Only God Forgives

Verrattain helposti ymmärrettävän ja yksioikoisen Driven jälkeen paljon odotuksia nostattanut Only God Forgives on jakanut katsojiensa mielipiteitä hyvin radikaalisti. Itsellänikin on vielä monta vanhempaa Refniä näkemättä, mutta sen verran tiesin, että Only God Forgives ei yllättänyt minua. Samalla, Driveen pohjattomasti rakastuneena (ja toisenkin kerran teatterissa katsoneena) ymmärrän kyllä, että henkilö joka odotti OGF:lta kaikkea ihanaa ja kaunista Driven tyyliin, varmasti pettyi rankasti. Ei tätä elokuvaa pitäisi verrata Driveen, mutta väistämättä niin tekee. Drive oli - hieman kärjistäen ja väkivaltaisuudestaan huolimatta - helppoa katsottavaa, kevyttä seesteistä fiilistelyä, coolia pintakiiltoa, "taide-elokuva" joka käy suurellekin yleisölle. Feelgood-leffa. OGF.. ei ole.

OGF ei todellakaan ole helppo elokuva, eikä se yritä olla. Se on ahdistava, painostava, ikävällä tavalla väkivaltainen (ja tuossa on sanayhdistelmä jota ei minulta usein kuule), paikoin jopa vastenmielinen, pelottava elokuva. Refn on tehnyt vahvasti sitä mitä itse haluaa, sen sijaan että olisi tarttunut Driven jälkeiseen nosteeseen ja suunnannut seuraavan elokuvansa valtavirralle, vakiinnuttaen nimensä isommissa ympyröissä. Syytetty on jopa itsetarkoituksellisesta provosoimisesta, sadistisilla teemoilla mässäilystä vailla sanomaa ja ah, tottakai, tekotaiteellisuudesta. Saanko nyt kysyä: mitä se kuuluisa tekotaiteellisuus muuten on? Kenellä on valta päättää mikä on "oikeaa", ja mikä tekotaidetta?  Tätä usein mietin tällaisten elokuvien kohdalla, kun tekotaiteellisuutta tuntuu julistavan vähintään joka toinen kriitikkokin. Toisille tekotaidetta tuntuu olevan kaikki se, mitä itse ei ymmärrä, tai mistä itse ei pidä..

Taideteos Only God Forgives kyllä on. Oli sen sisällöstä tai sisällöttömyydestä mitä mieltä tahansa, jo elokuvan kuva- ja värimaailma on hypnoottisen upea, Cliff Martinezin lumoavasti sykkivän soundtrackin säestämänä. Tämä on elokuvateatterielokuva, ehdottomasti.

Mutta mitä mieltä minä sen sisällöstä olin? Ymmärsinkö minä sitä? Kaksi päivää elokuvan katsomisen jälkeen ja pienen auringonpistoksen kourissa minun on huono antaa tuohon tyhjentävää vastausta. Pidin elokuvasta sen tyylin, sen kokonaisvaltaisen loistavuuden takia, sen takia että se onnistui herättämään minussa tunteita - elokuvan teemoista ja tapahtumista tuskin voikaan pitää. Tämä ei ollut sitä "jee, väkivaltaviihdettä" edes minulle, tämä oli häiriintynyt koston, väkivallan ja alistuksen kierre. Dialogi on vähäistä mutta sitäkin painokkaampaa, ja jännitteet hahmojen välillä ovat käsin kosketeltavissa. Näyttelijät ovat erinomaisia - luonnollisesti odotin paljon Goslingilta, mutta loppupeleissä show'ta vei ihan kuus-nolla hyytävän upea Kristin Scott Thomas.

Kasa hajanaisia ajatuksia ja sen enempään en varmaan yhden katselun perusteella pysty. Ei, en rakastunut tähän elokuvaan varauksetta kuten Driveen. Elämääni mahtuu maksimissaan ehkä viisi elokuvaa joihin olen rakastunut yhtä nopeasti ja varauksetta kuin Driveen, joten siihen vertaaminen on jo lähtökohtaisesti epäreilua. Only God Forgivesissa oli minullle vähän henkilökohtaista tarttumapintaa. Voin täysin liioittelematta suitsuttaa sitä teknisesti hallittuna ja upeana, mutta myös voimakkaiden tunteiden elokuvana, vaan silti, silti se jollain tasolla jätti minut kylmäksi. Odotinko siltä liikaa? En tiedä. Ainakin odotin paljon. Toinen katselu ennakko-odotuksista vapautuneena voisi tehdä terää ja katsotaas, jos sellaiseen vielä teatterioloissa irtautuisi - tätä viikkoa pidempään elokuva tuskin meillä pyörii..

Star Trek Into Darkness

Kun vielä puoli vuotta sitten käytännössä ainoa intressi STID:n näkemiseen oli Benedict Cumberbatch, on tässä välissä syntynyt edistystä. Kun Abrams lopulta suostui Star Warsin luotsiksi, oli minunkin jo pakko ostaa edellinen Star Trek ja katsastaa se, ja olihan se ihan nätti ja kiva elokuva - vähän hätäinen, mutta ihan kiva. Star Trekit ovat minulle ennestään käytännössä tuntemattomia muutamia popkulttuurin yleissivistykseen kuuluvia juttuja lukuunottamatta, joten minulla ei ollut mitään syytä närkästyä siitä miten pahasti Abrams mahdollisesti kohteli alkuperäismateriaalia.

Tämä seikka lienee entistäkin olennaisempi Into Darknessin kohdalla, sillä se tuntuu saaneen kaikki vähänkin vannoutuneemmat trekkerit raivon valtaan. Onko luovuuden ja omaperäisyyden puutetta lainata alkuperäisistä Star Trekeistä niitä tunnetuimpia elementtejä ja käyttää niitä "väärin"? Luultavasti on, mutta henkilökohtaisesti tällä ei minulle ole merkitystä. (Koko Khan-selkkauskin on alusta asti ollut naurettava ja kenen tahansa päättelykykyä loukkaava. Abrams on toki erityisen tunnettu siitä seikasta että hän haluaa pitää kaikki juonikäänteet visusti piilossa viimeiseen asti, mutta kun kaikki ovat koko ajan tienneet että hänen pääpahiksensa, "geenimuunneltu supersotilas joka ei muuten ole Khan" kyllä on Khan, aika ja energia jota tämän kiistämiseen on käytetty tuntuu hieman turhalta.)

Minusta Star Trek Into Darkness oli hauska, mukaansatempaava elokuva. Kun katsoin sitä, en analysoinut sitä, minä katsoin sitä. Pidin siitä enemmän kuin ensimmäisestä Star Trekistä. Elokuva voitti alkuperäiset ennakko-odotukseni jo siinä, että en vain odotellut seuraavaa kohtausta jossa saadaan Cumberbatch valkokankaalle, joten lopulta oli yllätys, miten paljon siitä itse asiassa pidin. Elokuva saattoi olla täynnä epäloogisuuksia ja hataria juonikäänteitä, mutta sen tiesin jo ennalta (saihan se ensi-iltansa Jenkeissä jo viikkoja sitten ja vaikka varsinaisia spoilereita olen pyrkinyt välttämään, kyllä tietyt asiat välittyvät läpi), eivätkä ne elokuvan aikana minua haitanneet, eikä minulla ole niin voimakkaita tunteita elokuvaa kohtaan, että antaisin niiden haitata nyt jälkikäteenkään. Star Trek Into Darknessista tuskin tulee genrensä klassikkoa (jos tätä nyt scifiksi saa edes kutsua - monen mielestä ei), mutta harmiton ja kaunis kesätoimintapläjäys se oli. Minullakaan ei siitä sen suurempaa sanottavaa ole, kun koko tämän väkinäisen raapustamisen ajan olen miettinyt enemmän sitä, mitä minä eilisestä Only God Forgivesista kirjoitan.

