Argo

Oscar-yötä valvoessa tuli harmiteltua, että kaikki suurimmat ehdokkuusrohmut ja todennäköiset voittajat olivat näkemättä. Muita kohtaan ei sen suurempaa intressiä kyllä ollutkaan, mutta Argon näkemättä jääminen harmitti jo syksyllä, ja nyt award seasonin (voitti sentään mm. Golden Globen ja BAFTAn) ja ennen kaikkea Oscareiden myötä tietysti entistä enemmän. Vaan pelko pois! Maailman paras elokuvateatteri ei taaskaan pettänyt, vaan toi Argon viikoksi keskuuteemme. Siis oikeastihan minun piti tänä viikonloppuna nähdä ainakin Gangster Squad ja mielellään myös Cloud Atlas, mutta uutinen Argosta sekoitti pakan. Kolmesta vapaapäivästä huolimatta kaikki elokuvissakäyntimahdollisuudet karkasivat ja halusin tänään nähdä Argon, kun siihen kerran tilaisuus oli, silläkin uhalla että muiden näkeminen jäisi väliin (ensi viikonloppuna kun en elokuviin pääse, ja sitten on jo kyseenalaista, pyörivätkö ne enää). Argo siis oli ehdottomasti asialistalla jo syksyllä, mutta muistaakseni se oli sitä aikaa että kahteen kertaan nähty Skyfall sekä Looper jotenkin menivät etusijalle ja sitten se oli jo häipynyt.. Voimakkaastihan uskon, että elokuvateatteri on paras paikka katsoa elokuvia. Vaikka joskus tuntuukin, että Studion kolmossalin valkokangas ei ole paljon telkkariani suurempi, ainakaan sieltä vakiopaikaltani takarivin keskeltä katsoen ;)

Syksyllä useaan kertaan nähty traileri jätti minulle tunteen vähän erilaisesta elokuvasta; olihan siihen poimittu kaikki elokuvan komediallinen anti, ja annettiin ehkä ymmärtää että tällä B-luokan scifihassuttelulla ja yleensä Hollywood-kuviolla olisi suurempikin rooli. Sitä antoi ymmärtää myös Alan Arkinin Oscar-ehdokkuus - häntähän tuskin näkyi, eikä suorituksessakaan mitään niin erikoista ollut! (Aina erinomainen Bryan Cranston olisi ansainnut sen huomattavasti enemmän.) Tiedä sitten miksi yllätyin siitä, että panttivankidraamasta ja mahdottomasta pelastusoperaatiosta kertova draamatrilleri olikin jännittävä.. :D Hyvin tiivistunnelmainen ja uhkaava se kuitenkin oli paikoin, vaikka välissä keventäviä elementtejä olikin, ja vaikka loppuratkaisun nyt tiesi/arvasi, sitä silti jännitti kovin.

Argon valitseminen parhaaksi elokuvaksi on jakanut mielipiteitä ja herättänyt ilmeisen paljon keskustelua siitä, oliko se pelkkää politikointia (etenkin kun voittaja julkistettiin Valkoisesta talosta käsin), ja Hollywoodin oman egon pönkittämistä - hei, mekin on oltu osallisena jossain hyödyllisessä joskus. Ja kuinka todenmukainen loppujen lopuksi elokuvakaan oli (ainakin Kanadan osuus todellisessa operaatiossa oli ilmeisesti paljon suurempi)? Eihän tällaista elokuvaa koskaan rehellisenä historian oppituntina tule pitää, mutta pidin kuitenkin siitä, että USA:n tekemiä virheitä kautta historian käsiteltiin avoimesti eikä iranilaisia ainakaan omasta mielestäni demonisoitu. Vaikka todellinen tarina itse Argo-operaatiosta olisikin hieman toisenlainen, elokuva kuitenkin palauttaa mieliin ajan ja tapahtuman, jotka olivat monilta varmasti unohtuneet.

Olikohan mulla jotain muuta vielä? Hyvä elokuva, hyvä Affleck, hyvä Hollywood.

