabudjetilla ja kovalla työllä saatu tehtyä elokuva, kuinka pienestä inside-vitsistä on levinnyt maailmanlaajuinen ilmiö.
Suuntasin siis matalin odotuksin, mutta silti salaa korkein toivein tänään ennakkonäytökseen Studio 123:seen Kuusaalle. Tunnelma ainakin oli liki täydessä salissa katossaan. Käsinkosketeltavaa innostusta ja odotusta. Hetki, jota kaikki olivat odottaneet.
Elokuva vei vahvasti mukaan jo ensiminuuteillaan (jotka voi katsoa yllä). En ole aivan varma, oliko se vain hypen ja yleisön innostuksen luoma illuusio. Jos se oli, se oli todella uskottava sellainen ja täysin tyydyttävä minulle. Iron Sky oli kaikkea mitä uskalsin odottaa ja vähän enemmänkin. Se oli hauska, se oli nautittava, siinä oli jopa yllättävän paljon sisältöä. Jos se oli illuusio, en halua tulla herätetyksi todellisuuteen. Tämä oli ihan parhautta. Loppu oli suorastaan runollisen kaunis. Standing ovation ohjaaja Timo Vuorensalolle tiimeineen oli täysin oikeutettu, ja leffan jälkeinen kyselytuokio vain vahvisti rakkautta koko tätä ilmiötä kohtaa. Te teitte sen. Ja se on hieno. Se on kaikkea mitä sen piti olla, kaikkea mitä se edes voisi olla. Kiitos.
Go see the movie, spread the word, share the love. It deserves it.
lauantai 10. maaliskuuta 2012
sunnuntai 26. helmikuuta 2012
The Grey
Jakomielitautinen leffamakuni ajoi minut eilisten Oscar-ehdokkuusrohmujen jälkeen katsomaan yleisesti parjatuksi ymmärtämääni elokuvaa Liam Neesonista vetämässä susia turpaan. Mistä elokuvasta minä pidin eniten? Ehkä Liam Neesonista vetämässä susia turpaan.
Poikkeuksellisesti olin varautunut johonkin paljon huonompaan, kuin mitä luvassa oli. Minä olin todella jostain saanut sen käsityksen, että tämä olisi riittävän hyvällä tavalla huono, typeryydessään jo koominen elokuva. Mutta ei! Olivathan ne yliluonnolliset sudet juuri sopivan kökköjä ollakseen huvittavia. Ja kliseet, olihan siinä kliseitä. Olen oppinut pitämään kliseistä. Ne ovat tuttuja ja turvallisia. Se on perinteiden kunnioittamista. Halusin nähdä rujoa toimintaa ja virnuilla tyypillistä väkivaltaviihdevirnettäni epäsopivissa paikoissa, mutta mielenkiintoisinta elokuvassa olikin lopulta se suoranaisen tyylilajin vaihdon jälkeinen yllättävän tiiviiksi rakennettu eloonjäämisen kamppailu, raadollisen kauniit hetket joissa ymmärretään suurempia totuuksia elämästä ja kuolemasta.
Neeson tietysti veti karismallaan ja esittämänsä Ottwayn ihailtavan monimutkaisella hahmolla ja taustatarinalla pisteet kotiin, muut olivat pelkkiä onttoja statisteja tässä näytelmässä. Ottwaysta haluaa pitää, hänen puoliaan haluaa pitää. Hän on mies joka on jo luovuttanut, mutta joka näiden haasteiden edessä löytää jostain voimaa selviytyä.
Minä pidän susista. Minä ymmärrän että tämä elokuva on jokaisen sudentappokiihkoilijan märkä uni ja että sen taustalla on ties mitä öljy-yhtiöiden rahoitusta, politikointia sun muuta ja että sen boikotoimiseksi kampanjoi taho jos toinenkin. Minä en nyt jaksa välittää. Se on elokuva. Viihdyttävä, yllättävän viihdyttävä sellainen. Fuck PETA.
Jälkieditoitava lisäksi on ajatus jonka unohdin: jos ja kun joskus kuolen, haluan että Liam Neeson selostaa sen.
Lisäksi toinen hieman spoilaava jälkieditointi: vaikka se kohtaus iski kaikesta irroitetulla kauneudellaan, olin kaiken toiminnan tiimellyksessä unohtanut sen autuaasti elokuvan loppuessa, ja vasta kun myöhemmin kelasin leffaa päässäni muistin sen, ja tietysti siinä vaiheessa tiesin miksi Liam osasi puhua kuolevalle niin kauniisti. Ja meinasin itkeä vähän.
Poikkeuksellisesti olin varautunut johonkin paljon huonompaan, kuin mitä luvassa oli. Minä olin todella jostain saanut sen käsityksen, että tämä olisi riittävän hyvällä tavalla huono, typeryydessään jo koominen elokuva. Mutta ei! Olivathan ne yliluonnolliset sudet juuri sopivan kökköjä ollakseen huvittavia. Ja kliseet, olihan siinä kliseitä. Olen oppinut pitämään kliseistä. Ne ovat tuttuja ja turvallisia. Se on perinteiden kunnioittamista. Halusin nähdä rujoa toimintaa ja virnuilla tyypillistä väkivaltaviihdevirnettäni epäsopivissa paikoissa, mutta mielenkiintoisinta elokuvassa olikin lopulta se suoranaisen tyylilajin vaihdon jälkeinen yllättävän tiiviiksi rakennettu eloonjäämisen kamppailu, raadollisen kauniit hetket joissa ymmärretään suurempia totuuksia elämästä ja kuolemasta.
Neeson tietysti veti karismallaan ja esittämänsä Ottwayn ihailtavan monimutkaisella hahmolla ja taustatarinalla pisteet kotiin, muut olivat pelkkiä onttoja statisteja tässä näytelmässä. Ottwaysta haluaa pitää, hänen puoliaan haluaa pitää. Hän on mies joka on jo luovuttanut, mutta joka näiden haasteiden edessä löytää jostain voimaa selviytyä.
