Hobitti - Viiden armeijan taistelu HFR3D

Niin, se perjantai.

Tennispalatsi. Ykkössali. Takarivin keskellä. Seurassa ystävät, joiden kanssa tuntui siltä, että tämä olisi yhtä hyvin voinut olla Kuninkaan Paluu 11 vuotta sitten. All who took the road with me. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin.

Siinä hetkessä kulminoitui se, miksi en pysty olemaan objektiivinen Hobitteja kohtaan. Miksi en pysty olemaan kriittinen, kun lyhyt kirja on venytetty kolmeksi elokuvaksi. LotR oli, on jotain elämää suurempaa, ja siksi oletusarvoisesti Hobittikin on.

Jos yritän analysoida Hobitteja, ruoskin vain itseäni siitä, että minä pidän niistä. Näen kyllä asiat joita ihmiset kritisoivat enkä puhku raivoissani jokaisen kahden tähden arvion johdosta. Ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Ne ovat pala aikaa, jota ei saa takaisin.

Hobitti - Viiden armeijan taistelu HFR3D

Okei. Olin varma että hajoan. Itkin kun traileri julkaistiin. Itkin kun The Last Goodbye julkaistiin. Olin aivan varma, että kun viimeiset seikkailut Keski-Maassa on viimeinkin seikkailtu ja lopputekstit rullaavat valkokankaalla, minut saa kerätä pieninä vollottavina palasina penkkini alta.

Niin ei kuitenkaan tapahtunut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Ehkä ei sataprosenttisesti kumpaakaan. Koska tämä on Hobitti-trilogiasta ehdottomasti eniten LotR:in tuntuinen, vertailulta RotK:iin ei voi joka käänteessä välttyä. Vain hieman reilun kahden tunnin kestollaan Viiden armeijan taistelu oli yllättävän tiivis paketti, jossa ei jääty liioittelemaan hyvästejä ja loppua. Toisaalta tässä olisi ollut varaa jäädä mehustelemaan joidenkin traagisten tapahtumien vaikutuksia hieman enemmänkin, todellista sisältöä on kuitenkin tarinassa hyvin ohuesti - sensijaan draamaa oli yritetty luoda väkisin paikkoihin joihin sitä ei kaivattu (elokuvaan mahtuu mm. muka hirveän tunteellinen repla jonka typeryydelle nauroin ääneen melkein kippurassa). RotK:issa tuntuu olevan hyvästejä ja loppuja sen verran minkä tässä elokuvassa kokonaiskestoa. Vielä olisin halunnut jäädä hetkeksi viipyilemään.

Viiden armeijan taistelu todellakin on täysin eri tuntuinen elokuva kuin kaksi edeltäjäänsä. Jahka tämänkin Extended Edition sitten vuoden päästä on julkaistu ja koko saagan pääsee katsomaan kerralla, saa nähdä miten irralliselta sen tyyli silloin tuntuu. Toisaalta, muutos on ollut asteittaista läpi trilogian. Ykkönen oli vielä keveintä ja kivointa hömppää, kakkonen alkoi olla action-painotteisempi, ja Viiden armeijan taistelu on, no, nimensä mukainen. Kun melkein puolet kestosta on yhtäjaksoista taistelukohtausta, elokuva voisi helposti olla puuduttava. Sitä Viiden armeijan taistelu ei ole.

Äh. Päässä lyö tyhjää kun yritän koota ajatuksia. Tässä kohtaa ei varmaan ole paljon muuta sanottavaa. Haluan vain katsoa RotK:in ja valmistautua perjantaihin. Tennari. Vanha jengi kasassa. Ehkä mä silloin itken.

We came all this way
But now comes the day
To bid you farewell
Many places I have been
Many sorrows I have seen
But I don’t regret
Nor will I forget
All who took the road with me

Interstellar 4K

Odotuslistalla totesin: "Uudesta Nolanista en tiedä juuri muuta kuin että se on uusi Nolan, ja mikäli voin asiaan vaikuttaa, en halua elokuvaa nähdessäkään juuri muuta tietää."

Minulla on, kuten tässä blogissa ja aiemmin LJ:n puolella on tullut vuodatettua, ollut vähän vaikea suhde Nolanin kanssa viime vuosina eli tarkemmin TDK:sta asti. Tahtomattani odotan liikaa, hypetän liikaa, haluan sen olevan elämää suurempaa kun kaikki niin sanovat, ja sitten, koska odotukset ovat niin korkealla, lopputuloksena vain hämmennyn kun en enää osaa erottaa todellisia reaktioitani odotuksistani (pidinkö, yritinkö pitää, yritinkö pitää itseni niin etäisenä että olin siksi pitämättä), ja jollain tasolla aina petyn kuitenkin. (En vieläkään ole katsonut TDKR:ia toista kertaa.)