Parker

En tiennyt Parkerista muuta kuin että Statham, itse asiassa kuulin koko elokuvasta vasta tällä viikolla. Ei siinä mitään, minä pienesti jumaloin Jason Stathamia, olen jumaloinut aina Lock, Stockista ja Snatchista asti. Uskonko että tällaisia elokuvia tarvitsee katsoa elokuvateatterissa? En periaatteessa, mutta ongelma oli viimeinen vanheneva sarjalippuni Studiolle. Tämän viikon elokuvista haluan nähdä Les Misérablesin, mutta haluan ehdottomasti nähdä sen Kinon ykkössalissa isolla kuvalla ja kaikessa loistossaan ..kurjuudessaan? Joten se oli poissuljettua. Muuten tarjonta oli luotaantyöntävää (lue: kotimaisia..), toki jossain mielenhäiriössä olisin voinut kokea uudelleen A Good Dayn ja tällä kertaa todella ampua itseäni naamaan tai ainakin suorittaa näyttävän, kummallisen, kompuroinnin ja kiljumisen säestämän pakenemisen (älä kysy, tämä kuuluu minun bucket listilleni). Yrittäessäni perustella itselleni miksi vaivautuisin ajamaan Kuusankoskelle asti katsomaan Parkeria vrt. nielisin tappioni ja häviäisin yhden lipun hinnan, selasin tavoistani poiketen pitkän listan arvosteluja, jotka toinen toisensa jälkeen tuputtivat yhtä tai kahta tähteä, ja painottivat elokuvan yleistä huonoutta. Lupaus väkivallasta kuitenkin kimmelsi ilmassa, ja lopulta päätöksen sinetöi Nyt-liite: kolme tähteä ja "turhan brutaali"? Okei, sait ylipuhuttua. Ei se voi olla A Good Dayta suurempi pettymys, ainakaan näillä ennakko-odotuksilla.

Kun ennakko-odotukset todellakin olivat, että tämä on ihan karmivan huono elokuva, voin sanoa olevani erittäin positiivisesti yllättynyt. Kritiikin mukaan jokainen Jason Statham -toimintapätkä saattaa olla pohjimmiltaan sama elokuva uudelleen ja uudelleen, mutta ei se minua haittaa, enkä loppujen lopuksi ole kamalan montaa niitä nähnyt. Minä lähdin nyt hakemaan, minä himoitsin sitä näyttävää, veristä väkivaltaa A Good Dayn (ja sen jälkeen katsotun Taken 2:n extended cutin - aaaaargh!) aiheuttaman massiivisen pettymyksen jälkeen. Minä sain henkihieveriin piestyn Jason Stathamin vaivoin raahautumassa eteenpäin jo elokuvan alussa ja olisin sen jälkeen antanut sille kaiken anteeksi. What's not to love? Suvantovaiheissa elokuva saattoi olla tylsä, mikä on kyllä aina ongelma elokuvassa, jossa se toiminta on vain niiiiin nättiä, mutta määrällisesti säännösteltyä. Lippu- tai bensarahat eivät menneet hukkaan, eikä sitä muuten ihan joka päivä täysin yksityisnäytöstä elokuvissa saakaan (hyvin epäedullinen julkaisuajankohta tällä elokuvalla, viikko A Good Dayn jälkeen, joka samaan aikaan alkoikin viereisessä salissa - joskin ennemmin suosittelisin kenelle tahansa Parkeria). Kaikkiaan elokuva pelasi oikein hyvin. Tämä oli se keskinkertaisen kelpo, "kolmetoista tusinassa" toimintaelokuva, joita vastaan minulla ei mitään olekaan. Niin kauan kun niitä ei yritetä myydä minulle Die Hardeina.

A Good Day to Die Hard

Ei tiedä hyvää, jos minä lähden elokuvateatterista päällimmäisenä ajatuksena se, että minun pitää hetimiten kysyä Google Mapsilta, kauanko Moskovasta ajaa Prypjatiin. (Vastaus on, reittivalinnasta riippuen, noin 12-15 tuntia, sisältäen vähintään yhden rajanylityksen. Voimakkaasti epäilen, että kyseisen matkan kulkee helikopterilla huomattavasti nopeammin kuin varastetulla autolla, kun helikopteri on saanut vielä hyvän etumatkankin. Elokuva ei ole kanssani samaa mieltä.)