Minä pidän susista. Minä ymmärrän että tämä elokuva on jokaisen sudentappokiihkoilijan märkä uni ja että sen taustalla on ties mitä öljy-yhtiöiden rahoitusta, politikointia sun muuta ja että sen boikotoimiseksi kampanjoi taho jos toinenkin. Minä en nyt jaksa välittää. Se on elokuva. Viihdyttävä, yllättävän viihdyttävä sellainen. Fuck PETA.
Jälkieditoitava lisäksi on ajatus jonka unohdin: jos ja kun joskus kuolen, haluan että Liam Neeson selostaa sen.
Lisäksi toinen hieman spoilaava jälkieditointi: vaikka se kohtaus iski kaikesta irroitetulla kauneudellaan, olin kaiken toiminnan tiimellyksessä unohtanut sen autuaasti elokuvan loppuessa, ja vasta kun myöhemmin kelasin leffaa päässäni muistin sen, ja tietysti siinä vaiheessa tiesin miksi Liam osasi puhua kuolevalle niin kauniisti. Ja meinasin itkeä vähän.
lauantai 25. helmikuuta 2012
Pappi lukkari talonpoika vakooja
Ja heti Sotahevosen perään olikin luvassa Pappi lukkari talonpoika vakooja. More Benedict Cumberbatch goodness, yay. Mitä ilman tuskin olisin elokuvaa kiinnostunut katsomaan. Parhaan brittielokuvan Baftankin voittanut vakoiluelokuva oli ennakkotietojen perusteella aika kaukana minun comfort zoneltani, enkä kovinkaan väärässä ollut. Hiljainen, hillitty ja harmaa, hitaasti etenevä ja jostain-mutta-ei-paljon-mistään kertova. Tämä siis oli tiedossa, mutta jos tätä menisi katsomaan vauhdikasta, toiminnallista agenttitrilleriä odottaen, saisi kyllä pettyä karvaasti.
Elokuva oli rapiat kaksi tuntia hienovaraista laatunäyttelyä ja siinähän se jokseenkin olikin. Juoni ei ollut erityisen monimutkainen vaikka sitä sellaiseksi (ainakin jenkkiyleisön toimesta mutta se nyt kertonee enemmän yleisöstä...) on kuvailtukin, toivoin vähän enemmän aivopähkinää ja jännitettä tai oikeastaan ihan mitä tahansa mutta jotain tähän kuvioon. Nyt elokuva oli vain liian hiljainen ja harmaa minun makuuni. But it had quite a lot of Benedict Cumberbatch. Kaikkea ei voi saada, kuten todettua. (Ja minun ehkä pitää katsoa pian taas Sherlockia.)
Tämä menee siis taas kategoriaan "pystyn teoreettisella tasolla ymmärtämään miksi tämä elokuva on monen mielestä viiden tähden elokuva, mutta ei se tarjonnut minulle henkilökohtaisesti yhtään mitään". Ja minä en jaksa arvostella elokuvia teoreettisella tasolla.
Elokuva oli rapiat kaksi tuntia hienovaraista laatunäyttelyä ja siinähän se jokseenkin olikin. Juoni ei ollut erityisen monimutkainen vaikka sitä sellaiseksi (ainakin jenkkiyleisön toimesta mutta se nyt kertonee enemmän yleisöstä...) on kuvailtukin, toivoin vähän enemmän aivopähkinää ja jännitettä tai oikeastaan ihan mitä tahansa mutta jotain tähän kuvioon. Nyt elokuva oli vain liian hiljainen ja harmaa minun makuuni. But it had quite a lot of Benedict Cumberbatch. Kaikkea ei voi saada, kuten todettua. (Ja minun ehkä pitää katsoa pian taas Sherlockia.)
Tämä menee siis taas kategoriaan "pystyn teoreettisella tasolla ymmärtämään miksi tämä elokuva on monen mielestä viiden tähden elokuva, mutta ei se tarjonnut minulle henkilökohtaisesti yhtään mitään". Ja minä en jaksa arvostella elokuvia teoreettisella tasolla.
Sotahevonen
Oscar-huuman ja Benedict Cumberbatch -pakkomielteeni johdosta oli määrä katsastaa tänään peräti kaksi elokuvaa, joista ensimmäisenä Steven Spielbergin ohjaama Sotahevonen. Luin elokuvan perustana olevan kirjankin ennen elokuvan katsomista, joten taustatyö oli tehty. Lähinnä siitä syystä, että oli syytä kartoittaa hysteeristen itkunpurkausten riskit jo ennen elokuvaa (ja mahdollisesti jättää se katsomatta, jos oikein huonolta näyttäisi). Kirja kertoikin liikuttavan, mutta kauniin tarinan sodan kauheuksista hevosen näkökulmasta nähtynä.
Vaikka asian blogini lukijoiksi tunnustautuneet tietävätkin (ja tilastojen perusteella höpinöitäni ei kukaan muu juuri lue, jos aina hekään, ja useimmiten nämä ovat sitä tasoa että ehkä hyvä niin), on syytä painottaa: minun elämäni on hevosia. Se on tyhjentävin tapa ilmaista tämä asia. Tämä luonnollisesti sävyttää aika vahvasti minun elokuvakokemustani, ja itse asiassa koko intoa katsoa tätä elokuvaa.