Tällä kertaa sain ainakin hypelevelit pidettyä säädyllisen matalina ihan viime päiviin asti, ja todellakin onnistuin pitämään tavoitteeni: en ole katsonut yhtään teaseria tai traileria, lukenut edes alkeellisinta synopsista - hädin tuskin tiesin pari näyttelijää ja sen että jotain tekemistä tällä on avaruuden kanssa. Tiesin muutamiin pisteisiin enemmän tai vähemmän tahtomattani törmättyäni (mutta olisin toki arvannut näkemättäkin..) että toiset antavat sille kuola valuen viittä tähteä ja koska se on Parasta Ikinä, joku rohkea uskaltaa kokonaan riisua vaaleanpunaiset Nolan-lasit silmiltään ja analysoida elokuvan raa'asti sellaisena kuin se on, ja toisille se jää sille asteelle että "on se hieno, mutta".

Niin, se mutta. Se menetetyn potentiaalin mutta-hetki. Se kun kikkailu menee piirun liikaa itsetarkoitukselliseksi ja, pidätettyäsi jännityksestä hengitystä siinä vaiheessa jo kaksi ja puoli tuntia, huokaiset, valahdat penkin reunalta vähän mukavampaan asentoon, nostat (mielessäsi) kätesi pystyyn ja toteat okei, Nolan, luulin että tämä nyt olisi voinut olla se minullekin rehellisesti viiden tähden elokuva jota katson autuaassa hurmiossa, but fine, do it your way. Kun odotit jotain fiksumpaa tai edes mystisempää. Sen mutta-hetken jälkeen Nolan sai vielä napattua minut hyppysiinsä, mutta taika oli rauennut, . Olin jumissa siinä hämmentävässä juupas-eipäs-limbossa johon tuskin tiedän koskaan vastausta. Minä en vain osaa muodostaa sataprosenttisen rehellistä mielipidettä tästä elokuvasta, koska joko minun pitäisi 100 % fiiliksellä, laput silmillä rakastaa sitä, tai sitten lähden analysoimaan ja jos analysoin, analysoin aivan liikaa..

Lukemattomilla tavoillahan Interstellar on aivan häikäisevä elokuva, mutta toisaalta siinä on niin lukemattoman paljon aineksiakin, että onhan jonkin tässä osuttava maaliin (hutejakin riittää). Häiritsevintä ehkä olikin se että Interstellariin on ladattu niin paljon - riisutumpi versio olisi voinut toimia paljon paremmin. Joskus vähemmän on enemmän. Tunteellisesti Interstellar oli niin (manipuloivan? päällepuskevan..?) vahva, että minäkin liikutuin kyyneleiden partaalle muutamaan kertaan, mutta silti siinä ei ollut syvyyttä.

Agggh. Haluan vain sulkea tämän ylianalysointimoodin pois ja nauttia siitä elokuvasta. Koska nautin, kaikesta tästä hämmennyksestä ja ajatusten sekasorrosta huolimatta. Ilmeisesti ennakkovalmisteluilla ei ole mitään vaikutusta siihen, miten Nolan-elokuviin suhtaudun - mutta täytyy kyllä sanoa, että oli todella hienoa katsoa elokuvaa josta et tiedä mitään. Ja se lumous, se into, se jännitys kantoi. Kauas. Oli niin pienestä kiinni ettei loppuun asti. Jos lopun ei olisi ollut pakko olla se Suuri Paljatus, jos kaikkea ei olisi pitänyt (joskin yli hilseen menevillä tieteellisillä termeillä) vääntää rautalangasta auki ja viedä siististi pakettiin. Avoimempi loppu olisi ollut se todellinen mindfuck jonka olisin tähän halunnut. Not this M. Night Shyamalan crap.

Ehkä mä vain katson Mementon ja olen hiljaa. Tai no ensin kyllä menen nukkumaan, koska taas kerran yrittäessäni epätoivoisesti saada leffablogipostausta valmiiksi, nukahdin joskus yöllä läppärin päälle ja herätessäni ennen kahdeksaa luulin että on sunnuntai, ja minun pitäisi nukkua vähän lisää. Mutta, Memento. Palataan sinne mistä tämä kaikki alkoi. Pidetään Nolan-putkiviikonloppu.