Spring Breakers

En tiedä, onko minulla älyllistä kapasiteettia kirjoittaa Spring Breakersista mitään sen arvoista. Se on hyvin vahvasti mielipiteitä jakanut elokuva, toiset ylistävät sitä rajoituksitta, toiset eivät näe siinä muuta kuin puolitoista tuntia merkityksetöntä kohellusta, tekotaiteellista pelleilyä ja liikaa paljasta pintaa. Harmony Korinen tuntemukseni rajoittuu joskus hamassa lapsuudessa (poliittisesti korrekteista syistä mutta hieman totuutta muutellen käytän kuitenkin sanaa) nuoruudessa katsottuun, hänen käsikirjoittamaansa Kidsiin, mutta ilmeisen arvostettu ohjaaja hän tietyissä piireissä tuntuu olevan. Ensimmäiset festivaaliesityksensä jo viime syksynä saaneesta Spring Breakersista on pitkin kevättä kohuttu siellä sun täällä, vaan oma kiinnostuksen asteeni jäi aika matalalle. Maailman toiseksi paras elokuvateatteri (vai sanotaanko että maailman parhaan teatterikaksikon toinen puolisko) eli Kino 123 sen kuitenkin tempaisi koulujenpäätösviikonlopun kunniaksi ykkössaliinsa pyörimään ja vallan 4K-terävyydellä, kuuden euron hintaan, joten eihän tästä voinut enää kieltäytyä, etenkään kun veljen reaktio ilmoille heitettyyn "jos vaikka mentäis"-kysymykseen oli innokas "JOO!". Joskus on hyvä heittäytyä tuntemattomaan. Joskus, kuten tämän elokuvan hahmoille, se ei ole niin hyvä valinta.

Kuten sanoin, minulla ei ole älyllistä kapasiteettia tulkita Spring Breakersin syvempiä merkityksiä tai ainakaan pukea niitä sanoiksi. Tämän tiesin jo ennalta, ja tästä syystä pelkäsin sen jättävän minut kylmäksi sivustakatsojaksi - The Tree of Life on jättänyt minulle pienen pelon "huoh, sinä nyt et vain ymmärrä.." -taide-elokuvia kohtaan. Onneksi tämä ei ollut sellainen elokuva. Millainen elokuva se oli? Siinä vasta kysymys. Se oli päällisin puolin sekoitus biletyshörhöilyä, nuorten naisten kasvutarinaa, rikoselokuvaa, ja mitähän vielä. Kaiken taustalla muhi vahvasti Merkityksiä, ja toisaalta saattoikin olla yhdentekevää, mitä elokuvassa itse asiassa tapahtui, koska se oli vain Merkitysten välitystä katsojalle. Elokuva ei ole suoraviivainen aikajanaltaan eikä kerronnaltaan, mutta erittäin kiehtovasti rakennettu. Kun koko jenkkiläinen spring break -kulttuuri on suomalaisesta, tai ainakin omasta näkökulmastani täysin vieras ajatusmaailma, se tuo vielä ylimääräistä taikaa tyttöjen pakoon arjesta.

Elokuvahan lähtee siis liikkeelle siitä, että neljä pikkukaupungin collegeopiskelijatyttöstä haluavat toteuttaa unelmansa pääsystä Floridaan juhlimaan "kevätlomaa" (se tuntuu jotenkin tökeröltä suomeksi..) siihen oikeaan tyyliin: siis aivan päätöntä bilettämistä, ja jos vaikka samalla avautuisi suurempia totuuksia siitä, kuka oikein olen ja mikä on paikkani maailmassa. Säästämisestä huolimatta matkakassaa ei kuitenkaan ole saatu lähellekään kasaan, mutta unelmasta ei olla valmiita luopumaan, koska se on jokin suurempi symboli paremmalle elämälle, kun kotinurkat ovat käyneet liian pieniksi ja tutuiksi. Sorrutaan epätoivoisiin, väkivaltaisiin tekoihin. "Just pretend it's a video game. Like you're in a fucking movie." (Ja minulla soi jo muutenkin koko alkujakson päässä Pariisin Kevään haikean kaunis Matkalla etelään - "paetaan niin kuin oltaisiin hahmoja elokuvista" ei auttanut asiaa.) Paluuta entiseen ei enää ole, mutta palkintona on kaikkea mitä kuvitella saattoi. Mahtavia bileitä, viinaa, huumeita, uusia ystäviä, niitä "kunpa elämän voisi pysäyttää just nyt tähän ikuisiksi ajoiksi" -hetkiä. Kaikki hyvä kuitenkin päättyy aikanaan, tällä kertaa tekemisiin virkavallan kanssa. Pelastavaksi enkeliksi ilmaantuu joka sortin rikollisuuksia harjoittava räppäri Alien, joka maksaa tyttöjen takuut ja ottaa heidät siipiensä suojaan. He välttävät paluun kotiin häntä koipien välissä ja kiinni jäämisen vanhemmilleen, mutta ainakaan helpommaksi heidän tiensä ei tästä pisteestä muutu..

Tällä juonikuvauksella elokuva voisi olla radikaalisti eriävä siitä, mitä Spring Breakers todella on. Jos siinä ei halua nähdä mitään pintaa syvemmältä, se ehkä onkin se ontto, itsetarkoituksellisen skandaalinhakuinen, moraaliton, vailla päätä ja häntää oleva rellestyskertomus, miksi se toisaalla on tuomittu. Minut se lumosi täysin. Se on kaunis, kekseliäs ja vakuuttava niin kuva- kuin äänimaailmaltaan. Tarinan, etenkin lopun epäuskottavuus on herättänyt keskustelua, mutta minulle kaikki viimeistään siitä "Like you're in a fucking movie" -lainista eteenpäin oli satua, uni tai painajainen, kuin vaihtoehtoinen todellisuus sille että tytöt olisivat vain tyytyneet kohtaloonsa ja jääneet kotiin. Lause tarttui päähäni varmasti huomattavasti enemmän kuin sen pitäisi, osittain myös tuon valmiiksi minua vainonneen Matkalla etelään -kappaleen vuoksi, mutta itse jäin hetkeksi ajattelemaan sitä "elokuvahahmouden" merkitystä, sitä miten tuon tekosyyn varjolla voisi vain paeta, tehdä asioita välittämättä seurauksista, ja se väritti koko loppukatselua. Elokuvan ei tarvitse olla uskottava toimiakseen. Tämän elokuvan tarinasta, tai hahmoista ei ehkä kuulu pitää - sen kuuluu herättää ajatuksia. Spring Breakers on surrealistinen kokemus eikä peittele sitä. Ennen kaikkea se oli kokemus, ja sellainen joka on elokuvateatterissa koettava. Kinon valtava valkokangas, 4K ja uskomaton äänentoisto hellivät jokaista aistia.

Ne syvemmät Merkitykset jätän viisaampien purettavaksi, ja niistäkin on vahvasti erilaisia mielipiteitä esitetty. Spring Breakers ei ole valmiiksi pureskeltu kokonaisuus, ja sen jokainen katsoja kokee varmasti eri tavalla. Siinä voi (ja tarkoituksenakin on) nähdä kritiikkiä oikeastaan kaikkea elokuvassa nähtyä kohtaan, mutta koska se ei ole erityisen alleviivaavaa, näitä asioita ihannoiva katsoja voi nähdä tässä sen omankin unelmansa jossain määrin - vrt. tapaus American History X - ja rakastaa sitä "vääristä" syistä. Ja taas se katsoja, joka pöyristyi jo alkumetreillä katsoessaan tissien ja perseiden pyöritystä Skrillexin tahtiin "Girls Gone Wildin" hengessä eikä sen jälkeen enää yrittänytkään ymmärtää mistä elokuva kertoo, voi nähdä elokuvan ihannoivan tyttöjen tavoittelemia ja kokemia asioita, ja inhota elokuvaa sen vuoksi. Spring Breakers antaa katsojalle tilaa muodostaa omat mielipiteensä, tekee kaiken vahvasti omalla näkemyksellään eikä yritäkään purkaa itse niitä merkityksiään auki.

Ja tässä muuten on kerrankin elokuva, jonka IMDb-boardia on oikeasti mielenkiintoista lukea, koska keskustelu on pääosin hyvinkin asiallista, älykästä keskustelua tyypillisen foorumijankkaamisen sijaan. Ihmisten kokemukset ja näkemykset elokuvasta vain vaihtelevat niin suuresti, että mielipiteitä on monia. Ja se on ihan okei. Let's agree to disagree.