Yhtä tyhjentävästi voin sanoa, että tämä elokuva ei ehkä paljonkaan anna ihmiselle, jonka elämä ei, edes osittain, ole hevosia. Se antaa kauniita kuvia ja maalauksellisia maisemia, välähdyksenomaisia ihmiskohtaloiden selaamista ja vanhan liiton kliseisen eläinelokuvan hengessä Lassie palaa kotiin. Se antoi minullekin huomattavasti vähemmän kuin oletin. No, minähän oletin niitä hysteerisiä itkunkohtauksia, mutta loppupeleissä elokuvan herättämät tunnereaktiot olivat yllättävän laimeita. Kirjan lukeminen ennen elokuvaa saattoi tavallaan olla virhe, koska kun olin jo jännittänyt tarinan läpi kerran, vei se aika paljon intensiivisyyttä katsomiskokemuksesta pois, kun loppuratkaisu oli tiedossa. Jäin myös liikaa vertailemaan kohtausten toteutuksia ja paikoin vähän ihmeellisiäkin ratkaisuja sovituksessa. Kun tällaisella elokuvalla on kestoa jo liki 2,5 tuntia, on ehkä hullua toivoa että se olisi pidempi, mutta kun monet sinänsä merkitykselliset osiot kirjasta vain hutaistiin läpi, siitä jäi paljon sisältöä uupumaan. Siinä vain kuljettiin paikasta toiseen ja ihasteltiin niitä maisemia matkalla, esiteltiin hahmoja joihin ei ehtinyt tutustua sen vertaa että heidän kohtaloistaan olisi välittänyt. Kirjan tärkein pointti, sodan kauheus ja turhuus, jota tuodaan ilmi viattoman silminnäkijän kautta (jolle myös sotilaat synkkinä hetkinään paljastavat todelliset tuntonsa), oli vähän unohduksissa. Mikä oli todella harmittavaa, koska juuri siinä piili tarinan potentiaali. Elokuva saikin minut arvostamaan kirjaa, jota en ensi lukemalta pitänyt kovin kummoisena (missä osatekijänä kyllä oli hävettävän huono hevostermistön käännös, mitä en voi sietää ja mikä koko ajan häiritsi lukemista).
Tällaisenaan elokuva oli ehkä sotakohtauksiltaan ja teemoiltaan liian rankka koko perheen hyväntuuliseksi eläinelokuvaksi, mutta kuitenkin vähän liikaa eläinelokuva (hyvässä ja pahassa) niille, joihin sotaelokuva vetoaa. Vähän omituinen tapaus siis. Tästä huolimatta se on jo tuplannut budjettinsa lipputuloissa, eli on se yleisönsä löytänyt kuitenkin. Spielberg-tuotannosta kun puhutaan, olihan se kaikin puolin taitavasti tehty elokuva. Mutta käsikirjoituksen hiomiseen olisin kyllä uhrannut hieman enemmän työtä. Minä odotin niiiiiin paljon enemmän tunnetta. Minä halusin tulla ulos salista silmät punaisena, nenäliinapaketin kuluttaneena. Mutta ei. Kaikkea ei voi saada.
Vaikka asian blogini lukijoiksi tunnustautuneet tietävätkin (ja tilastojen perusteella höpinöitäni ei kukaan muu juuri lue, jos aina hekään, ja useimmiten nämä ovat sitä tasoa että ehkä hyvä niin), on syytä painottaa: minun elämäni on hevosia. Se on tyhjentävin tapa ilmaista tämä asia. Tämä luonnollisesti sävyttää aika vahvasti minun elokuvakokemustani, ja itse asiassa koko intoa katsoa tätä elokuvaa.
Yhtä tyhjentävästi voin sanoa, että tämä elokuva ei ehkä paljonkaan anna ihmiselle, jonka elämä ei, edes osittain, ole hevosia. Se antaa kauniita kuvia ja maalauksellisia maisemia, välähdyksenomaisia ihmiskohtaloiden selaamista ja vanhan liiton kliseisen eläinelokuvan hengessä Lassie palaa kotiin. Se antoi minullekin huomattavasti vähemmän kuin oletin. No, minähän oletin niitä hysteerisiä itkunkohtauksia, mutta loppupeleissä elokuvan herättämät tunnereaktiot olivat yllättävän laimeita. Kirjan lukeminen ennen elokuvaa saattoi tavallaan olla virhe, koska kun olin jo jännittänyt tarinan läpi kerran, vei se aika paljon intensiivisyyttä katsomiskokemuksesta pois, kun loppuratkaisu oli tiedossa. Jäin myös liikaa vertailemaan kohtausten toteutuksia ja paikoin vähän ihmeellisiäkin ratkaisuja sovituksessa. Kun tällaisella elokuvalla on kestoa jo liki 2,5 tuntia, on ehkä hullua toivoa että se olisi pidempi, mutta kun monet sinänsä merkitykselliset osiot kirjasta vain hutaistiin läpi, siitä jäi paljon sisältöä uupumaan. Siinä vain kuljettiin paikasta toiseen ja ihasteltiin niitä maisemia matkalla, esiteltiin hahmoja joihin ei ehtinyt tutustua sen vertaa että heidän kohtaloistaan olisi välittänyt. Kirjan tärkein pointti, sodan kauheus ja turhuus, jota tuodaan ilmi viattoman silminnäkijän kautta (jolle myös sotilaat synkkinä hetkinään paljastavat todelliset tuntonsa), oli vähän unohduksissa. Mikä oli todella harmittavaa, koska juuri siinä piili tarinan potentiaali. Elokuva saikin minut arvostamaan kirjaa, jota en ensi lukemalta pitänyt kovin kummoisena (missä osatekijänä kyllä oli hävettävän huono hevostermistön käännös, mitä en voi sietää ja mikä koko ajan häiritsi lukemista).
Tällaisenaan elokuva oli ehkä sotakohtauksiltaan ja teemoiltaan liian rankka koko perheen hyväntuuliseksi eläinelokuvaksi, mutta kuitenkin vähän liikaa eläinelokuva (hyvässä ja pahassa) niille, joihin sotaelokuva vetoaa. Vähän omituinen tapaus siis. Tästä huolimatta se on jo tuplannut budjettinsa lipputuloissa, eli on se yleisönsä löytänyt kuitenkin. Spielberg-tuotannosta kun puhutaan, olihan se kaikin puolin taitavasti tehty elokuva. Mutta käsikirjoituksen hiomiseen olisin kyllä uhrannut hieman enemmän työtä. Minä odotin niiiiiin paljon enemmän tunnetta. Minä halusin tulla ulos salista silmät punaisena, nenäliinapaketin kuluttaneena. Mutta ei. Kaikkea ei voi saada.
lauantai 18. helmikuuta 2012
Hugo 3D
On jo jokseenkin kulunutta todeta että Hugo ei ole vain elokuva, se on ylistys koko elokuvataiteelle, elokuvan historialle, rakkaudelle elokuvantekoon. Mutta näkemisen jälkeen ei sitä voi välttyä toteamasta.