Guardians of the Galaxy 3D

Uudestaan, uudestaan! Okei, tämän piti tapahtua eilen (koska synttärit), mutta se tapahtui jo torstaina, koska viimeinen näytös Kinon ykkössalissa. Mutta leffablogi-inspiraatio on tunnetusti alhaalla joten postausta saimme odottaa tähän asti.

GotG on onnea ja iloa. Heittäydyn jonnekin 12-vuotiaan tasolle katsoessani sitä elokuvaa, ja yritän vain kuvitella, miten paljon olisin rakastanut sitä silloin, kun näin paljon rakastan sitä nytkin.

Guardians of the Galaxy 3D

WHOA! Ei käy kiistäminen ettenkö olisi odottanut Guardiansin olevan jokseenkin täydellinen kesäelokuva, mutta jumalauta! Siis eihän tältä olisi enempää voinut kuuna päivänä toivoa. Tiedämme mitä MCU merkitsee minulle, mutta koska Guardians on niin villi kortti, sen piti lunastaa itsensä ihan eri tasolla. Ja olihan minullakin aikojen alussa epäilykseni. Oli aika jolloin GotG roikkui MCU-intrestilistallani juurikin siksi, että Lee Pace oli pitkään puheissa Peter Quillin aka. Star-Lordin osaan. Kun Chris Pratt roolin lopulta sai, reaktioni oli melko lailla yhtäläinen elokuvan "Who?"-kohtauksen kanssa, ja olin luonnollisesti aika pettynyt, koska, no, Lee Pace. But no worries, Parks&Rec on saanut minut rakastamaan Prattin lovable goofball -puolta, ja Leekin lopulta elokuvaan pääsi, joskin melko tunnistamattomassa muodossa. Minusta tuntuu että olen kirjoittanut nuo ajatukset jonnekin jo aiemmin. No eniveis. Siinä missä Phase 2:n jatko-osat ovat menneet enemmän tai vähemmän omalla painollaan, onhan niillä jo niin vahva pohjatyö alla, GotG:lla oli edessään haastava pesti, täysin uuden (ja sarjakuvistakin hyvin tuntemattoman) tien raivaaminen. Ja uhkapeli tuntuu kannattaneen, mutta voiko Marvel enää edes epäonnistua missään. GotG tuntuu jo hurmanneen niin kriitikot kuin katsojatkin, ja melkeinpä täyden salin kanssa sitä sai Kinollakin ihmetellä.

On niin paljon asioita joita haluaisin kyetä pukemaan sanoiksi, mutta tämä Dorklyn arvostelu oikeastaan kiteyttää kaikki päällimmäiset. Tämä on pakko nähdä uudestaan teatterissa.

Ja loppuun pieni vetistely koska on aika selkäpiitä kutkuttavaa että seuraavana tulee jo Avengers: Age of Ultron. Onhan siihen vielä kauan mutta. se on seuraava. mihin nämä vuoden vierivät ja miksi minä en tee elämälläni muuta kuin odotan uusia marvel-leffoja

Monty Python Live (mostly)

Ai niin, mun piti kirjoittaa jotakin.

Mitä siitä voi edes sanoa. Kaikki ylisanat tuntuvat pieniltä.

Huikean hieno ilta.

Kiitos.

Transformers: Age of Extinction

Let's be real here. Kukaan tuskin odotti että Michael Bayn neljäs Transformers juuri poikkeaisi totutusta kaavasta. Kyllä, se on ylipitkä, paikoin puuduttava, typerä. Kyllä, se on elokuva joka saa minut moneen kertaan pyörittelemään silmiäni 3D-lasien pimennossa - "for fuck's sake" - ja nauraen pudistamaan päätäni sen liioitellulle mahtipontisuudelle. Mutta tämä tiedettiin jo ennalta eikä se yhtään vähennä intoani Transformereita kohtaan. Transformers-elokuvat elävät omassa kuplassaan eikä niihin kuulu soveltaa ulkopuolisen maailman sääntöjä sen suhteen mikä on "hyvä elokuva", sen olemme jo hyväksyneet. Joskus pitää heittää aivot narikkaan ja katsoa tällaista jättibudjetin joukkotuhoa, missä ei ole päätä eikä häntää eikä kuulukaan olla. Trans4mers (oikeesti, miksi sen nimi ei ole Trans4mers?) on sitä mitä pitääkin olla, siitä enimmäkseen saa selvää, ja onnistuu karistamaan joitain ensimmäisen trilogian perisyntejäkin matkastaan. Se on enemmän kuin ikinä osasin toivoa ja se riittää.