Evil Dead

Kauhu oli joskus muinoin minun lempigenreni. Olemme kuitenkin kasvaneet erilleen. Olen saanut ja nähnyt kaiken mitä kauhulla on minulle annettavaa. Mikään ei enää tunnu miltään. Kauhukomedia tai -parodia vielä toimii jossain määrin, mutta mikään ei onnistu herättämään minussa kauhua. Haluaisin nähdä oikeasti pelottavan kauhuelokuvan. Ja toivon että se päivä vielä koittaa. Mutta ei tänään. Tänään ei ollut se päivä.

The most terrifying film you will ever experience. Näin minulle Evil Dead myytiin. Itse asiassa koko elokuvan virallinen juliste on pelkästään tuo lause, kuten yllä on todettavissa. Markkinoidahan saa toki miten haluaa, mutta tässä oli jotenkin yhtä surullinen kaiku kuin siinä, kun The Amazing Spider-Man uskalsi rehvakkaasti julistaa olevansa viime kesän odotetuin supersankarielokuva. Noh.. Tuollainen väite on kyllä ansaittava, ja nimensä tuoman perinnön vuoksi tällä elokuvalla on aika paljon lunastettavaa jo ennen tuollaista rehvastelua. Alkuperäinen Evil Dead on kiistaton klassikko jota on mahdoton ylittää omassa tyylilajissaan. Itsekään en ole nähnyt sitä vuosiin, mutta sillä on vankkumaton asema mielessäni. Evil Dead on ehkä se suurin ja kaunein, se seisoo korkeimmalla jalustalla, koskemattomana, täydellisenä, jonain mitä ei voi ylittää. Miksi tällainen elokuva tehdään uusiksi? Siinä se kysymys. Tällaiselle klassikon remakelle asetetaan aivan käsittämättömät kriteerit. Jotain pitää tehdä paremmin, että remake on oikeutettu. Jos tämä elokuva ei haluaisi olla "Evil Dead" vaan sattuisi vain olemaan hyvin samantyyppinen kauhuelokuva, sitä pitäisi automaattisesti paljon parempana. Mutta kun se kerran haluaa olla Evil Dead, sen on ansaittava se.

Kaunis se on, sitä en kiistä. Verta on niin paljon että en voi kuin ihmetellä K16-leimaa (tässä kohti hetken hiljaisuus vanhalle kunnon VET:lle, you will be missed ja minä en koskaan päässyt niin pitkälle elämässäni että olisin voinut mennä mukaan leikkimään jumalaa). Mutta tunnelma puuttui täysin. Joko sen pitää olla selkäpiitä karmivan ahdistavaa. Tai sitten lyödä sopivalla tavalla huumoriksi. Suhtautumistani stereotyyppisen typeriin mökkeilijöihin (tai lähinnä siihen hipsterpojuun) tuskin auttoi juuri eilen uudelleenkatsottu Cabin in the Woods, mutta jotenkin tämä "ja sitten aloimme lukemaan tätä kuolleiden kirjaa koska se tuntui sillä hetkellä hyvältä idealta" ei vain ole juttu mikä menee minulle enää läpi. Täällä haisee ruumiilta? No mennään ihmeessä kellariin. Jne. Tähän tarvittaisiin se "uusi visio" (kts. juliste), jotain uutta, jotain yllättävää. Jotain mikä vetää katsojalta maton alta, saa ne ylikriittiset "vanha on aina parempi" -visiirit heilahtamaan silmiltä ja liimaa katseen tiiviisti valkokankaalle, koska et tiedä mitä odottaa. Alkuasetelma siitä, miksi mökillä ollaan ja pysytään (oikeasti, kuka tervejärkinen tuollaiseen paikkaan menisi hauskaa pitämään?) oli vielä ihan nokkela, mutta siihen se jäi. Henkilöhahmot olivat valjuja, ärsyttäviä ja turhia. Mikään en ollut ahdistavaa, koska kenestäkään ei välittänyt pätkääkään, vaikka sivulauseissa yritettiinkin tuoda hahmoille taustatarinaa ja ylimääräistä draamaa. Tämä elokuva oli pinnalta kaunis ja uskomattoman verinen tekele, mutta sisältä niin ontto ja tyhjä, puuduttava ja mitäänsanomaton. Se ehkä yritti olla paljon, mutta lopputulos.. Sitä oli kiva katsoa, mutta kauhuelokuvaa ei kuulu olla kiva katsoa. Pelon, uhan, ahdistuksen ja pakokauhun täytyy välittyä katsojaankin asti. Väkivallan täytyy tuntua, ei vain näyttää nätiltä.

(Pieniä spoilereita seuraavassa mutta on pakko vuodattaa.) Tämä on minulle puhtaasti henkilökohtainen ongelma, mutta minun silmissäni elokuva menetti huomattavasti pisteitä sillä, että joku leikkaa irti pahuuden vallassa olevan kätensä ja se käsi EI TEE MITÄÄN. Virnuilin kuin hullu kun tajusin mitä tuleman pitää, ja odotin koko loppuleffan. Joko. Nytkö. Nyt? Mitä. MIKSI EI KÄSI TULE. Teki mieli huutaa. Tiedän, tiedän, Ash kamppailee kätensä kanssa Evil Dead 2:ssa joka on hyvin erisävyinen elokuva kuin ykkönen, MUTTA SE ON SILTI ELOKUVAHISTORIAN PARAS KOHTAUS IKINÄ. Miten joku voi jättää käyttämättä tämän tilaisuuden. En ymmärrä. En todellakaan ymmärrä. Se tekee minut surulliseksi. Pirullinen irtokäsi on kiistatta maailman paras asia. Ja joku ei näe sitä. Ei tee sillä mitään. Oli tietysti kivaa katsella kun käsi sähköveitsellä irti jyrsitään (ihan totta, pompin tuolissani sillä hetkellä kun muistin aiemmin näytetyn sähköveitsen).. Mutta että tuo potentiaali hukataan sitten täysin. Käsittämätöntä haaskausta. Hyvintoteutettu Käsi olisi voinut olla se ratkaiseva tekijä suhtautumisessani elokuvaan. Tai no, minkälainen Käsi vain. Tästä tuli nyt vain pitkä miinus minun kirjoissani.

Loppusanelmana voin vain todeta, että jos tämä elokuva todella oli jollekin katsojalle se kauhistuttavin kokemus ikinä, hankkiudu kunnon elokuvien pariin ja vähän äkkiä. Aloita vaikka alkuperäisestä Evil Deadista. Taidanpa tehdä itse saman.

..Netflix, what are you doing. Miten "evil dead" on lähelläkään sanoja "American Dad".

Jurassic Park 3D

Suomalainen kirjakauppa tarjosi mahdollisuuden mennä ilmaiseen ennakkonäytökseen Jurassic Parkin 3D-pyörityksestä. Arkipäivänä, joka huomisen helatorstain takia sattui olemaan minulla vapaa! Yes sir, sign me up. Ilman tätä tilaisuutta olisin luultavasti jättänyt sen näkemättä, mutta nyt olen onnellinen, että sen katsoin.

3D-uudelleenlämmitykset ovat paljon (kai lähinnä negatiivisia) mielipiteitä herättävä asia. Itse olen ennenkin sanonut niitä kannattavani tietyssä määrin, ja viime vuonna tuli nähtyäkin kaksi lapsuudessa hyvin tärkeää elokuvaa, Leijonakuningas ja Titanic. Etenkin jälkimmäisen löysin uudelleen vuosien jälkeen, Leijonakuningas nyt on aina tietynlainen vakio ihmisen elämässä eikä koskaan mene pois. Mutta olihan sekin ihanaa nähdä teatterissa, koska teatteriin elokuvat kuuluvat. Nuo kaksi olin sentään aikanaankin saanut nähdä elokuvateatterissa, mutta Jurassic Parkin kohdalla olin liian nuori silloin 20 vuotta sitten. VHS:llä se on tullut sitäkin tutummaksi ja on yksi niitä elokuvia, joita on katsottu varmasti kymmeniä ellei satoja kertoja. Viimeisestä katselukerrasta täytyy kuitenkin olla todella monta vuotta, epäilen vahvasti että ehkä jopa kymmenen tai enemmänkin? Jurassic Park oli elokuva jonka tunsi liiankin hyvin, eikä sen näkemiseen ole ollut sellaista paloa pitkään aikaan. Eikä ehkä nytkään olisi ollut, jos tätä ilmaisnäytöstä ei olisi tullut. Tai sitten olisi käynyt niin kuin Titanicin kanssa: ensin naurat ajatukselle tällaisesta rahastuksesta, sitten voimakas nostalgiankaipuu tulee ja yllättää täysin.