Vielä kuluneempaa on sanoa, että Scorcesen ensiyrittämä 3D:n parissa on ehdottomasti kunnianhimoisin, ja myös onnistunein ja häikäisevin yritys kolmiulotteisuuden kanssa. Niin paljon enemmän kuin Avatar, olen valmis sanomaan. Mutta juuri tällaisia elokuvia varten koko teknologia on kehitetty, ja tällaisten elokuvien takia on rikollista syyttää sitä vain ohimeneväksi muoti-ilmiöksi, jolla yritetään rahastaa ihmisiä myymällä kikkoja ilman sisältöä. Saumatonta, kaunista, taitavaa kuvien leikkiä. Eikä mikään ollut päälleliimattua, pikkusievää, itsetarkoituksellista. Silkkaa taianomaista täydellisyyttä. Oikeissa käsissä 3D on tulevaisuus, ei vain tämänhetkinen villitys.
Ja kaikki tämä yhdistettynä liikuttavaan, tunteelliseen, lumoavaan, jännittävään seikkailuun, tarinaan rikkinäisistä, yksinäisistä ihmisistä jotka löytävät paikkansa ja toisensa.
All the awards. To this movie. Now. Minulla oli skeptisyyteni elokuvaa kohtaan, mutta rakastuin täysin.
Vielä kuluneempaa on sanoa, että Scorcesen ensiyrittämä 3D:n parissa on ehdottomasti kunnianhimoisin, ja myös onnistunein ja häikäisevin yritys kolmiulotteisuuden kanssa. Niin paljon enemmän kuin Avatar, olen valmis sanomaan. Mutta juuri tällaisia elokuvia varten koko teknologia on kehitetty, ja tällaisten elokuvien takia on rikollista syyttää sitä vain ohimeneväksi muoti-ilmiöksi, jolla yritetään rahastaa ihmisiä myymällä kikkoja ilman sisältöä. Saumatonta, kaunista, taitavaa kuvien leikkiä. Eikä mikään ollut päälleliimattua, pikkusievää, itsetarkoituksellista. Silkkaa taianomaista täydellisyyttä. Oikeissa käsissä 3D on tulevaisuus, ei vain tämänhetkinen villitys.
Ja kaikki tämä yhdistettynä liikuttavaan, tunteelliseen, lumoavaan, jännittävään seikkailuun, tarinaan rikkinäisistä, yksinäisistä ihmisistä jotka löytävät paikkansa ja toisensa.
All the awards. To this movie. Now. Minulla oli skeptisyyteni elokuvaa kohtaan, mutta rakastuin täysin.
keskiviikko 8. helmikuuta 2012
Trailerimaniaa
Viime päivät ovat olleet suorastaan villejä, mitä trailereihin tulee. Alkaen siitä, että M:I 4:n alussa näin sekä The Dark Knight Risesin että Hobitin trailerit ensimmäistä kertaa valkokankaalla. On se vähän eri asia kuin oman läppärin ruudulta tihrustaen..
Eikä siinä vielä kaikki. Myös The Amazing Spider-Man sai uuden trailerin maanantaina. Pakko sanoa että ensimmäinen traileri oli vähän tylsä - se ei antanut mitään perusteluja sille, miksi koko reboot on oikeutettu näinkin pian Raimin trilogian jälkeen. Mutta uudessa trailerissa on ihan eri henki ja selvästi Hämistä ollaan viemässä hahmona vähän erilaiseksi kuin edellisissä leffoissa - itse asiassa enemmän sellaiseksi mikä se sarjakuvissa on (tai näin ne asiasta ymmärtävät kovasti sanovat). Itsehän en kauheammin mitään sarjakuvia ole koskaan lukenut, olen vain hurahtanut näihin sarjakuvaleffoihin.. Mutta tämä traileri siis nosti The Amazing Spider-Manin ehdottomasti sieltä "no pitää tämä kai nähdä, saa nähdä mitä siitäkin tulee.." -tunnelmista oikeutetusti vuoden 2012 odotetuimpien leffojen seuraan.
Eikä kahta ilman kolmatta! Iron Sky jostain syystä puuttui aiemmasta 2012-postauksestani (sanoinhan että unohdan jotakin), mutta toki tämän projektin kehittymistä on jo vuodet seurattu suuremmalla tai pienemmällä mielenkiinnolla, ja alun huvitus absurdia asetelmaa kohtaan on kehittynyt aina vain suuremmaksi innostukseksi. Teaserinpätkä julkaistiin jokin aika sitten ja nostatti aika suuret odotukset. Ja tänään julkaistiin kunnon traileri! Leffa saa pian maailmanensi-iltansa ja saapuu Suomeenkin 4.4. Tai itse asiassa se saapuu valittuihin teattereihin jo hieman aiemmin ja itsekin olen lippuni jo ostanut Kuusankosken ennakkonäytökseen 16.3.. :)
Eikä siinä vielä kaikki. Myös The Amazing Spider-Man sai uuden trailerin maanantaina. Pakko sanoa että ensimmäinen traileri oli vähän tylsä - se ei antanut mitään perusteluja sille, miksi koko reboot on oikeutettu näinkin pian Raimin trilogian jälkeen. Mutta uudessa trailerissa on ihan eri henki ja selvästi Hämistä ollaan viemässä hahmona vähän erilaiseksi kuin edellisissä leffoissa - itse asiassa enemmän sellaiseksi mikä se sarjakuvissa on (tai näin ne asiasta ymmärtävät kovasti sanovat). Itsehän en kauheammin mitään sarjakuvia ole koskaan lukenut, olen vain hurahtanut näihin sarjakuvaleffoihin.. Mutta tämä traileri siis nosti The Amazing Spider-Manin ehdottomasti sieltä "no pitää tämä kai nähdä, saa nähdä mitä siitäkin tulee.." -tunnelmista oikeutetusti vuoden 2012 odotetuimpien leffojen seuraan.