The Double

Leffablogimotivaatio huitelee pyöreässä nollassa, mutta kävin tosiaan torstai-iltana ennakkonäytöksessä tsekkaamassa The Doublen, joka keväisen Only Lovers Left Aliven tapaan on Kuusaan porukoiden ihan omaa maahantuontia ja levitystä oleva projekti Suomessa - ensi-ilta on virallisesti tänään. Olisin varmasti silkassa tukimielessä käynyt elokuvan katsomassa joka tapauksessa, mutta traileri herätti mielenkiintoa muutenkin.

Synkkä ja kiero arthouse-kikkailu on aina minun mieleeni, eikä The Doublekaan näiltä odotuksilta minua kylmäksi jättänyt. Todella moniulotteinen, jännittävä, ajatuksia herättävä kokonaisuus, jonka voisi varmaan yrittää katsoa uudemmankin kerran, jos kerkeää. Soundtrack on ollut kovassa soitossa Spotifyssa leffan jälkeen - ihan huikea! Mutta kuten sanoin, leffablogimotivaatio on olematon ja leffan katselustakin on jo useampi päivä, joten en avaudu tämän enempää..

P.S. Tämä on blogin sadan postaus!

X-Men: Days of Future Past

Kun tilaisuus ja ennen kaikkea hyvää seuraa ilmaantui, piti DOFP katsastaa vielä toisen kerran. Kun kerrankin minulla oli hyvää leffaseuraa, tuli kaikki jälkiajatukset prosessoitua jo sillä tavalla kun ne kuuluu prosessoida eikä  blogitekstinä vuodattaen. Siis pidetään tätä vain leffakäynnin dokumentointina. Mutta se kyllä tuntui toisella kertaa vieläkin paremmalta.

X-Men: Days of Future Past 3D

LOPULTAKIN! No, todellisuudessahan leffaa olisi ennakoissa jo päässytkin katsomaan kaksi päivää, mutta kun lippu oli jo tälle perjantaille varattu, työajat aina haittaavat harrastuksia (tai harrastukset yöunia, jos niitä haluaa siitä huolimatta arki-iltaisin harrastaa) ja kun vielä keskiviikko venähti jo aamun puolelta Supernaturalin kauden päätöksen livenä katselun vuoksi, oli turvallisinta pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa

(ja just nyt piti sitten lukea uutinen että Edgar Wright on jättänyt Ant-Manin HIP-VITUN-HEI mutta yritetään päästä sen yli but also life seems kind of pointless)

Okei, vedetään syvään henkeä ja yritetään aloittaa jostakin. (why god why) Kuten olen tullut blogissa varmaan useampaankin kertaan maininneeksi, DOFP oli ehkä eniten odottamani elokuva tältä vuodelta. Olin kuitenkin noin 50 % täyden hypen vallassa ja loput 50 % aivan varma siitä, että näin sekavista aineksista ei voida saada hyvää elokuvaa, ja tuntui että mitä lähemmäs ensi-iltaa päästiin, se jälkimmäinen puolisko alkoi ottaa valtaa minusta. Ja jollain oudolla tavalla olen koko ajan ollut täysin sinut sen kanssa. Ehkä tämä elokuva ei ole hyvä elokuva. Ehkä se yrittää liikaa. Ehkä siinä on liikaa hahmoja. Ehkä Foxin olisi pitänyt malttaa hetki universuminrakennuksensa kanssa. Ehkä se oli tuomittu epäonnistumaan..

Huojennuttavaa oli, että elokuva oli kuin olikin hypensä arvoinen, ja menee ainakin henkilökohtaisessa X-rankingissani ehkä heti First Classin perään. Kaikkiaan minulla on nyt aika vahva luotto siihen että X-Meneillä on vielä paljon annettavaa tulevaisuudessa - kunhan ne Wolverinen sooloelokuvat nyt saataisiin jo kuriin, mutta kun ei.

Ajatukseni ovat Ant-Manissa joten vältymme analysoivalta aivotoiminnalta tai pitkiltä tunnepurkauksilta. Aivotoiminta nyt ei koskaan hyrrää kovn vahvoilla mutta jälkimmäisiä olisi muutama muhimassa, mutta ne ovat spoilerisisältöisiä ja merkityksetöntä jankkaamista joten annetaan olla..

