Transformers: Age of Extinction

Let's be real here. Kukaan tuskin odotti että Michael Bayn neljäs Transformers juuri poikkeaisi totutusta kaavasta. Kyllä, se on ylipitkä, paikoin puuduttava, typerä. Kyllä, se on elokuva joka saa minut moneen kertaan pyörittelemään silmiäni 3D-lasien pimennossa - "for fuck's sake" - ja nauraen pudistamaan päätäni sen liioitellulle mahtipontisuudelle. Mutta tämä tiedettiin jo ennalta eikä se yhtään vähennä intoani Transformereita kohtaan. Transformers-elokuvat elävät omassa kuplassaan eikä niihin kuulu soveltaa ulkopuolisen maailman sääntöjä sen suhteen mikä on "hyvä elokuva", sen olemme jo hyväksyneet. Joskus pitää heittää aivot narikkaan ja katsoa tällaista jättibudjetin joukkotuhoa, missä ei ole päätä eikä häntää eikä kuulukaan olla. Trans4mers (oikeesti, miksi sen nimi ei ole Trans4mers?) on sitä mitä pitääkin olla, siitä enimmäkseen saa selvää, ja onnistuu karistamaan joitain ensimmäisen trilogian perisyntejäkin matkastaan. Se on enemmän kuin ikinä osasin toivoa ja se riittää.

The Double

Leffablogimotivaatio huitelee pyöreässä nollassa, mutta kävin tosiaan torstai-iltana ennakkonäytöksessä tsekkaamassa The Doublen, joka keväisen Only Lovers Left Aliven tapaan on Kuusaan porukoiden ihan omaa maahantuontia ja levitystä oleva projekti Suomessa - ensi-ilta on virallisesti tänään. Olisin varmasti silkassa tukimielessä käynyt elokuvan katsomassa joka tapauksessa, mutta traileri herätti mielenkiintoa muutenkin.

Synkkä ja kiero arthouse-kikkailu on aina minun mieleeni, eikä The Doublekaan näiltä odotuksilta minua kylmäksi jättänyt. Todella moniulotteinen, jännittävä, ajatuksia herättävä kokonaisuus, jonka voisi varmaan yrittää katsoa uudemmankin kerran, jos kerkeää. Soundtrack on ollut kovassa soitossa Spotifyssa leffan jälkeen - ihan huikea! Mutta kuten sanoin, leffablogimotivaatio on olematon ja leffan katselustakin on jo useampi päivä, joten en avaudu tämän enempää..

P.S. Tämä on blogin sadan postaus!

X-Men: Days of Future Past

Kun tilaisuus ja ennen kaikkea hyvää seuraa ilmaantui, piti DOFP katsastaa vielä toisen kerran. Kun kerrankin minulla oli hyvää leffaseuraa, tuli kaikki jälkiajatukset prosessoitua jo sillä tavalla kun ne kuuluu prosessoida eikä  blogitekstinä vuodattaen. Siis pidetään tätä vain leffakäynnin dokumentointina. Mutta se kyllä tuntui toisella kertaa vieläkin paremmalta.

X-Men: Days of Future Past 3D

LOPULTAKIN! No, todellisuudessahan leffaa olisi ennakoissa jo päässytkin katsomaan kaksi päivää, mutta kun lippu oli jo tälle perjantaille varattu, työajat aina haittaavat harrastuksia (tai harrastukset yöunia, jos niitä haluaa siitä huolimatta arki-iltaisin harrastaa) ja kun vielä keskiviikko venähti jo aamun puolelta Supernaturalin kauden päätöksen livenä katselun vuoksi, oli turvallisinta pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa

(ja just nyt piti sitten lukea uutinen että Edgar Wright on jättänyt Ant-Manin HIP-VITUN-HEI mutta yritetään päästä sen yli but also life seems kind of pointless)

Okei, vedetään syvään henkeä ja yritetään aloittaa jostakin. (why god why) Kuten olen tullut blogissa varmaan useampaankin kertaan maininneeksi, DOFP oli ehkä eniten odottamani elokuva tältä vuodelta. Olin kuitenkin noin 50 % täyden hypen vallassa ja loput 50 % aivan varma siitä, että näin sekavista aineksista ei voida saada hyvää elokuvaa, ja tuntui että mitä lähemmäs ensi-iltaa päästiin, se jälkimmäinen puolisko alkoi ottaa valtaa minusta. Ja jollain oudolla tavalla olen koko ajan ollut täysin sinut sen kanssa. Ehkä tämä elokuva ei ole hyvä elokuva. Ehkä se yrittää liikaa. Ehkä siinä on liikaa hahmoja. Ehkä Foxin olisi pitänyt malttaa hetki universuminrakennuksensa kanssa. Ehkä se oli tuomittu epäonnistumaan..

Huojennuttavaa oli, että elokuva oli kuin olikin hypensä arvoinen, ja menee ainakin henkilökohtaisessa X-rankingissani ehkä heti First Classin perään. Kaikkiaan minulla on nyt aika vahva luotto siihen että X-Meneillä on vielä paljon annettavaa tulevaisuudessa - kunhan ne Wolverinen sooloelokuvat nyt saataisiin jo kuriin, mutta kun ei.

Ajatukseni ovat Ant-Manissa joten vältymme analysoivalta aivotoiminnalta tai pitkiltä tunnepurkauksilta. Aivotoiminta nyt ei koskaan hyrrää kovn vahvoilla mutta jälkimmäisiä olisi muutama muhimassa, mutta ne ovat spoilerisisältöisiä ja merkityksetöntä jankkaamista joten annetaan olla..

Godzilla 3D

GOJIRA!!!

Olipa kerran pieni ja viaton, noin 12-vuotias Krista joka rakasti mm. katastrofielokuvia ja hirviöitä. Tästä voidaan vetää nopea johtopäätös että Kristan ehkä suurin elokuvahäpeäpilkku on, että Krista rakasti (ja varmaan jollain tasolla edelleen rakastaa..) vuoden 1998 jenkki-Godzillaa, jota yleisesti pidetään kai ihan törkeän kamalana elokuvana. Osaan edelleen antaa genre-elokuville niiden synnit anteeksi, joten ehkä minussa oli sitä vikaa jo nuorempana.. Haluan kuitenkin pitää kiinni siitä että elokuva oli joskus minulle tärkeä, ja täten en sitä ole vuosiin nähnyt enkä tule luultavasti enää koskaan näkemäänkään.