Näin ainakin kävi, nyt kun jo tiesin että menen elokuvan katsomaan. Yhtäkkiä päässäni alkoi soida Jurassic Parkin tunnari. En edes tiedä miten muistin sen niin hyvin, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Viimeisen viikon olen valmistellut itseäni sen kuulemiseen, koska tiesin, että siitä tulee vaikeaa. Muistin pohjattoman rakkauteni velociraptoreihin. Se oli joskus elämääni hallitseva asia. Pieniä flashbackeja ja muistonpalasia tulvi mieleeni. Ja olin valmis palaamaan lapsuuteeni.

Ja kyllä, löysin sen uudelleen. On aina vaarallista katsoa pitkän tauon jälkeen elokuva, jota joskus olet rakastanut. Se voi olla täysin erilainen kuin muistit, koska silloin ennen olet pitänyt siitä niin eri syistä, katsonut sen eri tavalla. Jurassic Parkissa oli kohdallaan kaikki se mikä ennenkin, ja lisäksi osasin arvostaa sitä aivan uusista syistä, kuten päivän pelastavien naishahmojen takia. Efektit eivät ole 20 vuodessa kärsineet tippaakaan, vaan se näytti edelleen todella hyvältä. Itse asiassa paljon paremmalta, kuin mikään nykypäivän ylisiloiteltu CGI-mössö. Kunpa kaikkea ei tehtäisi tietokoneella.. Muutenkin elokuva tuntui tuoreelta eikä aika ole kohdallut sitä kaltoin.

3D oli varmasti täysin turha lisuke, mutta jos se on se hinta mikä näistä uudelleen teatteriin saatavista klassikoista on maksettava, maksan sen ilomielin (niin lippuhinnoissa kuin itse efektistä "kärsien"). Voin tosin pikkuhiljaa jo väittää itseäni vannoutuneeksi 3D:n ystäväksi; ja vaikka siitä ei mainittavaa lisäarvoa elokuvalle olisikaan ainakaan se ei häiritse minua ollenkaan. En saa päänsärkyä, lasien olemassaoloa en muista, enkä kärsi muistakaan sivuvaikutuksista. Tätä tuli tänään testattua vähän extremetasolla kun juuri verenluovutuksen jälkeen pelkkä ykkössalin portaiden nousu vähän huippasi (olikin muuten mukava yllätys tuo ykkössali, kun alunperin oli ilmoitettu että näytös on kakkosessa, mikä vähän harmitti), mutta itse elokuva ei tuntunut missään. Eli tämän ihmiskokeen perusteella voin ihan virallisesti julistaa että 3D ei aiheuta minulle minkäänlaisia ongelmia.

Jo ajatus Jurassic Parkin näkemisestä synnytti pienen projektin. Aion nimittäin katsoa mahdollisuuksien mukaan kaikki lapsuus-/nuoruusvuosieni lempielokuvat. Käytännön syistä tämä ulottuu vuoteen 2003 lähinnä siksi että saan ympättyä mukaan LotR:it ja EHKÄ, jos pystyn itseni oikealla tavalla siihen psyykkaamaan, Matrix-jatko-osat. Vaikka tämä ei varsinaisesti elokuvissa käymiseen liity, luultavasti tämän projektin etenemistä saa blogissakin seurata, kunhan ryhdyn toimeen ja aloitan The Listin kokoamisen.

Iron Man 3 3D

Kuten harvalukuiset lukijani hyvin saattavat tietää, Marvel Cinematic Universe on minulle elämää suurempi asia. Se luo minulle etappeja elämässä, syitä pysyä hengissä aina seuraavan elokuvan ilmestymiseen asti. Se on tukipilari, ankkuri, turvapaikka. Tämä saattaa kuulostaa todella masentuneelta, epätoivoiselta ja huolestuttavalta, mutta ei se ole, tai ehkä on, mutta ei minulle. Minä vain tarvitsen jotain mitä odottaa. Tarvitsen vakautta. Tarvitsen tiedon siitä että The Avengers 2 tulee 732 päivän päästä. Se on jotain mihin voin luottaa.

Siksi Iron Man 3:sta olen odottanut ristiriitaisin tuntein. Tietysti semihysteerisesti innosta täristen ja viimeisen trailerin jälkeen tuskallisesti kaikkea markkinointimateriaalia välttäen, mutta toisaalta hieman peläten: tämä voi olla loppu. Robert Downey Jr:lle, Iron Manille, Tony Starkille. Trilogia on valmis ja sopimukset katkolla, eikä RDJ ole varma, haluaako hän jatkaa. Voidaanko Tonyn rooliin todella palkata joku muu? Se pelottaa minua. Se ei ole vakautta. Se on hyppy tuntemattomaan. RDJ on kuitenkin ollut hyvin suuri osa koko MCU:n menestystarinassa, enkä tiedä voiko (haluaako?) kukaan ottaa hänen paikkaansa. RDJ on Tony Stark, Tony Stark on RDJ. Eihän uudelleencastaus aina ole huono asia, sillä vaikka edelleen harmittelen sitä että Ed Norton ei saanut jatkaa roolissaan, en edes vannoutuneena Eetu-fanina voi sanoa pahaa sanaa Mark Ruffalosta. Mutta on eri asia vaihtaa näyttelijää yhden ei-niin-onnistuneen elokuvan jälkeen, kuin uudistaa sarjan ikonisin ja rakastetuin hahmo neljän elokuvan jälkeen. Mutta MCU on ikuinen, RDJ ei.

Mutta menen asioiden edelle. Iron Man 3 voi olla trilogian päätös, mutta Phase 2:lle se on kutkuttavan upea avaus. Odotukseni olivat järkyttävän korkealla, mutta se ei pettänyt missään suhteessa. Siinä missä en The Avengersin edes odottanut olevan ehjä "elokuva-elokuva", halusin sen vain olevan hauska ja viihdyttävä, Iron Manille täydellisyyden mittari kulkee ihan eri levelillä. Iron Man 2 tunnetusti hukkasi paljon potentiaalia vaikka olikin "ihan kiva". Kolmosen piti palauttaa saaga raiteilleen.

Tony on (taas) muuttunut mies. New Yorkin jälkeen mikään ei ole entisensä; PTSD jyllää vahvana, Tony kärsii unettomuudesta ja paniikkihäiriöistä, sekä paremman tekemisen puutteessa askartelee itselleen maanisesti Iron Man -puvun uusia päivityksiä. Jo ensimmäisestä trailerista lähtien leffaa on haukuttu enemmän tai vähemmän tosissaan mukanokkelalla liikanimellä The Stark Knight Rises - Nolan-fanit liittoutuvat huomatessaan, että joku muu yrittää tehdä jotain synkkää. Olen avautunut aiheesta ennenkin ainakin Skyfallin yhteydessä, ja kyllä, olen lopen kyllästynyt tähän post-TDK-aikakauteen jota elämme: jos joku tekee jotain synkkää, sen täytyy olla Nolan-kopio. Bitches please.. Iron Manissa on aina ollut taidokas yhdistelmä synkkää taustatarinaa, näyttävää toimintaa ja nokkelaa huumoria. Niin nytkin. Tony on haavoittuvampi ja aidompi kuin koskaan, pelissä on vahvasti henkilökohtaiset panokset ja oikeastaan kaikki, mikä hänelle merkitsee enää mitään. Elokuva on kuitenkin samalla todella hauska, jopa kevyt, ilman että elementit riitelevät keskenään. IM3 on täydellisessä tasapainossa, vaikka itse olisin toivonut jopa vähän synkempää lopputulosta. Shane Black oli vähästä kokemuksestaan (aiemmin ohjannut vain Kiss Kiss Bang Bangin) huolimatta loistovalinta näinkin suurta elokuvaa luotsaamaan, mutta johan Whedon osoitti, että Marvel tietää mitä on tekemässä, myös näitä yllätysnimiä poimiessaan. Vaikka Blackin kohdalla eniten taisikin vaikuttaa RDJ joka häntä ohjaajaksi toivoi, koska hän taitaa saada Marvelilla tahtonsa läpi miten päin haluaa.