Eikä kahta ilman kolmatta! Iron Sky jostain syystä puuttui aiemmasta 2012-postauksestani (sanoinhan että unohdan jotakin), mutta toki tämän projektin kehittymistä on jo vuodet seurattu suuremmalla tai pienemmällä mielenkiinnolla, ja alun huvitus absurdia asetelmaa kohtaan on kehittynyt aina vain suuremmaksi innostukseksi. Teaserinpätkä julkaistiin jokin aika sitten ja nostatti aika suuret odotukset. Ja tänään julkaistiin kunnon traileri! Leffa saa pian maailmanensi-iltansa ja saapuu Suomeenkin 4.4. Tai itse asiassa se saapuu valittuihin teattereihin jo hieman aiemmin ja itsekin olen lippuni jo ostanut Kuusankosken ennakkonäytökseen 16.3.. :)
lauantai 4. helmikuuta 2012
Mission: Impossible - Ghost Protocol
Minun pitäisi kertoa tässä kuinka minulla on vain hämäriä muistikuvia kahdesta ensimmäisestä M:I-leffasta ja kuinka kolmosta en ole nähnyt ollenkaan ja tehdä itselleni perinteinen tylsä pohjustus, but MY GOD en voi muuta kuin miettiä adjektiiveja jotka olisivat tuon elokuvan arvoisia. Joten suoraan asiaan.
Mission: Impossible - Ghost Protocol oli rehellisesti ja rakkaudella tehty täydellinen toimintaelokuva. Suorastaan esimerkillinen, oppikirjapainos josta muut vain voivat ottaa mallia. Häkellyttävän hieno. Hahmojen tai historian tuntemista ei vaadittu, leffaan pääsi samantien sataprosenttisesti sisään. Se rullasi niin sujuvasti että sitä on vaikea edes ymmärtää. Toiminnan ja huumorin symbioosi oli saumaton, ei mitään huonosti sijoiteltuja irtovitsejä jotka pysäyttävät koko elokuvan kulun. 2 tuntia ja 13 minuuttia täyttä vauhtia täynnä kaikkea, ilman että tahti tuntuu liian nopealta, ilman että mitään on liikaa. Elokuva ei edes yrittänyt olla liikaa: lajityypin kliseet otettiin ihailtavan tosissaan, miksi sitä pyörää uudelleen keksimään, ja teki sen niin rakastavasti että siitä tuli vain lämmin ja onnellinen tunne. Hauskoja vimpaimia ja vempeleitä, eksoottisia tapahtumapaikkoja jotka vaihtuvat vilauksessa, koko maailman kohtalo vaakalaudalla ja vain muutaman ihmisen käsissä. Jopa pääpahis (vain harmittavan hajuttomaksi ja mauttomaksi jätetty) joka ei suinkaan halua valtaa, tai rahaa, vaan todellakin maailmanlopun ydinsodan jälkimainingeissa. Kaikki tämä saa aivoni sulamaan epävireiseksi massaksi joka jopa pitää Tom Cruisea kauniina ja ihmeellisenä. Ja minä en pidä Tom Cruisesta.
Ottaen huomioon lähtökohdat joissa lähdin katsomaan elokuvaa siksi että minut oli traileria koko syksyn tuputtamalla aivopesty siihen ajatukseen että minun on pakko, en mitenkään voisi olla tyytyväisempi siihen. No, en voi väittää etten olisi odottanutkin tältä jotain, Brad Bird on sentään Brad Bird, The Incredibles on itse asiassa ehdoton Pixar-suosikkini, sehän on käytännössä täydellinen elokuva. Ja niin oli tämäkin. Se vain oli täydellinen. Lajityyppinsä sisällä. Minä näen elokuvat aina lajityyppinsä sisällä. Minusta olisi epäreilua nähdä ne muulla tavalla. Ei genreuskollisuudessa ole mitään pahaa. Ei toimintaelokuvasta tarvitse tehdä mitään elämää suurempaa. Silloin yleensä mennään metsään, kun yritetään liikaa erottua joukosta. Ottaa etäisyyttä juuriin. Sillä otetaan etäisyyttä vain genren ystäviin, kun ei nähdä vahvuuksia niissä asioissa, joihin katsojat alun perin ovat rakastuneetkin. M:I 4 ei epäile itseään, se uskoo sataprosenttisesti siihen mitä se on ja tekee kaiken täysillä. Se on kaunis katsoa, kaunis kuunnella, vain uskomattoman nautittava elämys. Aaaaah.
Mission: Impossible - Ghost Protocol oli rehellisesti ja rakkaudella tehty täydellinen toimintaelokuva. Suorastaan esimerkillinen, oppikirjapainos josta muut vain voivat ottaa mallia. Häkellyttävän hieno. Hahmojen tai historian tuntemista ei vaadittu, leffaan pääsi samantien sataprosenttisesti sisään. Se rullasi niin sujuvasti että sitä on vaikea edes ymmärtää. Toiminnan ja huumorin symbioosi oli saumaton, ei mitään huonosti sijoiteltuja irtovitsejä jotka pysäyttävät koko elokuvan kulun. 2 tuntia ja 13 minuuttia täyttä vauhtia täynnä kaikkea, ilman että tahti tuntuu liian nopealta, ilman että mitään on liikaa. Elokuva ei edes yrittänyt olla liikaa: lajityypin kliseet otettiin ihailtavan tosissaan, miksi sitä pyörää uudelleen keksimään, ja teki sen niin rakastavasti että siitä tuli vain lämmin ja onnellinen tunne. Hauskoja vimpaimia ja vempeleitä, eksoottisia tapahtumapaikkoja jotka vaihtuvat vilauksessa, koko maailman kohtalo vaakalaudalla ja vain muutaman ihmisen käsissä. Jopa pääpahis (vain harmittavan hajuttomaksi ja mauttomaksi jätetty) joka ei suinkaan halua valtaa, tai rahaa, vaan todellakin maailmanlopun ydinsodan jälkimainingeissa. Kaikki tämä saa aivoni sulamaan epävireiseksi massaksi joka jopa pitää Tom Cruisea kauniina ja ihmeellisenä. Ja minä en pidä Tom Cruisesta.