Vuoden 2014 Godzilla pääsi tapahtumaan vähän under the radar. Tiedostin että sellainen on tulossa joskus, mutta vasta aivan hiljattain havahduin siihen että se on oikeasti tulossa ja se on tulossa nyt. Täten en ehtinyt kerätä mitään tolkuttomia hype-levelejä vaan lähdin liikenteeseen aika neutraalein odotuksin, mutta siltä pohjalta että edelleen, vaikka sitten vähän isompana ja viallisempana, rakastan katastrofielokuvia ja hirviöitä.

Tämä Godzilla toimi molemmissa asioissa loppujen lopuksi erinomaisesti, mutta seisoi omilla jaloillaan Elokuvana myös genrelokeroidensa ulkopuolella. Vaikka paikoin ehti vähän harmitella hirviöiden vähäistä roolia, erityisesti itse nimihahmon ollessa hieman sivuosassa, loppu pelasti tämän puolen niin vahvasti, että suorastaan liikutuin. Minähän aina pidän hirviöiden puolta, mutta se on harvoin kovin tyydyttävä asema. (Pidän aina myös Bryan Cranstonin puolta, mutta sekin on yleensä huono idea, joten ei siitä sen enempää). Katastrofielokuvana Godzilla oli suorastaan täydellinen. Saattoi olla monessa muussakin mielessä täydellinen.

..nukahdin eilen läppärin päälle mutta luonnos onneksi oli tallentunut. Olikohan tuohon mitään lisättävää? Elokuva toimi. Hahmot (siis ne ihmiset) olivat riittävän kiinnostavia pitämään tarinaa hyvin yllä myös silloin kun kaijut eivät vallanneet valkokangasta. Visuaalisesti se oli huikea, niin efektien kuin upeiden shottienkin puolesta. Trailerissakin nähty laskuvarjojoukkojen hyppy savun, tulen ja kaaoksen keskelle.. Ehkä kauneimpia asioita pitkään aikaan. Kaikin puolin olen suorastaan yllättynyt siitä miten hyvä elokuva Godzilla oli - kaikella todennäköisyydellä olisin yhtä lailla hihkunut vaikka se olisi ollut puolta typerämpi ja kliseisimpi hirviöelokuva koska hirviöt, mutta tässä oli paljon muutakin kuin monsterimäiskettä. Ja kohokohta oli tietenkin elokuvan sankari. Now there's a plot twist you don't see every day.

The Amazing Spider-Man 2 3D

(THERE WILL BE SPOILERS)

Innostus lähteä katsomaan TASM2:sta antoikin odottaa itseään pari viikkoa ensi-illasta - ja nytkin voimakkaana kannustimena toimi viiden euron perjantai Kinolla, koska se oli jo vähän semmoinen nyt tai ei koskaan -kynnys. Osasyyllinen tähän jahkailuun on ollut yksinkertaisesti se, että kun ihmiselle annetaan mahdollisuus valita 3D:n ja 4K:n välillä, en ole osannut päättää. Periaatteessa olin jo kallistumassa 4K:n puolelle, ykkösen melko vaatimattoman 3D:n kolkutellessa takaraivossa, mutta kun näytösajallisesti 3D sattui eilen paremmin, olkoon niin.

Kakkosen 3D ei jäänyt mieleen vaatimattomana, vaan paikoin oikeasti siistinä. 4K:na se olisi saattanut näyttää ihan yhtä hyvältä, mutta ainakaan 3D ei nyt millään muotoa harmittanut. Näyttävä oli tämä elokuva.

Muuten en tiedäkään mitä elokuvasta sanoa. Odotin, mm. ennalta mainostettujen useiden vihollisten ja melko laiskan sisällöttömien trailereiden takia sekavampaa kokonaisuutta, mutta kestostaankin huolimatta TASM2 oli yllättäen kohtuullisen tiivis ja toimiva pakkaus. Tai sitten Andrew Garfield vaan on niin täydellinen että olen sokea kaikelle muulle. En ehkä ikinä, ikinä, kuuna päivänä miltään sarjakuva-/toimintaleffalta sietäisi näin paljon romanttista sivu-, ellei jopa pääjuonta ilman vakavia allergisia reaktioita ja ilman että se tuntuu täysin irralliselta, mutta Andrew Garfield ja Emma Stone. Awwwww.

Tämän aww-tekijän vuoksi elokuva tietysti mursi sydämeni ja melkein sai itkemään, vaikka tähän on osannut valmistautua jo ajalta ennen ensimmäistä uutta Hämistä. Gwen oli kaikin puolin rakastettava hahmo, jonka kohtalo oli ennalta saneltu. En voi olla vihainen. Tiesin että hänet viedään. Enkä voi olla vihainen siksi, että se oli tehty niin kaikin puolin täydellisesti. Sen piti tapahtua, mutta se olisi voinut tapahtua epätyydyttävällä ja tyhjäksi jättävällä tavalla. Se oli surullista, pohjattoman surullista, mutta kaunista.

Voisin nyt yrittää kaivamalla kaivaa tästä elokuvasta asioita joista en tarkemman syynin alla pidä, mutta ongelma on sama kuin ensimmäisen TASM:n kanssa: minä haluan pitää tästä elokuvasta. En mitenkään fanaattisesti - Spider-Manin universuminrakennus ja tulevaisuus ja Sinister Six ei loppujen lopuksi hetkauta minua lainkaan, jos nyt kuitenkin piittaan siitä rahtusen enemmän kuin mitä DC:n puolella tapahtuu (friendly reminder että en vieläkään ole edes nähnyt Man of Steeliä) - haluan pitää Spider-Manista hauskana, tunteitakin herättävänä asiana, jonka olemassaolon voin kuitenkin unohtaa elokuvasalista poistuttuani. MCU vie ihan tarpeeksi aikaa ja energiaa ihmisen elämästä. En mä voi joka paikkaan revetä. (Ja kohta sentään tulee DOFP. Ei, en jäänyt odottamaan lopputekstikohtausta, koska välttelen kohtausklippejä kuin ruttoa.)