Juonesta voisi tarkemman analyysin alla löytää hieman kyseenalaisuuksia jollei jopa suoranaisia aukkoja, mutta en halua lähteä siihen (enkä tunne sarjakuvia jotta tietäisin, miten esim. tämä Extremis-tarinakaari on siellä mennyt, ja osaisin vertailla sen käsittelyä elokuvassa). Tarina kulkee melko hyvällä rytmillä eteenpäin, ja sisältää jopa pienoisia yllätyksiä. Tutuistakin hahmoista on löydetty uutta potentiaalia. Jo trailereiden perusteella hypetin Tonya taistelemassa ilman pukuaan, ja tätä saatiinkin paljon. Rhodeyta hyödynnettiin niin että hänen läsnäolonsa jo tuntui tarpeelliselta (ja Cheadle sai tällä kertaa vakuutettua minunkin mielessäni itsensä "oikeana" Rhodeyna Terrence Howardin sijaan). And don't even get me started on Pepper! Spoilaamatta on hänestä vaikea sanoakaan muuta, mutta loppu oli kyllä aivan mahtava. Pahistenkin laajempi kommentointi menisi spoilereiden puolelle, mutta Guy Pearce vetäisi hyvän suorituksen ja oli erittäin pätevä myös toimintakohtauksissa. Kautta trilogian Iron Manien heikko kohta on aina ollut pahis: niissä vain ei ole sitä jotakin. Nytkin se ratkaiseva "jokin" ehkä uupuu, osittain sen yhden, joskin oikein hauskan yllätyskäänteen vuoksi.

Toimintaa oli sopivasti, 3D oli totaalisen turhaa mutta ihan kaunista, mitähän vielä. Ei ehkä mitään. Aika näyttää, tarvitseeko IM3 nähdä useamman kerran teatterissa. Vielä en ole aivan varma, mutta ainakaan pakottavaa tarvetta en siihen tunne. Siinä missä The Avengers oli niin paljon, että ainakin ne kaksi ensimmäistä katselukertaa olivat ihan oikeutettuja, IM3 saattoi kertoa "kaiken" jo ensinäkemällä. Mutta jos tämä todella oli viimeinen Iron Man, ainakin viimeinen RDJ:n Iron Man, tuskin voin jättää kokematta sitä ainakin vielä kerran.

Kiitos siis tästä, jos tämä todella oli loppu. MCU porskuttaa eteenpäin ja Thor: The Dark World häämöttää lokakuussa.

The Place Beyond the Pines

Kyllä, kävin katsomassa The Place Beyond the Pinesin. Melkein kolme viikkoa sitten. Mitä tapahtui? Supernatural tapahtui, olen viimeisen kuukauden sisään vetänyt kohta seitsemän tuotantokautta eli käytännössä liki jokaisen vapaahetken viettänyt Netflixin parissa, ja lykännyt kaikkea muuta enemmän tai vähemmän tärkeää elämässäni. Ja eihän tätä kukaan lue kuitenkaan, joten miksi vaivautua.

Ihan silkan dokumentoinnin vuoksi kirjataan kuitenkin ylös tämäkin elokuva. Odotin siltä paljon eikä se pettänyt, vaikka markkinoinnin ja muun perusteella olinkin saanut hyvin erilaisen kuvan elokuvasta. Sitä on kautta tuotannon haukuttu "Drive kakkoseksi" (syistä että Ryan Gosling ja kaahailua) ja tuntui että trailereilla ei ole ainakaan pyritty tätä mielikuvaa haalistamaan, kun painoarvo on ollut elokuvan ensimmäisellä osalla, jota tähdittää tietenkin Gosling. Kahdesta jälkimmäisestä tarinasta toisaalta onkin vaikea kertoa juuri mitään, jos ei tahdo samalla spoilata koko juonta. Yllätyksellisyys säilyikin kiitettävän hyvin ja tarinoiden ollessa tavallaan niin "irralliset" (vaikkakin toisiinsa vahvasti limittyneet) ja tyyliltäänkin hieman erilaiset, tässähän sai oikeastaan kolme elokuvaa yhden hinnalla. Drive 2 se ei missään nimessä ollut, vaan tässä elokuvassa oli aivan eri tasolla tunnetta ja sisältöä. (Don't get me wrong, minähän rakastan Driveä yli kaiken, mutta onhan se 99 % pelkästään cool ja se että löytää Goslingin hahmosta vahvan samaistumisen kohteen, ei liene kauhean tervettä tai yleistä.)

En edes lähde purkamaan sitä mitä tällainen pohjimmiltaan huonoja isäsuhteita käsittelevä elokuva minussa herättää, joten loppuun kiittelen näyttelijöitä tasapuolisesti, ja lupaan vielä jonain kauniina päivänä katsoa ohjaaja Derek Cianfrancen esikoisen Blue Valentine. Ainakin ehkä heti sitten kun nämä Supernaturalit loppuvat. Nyt niiden pariin. Kiitos ja hei.

Hobitti - Odottamaton matka HFR3D

Oho, meinasi unohtua blogin kirjoittaminen tästä reissusta, mutta kyllä, neljäs katselu tapahtunut lauantaina. Eikä ihan missä tahansa. Vaan Tennispalatsissa. Okei, alakerran pikkusaleista on se kirkkain loisto kaukana, mutta oli hienoa olla kotona pitkästä aikaa. (Ja parhaassa seurassa, tietenkin.)

Elokuvan seuraaminen meni valitettavasti nukahtamista vastaan kamppailuksi, olivathan edellisen yön unet jääneet noin neljään tuntiin ja takana oli jo pitkä päivä. Elimistöni sanoi siinä vaiheessa että tässä on pimeys ja pehmeä paikka istua, tässä on koti, ja silmät olivat painua kiinni väkisinkin.

HFR näytti edelleen hyvältä, myös pienemmällä valkokankaalla.

En tiedä onko minulla muuta sanottavaa. Kyllä, se tuntuikin edelleen hyvältä. Ilman reissun muita etuja en ehkä olisi neljättä kertaa mennyt, mutta tässä oli enemmän kysymys paikasta ja tunnelmasta kuin itse elokuvasta. Vaikka tavallinen kotiteatterijulkaisu juuri näillä näppäimillä kai ilmestyykin, on Extendediin vielä sieltä vuosien takaa tuttuun tapaan pitkä matka, joten ehkä tämä neljäs kerta oli kuitenkin tarpeen edessä olevaa odotusta lämmittämään.

Hullulta tuntuu muuten ajatus, että seuraavaan Hobittiinkaan ei ole enää edes yhdeksää kuukautta. Vastahan siihen oli vuosi!

Ai niin. Lukijapalautteen mukaan minun pitäisi sisällyttää kuvia teksteihini. Enjoy some Lee Pace.

Just good old-fashioned revenge.

En tiedä kuinka monta kymmentä kertaa olen katsonut tämän trailerin tänään. Se on vain aivan käsittämättömän upea. Pahoin pelkään että minun on tässä kohtaa tehtävä sama informaatiovieroitus kuin vuosi sitten The Avengersin kanssa, sillä kohta alkaa klippien tulva ja haluan pysytellä niistä erossa, vaikka se sattuukin. Tässä on jo tarpeeksi. Ja siihen on enää vähän reilu kuukausi. Kyllä, voin jo sanoa että vähän reilu kuukausi (laskuri vieressä on muuten Jenkki-ensi-illan mukaan säädetty, onneksi se tulee täällä jo viikkoa ennen).

P.S. Voisiko kohta tulla jo Thor 2:n traileri? Teaseri? Mitä vaan?