Ottaen huomioon lähtökohdat joissa lähdin katsomaan elokuvaa siksi että minut oli traileria koko syksyn tuputtamalla aivopesty siihen ajatukseen että minun on pakko, en mitenkään voisi olla tyytyväisempi siihen. No, en voi väittää etten olisi odottanutkin tältä jotain, Brad Bird on sentään Brad Bird, The Incredibles on itse asiassa ehdoton Pixar-suosikkini, sehän on käytännössä täydellinen elokuva. Ja niin oli tämäkin. Se vain oli täydellinen. Lajityyppinsä sisällä. Minä näen elokuvat aina lajityyppinsä sisällä. Minusta olisi epäreilua nähdä ne muulla tavalla. Ei genreuskollisuudessa ole mitään pahaa. Ei toimintaelokuvasta tarvitse tehdä mitään elämää suurempaa. Silloin yleensä mennään metsään, kun yritetään liikaa erottua joukosta. Ottaa etäisyyttä juuriin. Sillä otetaan etäisyyttä vain genren ystäviin, kun ei nähdä vahvuuksia niissä asioissa, joihin katsojat alun perin ovat rakastuneetkin. M:I 4 ei epäile itseään, se uskoo sataprosenttisesti siihen mitä se on ja tekee kaiken täysillä. Se on kaunis katsoa, kaunis kuunnella, vain uskomattoman nautittava elämys. Aaaaah.
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
Puss in Boots 3D
Shrek-kvadrilogian ehdottomasti parhainta antia oli kakkosleffassa mukaan matkaan tullut Puss in Boots. Rakastuin hahmoon jo kauan ennen kuin pääsin katsomaan koko elokuvaa, eikä se pettänyt. Puss olikin varmaan suurin syy siihen miksi ylipäänsä vaivauduin katsomaan kolmos- ja nelososaa sarjasta. Omasta leffasta puhuminen taisi alkaa jo heti kakkosen jälkeen eli ideaa on vuosia enemmän tai vähemmän vakavissaan pyöritelty, mutta vasta 2011 tämä saatiin Jenkeissä pihalle, ja nyt siis myös meillä. Mutta oliko lopputulos odotuksen arvoinen?
Totta puhuen, oli se! Leffassa ei ollut puolikastakaan viittausta Shrekeihin, ja se oli näin hyvin itsenäinen "esiosa", mistä olin erittäin tyytyväinen - sen voisi katsoa vaikka sellaisenaan Shrekejä näkemättä. Reippaalla tahdilla läpiviety tarina rullasi sujuvasti, vaikka sisältö ei mitään elämää suurempaa ollutkaan. Tärkeintähän oli se että Puss ei menetä charmiaan, eikä siitä ollut pelkoa :D Hauskoja hetkiä riitti, ja kissaihmisenä minua ainakin nauratti monesti "siis just noinhan kissat tekee!" -tyyppiset pikku oivallukset, joita ei niin kissoista välittävä ei ehkä huomaakaan. Näillä olikin ehkä sitten korvattu Shrekeistä tutut pop-kulttuuriviittaukset, ne nimittäin olivat liki tyystin poissa (Zorro-teema tietysti vei vahvasti koko elokuvaa, ja oli muutamia pienempiä heittoja). Myös satumaailmasta oli siirrytty asteen totisempaan ilmapiiriin - kaikkiaan leffa teki pientä pesäeroa monessakin suhteessa Shrekeihin, mistä itse kyllä pidin. Neljänteen leffaan mennessä se kuvio oli jo vähän nähty.
3D on kovasti kiistelty seikka elokuvissa, mutta omasta puolestani olen ihastunut hyvin toteutettuun 3D:hen, erityisesti animaatioissa. Puss in Bootsissa näky olikin kautta linjan silmiähivelevän sulavaa. Itse kävin leffasta katsomassa originaaliäänillä olevan version (kuten aina ja kaikesta, jos vain mahdollista - tai sitten yleensä jätän katsomatta, suomidubit ei oikein ole mun juttu), ja kuten odottaa saattoi, Banderas ja kumppanit tekivät tasaisen varmaa työtä. Ihan joka suhteessa luokittelisin siis onnistuneeksi tämän elokuvan :)
Totta puhuen, oli se! Leffassa ei ollut puolikastakaan viittausta Shrekeihin, ja se oli näin hyvin itsenäinen "esiosa", mistä olin erittäin tyytyväinen - sen voisi katsoa vaikka sellaisenaan Shrekejä näkemättä. Reippaalla tahdilla läpiviety tarina rullasi sujuvasti, vaikka sisältö ei mitään elämää suurempaa ollutkaan. Tärkeintähän oli se että Puss ei menetä charmiaan, eikä siitä ollut pelkoa :D Hauskoja hetkiä riitti, ja kissaihmisenä minua ainakin nauratti monesti "siis just noinhan kissat tekee!" -tyyppiset pikku oivallukset, joita ei niin kissoista välittävä ei ehkä huomaakaan. Näillä olikin ehkä sitten korvattu Shrekeistä tutut pop-kulttuuriviittaukset, ne nimittäin olivat liki tyystin poissa (Zorro-teema tietysti vei vahvasti koko elokuvaa, ja oli muutamia pienempiä heittoja). Myös satumaailmasta oli siirrytty asteen totisempaan ilmapiiriin - kaikkiaan leffa teki pientä pesäeroa monessakin suhteessa Shrekeihin, mistä itse kyllä pidin. Neljänteen leffaan mennessä se kuvio oli jo vähän nähty.