Petyin elokuvaan jo alkumetreillä niin, etten edes jaksanut olla vihainen. Ensimmäistä kertaa elämässäni harkitsin teatterista ulos kävelyä kesken elokuvan.

A Good Day saattaa olla ihan keskinkertaisen kelpo, "kolmetoista tusinassa" toimintaelokuva. Mutta se ei millään muotoa ansaitse Die Hardia nimensä päätteeksi. Die Hard on minulle yksi niitä lapsuuteni kulmakiviä (sad but true) ja John McClane on ruumiillistuma kaikelle mitä rakastan. Tämä.. epämääräinen tekele.. ei se ollut Die Hard. Se ei antanut minulle mitään. Toiminta oli lähes yksinomaan (joskin ihan näyttävää) autojen ruttaamista ja ammuskelua. Minulle Die Hard on verta. Se on Bruce hetki hetkeltä enemmän verta vuotaen, valkoisessa wifebeaterissaan ja lopulta ilman paitaa, raahautumassa eteenpäin onelinereita laukoen ja joka tilanteesta nokkelasti selviten, pelastamassa ihmisiä, ei päättömällä tappomissiolla. Se on tunnetta, se on epätoivoa, se on voimaa puskea silti eteenpäin, ja silti hauskaa, kevyttä, sujuvaa. Konsepti voi olla yksinkertainen, mutta se todistetusti toimii. Tämä ei ollut mitään. Nelonenkin oli vielä ihan siedettävä, mutta nyt on karattu jo aivan liian kauas juurilta. Tämä elokuva oli Die Hard -elokuvaksi mitäänsanomaton, typerä, huono, ontto, vakava, teennäinen. Halusin ampua itseäni naamaan, olisi saatu edes vähän verta kehiin.

Enhän minä tietenkään olettanut, että tämä elokuva olisi mikään ääretön mestariteos. En vilkaissutkaan arvosteluja, koska tiesin että sitä tylytetään. Mutta halusin viihtyä. Halusin nauttia. Tämä.. mitä enemmän sitä mietin ja analysoin, sitä enemmän se viha herää. Siispä pistän vain Die Hard With a Vengeancen pyörimään ja yritän unohtaa.

Puheissa on jo kutonen, mistä ennen elokuvan näkemistä olin alustavasti jopa iloinen. Nyt en ole, vaan pelkään, miten tästä voidaan vielä mennä huonompaan suuntaan. Toisaalta, toivottavasti sen kanssa otetaan oppia kaikesta mitä nyt on tehty väärin (siis, oikeastaan, kaikesta) ja tehdään aito, hauska, riittävän korkeaan ikärajaan tähtäävä, perinteitä kunnioittava rehellinen Die Hard, kunniakas päätös tälle klassiselle elokuvasarjalle.

Hobitti - Odottamaton matka HFR3D

Kun Djangoa odotellessa istuin ykkössalin edessä penkillä, sain kuunnella Hobitin viimeistä tuntia seinän läpi ja muistin, että se pitää vielä viimeisen kerran nähdä isolta kankaalta, koska hei, HFR ja iso kangas, come on. Viime viikonloppuna vääryys oli tarkoitus korjata, mutta näytösajat olivat todella omituiset ja ilmeisesti luin tämän viikonlopun ohjelmistoa hieman laiskasti, koska luulin sen itseasiassa jo valitettavasti poistuneen valikoimista. Nyyh. Silver Linings Playbookin näytöksestä uloskävellessä vilkaisin taululta päivän viimeisiä näytöksiä ja kas! Kello 20 oli alkamassa vielä Hobitti ykkössalissa! Koska kotiinkaan ei ollut kiire, ostin sitten lipun ihan ex tempore ja kyllähän tämä taisi ihan niitä viimeisiä mahdollisia tilaisuuksia sen näkemiseen ollakin.