Argo

Oscar-yötä valvoessa tuli harmiteltua, että kaikki suurimmat ehdokkuusrohmut ja todennäköiset voittajat olivat näkemättä. Muita kohtaan ei sen suurempaa intressiä kyllä ollutkaan, mutta Argon näkemättä jääminen harmitti jo syksyllä, ja nyt award seasonin (voitti sentään mm. Golden Globen ja BAFTAn) ja ennen kaikkea Oscareiden myötä tietysti entistä enemmän. Vaan pelko pois! Maailman paras elokuvateatteri ei taaskaan pettänyt, vaan toi Argon viikoksi keskuuteemme. Siis oikeastihan minun piti tänä viikonloppuna nähdä ainakin Gangster Squad ja mielellään myös Cloud Atlas, mutta uutinen Argosta sekoitti pakan. Kolmesta vapaapäivästä huolimatta kaikki elokuvissakäyntimahdollisuudet karkasivat ja halusin tänään nähdä Argon, kun siihen kerran tilaisuus oli, silläkin uhalla että muiden näkeminen jäisi väliin (ensi viikonloppuna kun en elokuviin pääse, ja sitten on jo kyseenalaista, pyörivätkö ne enää). Argo siis oli ehdottomasti asialistalla jo syksyllä, mutta muistaakseni se oli sitä aikaa että kahteen kertaan nähty Skyfall sekä Looper jotenkin menivät etusijalle ja sitten se oli jo häipynyt.. Voimakkaastihan uskon, että elokuvateatteri on paras paikka katsoa elokuvia. Vaikka joskus tuntuukin, että Studion kolmossalin valkokangas ei ole paljon telkkariani suurempi, ainakaan sieltä vakiopaikaltani takarivin keskeltä katsoen ;)

Syksyllä useaan kertaan nähty traileri jätti minulle tunteen vähän erilaisesta elokuvasta; olihan siihen poimittu kaikki elokuvan komediallinen anti, ja annettiin ehkä ymmärtää että tällä B-luokan scifihassuttelulla ja yleensä Hollywood-kuviolla olisi suurempikin rooli. Sitä antoi ymmärtää myös Alan Arkinin Oscar-ehdokkuus - häntähän tuskin näkyi, eikä suorituksessakaan mitään niin erikoista ollut! (Aina erinomainen Bryan Cranston olisi ansainnut sen huomattavasti enemmän.) Tiedä sitten miksi yllätyin siitä, että panttivankidraamasta ja mahdottomasta pelastusoperaatiosta kertova draamatrilleri olikin jännittävä.. :D Hyvin tiivistunnelmainen ja uhkaava se kuitenkin oli paikoin, vaikka välissä keventäviä elementtejä olikin, ja vaikka loppuratkaisun nyt tiesi/arvasi, sitä silti jännitti kovin.

Argon valitseminen parhaaksi elokuvaksi on jakanut mielipiteitä ja herättänyt ilmeisen paljon keskustelua siitä, oliko se pelkkää politikointia (etenkin kun voittaja julkistettiin Valkoisesta talosta käsin), ja Hollywoodin oman egon pönkittämistä - hei, mekin on oltu osallisena jossain hyödyllisessä joskus. Ja kuinka todenmukainen loppujen lopuksi elokuvakaan oli (ainakin Kanadan osuus todellisessa operaatiossa oli ilmeisesti paljon suurempi)? Eihän tällaista elokuvaa koskaan rehellisenä historian oppituntina tule pitää, mutta pidin kuitenkin siitä, että USA:n tekemiä virheitä kautta historian käsiteltiin avoimesti eikä iranilaisia ainakaan omasta mielestäni demonisoitu. Vaikka todellinen tarina itse Argo-operaatiosta olisikin hieman toisenlainen, elokuva kuitenkin palauttaa mieliin ajan ja tapahtuman, jotka olivat monilta varmasti unohtuneet.

Olikohan mulla jotain muuta vielä? Hyvä elokuva, hyvä Affleck, hyvä Hollywood.

Parker

En tiennyt Parkerista muuta kuin että Statham, itse asiassa kuulin koko elokuvasta vasta tällä viikolla. Ei siinä mitään, minä pienesti jumaloin Jason Stathamia, olen jumaloinut aina Lock, Stockista ja Snatchista asti. Uskonko että tällaisia elokuvia tarvitsee katsoa elokuvateatterissa? En periaatteessa, mutta ongelma oli viimeinen vanheneva sarjalippuni Studiolle. Tämän viikon elokuvista haluan nähdä Les Misérablesin, mutta haluan ehdottomasti nähdä sen Kinon ykkössalissa isolla kuvalla ja kaikessa loistossaan ..kurjuudessaan? Joten se oli poissuljettua. Muuten tarjonta oli luotaantyöntävää (lue: kotimaisia..), toki jossain mielenhäiriössä olisin voinut kokea uudelleen A Good Dayn ja tällä kertaa todella ampua itseäni naamaan tai ainakin suorittaa näyttävän, kummallisen, kompuroinnin ja kiljumisen säestämän pakenemisen (älä kysy, tämä kuuluu minun bucket listilleni). Yrittäessäni perustella itselleni miksi vaivautuisin ajamaan Kuusankoskelle asti katsomaan Parkeria vrt. nielisin tappioni ja häviäisin yhden lipun hinnan, selasin tavoistani poiketen pitkän listan arvosteluja, jotka toinen toisensa jälkeen tuputtivat yhtä tai kahta tähteä, ja painottivat elokuvan yleistä huonoutta. Lupaus väkivallasta kuitenkin kimmelsi ilmassa, ja lopulta päätöksen sinetöi Nyt-liite: kolme tähteä ja "turhan brutaali"? Okei, sait ylipuhuttua. Ei se voi olla A Good Dayta suurempi pettymys, ainakaan näillä ennakko-odotuksilla.

Kun ennakko-odotukset todellakin olivat, että tämä on ihan karmivan huono elokuva, voin sanoa olevani erittäin positiivisesti yllättynyt. Kritiikin mukaan jokainen Jason Statham -toimintapätkä saattaa olla pohjimmiltaan sama elokuva uudelleen ja uudelleen, mutta ei se minua haittaa, enkä loppujen lopuksi ole kamalan montaa niitä nähnyt. Minä lähdin nyt hakemaan, minä himoitsin sitä näyttävää, veristä väkivaltaa A Good Dayn (ja sen jälkeen katsotun Taken 2:n extended cutin - aaaaargh!) aiheuttaman massiivisen pettymyksen jälkeen. Minä sain henkihieveriin piestyn Jason Stathamin vaivoin raahautumassa eteenpäin jo elokuvan alussa ja olisin sen jälkeen antanut sille kaiken anteeksi. What's not to love? Suvantovaiheissa elokuva saattoi olla tylsä, mikä on kyllä aina ongelma elokuvassa, jossa se toiminta on vain niiiiin nättiä, mutta määrällisesti säännösteltyä. Lippu- tai bensarahat eivät menneet hukkaan, eikä sitä muuten ihan joka päivä täysin yksityisnäytöstä elokuvissa saakaan (hyvin epäedullinen julkaisuajankohta tällä elokuvalla, viikko A Good Dayn jälkeen, joka samaan aikaan alkoikin viereisessä salissa - joskin ennemmin suosittelisin kenelle tahansa Parkeria). Kaikkiaan elokuva pelasi oikein hyvin. Tämä oli se keskinkertaisen kelpo, "kolmetoista tusinassa" toimintaelokuva, joita vastaan minulla ei mitään olekaan. Niin kauan kun niitä ei yritetä myydä minulle Die Hardeina.

A Good Day to Die Hard

Ei tiedä hyvää, jos minä lähden elokuvateatterista päällimmäisenä ajatuksena se, että minun pitää hetimiten kysyä Google Mapsilta, kauanko Moskovasta ajaa Prypjatiin. (Vastaus on, reittivalinnasta riippuen, noin 12-15 tuntia, sisältäen vähintään yhden rajanylityksen. Voimakkaasti epäilen, että kyseisen matkan kulkee helikopterilla huomattavasti nopeammin kuin varastetulla autolla, kun helikopteri on saanut vielä hyvän etumatkankin. Elokuva ei ole kanssani samaa mieltä.)