The Raid 2: Berandal

The Raid: Redemption oli pieni kaunis elokuva joka ehti mullistaa maailmaani jossain kolmen ensimmäisen Avengers-kierroksen välissä. The Raid 2: Berandal on elokuva, jonka ajattelemista olen yrittänyt välttää koska olin varautunut siihen että sitä ei täällä näkisi. En ole katsonut traileria, en ole lukenut arvosteluja. Välttelin hypeä. Sitten Episodi meni ja jakoi Facebookissa Berandalin arvostelun hehkuttaen "Vuosituhannen paras jatko-osa!" - pakkohan sitä oli klikata ja silmäillä ja hukkua siihen. Tässä kohti ehdin jo vetää pienet itkupotkuraivarit ja vaipua epätoivoon ja katsoa The Raidin ja voivotella kohtaloani ja silmäillä kaihoisasti Tennarin ykkösessä menneitä yönäytöksiä ja vetää taas pienet itkupotkuraivarit, ennen kuin minulle valkeni että haa, Berandal löytyi kuin löytyikin Kinon ohjelmistosta (huimalla kolmella näytöksellä su-ti). Elämä pelastettu.

Tänään siis astelin saliin totaalisissa "HELL YEAH" -fiiliksissä. Ensimmäisen minuutin aikana tämä vaihtui "NO NO NO FUCK NO" -fiiliksiin, syystä josta ehdin jo puoliksi spoilaantua jotain arvostelua vilkuillessa, mikä saattoi olla ihan hyvä. Silti se sattuu. Tästä eteenpäin puhun itse asioista avoimesti spoilaten. Mene pois jos se häiritsee. Hyväksyn sen että Rama tarvitsi motiivin, mutta edes hieman kunniakkaamman lähdön Andi olisi edes ansainnut. Kuten tuolla ykkösraidin jälkimainingeissa sanoin, suuri osa elokuvaa kului sydän kurkussa peläten Andin puolesta - nyt et saatana mene ja kuole! Tuollaisen jälkeen tuntuu aika tylyltä katsoa kun hänet kylmästi teloitetaan elokuvan avauskohtauksessa. Mutta ainakin kykenin samaistumaan Raman ristiretkeen. Meidän tuskamme oli yhteinen.

Jos The Raid 2 tyytyisi olemaan suoraviivainen kopio edeltäjästään, Rama lähtisikin heti alun alkaen vain mätkimään porukkaa lakoon syyllisiä etsiessään, ja tekisi sitä seuraavat puolitoista tuntia (eli tunnin vähemmän kuin elokuva nyt kestää) vailla suurempia juonenkäänteitä, the end. Koska Gareth Evansin ohjaama veribaletti on jo runoutta itsessään ja ykkönenkin oli yksinkertaisuudestaan huolimatta liki täydellisesti toimiva elokuva, minulla tuskin olisi ollut mitään tällaistakaan jatko-osaa vastaan. The Raid 2 on kuitenkin juonellisesti aivan eri maata kuin edeltäjänsä - no, ihan jo sillä seikalla että siinä on jokin juoni. The Raid 2 tihkuu draamaa ja hahmoja, jotka ovat muutakin kuin nyrkkeilysäkin ihmissijaisia. Niin kivoja, moniulotteisia hahmoja, että en aina itsekään tiennyt kenen hyväksi haluaisin elokuvan päättyvän. The Raid 2 on suurempi ja kauniimpi ja vie kaiken pykälää pidemmälle. Näin jatko-osia kuuluu tehdä. Näin toimintaelokuvia kuuluu tehdä.

Toiminnastahan tässä kuitenkin on pohjimmiltaan kyse. Kaikki muu olisi ollut toissijaista, niin kauan kuin actionpuoli pelaa. Ja se pelaa. Ylilyönteihin sorrutaan korkeintaan hieman liian koomisten vasaratytön ja mailapojan kohdalla, mutta vaikka he eivät ehkä kuulu tähän elokuvaan, he toisaalta ovat niin cooleja, että annan sen anteeksi. Taistelukohtausten koreografioiden sulavuus hivelee silmiä, veri roiskuu ja luut rutisevat juuri oikeassa suhteessa. Jatko-osa olisi helposti voitu viedä väärällä tavalla suuremmaksi - CGI:tä ja liioitellun paljon tekoveren suihkuamista. Ei, tässä on edelleen aitoa tekemisen meininkiä. Mutta kun tämä rehti tekemisen meininki yhdistetään tyylipuhtaaseen taide-elokuvaan.. Purrr. Purrrrrrrr.

Jos en lopeta nyt nukahdan näppäimistöni päälle mutta lopuksi todettakoon että olen todella onnellinen tämän elokuvan olemassaolosta.

Ja lisättäköön että vaikka minä en sattuneesta syystä* saa koskea mihinkään teräaseisiin, voisi joku ostaa minulle tuommoisen söpön pikku karambitin vaikka joululahjaksi, jooko. Olen halunnut semmoisen jo aika kauan (Hannibal!) ja nyt haluan semmoisen aika kovasti.

(* koska on häviävän pieni mahdollisuus että tätä lukee joku joka ei tunne sitä sattunutta syytä, kerrottakoon että olen joutunut tietynlaiseen, köh, miekkailutapaturmaan jossa osallisina olivat minä ja kantamani sylillinen muuttokuormaa, sis. veljeni Kill Bill -oheistuotekatana. Long story short: sylillinen lähti hajaantumaan kohti lattiaa, ja ajattelematta asiaa sen tarkemmin päätin henkeni tai ainakin sormieni uhalla tarttua ensimmäisenä putoavaan Hanzoon, seurauksena runsasta verenvuotoa, päivystyskeikka ja muutama tikki. En itse asiassa tiedä kuulostaako tämä selitettynä yhtään sen paremmalta kuin sattunut syy avoimeksi jätettynä.)