3D on kovasti kiistelty seikka elokuvissa, mutta omasta puolestani olen ihastunut hyvin toteutettuun 3D:hen, erityisesti animaatioissa. Puss in Bootsissa näky olikin kautta linjan silmiähivelevän sulavaa. Itse kävin leffasta katsomassa originaaliäänillä olevan version (kuten aina ja kaikesta, jos vain mahdollista - tai sitten yleensä jätän katsomatta, suomidubit ei oikein ole mun juttu), ja kuten odottaa saattoi, Banderas ja kumppanit tekivät tasaisen varmaa työtä. Ihan joka suhteessa luokittelisin siis onnistuneeksi tämän elokuvan :)
lauantai 21. tammikuuta 2012
Leijonakuningas 3D
On ehkä ihan hyvä etten kirjoita standardisoituja elokuva-arvosteluja blogiini. Sillä viimeistään Leijonakuninkaan kohdalla iskisi kyllä todellinen musta aukko ajatteluun - miten ihmeessä voisi millään tavalla kritisoida jotain, joka on ollut olennainen osa lapsuuttasi, ja elämääsi edelleenkin? Leijonakuningas ei ole ensimmäinen elokuva jonka olen naperona teatterissa nähnyt (muistelen että sen kunnian on saanut jokin Rölli-leffa?), mutta jokaisella mahdollisella mittapuulla se on ollut Se Elokuva jota olen rakastanut yli kaiken. Meillä ei koskaan ollut laajaa Disney-leffojen kirjastoa, ja monet klassikotkin ovat minulta edelleen näkemättä. Mutta Leijonakuningas, sen olen nähnyt satoja kertoja, sen VHS ilmestyi minun 8-vuotissyntymäpäivänäni - meillä on aina ollut erityinen suhde. Oli siis itsestään selvää, että kun tämä 3D-painos tulee teattereihin, on se nähtävä.
Suurin pelkoni oli että herkistyn henkisen romahduksen laitamille. 3D-lasit ovat onneksi siitä armolliset kapistukset, että niiden takana voi vähän itkeäkin tuntematta erityisen suurta häpeää. (Tämä tuli opittua jo ensimmäisen kolmiulotteisen elokuvakokemukseni kautta: se nimittäin oli Up, jonka alkukohtaus runnoi arvaamatta ja hyvin väkivaltaisesti rikki sen käsityksen että minun empatiakyvyn puutteeni lähentelee sosiopaattisia mittasuhteita. I was unprepared and it was not pretty. Mikä ei ollut tämän postauksen aihe. Eikä edes tämän blogin aihe.) Kyllä tänäänkin sai moneen kertaan karkoittaa palaa kurkustaan, mutta pysyin kasassa. Ja se oli ihanaa. Vaikka edellisestä katsomiskerrasta lienee jokunen vuosi aikaa, niin sitä vain edelleen muistaa joka ikisen repliikin ulkoa (ja vain vaivoin pystyy olemaan laulamatta mukana biiseissä).
En millään voi yhtyä siihen näkemykseen että ihmisiä vain häikäilemättömästi rahastetaan tällaisella kierrätyksellä. Ei, se oli upeaa. 3D sai elokuvan näyttämään entistä hienommalta ja yleisön koostumuksesta oli havaittavissa, että Leijonakuningas on tärkeä niin meille nostalgiannälkäisille (joita oli joukossa valtaosa) kuin myös aina vain uusille sukupolville katsojia. Elokuvan näkeminen elokuvateatterissa on aina aivan eri asia kuin kotisohvalla möllöttäminen - me aikuiset (kuinka aikuiseksi sitten voi itsensä laskea jos on juuri käynyt katsomassa lapsuutensa lempielokuvan?) tietysti arvostamme ensisijaisesti loistavaa kuvan- ja äänenlaatua, mutta miten hienoa onkaan lapselle päästä näkemään kenties jo lempielokuvaksi muodostunutta leffaa teatteriin.. Minä siis hyväksyn sataprosenttisesti tällaisen toiminnan, ja on varmasti paljonkin elokuvia joita ryntäisin pää kolmantena jalkana katsomaan jos niitä uusintakierrokselle teatteriin tuotaisiin. Siitä en ole vielä aivan varma, lukeutuuko ensi kuussa tuloillaan oleva Star Wars: Episodi 1 niihin. Mutta se on jo aivan toinen tarina.
Suurin pelkoni oli että herkistyn henkisen romahduksen laitamille. 3D-lasit ovat onneksi siitä armolliset kapistukset, että niiden takana voi vähän itkeäkin tuntematta erityisen suurta häpeää. (Tämä tuli opittua jo ensimmäisen kolmiulotteisen elokuvakokemukseni kautta: se nimittäin oli Up, jonka alkukohtaus runnoi arvaamatta ja hyvin väkivaltaisesti rikki sen käsityksen että minun empatiakyvyn puutteeni lähentelee sosiopaattisia mittasuhteita. I was unprepared and it was not pretty. Mikä ei ollut tämän postauksen aihe. Eikä edes tämän blogin aihe.) Kyllä tänäänkin sai moneen kertaan karkoittaa palaa kurkustaan, mutta pysyin kasassa. Ja se oli ihanaa. Vaikka edellisestä katsomiskerrasta lienee jokunen vuosi aikaa, niin sitä vain edelleen muistaa joka ikisen repliikin ulkoa (ja vain vaivoin pystyy olemaan laulamatta mukana biiseissä).