Petyin elokuvaan jo alkumetreillä niin, etten edes jaksanut olla vihainen. Ensimmäistä kertaa elämässäni harkitsin teatterista ulos kävelyä kesken elokuvan.

A Good Day saattaa olla ihan keskinkertaisen kelpo, "kolmetoista tusinassa" toimintaelokuva. Mutta se ei millään muotoa ansaitse Die Hardia nimensä päätteeksi. Die Hard on minulle yksi niitä lapsuuteni kulmakiviä (sad but true) ja John McClane on ruumiillistuma kaikelle mitä rakastan. Tämä.. epämääräinen tekele.. ei se ollut Die Hard. Se ei antanut minulle mitään. Toiminta oli lähes yksinomaan (joskin ihan näyttävää) autojen ruttaamista ja ammuskelua. Minulle Die Hard on verta. Se on Bruce hetki hetkeltä enemmän verta vuotaen, valkoisessa wifebeaterissaan ja lopulta ilman paitaa, raahautumassa eteenpäin onelinereita laukoen ja joka tilanteesta nokkelasti selviten, pelastamassa ihmisiä, ei päättömällä tappomissiolla. Se on tunnetta, se on epätoivoa, se on voimaa puskea silti eteenpäin, ja silti hauskaa, kevyttä, sujuvaa. Konsepti voi olla yksinkertainen, mutta se todistetusti toimii. Tämä ei ollut mitään. Nelonenkin oli vielä ihan siedettävä, mutta nyt on karattu jo aivan liian kauas juurilta. Tämä elokuva oli Die Hard -elokuvaksi mitäänsanomaton, typerä, huono, ontto, vakava, teennäinen. Halusin ampua itseäni naamaan, olisi saatu edes vähän verta kehiin.

Enhän minä tietenkään olettanut, että tämä elokuva olisi mikään ääretön mestariteos. En vilkaissutkaan arvosteluja, koska tiesin että sitä tylytetään. Mutta halusin viihtyä. Halusin nauttia. Tämä.. mitä enemmän sitä mietin ja analysoin, sitä enemmän se viha herää. Siispä pistän vain Die Hard With a Vengeancen pyörimään ja yritän unohtaa.

Puheissa on jo kutonen, mistä ennen elokuvan näkemistä olin alustavasti jopa iloinen. Nyt en ole, vaan pelkään, miten tästä voidaan vielä mennä huonompaan suuntaan. Toisaalta, toivottavasti sen kanssa otetaan oppia kaikesta mitä nyt on tehty väärin (siis, oikeastaan, kaikesta) ja tehdään aito, hauska, riittävän korkeaan ikärajaan tähtäävä, perinteitä kunnioittava rehellinen Die Hard, kunniakas päätös tälle klassiselle elokuvasarjalle.

Hobitti - Odottamaton matka HFR3D

Kun Djangoa odotellessa istuin ykkössalin edessä penkillä, sain kuunnella Hobitin viimeistä tuntia seinän läpi ja muistin, että se pitää vielä viimeisen kerran nähdä isolta kankaalta, koska hei, HFR ja iso kangas, come on. Viime viikonloppuna vääryys oli tarkoitus korjata, mutta näytösajat olivat todella omituiset ja ilmeisesti luin tämän viikonlopun ohjelmistoa hieman laiskasti, koska luulin sen itseasiassa jo valitettavasti poistuneen valikoimista. Nyyh. Silver Linings Playbookin näytöksestä uloskävellessä vilkaisin taululta päivän viimeisiä näytöksiä ja kas! Kello 20 oli alkamassa vielä Hobitti ykkössalissa! Koska kotiinkaan ei ollut kiire, ostin sitten lipun ihan ex tempore ja kyllähän tämä taisi ihan niitä viimeisiä mahdollisia tilaisuuksia sen näkemiseen ollakin.

Kun edellisestä katselusta oli jo se, 1,5 kuukautta? Joko? Niin on ehtinyt ainakin ajan kanssa miettiä, mitä elokuvasta on todella mieltä kun se pahimmasta hypestä ja niistä korkeista odotuksista on selvitty. Tästä huolimatta pidin siitä kolmannella kerralla ehkä vielä enemmän kuin edellisillä, koska nyt sain rehellisesti vain katsoa elokuvaa ja nauttia siitä. Nyt ei pienikään osa minusta enää käynyt sitä sisäistä kamppailua "pidänkö vai yritänkö pitää vai yritänkö olla pitämättä" ja itsensä pakottamista riittävän objektiiviseksi ja kriittiseksi. Ei, minusta ei voi tulla täysin objektiivista ja kriittistä Hobitin suhteen. LotR oli koko elämä ja tätä on odotettu melkein kymmenen vuotta. Mutta jos minulla olisikin 3D-lasien sijaan ollut aiemmilla katseluilla kuitenkin ne ruusunpunaiset päässä, uskon että ne harhaluulot olisivat viimeistään nyt karisseet. Näin ei käynyt. Jos minun uskoni siitä että kyseessä on aidosti hyvä elokuva on todella harhaluuloa, niin olkoon. Minä pidän siitä, ja nyt kolmannella kerralla viimeistään rehellisesti rakastuin HFR-tekniikkaan, jos aiemmin olikin pieni mahdollisuus "keisarin uudet vaatteet" -ilmiöön, jossa vain näin sitä mitä halusin nähdä. Jonkun mielestä voin olla todellisuudelta silmäni ummistava fanityttö, koska elokuvahan on yleisesti tunnustettu lähinnä paskaksi ja ylipitkäksi ja tarpeettomaksi rahastukseksi. En vieläkään voi allekirjoittaa mitään noista väitteistä, ja tämän voin sanoa ilman pienintäkään pistoa omassatunnossani.

Silver Linings Playbook

En oikein tiennyt, mitä odottaa tältä elokuvalta. Vielä eiliseen asti tiesin elokuvasta vain sen, että Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence esittävät (kauniita) rikkinäisiä, moniongelmaisia ihmisiä, jotka ilmeisesti rakastuvat. Sitten kävin sentään lukemassa pari riviä synopsiksesta IMDb:stä elokuvan saamia pisteitä tarkistaessani, mutta oikeastaan olisin voinut jättää senkin tekemättä. On aina ilo katsoa elokuvaa, joka yllättää sinut täysin.

Odotin alunperin ehkä paljon enemmän hömppää ja romanttista komediaa, mutta synopsis helpotti onneksi tuota pelkoa - minähän olen romcomeille melko allerginen. Elokuva siis kertoo miehestä, jonka henkinen epävakaus on lopulta kulminoitunut vaimonsa rakastajan raakaan pahoinpitelyyn. Ei kovin valoisa lähtöasetelma. Cooperin esittämä Pat on joutunut oikeuden määräämänä mielisairaalaan, mistä minimipakkohoidon jälkeen hänen äitinsä haki bipodiagnoosin saaneen poikansa kotiin, lääkärien suositusten vastaisesti.  Lääkityksen ja terapian sijaan hän haluaisi saada elämänsä kuntoon pelkällä positiivisella asenteella ja hieman pakkomielteisellä suunnitelmalla voittaa lähestymiskiellon hankkinut ex(?)-vaimo puolelleen. Pat on naapuruston friikki ja silmätikku, eikä aivan syyttäkään, koska takaiskuja toipumisessa tulee, eikä hän aina täysin yhteiskuntakelpoiselta vaikutakaan hypomaanisen vireensä ja räjähtävän luonteensa kanssa. Pat ei ole terve, eikä sormia napsauttamalla sellaiseksi muutu. Pat tapaa myöskin mielenterveytensä kanssa painivan, leskeksi jääneen Tiffanyn (Lawrence), jonka kanssa heti bondaa lääkityksiä vertaillen, "normaalien" pyöritellessä vieressä silmiään epämukavan hiljaisuuden vallitessa. Pienten alkukarikoiden jälkeen pari ystävystyy, ja yhteisen projektin kautta auttavat toisiaan. Aluksi kyseessä on Patille vain keino saada yhteys vaimoonsa, jonka kanssa yhteen palaaminen on hänelle ainoa tavoite elämässä. Kaikki pitää saada ennalleen, koska hänen valikoivissa silmissään kaikki oli vaimon kanssa täydellistä, ja siihen pitää pakkomielteisesti pyrkiä taas. Tiffanylle yhteistyö alkaa merkitä vähän enemmänkin, mutta Pat ei tätä meinaa huomata. Ei vaatine kovin suurta päättelykykyä arvata, ketkä tässä lopulta yhteen päätyvät..