The Grand Budapest Hotel

Lopultakin! Suomen ensi-ilta oli muutenkin myöhäinen ja vielä Wesmania sai odottaa hetkisen, kun pääsiäisen ajaksi The Grand Budapest Hotel sai nousta ykkössaliin. Ison kankaan elokuva ansaitsikin, niin odotettavissa olleen kauniin visuaalisen ilmeen kuin kuvasuhteen vaihteluiden vuoksi. Odotuslistallanihan tämä oli vuoden ensimmäinen suurhype-elokuva - mitä nyt Winter Soldier näkemisen jälkeen varasti sen manttelin.

Pohjustuksena lainaan itseäni tai muotoilisin muuten saman asian uudelleen hieman eri sanoin: Wes Anderson on ohjaaja, jonka työt jakavat ihmisiä vahvasti kahteen kastiin. Meihin, jotka silmät innosta loistaen otamme varauksetta vastaan kaiken mitä tuolla nerolla ikinä onkaan meille tarjota, ja niihin, joiden mielestä miehen filmografia on täynnä outoja, pikkusieviä, kikkailevia muka-taide-elokuvia, joissa ei ole päätä eikä häntää. Okei, kasteja saattaa olla myös siltä väliltä mutta dramatisoin hieman. Mutta outojahan ne ovat, ehdottomasti. Ja juuri sitä ainakin minä niissä rakastan. Ne ovat jotain ihan muuta, ne ovat oma maailmansa. Ne ovat elokuvia, joiden aikana voi unohtaa itsensä ja kaiken muun. Ne ovat satuja, ne ovat kieroja ja kauniita, ne vain ovat uskomattoman ihania.

Wes ei petä meitä tälläkään kertaa, vaan The Grand Budapest Hotel on taas tutun kellontarkkaa takuutyötä. Lumoavissa lavasteissa, täydellisesti rajatuissa kuvissa, ihanan soundtrackin säestämänä eteemme astelee nimekäs huippunäyttelijä toisensa jälkeen - suurin osa tuttuja Wesin aiemmasta tuotannosta, tietenkin. Herttaista ja katkeransuloisen melankolista pastellimaailmaa vauhdittaa karun musta huumori, vinksahtaneen omaperäiset henkilöhahmot, vikkelät animaatiojaksot ja leikkisä, kevyt tunnelma. Vaikka kaava on tuttu elokuvasta toiseen, silti Wes ei koskaan toista itseään - lopputulos osaa yllättää aina. Vaikka tiettyyn pisteeseen tiedät tismalleen mitä tuleman pitää, silti, aina se on raikasta, tuoretta, uutta, ja tyyli kehittyy elokuva elokuvalta aina vain taianomaisempaan suuntaan. Se on täydellistä todellisuudenpakoa: elokuvan aikana et yksinkertaisesti kykene ajattelemaan mitään muuta, koska se on oma maailmansa, ja siinä hetkessä ei olemassa ole mitään muuta.

Joten kyllä, tämäkin elokuva oli täydellinen ja saan hetken leijua tässä mielentilassa jossa pidän pienistä kauniista taide-elokuvista, kun samalla kehoni jo joka solulla huutaa näyttävää väkivaltaviihdettä -The Raid 2: Berandal. Luulin jo että minun pitää lähteä tänään Helsinkiin sen perässä (nyyh yönäytös Tennarin ykkösessä), mutta onneksi se on sunnuntaista alkaen pari näytöstä Kinolla!

Captain America: The Winter Soldier 3D

Kärvisteltyäni tämän pari viikkoa tuskaisesti uusintakierroksen perään mutta yhtä lailla kärvistellessäni rajallisen polttoainebudjetin kanssa, en voinut enää antaa Kapukakkosen viimeisen näytöksen isolla kankaalla livahtaa ohi. Tein diilin itseni ja universumin kanssa - käyn luovuttamassa verta ja saan mennä leffaan. Win-win situation (häviäjä on Krista huomenaamulla kun työt alkaa 6:30 mutta uhrauksia on tehtävä).

Edellämainitusta syystä en tälläkään kertaa tarjoa syvällisempää katsausta elokuvaan, mutta en saa hypeleveleitä laskemaan ellen edes yritä kirjoittaa jotakin ulos. Sen voin todeta, että toisella katselukerralla se vain parani. Leffassa vain on niin paljon uskomattoman hyviä kohtauksia, että lukuisia kertoja iski semmoinen "AI NIIN TÄSSÄ ON TÄMÄKIN" -hihkuminen päälle. Se on täydellisyys. Edelleen olen täysin ällikällä lyöty siitä miten en odottanut tältä elokuvalta juuri mitään ja se olikin kaikkea. Se oli äärimmäisen tiivis, viihdyttävä ja toimiva. Ja tulevaisuus, tulevaisuus on niin kutkuttavan avoinna.

Also the Bucky feels but we do not talk about the Bucky feels.

(Onneksi The Grand Budapest Hotel tulee viikonloppuna, voin vaihtaa sarjakuvaleffahypetyksen hetkeksi Wesmaniaan.)

Captain America: The Winter Soldier 3D

(Ei, emme tue sitä typerää suominimeä.)

*tässä voisi olla se normaali tuhannen sanan vuodatus siitä, miten MCU antaa minulle syyn elää, mutta ajankäytöllisistä syistä ja itseni toistamisen vuoksi jätetään se tällä kertaa pois*

Odotuslistalla totesin kapukakkosesta: "Ensimmäistä Captain Americaa en itse asiassa katsonut kuin vasta juuri The Avengersin alla, joten lienee parannus jos tämän viitsin edes teatteriin mennä katsomaan? ;)" joten on se parannus on ainakin saavutettu, kun ihan ensi-iltapäivänä sitä menin kuin meninkin Kinolle katsastamaan. Ykkösenkin vedin eilen ihan lämmittelymielessä yrittäessäni löytää jotain yhteyttä Steve Rogersiin. Suhtautumiseni Captain Americaan on ollut tähän asti vähän "meh" ja näistä lähtökohdista oltiin siis tänään liikenteessä.