Godzilla 3D

GOJIRA!!!

Olipa kerran pieni ja viaton, noin 12-vuotias Krista joka rakasti mm. katastrofielokuvia ja hirviöitä. Tästä voidaan vetää nopea johtopäätös että Kristan ehkä suurin elokuvahäpeäpilkku on, että Krista rakasti (ja varmaan jollain tasolla edelleen rakastaa..) vuoden 1998 jenkki-Godzillaa, jota yleisesti pidetään kai ihan törkeän kamalana elokuvana. Osaan edelleen antaa genre-elokuville niiden synnit anteeksi, joten ehkä minussa oli sitä vikaa jo nuorempana.. Haluan kuitenkin pitää kiinni siitä että elokuva oli joskus minulle tärkeä, ja täten en sitä ole vuosiin nähnyt enkä tule luultavasti enää koskaan näkemäänkään.

Vuoden 2014 Godzilla pääsi tapahtumaan vähän under the radar. Tiedostin että sellainen on tulossa joskus, mutta vasta aivan hiljattain havahduin siihen että se on oikeasti tulossa ja se on tulossa nyt. Täten en ehtinyt kerätä mitään tolkuttomia hype-levelejä vaan lähdin liikenteeseen aika neutraalein odotuksin, mutta siltä pohjalta että edelleen, vaikka sitten vähän isompana ja viallisempana, rakastan katastrofielokuvia ja hirviöitä.

Tämä Godzilla toimi molemmissa asioissa loppujen lopuksi erinomaisesti, mutta seisoi omilla jaloillaan Elokuvana myös genrelokeroidensa ulkopuolella. Vaikka paikoin ehti vähän harmitella hirviöiden vähäistä roolia, erityisesti itse nimihahmon ollessa hieman sivuosassa, loppu pelasti tämän puolen niin vahvasti, että suorastaan liikutuin. Minähän aina pidän hirviöiden puolta, mutta se on harvoin kovin tyydyttävä asema. (Pidän aina myös Bryan Cranstonin puolta, mutta sekin on yleensä huono idea, joten ei siitä sen enempää). Katastrofielokuvana Godzilla oli suorastaan täydellinen. Saattoi olla monessa muussakin mielessä täydellinen.

..nukahdin eilen läppärin päälle mutta luonnos onneksi oli tallentunut. Olikohan tuohon mitään lisättävää? Elokuva toimi. Hahmot (siis ne ihmiset) olivat riittävän kiinnostavia pitämään tarinaa hyvin yllä myös silloin kun kaijut eivät vallanneet valkokangasta. Visuaalisesti se oli huikea, niin efektien kuin upeiden shottienkin puolesta. Trailerissakin nähty laskuvarjojoukkojen hyppy savun, tulen ja kaaoksen keskelle.. Ehkä kauneimpia asioita pitkään aikaan. Kaikin puolin olen suorastaan yllättynyt siitä miten hyvä elokuva Godzilla oli - kaikella todennäköisyydellä olisin yhtä lailla hihkunut vaikka se olisi ollut puolta typerämpi ja kliseisimpi hirviöelokuva koska hirviöt, mutta tässä oli paljon muutakin kuin monsterimäiskettä. Ja kohokohta oli tietenkin elokuvan sankari. Now there's a plot twist you don't see every day.

The Amazing Spider-Man 2 3D

(THERE WILL BE SPOILERS)

Innostus lähteä katsomaan TASM2:sta antoikin odottaa itseään pari viikkoa ensi-illasta - ja nytkin voimakkaana kannustimena toimi viiden euron perjantai Kinolla, koska se oli jo vähän semmoinen nyt tai ei koskaan -kynnys. Osasyyllinen tähän jahkailuun on ollut yksinkertaisesti se, että kun ihmiselle annetaan mahdollisuus valita 3D:n ja 4K:n välillä, en ole osannut päättää. Periaatteessa olin jo kallistumassa 4K:n puolelle, ykkösen melko vaatimattoman 3D:n kolkutellessa takaraivossa, mutta kun näytösajallisesti 3D sattui eilen paremmin, olkoon niin.

Kakkosen 3D ei jäänyt mieleen vaatimattomana, vaan paikoin oikeasti siistinä. 4K:na se olisi saattanut näyttää ihan yhtä hyvältä, mutta ainakaan 3D ei nyt millään muotoa harmittanut. Näyttävä oli tämä elokuva.