En millään voi yhtyä siihen näkemykseen että ihmisiä vain häikäilemättömästi rahastetaan tällaisella kierrätyksellä. Ei, se oli upeaa. 3D sai elokuvan näyttämään entistä hienommalta ja yleisön koostumuksesta oli havaittavissa, että Leijonakuningas on tärkeä niin meille nostalgiannälkäisille (joita oli joukossa valtaosa) kuin myös aina vain uusille sukupolville katsojia. Elokuvan näkeminen elokuvateatterissa on aina aivan eri asia kuin kotisohvalla möllöttäminen - me aikuiset (kuinka aikuiseksi sitten voi itsensä laskea jos on juuri käynyt katsomassa lapsuutensa lempielokuvan?) tietysti arvostamme ensisijaisesti loistavaa kuvan- ja äänenlaatua, mutta miten hienoa onkaan lapselle päästä näkemään kenties jo lempielokuvaksi muodostunutta leffaa teatteriin.. Minä siis hyväksyn sataprosenttisesti tällaisen toiminnan, ja on varmasti paljonkin elokuvia joita ryntäisin pää kolmantena jalkana katsomaan jos niitä uusintakierrokselle teatteriin tuotaisiin. Siitä en ole vielä aivan varma, lukeutuuko ensi kuussa tuloillaan oleva Star Wars: Episodi 1 niihin. Mutta se on jo aivan toinen tarina.
lauantai 31. joulukuuta 2011
The Girl with the Dragon Tattoo
Ja kun ohjelmistossa oli kuin minulle luotu jatkumo, suuntasin 50/50:n perään heti uusia elokuvaelämyksiä hakemaan. Pohjustukseksi on syytä selventää: alkuperäisestä Millennium-trilogiasta en ole nähnyt kuin sivusilmällä muutaman kohtauksen ensimmäisestä, kaksi myöhempää sitten hieman intensiivisemmin seuraten niiden tullessa tv:stä viime syksynä (vai koska nyt olikaan). Kirjojakaan en ole lukenut. Pääsin siis katsomaan tätä Fincherin tulkintaa melkoisen puhtaalta pöydältä - joutumatta vertailemaan, mitä on muutettu, mitä on kopioitu, mitä tehty paremmin, mitä huonommin jne. Minulle se oli melkein uusi - ne jatko-osat olin kuitenkin nähnyt, ja onhan koko sarja tietysti tuttu varmasti kaikille ainakin käsitteenä jos ei muuten.
Kutkuttavan hienot ja ah-niin-finchermäiset creditit toivat kivasti nostetta heti alkuun, vaikka sitten veikin aikansa että pääsin yli vaihtelevista tavoista puhua englantia niin että se enemmän tai vähemmän kuulostaa ruotsilta ja niistä ainakin kymmenistä variaatioista nimen "Mikael" lausumisessa. Onhan se nyt kieltämättä hassua, että tuoreesta ruotsalaisesta elokuvasta tehdään Hollywood-remake, joka kuvataan Ruotsissa, mutta ei nyt uppouduta siihen sen tarkemmin. Toivoisi kuitenkin, että aksentin suhteen voitaisi edes vetää samaa linjaa kautta elokuvan, itseäni asia ainakin häiritsi melkoisesti..
On jo aivan liian myöhä että jaksaisin puntaroida ajatuksiani kovinkaan selkeiksi (ja huomenna en muistaisi kuitenkaan mitään), mutta yritetään nyt saivarteluista päästä siihen, mitä mieltä olin itse elokuvasta. Tarina eteni melko epätasaisella rytmillä, mutta silti tasaisesti vetäen ja ennen kaikkea koko ajan piti vahvasti otteessaan. Jännitettä riitti, tunnelmia laidasta laitaan ja yllättäen yleisöstä parit naurutkin irrottaneita hetkiä - vain loppu tuntui himppasen venytetyltä. Fincher kyllä tietää mitä tekee, vaikka materiaali olisi mitä tahansa. Daniel Craig oli melkein uskottava tavanpulliainen ja lähtemättä mukaan netissä vellovaan taistoon siitä, kuka on oikea Lisbeth, Rooney Maran suoritus oli kyllä uskomaton. Ehdottomasti katsomisen arvoinen ja eiköhän tälle jatkoakin seuraa. Oolrait, hyvää yötä! Vuosi päättyy näihin elokuvatunnelmiin, ja teatterissa katsotuissa elokuvissa pääsimme hienoon pyöreään lukuun 20. Plus se Driven uusintakierros.
Kutkuttavan hienot ja ah-niin-finchermäiset creditit toivat kivasti nostetta heti alkuun, vaikka sitten veikin aikansa että pääsin yli vaihtelevista tavoista puhua englantia niin että se enemmän tai vähemmän kuulostaa ruotsilta ja niistä ainakin kymmenistä variaatioista nimen "Mikael" lausumisessa. Onhan se nyt kieltämättä hassua, että tuoreesta ruotsalaisesta elokuvasta tehdään Hollywood-remake, joka kuvataan Ruotsissa, mutta ei nyt uppouduta siihen sen tarkemmin. Toivoisi kuitenkin, että aksentin suhteen voitaisi edes vetää samaa linjaa kautta elokuvan, itseäni asia ainakin häiritsi melkoisesti..
On jo aivan liian myöhä että jaksaisin puntaroida ajatuksiani kovinkaan selkeiksi (ja huomenna en muistaisi kuitenkaan mitään), mutta yritetään nyt saivarteluista päästä siihen, mitä mieltä olin itse elokuvasta. Tarina eteni melko epätasaisella rytmillä, mutta silti tasaisesti vetäen ja ennen kaikkea koko ajan piti vahvasti otteessaan. Jännitettä riitti, tunnelmia laidasta laitaan ja yllättäen yleisöstä parit naurutkin irrottaneita hetkiä - vain loppu tuntui himppasen venytetyltä. Fincher kyllä tietää mitä tekee, vaikka materiaali olisi mitä tahansa. Daniel Craig oli melkein uskottava tavanpulliainen ja lähtemättä mukaan netissä vellovaan taistoon siitä, kuka on oikea Lisbeth, Rooney Maran suoritus oli kyllä uskomaton. Ehdottomasti katsomisen arvoinen ja eiköhän tälle jatkoakin seuraa. Oolrait, hyvää yötä! Vuosi päättyy näihin elokuvatunnelmiin, ja teatterissa katsotuissa elokuvissa pääsimme hienoon pyöreään lukuun 20. Plus se Driven uusintakierros.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)