Tässä otettiinkin sitten raju korjausliike jo elokuvan alkuminuuteilta. Winter Soldier tempaisi mukaansa, sai minut näkemään aivan uusia asioita niin Kapussa itsessään, kuin Nick Furyssa ja Black Widow'ssa. Tunnustan: en ole edes katsonut Winter Soldierin traileria ja melkolailla kaikki mitä elokuvasta ennalta tiesin, ja myös odotin, kiteytyy sen nimeen. (Siihen oikeaan nimeen.) Minun pitää herätä noin neljän tunnin kuluttua joten en nyt ala vuodattamaan kaikkea mitä ajattelen, mutta ajatus mikä kävi päässäni aika monta kertaa elokuvan aikana oli: Tämä on parempi kuin The Avengers. Elokuvan jälkeen uskallan olla samaa mieltä, niin pyhäinhäväistykseltä kuin se tuntuukin. Tämä oli tiivis, toimiva, näyttävä elokuva, ja siinä missä oletin että tämä on vähän sellainen välielokuva MCU-jatkumoa ajatellen suuremmassa mittakaavassa, Winter Soldier teki aivan valtavia asioita ja olen jatkosta ehkä enemmän innoissani kuin ikinä. En odottanut tältä elokuvalta oikeastaan mitään, ja se yllätti minut puskemalla (ainakin tämän jälkihypen keskellä) koko MCU-rankingin kärkeen.

400 päivää Age of Ultroniin. Jaksat kyllä. Hengitä. Hyvin se menee.

..Voisiko Guardians tulla huomenna?

Only Lovers Left Alive

Läppäri viettää jotain vapaaehtoista nettiselibaattia kun mikään kolmesta tarjotusta yhteysvaihtoehdosta ei kelpaa, joten elän tabletin varassa. Anteeksi todennäköiset kirjoitus- ja ajatusvirheet joita en jaksa nyt korjata.

Odotuslistaltani puuttui yksi kyllä varsin odotettu elokuva, siitä yksinkertaisesta syystä että en uskonut sen näkemiseen tulevan tilaisuutta. Vain puoliksi vitsaillen ehdin jo miettiä Tallinnan elokuvafestivaaleille lähtöä. Kyseessä on Jim Jarmuschin ohjaama & käsikirjoittama vampyyrielokuva Only Lovers Left Alive, jonka perään jokainen Hiddleston-fani on kuolannut ensiuutisista lähtien. Kun elää tiiviisti omassa pienessä kuplassaan jossa niin Jim Jarmusch, Tom Hiddleston (vähättelemättä Tilda Swintonia) kuin vampyyritkin ovat Tärkeitä Asioita, on kovin vaikea ymmärtää miten tällainen elokuva ei vetoa suureen yleisöön. Rajoitettuja julkaisuja se on kuitenkin saanut osakseen maailmalla, ja Suomi oli jäädä kokonaan välistä.

En säästele koskaan ylisanoja puhuessani Studio/Kino 123:sta, mutta viimeistään nyt voin tippaakaan liioittelematta julistaa, että meidän elokuvateatteri on parempi kuin teidän elokuvateatteri. Kun OLLA ei Suomessa levittäjää löytänyt, Kuusaalla ei jääty kohtaloa surkuttelemaan vaan käärittiin hihat ja ryhdyttiin töihin. Kengännauhabudjetilla, rakkaudesta elokuviin hoitui leffan maahantuonti ja markkinointi. Ensi-ilta on varsinaisesti vasta vajaan kuukauden päästä, mutta tänään tarjoiltiin Studiolla herkkua jo ennakkoon, enkä tietenkään voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Voinpahan sitten jo elokuvan nähneenä käskeä tuttavapiiristä kaikki vähänkään tämäntyyppisistä elokuvista välittävät sitä katsomaan hyvällä omallatunnolla.

Tämäntyyppisistä? Niin minkä tyyppisistä? Yritys kuvailla OLLA:a saa sanavaraston tuntumaan kovin rajoittuneelta. Erityisen rajoittuneelta tämän tyhmän tabun kanssa. Ah, sain palomuuriongelmat ratkaistua ja pääsin oikean näppäimistön ääreen jatkamaan tätä ja yritän nyt päivää myöhemmin löytää edes osan niistä ajatuksista joita minulla oli vielä eilisiltana, mikä on täysi katastrofi koska en osaa kirjoittaa viiveellä. Mikä tarkoittaa että minulla on noin 3 ajatusta.

Ajatus 1: Ihmisenä joka on varhaisessa nuoruudessaan rakastanut mm. Anne Ricen Vampyyrikronikoita, arvostan aivan pohjattomasti sitä että joku tekee vielä elokuvia vanhan hyvän ajan vampyyreistä. Twilightin ja sitä seuranneiden ilmiöiden mollaaminen on kulunutta ja laiskaa, joten en lähde sille linjalle, mutta niiden jälkeen paluu perinteisiin tuntuu tuoreelta mutta tutulta.

Ajatus 2: OLLA on tyylikäs. näyttävä, hidas, hiljainen, äänekäs, unenomainen, hypnoottinen, kaunis elokuva. Tarinan voisi tiivistää yhteen lauseeseen, mutta se ei kerro murto-osaakaan siitä mitä elokuva todella on.

Ajatus 3: Ajatus kolme on oikeastaan se että yrittäessäni saada tästä tekstistä edes jotain aikaiseksi, katsoin lopultakin Hannibalin ensimmäisen tuotantokauden finaalin ja nyt pitäisi aloittaa toinen tuotantokausi. Eli kaivan HDMI-piuhan ja uppoudun sen pariin.

Mutta lupaan katsoa OLLA:n vielä uudestaan ja suosittelen sen näkemistä kaikille. 21.3. ylös kalenteriin mars. Lisää infoa Only Lovers Left Alive - Suomi.

The LEGO Movie 3D (orig.)