Muuten en tiedäkään mitä elokuvasta sanoa. Odotin, mm. ennalta mainostettujen useiden vihollisten ja melko laiskan sisällöttömien trailereiden takia sekavampaa kokonaisuutta, mutta kestostaankin huolimatta TASM2 oli yllättäen kohtuullisen tiivis ja toimiva pakkaus. Tai sitten Andrew Garfield vaan on niin täydellinen että olen sokea kaikelle muulle. En ehkä ikinä, ikinä, kuuna päivänä miltään sarjakuva-/toimintaleffalta sietäisi näin paljon romanttista sivu-, ellei jopa pääjuonta ilman vakavia allergisia reaktioita ja ilman että se tuntuu täysin irralliselta, mutta Andrew Garfield ja Emma Stone. Awwwww.

Tämän aww-tekijän vuoksi elokuva tietysti mursi sydämeni ja melkein sai itkemään, vaikka tähän on osannut valmistautua jo ajalta ennen ensimmäistä uutta Hämistä. Gwen oli kaikin puolin rakastettava hahmo, jonka kohtalo oli ennalta saneltu. En voi olla vihainen. Tiesin että hänet viedään. Enkä voi olla vihainen siksi, että se oli tehty niin kaikin puolin täydellisesti. Sen piti tapahtua, mutta se olisi voinut tapahtua epätyydyttävällä ja tyhjäksi jättävällä tavalla. Se oli surullista, pohjattoman surullista, mutta kaunista.

Voisin nyt yrittää kaivamalla kaivaa tästä elokuvasta asioita joista en tarkemman syynin alla pidä, mutta ongelma on sama kuin ensimmäisen TASM:n kanssa: minä haluan pitää tästä elokuvasta. En mitenkään fanaattisesti - Spider-Manin universuminrakennus ja tulevaisuus ja Sinister Six ei loppujen lopuksi hetkauta minua lainkaan, jos nyt kuitenkin piittaan siitä rahtusen enemmän kuin mitä DC:n puolella tapahtuu (friendly reminder että en vieläkään ole edes nähnyt Man of Steeliä) - haluan pitää Spider-Manista hauskana, tunteitakin herättävänä asiana, jonka olemassaolon voin kuitenkin unohtaa elokuvasalista poistuttuani. MCU vie ihan tarpeeksi aikaa ja energiaa ihmisen elämästä. En mä voi joka paikkaan revetä. (Ja kohta sentään tulee DOFP. Ei, en jäänyt odottamaan lopputekstikohtausta, koska välttelen kohtausklippejä kuin ruttoa.)

The Raid 2: Berandal

The Raid: Redemption oli pieni kaunis elokuva joka ehti mullistaa maailmaani jossain kolmen ensimmäisen Avengers-kierroksen välissä. The Raid 2: Berandal on elokuva, jonka ajattelemista olen yrittänyt välttää koska olin varautunut siihen että sitä ei täällä näkisi. En ole katsonut traileria, en ole lukenut arvosteluja. Välttelin hypeä. Sitten Episodi meni ja jakoi Facebookissa Berandalin arvostelun hehkuttaen "Vuosituhannen paras jatko-osa!" - pakkohan sitä oli klikata ja silmäillä ja hukkua siihen. Tässä kohti ehdin jo vetää pienet itkupotkuraivarit ja vaipua epätoivoon ja katsoa The Raidin ja voivotella kohtaloani ja silmäillä kaihoisasti Tennarin ykkösessä menneitä yönäytöksiä ja vetää taas pienet itkupotkuraivarit, ennen kuin minulle valkeni että haa, Berandal löytyi kuin löytyikin Kinon ohjelmistosta (huimalla kolmella näytöksellä su-ti). Elämä pelastettu.

Tänään siis astelin saliin totaalisissa "HELL YEAH" -fiiliksissä. Ensimmäisen minuutin aikana tämä vaihtui "NO NO NO FUCK NO" -fiiliksiin, syystä josta ehdin jo puoliksi spoilaantua jotain arvostelua vilkuillessa, mikä saattoi olla ihan hyvä. Silti se sattuu. Tästä eteenpäin puhun itse asioista avoimesti spoilaten. Mene pois jos se häiritsee. Hyväksyn sen että Rama tarvitsi motiivin, mutta edes hieman kunniakkaamman lähdön Andi olisi edes ansainnut. Kuten tuolla ykkösraidin jälkimainingeissa sanoin, suuri osa elokuvaa kului sydän kurkussa peläten Andin puolesta - nyt et saatana mene ja kuole! Tuollaisen jälkeen tuntuu aika tylyltä katsoa kun hänet kylmästi teloitetaan elokuvan avauskohtauksessa. Mutta ainakin kykenin samaistumaan Raman ristiretkeen. Meidän tuskamme oli yhteinen.