Mukavan vinksahtanut elokuva oli yllättävän rehellinen ja aito. Mielenterveysongelmaisia käsiteltiin todentuntuisesti, ja hienosti rinnastaen siihen, että niillä "normaaleillakin" (nimenomaan lainausmerkeissä) on paljonkin pinnan alla kuplivia ongelmia, valmiina räjähtämään siitä ratkaisevasta, väärästä ärsykkeestä. Mutta niin kauan kun kulissi pysyy natisten kasassa, kaikki on muiden silmissä "hyvin". Kuka viime kädessä onkaan paremmassa asemassa, se joka on tunnistanut ongelmansa ja taistelee niiden kanssa avoimesti, vai se joka on musertua arjen raskaudessa mutta hammasta purren yrittää säilyttää julkisivunsa, ettei vain kukaan pitäisi häntä hulluna ja katsoisi kieroon?

Näyttelijäntyö elokuvassa oli erinomaista, ja pitkälti Jennifer Lawrencen takiahan tätä lähdinkin katsomaan. Mutta Cooper, jota olen aina pitänyt pelkkänä nättinä poikana (ja tainnut nähdä vain A-Teamissa), veti kuitenkin ihan maton alta moniuloitteisella suorituksellaan, kun häneltä en osannut odottaa yhtään mitään. Robert De Niron en edes tiennyt olevan kuvioissa mukana, mutta olipa todella virkistävää nähdä näyttelijälegendaa pitkästä aikaa oman tasoisessaan elokuvassa ja roolissa, pakko-oireisena, vainoharhaisen taikauskoisena ja väkivaltaan taipuvana Pat Seniorina, jolta poika on selvästi taipumuksiaan perinyt.

Let's wrap this up. Minulle elokuva siis antoi enemmän mt-ongelmakuvauksena kuin romantiikkansa puolesta, mutta tämä oli juuri sen asteen romanttinen komedia, josta minäkin voin nauttia. Draaman, komedian ja romantiikan tasapainottelu ja valtasuhteet ovat juuri oikeanlaiset. Sopivan kiero feelgood-leffa, jossa se kliseinen ja sokerinen loppukin oli ihan paikallaan.

Django Unchained

En edes tiedä mistä aloittaa.

Okei, aloitan siitä että rakastan Quentin Tarantinoa ja olen aina rakastanut. Tälläkään kertaa en edes osannut pelätä, että elokuva voisi olla huono: minä rakastan Tarantinoa. Kaikki, mitä Tarantino tekee, puhuttelee minua. Olen sokea kaikille väitetyille vioille Tarantinon tyylissä. Minulle Tarantinon tapa tehdä elokuvaa on oma genrensä. Ja kuten aina toitotan; näen genre-elokuvat genre-elokuvina. Oman lajityyppinsä sisällä. Tarantino tekee erinomaista, leimallista Tarantino-elokuvaa. Minulle se riittää enemmän kuin hyvin. Tiedän, mitä saan, kun katson Tarantino-elokuvan.

Mitä minä saan? Saan rujoa, kaiken näyttävää väkivaltaa, saan huumoria, saan ohjaajan häpeilemättömän ja anteeksipyytelemättömän rohkeuden tehdä jotain mitä muut eivät uskalla tai halua, saan kaikesta läpi paistavan rakkauden elokuviin ja elokuvan tekemiseen. Saan hyvän mielen. Saan suunnatonta innostusta. Saan kauniita kuvia, loistohahmoja ja -dialogia, upean soundtrackin.

Django Unchained ei pettänyt millään saralla, QT tekee kaiken mitä häneltä voi odottaa. Minulla ei ole sanoja sille miten paljon pidin kaikesta siinä. Tärisin innosta, nauroin, virnuilin väkivaltaviihdevirnettäni ja olin kiitollinen päätöksestä katsoa se isolla kankaalla. Minun ei edes pitänyt mennä katsomaan tätä tänään, mutta Beasts of the Southern Wildin jälkeen jäin miettimään tappavaa maanantain työaikaani ja sitä, että en sunnuntaina ehkä haluakaan kotiutua puoliltaöin elokuvista. Joten tsekkasin Kinon näytösajan ja suuntasin auton keulan kohti suurta ja kaunista.

Djangon lukuisat Oscar- ja muut palkintoehdokkuudet ja mm. parhaan käsikirjoituksen Golden Globe -voitto ovat herättäneet paljon keskustelua. Ansaitseeko se niitä? Onko se niin ehjä, "hyvä elokuva" yleisillä kriteereillä? En tiedä. Jos olisin nähnyt tämän vuonna 2012, vuoden viimeisinä päivinä, olisin todennäköisesti nimennyt sen vuoden parhaaksi ihan kyseenalaistamatta. Siinä on kaikkea minulle. Ja kaiken viihdyttävyytensä, kikkailunsa ja pintakiiltonsa takana se aiheensa vuoksi, Inglourious Basterdsin tapaan, herättää ajatuksia vaietuista asioista. Herättää ajatuksia ihmisluonteesta: mihin me kykenemme, ja miksi? Vain muistuttaakseen minua sekunnin kuluttua siitä, että hei, minä virnuilen mielipuolisesti kun veri roiskuu valkokankaalla, ja voi että se roiskuukin. Django Unchained ei ota itseään vakavasti. QT asettaa naurunalaisiksi asiat, joista ei saisi puhua. Kun KKK pitää neuvonpitoa huppujensa käyttökelpoisuudesta tai -kelvottomuudesta, tuli mieleen South Park siinä huutonaurua ulvoessani.

Tämä kiertää nyt ylitsevuotavien kehujen kehää, joten muutama loppuhuomio lienee paikallaan. Christoph Waltz. Voi jumalauta Christoph Waltz, sinä täydellinen ihminen. Suoritusta on väitetty Basterdsin Landan yksi-yhteen kopioksi, en ymmärrä miksi, koska hahmot ovat toistensa polaariset vastakohdat. Kyllä, hän on yhtä loistava tässäkin roolissa. Oscar, kiitos. Oscareista puheenollen, kun Leo DiCaprion huomiotta jättäminen on kerännyt niin valtavasti huomiota.. Sori, Leo, mutta kaiken tämän hehkutuksen jälkeen odotin enemmän, ja siksi ehkä vähän petyin. Olen vilpittömän pahoillani. Sam Jackson puolestaan vetäisi loistavan suorituksen, josta ei ole pidetty lainkaan niin kovaa ääntä. Jackson voisi helposti vetää sen "motherfuckeria" tiputtelevan karikatyyrinsä vailla suurempaa yritystä, mutta tekee jotain paljon enemmän. Vaikka Django on päähenkilö, on Jamie Foxxille annettu muita vähemmän tekemistä: hänen selvästi on määrä lähinnä näyttää coolilta ja sen hän tekee.

Ei tämä silti tunnu loppuvan. Elokuvankaan en olisi toivonut loppuvan. Aikakäsitykseni on ilmeisesti niin vääristynyt, että tämä on lyhyen ajan sisään jo toinen liki kolmetuntinen leffa, joka tuntui lyhyeltä. Se pitää nähdä pian uudestaan.

Unohdin! Minun piti myös ylistää hevosia. Jos sitä-yhtä-juttua ei oteta huomioon, elokuva oli täynnä ihania hevoshetkiä. Fritz! Aww. Kun Django lopussa elvistelee pollensa Tonyn hienolla spinillä ja espanjalaisella käynnillä.. Awww. Pollehan on todellisuudessa Foxxin oma (olipa huolestuttavaa, että muistin lukeneeni asiasta "ihan äsken" ja tuo uutinen olikin heinäkuulta). Aww.