Näinhän siinä sitten kävi että ohitse karkasivat kaikki Oscar-tärpit, niin odotuslistan Wolf ja 12 Years kuin muuten vaan luultavasti näkemisen väärtit Her ja Dallas Buyers Club, kun niiden pyörimisaikaan olin vuoroviikonlopuin joko liian köyhä, kipeä tai kiireinen lähteäkseni elokuviin, tai jos edes teoreettinen mahdollisuus oli, en yksinkertaisesti jaksanut kun jo valinta neljän elokuvan välillä tuntui ylivoimaiselta. Ja kun uudet työvuoroni ovat arkileffailun kannalta yhtä tylsät kuin entisetkin: olisihan se nyt mahdollista elokuviin illallakin lähteä, mutta kun Darth Vader -herätyskelloni pahaenteisesti hönkäilee minut tajuihini esim. klo 3:45, ei juuri mieli tee lähteä katsomaan esim. klo 20:00 alkavaa elokuvaa.. No, eniveis. Finanssimielessä tilanne ei ole ainakaan parantunut, mutta ainakin Legot edustavat enemmän sellaista kaivattua feelgood-osastoa kuin edellämainittu kuvasto, joten kun originaaliversio pyöri vain tämän viikon ja viikonloppu meni muualla päin Suomea, oli uhrattava muutama tunti yöunista ja lähdettävä Studiolle. (Se, miksi uhraan yöuniani vielä tämän blogipostauksen kirjoittamiseen, on arvoitus.)

Miksi edes alun perin niin innostuin Legoista? Ehkä kuitenkin veti eniten sen uskomaton alkuperäisääninäyttelijöiden tähtikimara. Karkaan heti sivuraiteille puhumaan Chris Prattista ja Guardians of the Galaxysta. On totta että kun Star-Lordin/Peter Quillin casting julkistettiin, olin ihan että a) NOOOOOOOOO!!! (koska Lee Pace) ja b) Chris who? mutta sittemmin olen tutustunut ja rakastunut Parks and Reciin sekä myös Chris Prattiin. Ja sitten se traileri. Aaah. No, asiaan tai edes lähemmäs sen viertä. Yritän siis sanoa että Chris Pratt

Eli siis

Ja

Liam Neeson

..Ehkä mä menen nyt nukkumaan.

Sitä ennen tiivistän lyhyesti että Lego oli aivan uskomattoman ihana ja hauska ja yllättävä ja hieno ja siisti ja sanoinko jo että hauska elokuva, koska en kuitenkaan huomenna jaksa jatkaa sen prosessointia, koska huomenna on vuorossa ihan jotain muuta kivaa.

Frozen 3D (orig.)

Olen viime vuosina harmikseni tipahtanut aika lailla ulos animaatioskenestä. Viimeinen teatterissa katsomani animaatio on tainnut olla Ice Age 4 pari vuotta takaperin, joka sekin vetosi minuun lähinnä nostalgiankaipuulla. Yhtään Disney ilman Pixaria -aikakauden leffaakaan en ole nähnyt - poislukien Tangled jonka tsekkasin perjantaina ihan vaan fiilikseen päästäkseni. En oikein tiedä miksi näin on käynyt, mutta yritän kyllä parantaa tapani, ainakin sikäli kun originaaliversioita on leffoista tarjolla.

No, Frozenkaan ei siis alkujaan ollut laisinkaan elokuva jota minun piti mennä katsomaan. Mutta sen verran positiivista buzzia (jos kyllä myös kritiikkiäkin) sen ympärillä on ollut että vähän minäkin jo lämpenin ajatukselle. Studion ensimmäiset originaalinäytökset menivät kuitenkin ajankohtansa vuoksi sivu suun. Ja sitten minä löysin Let It Go'n...



Tässä vaiheessa jo kirosin itseäni kun en ollut leffaa lähtenyt katsomaan. Vaikka koko leffassa ei mitään muuta hyvää olisikaan, niin silti halusin nähdä sen isolta kankaalta. Mutta ei hätää! Studio ilmoittikin että jatkoa olisi vielä tänä viikonloppuna luvassa, joten minulla oli vielä tilaisuuteni, ja käytin sen hyväkseni.

Oli varmasti virhe rakastua ennalta sen parhaaseen biisiin ja näyttävimpään kohtaukseen. En nyt suoranaisesti odottanut sen olevan samaa tasoa alusta loppuun, mutta kyllähän tuo väkisinkin riman pistää aika korkealle. Ja kokonaisuutena leffa meni kyllä sen riman ali. Se oli ihan ok, katsottaessa viihdyttävä, mutta rakenteellisesti aika heikko. Odotin jo innolla että leffan näkemisen jälkeen pääsen katsomaan tämän kovasti kiertäneen arvosteluvideon, ja nyt voin kyllä allekirjoittaa kaiken kritiikin, joskaan en ehkä ihan niin voimakkaasti suhtaudu asiaan. Paitsi siihen, että oikeasti kuvittelin että Elsalla olisi elokuvassa suurempi rooli. Nyt hän ei ollut hahmona oikein mitään.

Let It Go'n vuoksi odotin Frozenilta ehkä eniten musikaalina ja olikin harmi että se puoli petti. Muut laulut eivät olleet lainkaan niin hyviä. Moni laulu oli irrallinen ja pelkkää ajanhukkaa elokuvassa, jossa oli aivan liikaa kaikkea muutenkin. Minusta oli myös käsittämätöntä että loppussa ei ollut biisiä, kun niitä kuitenkin suht tasaisella tykityksellä tuli Fixer Upperiin asti. Olisin halunnut Let It Go'lle onnellisen mutta yhtä voimakkaan vastaparin, biisin jossa kuulemme Elsan löytäneen tasapainon kykyjensä hyväksymisen ja hallitsijanroolinsa välillä. Loppu oli hätäinen, äkkinäinen ja siitä puuttui tunnetta. Tällaisenaan leffa oli voimakkaimmillaan kun Elsa julistaa lumoavan kauniissa jäälinnakkeessaan, säteilevän onnellisena "Here I stand and here I'll stay". Olisin halunnut vähintään yhtä upean kappaleen jossa hän julistaa samaa, mutta siitä näkökulmasta minkä hän on nyt oppinut.