Kun edellisestä katselusta oli jo se, 1,5 kuukautta? Joko? Niin on ehtinyt ainakin ajan kanssa miettiä, mitä elokuvasta on todella mieltä kun se pahimmasta hypestä ja niistä korkeista odotuksista on selvitty. Tästä huolimatta pidin siitä kolmannella kerralla ehkä vielä enemmän kuin edellisillä, koska nyt sain rehellisesti vain katsoa elokuvaa ja nauttia siitä. Nyt ei pienikään osa minusta enää käynyt sitä sisäistä kamppailua "pidänkö vai yritänkö pitää vai yritänkö olla pitämättä" ja itsensä pakottamista riittävän objektiiviseksi ja kriittiseksi. Ei, minusta ei voi tulla täysin objektiivista ja kriittistä Hobitin suhteen. LotR oli koko elämä ja tätä on odotettu melkein kymmenen vuotta. Mutta jos minulla olisikin 3D-lasien sijaan ollut aiemmilla katseluilla kuitenkin ne ruusunpunaiset päässä, uskon että ne harhaluulot olisivat viimeistään nyt karisseet. Näin ei käynyt. Jos minun uskoni siitä että kyseessä on aidosti hyvä elokuva on todella harhaluuloa, niin olkoon. Minä pidän siitä, ja nyt kolmannella kerralla viimeistään rehellisesti rakastuin HFR-tekniikkaan, jos aiemmin olikin pieni mahdollisuus "keisarin uudet vaatteet" -ilmiöön, jossa vain näin sitä mitä halusin nähdä. Jonkun mielestä voin olla todellisuudelta silmäni ummistava fanityttö, koska elokuvahan on yleisesti tunnustettu lähinnä paskaksi ja ylipitkäksi ja tarpeettomaksi rahastukseksi. En vieläkään voi allekirjoittaa mitään noista väitteistä, ja tämän voin sanoa ilman pienintäkään pistoa omassatunnossani.

Silver Linings Playbook

En oikein tiennyt, mitä odottaa tältä elokuvalta. Vielä eiliseen asti tiesin elokuvasta vain sen, että Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence esittävät (kauniita) rikkinäisiä, moniongelmaisia ihmisiä, jotka ilmeisesti rakastuvat. Sitten kävin sentään lukemassa pari riviä synopsiksesta IMDb:stä elokuvan saamia pisteitä tarkistaessani, mutta oikeastaan olisin voinut jättää senkin tekemättä. On aina ilo katsoa elokuvaa, joka yllättää sinut täysin.

Odotin alunperin ehkä paljon enemmän hömppää ja romanttista komediaa, mutta synopsis helpotti onneksi tuota pelkoa - minähän olen romcomeille melko allerginen. Elokuva siis kertoo miehestä, jonka henkinen epävakaus on lopulta kulminoitunut vaimonsa rakastajan raakaan pahoinpitelyyn. Ei kovin valoisa lähtöasetelma. Cooperin esittämä Pat on joutunut oikeuden määräämänä mielisairaalaan, mistä minimipakkohoidon jälkeen hänen äitinsä haki bipodiagnoosin saaneen poikansa kotiin, lääkärien suositusten vastaisesti.  Lääkityksen ja terapian sijaan hän haluaisi saada elämänsä kuntoon pelkällä positiivisella asenteella ja hieman pakkomielteisellä suunnitelmalla voittaa lähestymiskiellon hankkinut ex(?)-vaimo puolelleen. Pat on naapuruston friikki ja silmätikku, eikä aivan syyttäkään, koska takaiskuja toipumisessa tulee, eikä hän aina täysin yhteiskuntakelpoiselta vaikutakaan hypomaanisen vireensä ja räjähtävän luonteensa kanssa. Pat ei ole terve, eikä sormia napsauttamalla sellaiseksi muutu. Pat tapaa myöskin mielenterveytensä kanssa painivan, leskeksi jääneen Tiffanyn (Lawrence), jonka kanssa heti bondaa lääkityksiä vertaillen, "normaalien" pyöritellessä vieressä silmiään epämukavan hiljaisuuden vallitessa. Pienten alkukarikoiden jälkeen pari ystävystyy, ja yhteisen projektin kautta auttavat toisiaan. Aluksi kyseessä on Patille vain keino saada yhteys vaimoonsa, jonka kanssa yhteen palaaminen on hänelle ainoa tavoite elämässä. Kaikki pitää saada ennalleen, koska hänen valikoivissa silmissään kaikki oli vaimon kanssa täydellistä, ja siihen pitää pakkomielteisesti pyrkiä taas. Tiffanylle yhteistyö alkaa merkitä vähän enemmänkin, mutta Pat ei tätä meinaa huomata. Ei vaatine kovin suurta päättelykykyä arvata, ketkä tässä lopulta yhteen päätyvät..