Jos The Raid 2 tyytyisi olemaan suoraviivainen kopio edeltäjästään, Rama lähtisikin heti alun alkaen vain mätkimään porukkaa lakoon syyllisiä etsiessään, ja tekisi sitä seuraavat puolitoista tuntia (eli tunnin vähemmän kuin elokuva nyt kestää) vailla suurempia juonenkäänteitä, the end. Koska Gareth Evansin ohjaama veribaletti on jo runoutta itsessään ja ykkönenkin oli yksinkertaisuudestaan huolimatta liki täydellisesti toimiva elokuva, minulla tuskin olisi ollut mitään tällaistakaan jatko-osaa vastaan. The Raid 2 on kuitenkin juonellisesti aivan eri maata kuin edeltäjänsä - no, ihan jo sillä seikalla että siinä on jokin juoni. The Raid 2 tihkuu draamaa ja hahmoja, jotka ovat muutakin kuin nyrkkeilysäkin ihmissijaisia. Niin kivoja, moniulotteisia hahmoja, että en aina itsekään tiennyt kenen hyväksi haluaisin elokuvan päättyvän. The Raid 2 on suurempi ja kauniimpi ja vie kaiken pykälää pidemmälle. Näin jatko-osia kuuluu tehdä. Näin toimintaelokuvia kuuluu tehdä.

Toiminnastahan tässä kuitenkin on pohjimmiltaan kyse. Kaikki muu olisi ollut toissijaista, niin kauan kuin actionpuoli pelaa. Ja se pelaa. Ylilyönteihin sorrutaan korkeintaan hieman liian koomisten vasaratytön ja mailapojan kohdalla, mutta vaikka he eivät ehkä kuulu tähän elokuvaan, he toisaalta ovat niin cooleja, että annan sen anteeksi. Taistelukohtausten koreografioiden sulavuus hivelee silmiä, veri roiskuu ja luut rutisevat juuri oikeassa suhteessa. Jatko-osa olisi helposti voitu viedä väärällä tavalla suuremmaksi - CGI:tä ja liioitellun paljon tekoveren suihkuamista. Ei, tässä on edelleen aitoa tekemisen meininkiä. Mutta kun tämä rehti tekemisen meininki yhdistetään tyylipuhtaaseen taide-elokuvaan.. Purrr. Purrrrrrrr.

Jos en lopeta nyt nukahdan näppäimistöni päälle mutta lopuksi todettakoon että olen todella onnellinen tämän elokuvan olemassaolosta.

Ja lisättäköön että vaikka minä en sattuneesta syystä* saa koskea mihinkään teräaseisiin, voisi joku ostaa minulle tuommoisen söpön pikku karambitin vaikka joululahjaksi, jooko. Olen halunnut semmoisen jo aika kauan (Hannibal!) ja nyt haluan semmoisen aika kovasti.

(* koska on häviävän pieni mahdollisuus että tätä lukee joku joka ei tunne sitä sattunutta syytä, kerrottakoon että olen joutunut tietynlaiseen, köh, miekkailutapaturmaan jossa osallisina olivat minä ja kantamani sylillinen muuttokuormaa, sis. veljeni Kill Bill -oheistuotekatana. Long story short: sylillinen lähti hajaantumaan kohti lattiaa, ja ajattelematta asiaa sen tarkemmin päätin henkeni tai ainakin sormieni uhalla tarttua ensimmäisenä putoavaan Hanzoon, seurauksena runsasta verenvuotoa, päivystyskeikka ja muutama tikki. En itse asiassa tiedä kuulostaako tämä selitettynä yhtään sen paremmalta kuin sattunut syy avoimeksi jätettynä.)

The Grand Budapest Hotel

Lopultakin! Suomen ensi-ilta oli muutenkin myöhäinen ja vielä Wesmania sai odottaa hetkisen, kun pääsiäisen ajaksi The Grand Budapest Hotel sai nousta ykkössaliin. Ison kankaan elokuva ansaitsikin, niin odotettavissa olleen kauniin visuaalisen ilmeen kuin kuvasuhteen vaihteluiden vuoksi. Odotuslistallanihan tämä oli vuoden ensimmäinen suurhype-elokuva - mitä nyt Winter Soldier näkemisen jälkeen varasti sen manttelin.