Itse asiassa aika moni asia alkaa ärsyttämään minua nyt kun ryhdyn analysoimaan elokuvaa, joten lopetan tähän ja menen nukkumaan. Pidin kyllä Frozenista, mutta olihan esim. se Tangled valovuosia parempi elokuvana.

Vuosikatsaus 2013

Koska tässä flunssan kanssa painiessa näyttää epätodennäköiseltä että tämän vuoden puolella ehdin nähdä enää yhtään elokuvaa - ainakaan elokuvaa joka ei ole Hobitti, koska ei siellä mitään mielenkiintoista pyörikään - elokuvateatterissa (joskin Netflixin puolella odottaisivat kehutut, tänä vuonna Suomessa valkokankailla pyörähtäneet Cloud Atlas ja What Maisie Knew..), lienee paikallaan tehdä perinteinen menneen vuoden tiivistys.

Jos vuonna 2012 olinkin uskollinen odotuslistalleni, tänä vuonna minulta livahti aika monta leffaa. 21 odotuselokuvasta minulta jäi näkemättä 6 - joukossa jopa World War Z, joka ennen ensi-illan siirtoa ja massiivisia uudelleenkuvauksia sijoittui korkealle jo vuoden 2012 odotuslistalla, mutta mielenkiinto ehti laantua matkan varrella ja viimeistään kriitikoiden reaktioita vilkaistessa. Tältä vuodelta puolestaan karkasi kokonaan Sin City 2, joka harppoi kalenterissa melkein vuoden aina elokuulle 2014.

Yksittäisiä elokuvateatterikokemuksia tälle vuodelle on 25, mutta tarkemman syynin alla niistä avautuu kaksi Odottamatonta matkaa eli teknisesti vuoden 2012 leffaa, kaksi Pacific Rimiä, ja kaksi The World's Endiä. Totaalisaldo elokuvissa siis on *pari ruostunutta ratasta jauhaa päässä hetken* ehkä 21, joka on viime vuotta 2 elokuvaa + 2 teatteritallennetta heikompi, joten olen ollut laiska (en näemmä ole taas syys-lokakuussa nähnyt yhtään mitään, ja koko kevätkin meni nihkeästi Supernatural-pakkomielteeni syödessä aikaa), ja lupaan parantaa tapani.

Tämän vuoden vallitseva teema on ollut pettymys. Vuoteen mahtuu monta elokuvaa, jotka eivät olleet niin hyviä kuin niiden olisi toivonut olevan. Jouduin pohtimaan vuoden parasta elokuvaa Episodin kyselyssä pari päivää takaperin, ja kolmea leffaa miettiessä piti ihan kaivella muistiaan, mitkä tämän huomionosoituksen todella ansaitsevat.

Kiistaton ykkönen on DJANGO UNCHAINED. Se avasi tämän vuoden, ja oli myös vuoden absoluuttisesti paras elokuva. Minulla ei yksinkertaisesti ole siitä mitään pahaa sanottavaa. Se oli täydellinen.

THE WORLD'S END oli erittäin hyvä elokuva. Olen valmis myöntämään että jo ennalta voimakas suhtautumiseni siihen nousi potenssiin kymmenen kun minulta uhattiin viedä pois mahdollisuus nähdä se teatterissa, ja tämä saattoi sumentaa varsinaista katsomiskokemusta, mutta vedettyäni koko Corneton vastikään putkeen, seison edelleen sanojeni takana, vaikka Hot Fuzz säilyykin minulle trilogian parhaana elokuvana.

GRAVITY saa mainintansa tällä listalla ehkä lähestulkoon vain visuaalisten ansioidensa ja vaikuttavan tunnelmanluomisen vuoksi, mutta niissä se olikin suorastaan esimerkillinen. Vuoden 2013 kaunein elokuva, ellei pidemmältäkin ajalta ansaitse tämän tittelin. Toki tarinakin oli vetoava ja koska on melko harvinaista saada Krista herkistymään elokuvissa, on se saavuttanut jotain jo senkin vuoksi.

KICK-ASS 2 tulee mukaan koska tämä on minun listani ja minä teen minun listallani mitä haluan. Kick-Ass 2 ei ehkä ole millään muotoa arvostettu elokuva, mutta se oli ihan helvetin hauska ja siisti. Se teki syntymäpäivästäni täydellisen. Se riittää.

Vaikuttavia mutta ei henkilökohtaisesti ehkä kuitenkaan niin kolahtaneita elokuvia ovat olleet lisäksi ainakin Beasts of the Southern Wild ja Only God Forgives.

En jaksa tulla vihaiseksi ruotimalla vuoden pettymyksiä tarkemmin, joten riittäköön se, että ajatuskin A Good Daysta saa vereni kiehumaan. Jouluperinteenä oli pakko katsoa Die Hard, ja mietin kyllä hartaasti, olenko valmis antamaan Bruce Willisille jo anteeksi ja pystynkö katsomaan koko elokuvaa. Pystyin kyllä ja itkin elokuvan täydellisyyttä, ja sitä miten raivostuttavan kamala elokuva A Good Day oli. Älkää puhuko minulle siitä enää ikinä. Se olisi voinut olla siedettävä tusinatoimintaelokuva, mutta se yritti olla Die Hard.

Maininnan huonoudestaan ansaitsee myös Evil Dead, joka olisi myös omalla tahollaan voinut olla siedettävä tusinakauhuelokuva, mutta koska se kuvitteli mahtavansa mitään alkuperäiselle, jo lähtökohtaisesti sen pisteet olivat reilusti pakkasen puolella, eikä se montaa plussaa tililleen kerännyt. Älkää tehkö tarpeettomia uusintaversioita tai jatko-osia vanhoille klassikoille. Kiitos.

Näihin tunnelmiin olemme valmiit aloittamaan vuoden 2014. DOFP, DOFP, DOFP....

Hobitti: Smaugin autioittama maa HFR3D

Yönäytöksestä on ehtinyt vierähtää melkein koko vuorokausi, kun elämän ehtiessä edelle olen ollut estynyt blogiin kirjoittamasta. Silti en vieläkään oikein tiedä, mitä sanoa, joten luvassa jäsentelemätöntä ajatuksenvirtaa ja toivottavasti toisen katselukerran jälkeen järjestelmällisempää aivotoimintaa.