Pohjustuksena lainaan itseäni tai muotoilisin muuten saman asian uudelleen hieman eri sanoin: Wes Anderson on ohjaaja, jonka työt jakavat ihmisiä vahvasti kahteen kastiin. Meihin, jotka silmät innosta loistaen otamme varauksetta vastaan kaiken mitä tuolla nerolla ikinä onkaan meille tarjota, ja niihin, joiden mielestä miehen filmografia on täynnä outoja, pikkusieviä, kikkailevia muka-taide-elokuvia, joissa ei ole päätä eikä häntää. Okei, kasteja saattaa olla myös siltä väliltä mutta dramatisoin hieman. Mutta outojahan ne ovat, ehdottomasti. Ja juuri sitä ainakin minä niissä rakastan. Ne ovat jotain ihan muuta, ne ovat oma maailmansa. Ne ovat elokuvia, joiden aikana voi unohtaa itsensä ja kaiken muun. Ne ovat satuja, ne ovat kieroja ja kauniita, ne vain ovat uskomattoman ihania.

Wes ei petä meitä tälläkään kertaa, vaan The Grand Budapest Hotel on taas tutun kellontarkkaa takuutyötä. Lumoavissa lavasteissa, täydellisesti rajatuissa kuvissa, ihanan soundtrackin säestämänä eteemme astelee nimekäs huippunäyttelijä toisensa jälkeen - suurin osa tuttuja Wesin aiemmasta tuotannosta, tietenkin. Herttaista ja katkeransuloisen melankolista pastellimaailmaa vauhdittaa karun musta huumori, vinksahtaneen omaperäiset henkilöhahmot, vikkelät animaatiojaksot ja leikkisä, kevyt tunnelma. Vaikka kaava on tuttu elokuvasta toiseen, silti Wes ei koskaan toista itseään - lopputulos osaa yllättää aina. Vaikka tiettyyn pisteeseen tiedät tismalleen mitä tuleman pitää, silti, aina se on raikasta, tuoretta, uutta, ja tyyli kehittyy elokuva elokuvalta aina vain taianomaisempaan suuntaan. Se on täydellistä todellisuudenpakoa: elokuvan aikana et yksinkertaisesti kykene ajattelemaan mitään muuta, koska se on oma maailmansa, ja siinä hetkessä ei olemassa ole mitään muuta.

Joten kyllä, tämäkin elokuva oli täydellinen ja saan hetken leijua tässä mielentilassa jossa pidän pienistä kauniista taide-elokuvista, kun samalla kehoni jo joka solulla huutaa näyttävää väkivaltaviihdettä -The Raid 2: Berandal. Luulin jo että minun pitää lähteä tänään Helsinkiin sen perässä (nyyh yönäytös Tennarin ykkösessä), mutta onneksi se on sunnuntaista alkaen pari näytöstä Kinolla!

Captain America: The Winter Soldier 3D

Kärvisteltyäni tämän pari viikkoa tuskaisesti uusintakierroksen perään mutta yhtä lailla kärvistellessäni rajallisen polttoainebudjetin kanssa, en voinut enää antaa Kapukakkosen viimeisen näytöksen isolla kankaalla livahtaa ohi. Tein diilin itseni ja universumin kanssa - käyn luovuttamassa verta ja saan mennä leffaan. Win-win situation (häviäjä on Krista huomenaamulla kun työt alkaa 6:30 mutta uhrauksia on tehtävä).

Edellämainitusta syystä en tälläkään kertaa tarjoa syvällisempää katsausta elokuvaan, mutta en saa hypeleveleitä laskemaan ellen edes yritä kirjoittaa jotakin ulos. Sen voin todeta, että toisella katselukerralla se vain parani. Leffassa vain on niin paljon uskomattoman hyviä kohtauksia, että lukuisia kertoja iski semmoinen "AI NIIN TÄSSÄ ON TÄMÄKIN" -hihkuminen päälle. Se on täydellisyys. Edelleen olen täysin ällikällä lyöty siitä miten en odottanut tältä elokuvalta juuri mitään ja se olikin kaikkea. Se oli äärimmäisen tiivis, viihdyttävä ja toimiva. Ja tulevaisuus, tulevaisuus on niin kutkuttavan avoinna.

Also the Bucky feels but we do not talk about the Bucky feels.

(Onneksi The Grand Budapest Hotel tulee viikonloppuna, voin vaihtaa sarjakuvaleffahypetyksen hetkeksi Wesmaniaan.)