Nautin suuresti koko elokuvasta, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jäi ehkä järkytys siitä, että se LOPPUI niin kuin se loppui. En käy spoilaamaan, mutta odotin kyllä että tässä elokuvassa olisi päästy vähän pidemmälle tarinassa. Smaugin autioittama maa ei ollut ehjä, omilla jaloillaan seisova elokuva jolla olisi ollut selkeä alku ja loppu. Se oli selvästi välielokuva, mutta ei huono sellainen. Tällä hetkellä on mahdotonta kuvitella, että koko Hobitti ynnättyine lisämausteineen olisi saatu mahtumaan kahteen elokuvaan. Itse asiassa minun on vaikea käsittää, miten tarinan loppu saadaan mahtumaan yhteen elokuvaan, jonka teatteriversio olisi alle neljä tuntia pitkä. Aika näyttää.

Odottamattoman matkan nostalgialla tunnelmointi oli väistynyt tiukan toiminnan tieltä - vauhtiin päästiin heti ensimetreiltä eikä tahti juuri hidastunut. Koska minun rakkauteni Peter Jacksoniin kantaa niin varhaiseen tuotantoon, että kun ensi kerran kuulin hänen ohjaavan LotRit, en voinut olla nauramatta, Smaugin autioittaman maan todella näyttävä toimintapuoli sai minut hihkumaan innosta. It's pretty much non-stop action. Kuitenkaan sitä ei tunnu olevan liikaa - kohtauksia ei venytetä ja paisutella äärimmilleen, ja toimintaa tasapainotetaan niin huumorilla kuin draamalla. Huumori ei ole väkinäistä myötähäpeäslapstickiä, vaan elokuvalle saa rehellisesti nauraakin paikoin. En ole ihan varma miten suhtaudun päälleliimattuun romanssinpoikaseen - yritin ehkä inhota sitä, mutta en ihan onnistunut siinä.

Smaugin autioittama maa on Odottamatonta matkaa tiiviimpi, toimivampi kokonaisuus. Sanon näin vaikka ykkösessäkään ei ollut minusta mitään vikaa - tai siis näen että siinä on vikaa, mutta ne eivät mitenkään henkilökohtaisesti häiritse minua. Hobittiin liittyy niin suuria tunteita, niin pitkä odotus, että en koskaan pysty olemaan täysin objektiivinen tätä trilogiaa kohtaan. En minä LotRiakaan pidä täydellisenä, mutta rakastan sitä, eikä se tule koskaan muuttumaan. Smaugin autioittama maa olisi voinut objektiivisessakin mielessä olla hyvin lähellä täydellistä, jos sillä olisi ollut edes jonkinlainen "oma" tarinankaari ja lopetus. "Jaa, kestoa on jo tuon verran, kai tämä jostain kohtaa pitää lyödä poikki" -henkinen pätkäisy jätti hetkeksi monttu auki tuijottamaan valkokangasta - tässäkö se taas oli. Kaksi ja puoli tuntia hurahti kuin siivillä, ja nyt pitää taas vuosi odotella jatkoa tiukalle cliffhangerille.

Ja tiukka cliffhanger se onkin, sillä PJ on tehnyt aika rajuja muutoksia alkuperäismateriaaliinsa, mistä olen vain tyytyväinen. Pidättäydyn spoilaamasta sen enempää jos tätä erehtyy joku lukemaan, mutta minusta lisäykset ja muutokset ihan itse Hobitin kulkuun olivat erinomaisia ja jättävät kutkuttavan jännityksen trilogian päätöstä odotellessa - pakkaa on sekoitettu tavalla, joka voi joidenkin hahmojen kohtaloa muokata (please?). Hobitti ei ole minulle pyhä kirja, ja sitä saa oikeastaan kohdella minun puolestani miten huvittaa.

Mitähän vielä. No se HFR ja yleensäkin visuaalinen tuntu. Olin aivan viime metreille kahden vaiheilla, menenkö yönäytökseen Kinolle vai Studiolle, jälkimmäisessä kun olisi ollut ihan eri lailla tunnelmaa, mutta kun Studiolla 3D olisi mennyt kakkossalissa ja ihan tavan tylsä 2D ei kiinnosta kyllä Hobitin kohdalla lainkaan, oli päätös lopulta helppo. Suuri on kaunista, ja HFR3D on kiistatta suurin ja kaunein. Minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa siitä. Se on vain täydellisen sujuvaa ja henkeäsalpaavaa. Hobitti kuuluu suuriin saleihin ja minä kuulun suuriin saleihin. En katsonut Odottamatonta matkaa muuna kuin HFR3D:nä (x4) vaikka minun alunperin vielä piti tehdä tekniikkavertailua, mutta en usko että nyt haluan edes tietää miltä se "laimennettu" versio näyttää. HFR3D, as God Peter Jackson intended.

Pitää vielä avautua siitä miten tärkeää minulle oli Lee Pace. Minulle ehdottomasti suurin casting-uutinen aikanaan oli Lee Pace Thranduilina. Ja Lee ylitti kaikki odotukset. Sanon suoraan: Lee pesi kaikki LotRinkin haltiat ja nyt kun olen nähnyt tämän, näen mitä haltioiden tulisi olla. Toiseus on suomeksi jotenkin ihan helvetin typerä sana mutta tässä oli todellinen haltia, jotain niin jaloa, jotain ikiaikaista, jotain vierasta, jotain mystistä, jotain aivan muuta. Leen Thranduilissa oli kylmät väreet nostattavaa toiseutta potenssiin kymmenen. Okei, olen vähän puolueellinen mutta silti.

Kylmät väreet kun on jo mainittu, ei voi tietenkään olla huomioimatta Smaugia ja Benedict Cumberbatchia. Hrrrrrrr.

Okei, tämä saa riittää, nukuin viime yönä 2,5 tuntia ja olin sitten 9,5 tuntia töissä, joten enempää minusta ei irtoa.