Mukavan vinksahtanut elokuva oli yllättävän rehellinen ja aito. Mielenterveysongelmaisia käsiteltiin todentuntuisesti, ja hienosti rinnastaen siihen, että niillä "normaaleillakin" (nimenomaan lainausmerkeissä) on paljonkin pinnan alla kuplivia ongelmia, valmiina räjähtämään siitä ratkaisevasta, väärästä ärsykkeestä. Mutta niin kauan kun kulissi pysyy natisten kasassa, kaikki on muiden silmissä "hyvin". Kuka viime kädessä onkaan paremmassa asemassa, se joka on tunnistanut ongelmansa ja taistelee niiden kanssa avoimesti, vai se joka on musertua arjen raskaudessa mutta hammasta purren yrittää säilyttää julkisivunsa, ettei vain kukaan pitäisi häntä hulluna ja katsoisi kieroon?

Näyttelijäntyö elokuvassa oli erinomaista, ja pitkälti Jennifer Lawrencen takiahan tätä lähdinkin katsomaan. Mutta Cooper, jota olen aina pitänyt pelkkänä nättinä poikana (ja tainnut nähdä vain A-Teamissa), veti kuitenkin ihan maton alta moniuloitteisella suorituksellaan, kun häneltä en osannut odottaa yhtään mitään. Robert De Niron en edes tiennyt olevan kuvioissa mukana, mutta olipa todella virkistävää nähdä näyttelijälegendaa pitkästä aikaa oman tasoisessaan elokuvassa ja roolissa, pakko-oireisena, vainoharhaisen taikauskoisena ja väkivaltaan taipuvana Pat Seniorina, jolta poika on selvästi taipumuksiaan perinyt.

Let's wrap this up. Minulle elokuva siis antoi enemmän mt-ongelmakuvauksena kuin romantiikkansa puolesta, mutta tämä oli juuri sen asteen romanttinen komedia, josta minäkin voin nauttia. Draaman, komedian ja romantiikan tasapainottelu ja valtasuhteet ovat juuri oikeanlaiset. Sopivan kiero feelgood-leffa, jossa se kliseinen ja sokerinen loppukin oli ihan paikallaan.

Django Unchained

En edes tiedä mistä aloittaa.

Okei, aloitan siitä että rakastan Quentin Tarantinoa ja olen aina rakastanut. Tälläkään kertaa en edes osannut pelätä, että elokuva voisi olla huono: minä rakastan Tarantinoa. Kaikki, mitä Tarantino tekee, puhuttelee minua. Olen sokea kaikille väitetyille vioille Tarantinon tyylissä. Minulle Tarantinon tapa tehdä elokuvaa on oma genrensä. Ja kuten aina toitotan; näen genre-elokuvat genre-elokuvina. Oman lajityyppinsä sisällä. Tarantino tekee erinomaista, leimallista Tarantino-elokuvaa. Minulle se riittää enemmän kuin hyvin. Tiedän, mitä saan, kun katson Tarantino-elokuvan.

Mitä minä saan? Saan rujoa, kaiken näyttävää väkivaltaa, saan huumoria, saan ohjaajan häpeilemättömän ja anteeksipyytelemättömän rohkeuden tehdä jotain mitä muut eivät uskalla tai halua, saan kaikesta läpi paistavan rakkauden elokuviin ja elokuvan tekemiseen. Saan hyvän mielen. Saan suunnatonta innostusta. Saan kauniita kuvia, loistohahmoja ja -dialogia, upean soundtrackin.

Django Unchained ei pettänyt millään saralla, QT tekee kaiken mitä häneltä voi odottaa. Minulla ei ole sanoja sille miten paljon pidin kaikesta siinä. Tärisin innosta, nauroin, virnuilin väkivaltaviihdevirnettäni ja olin kiitollinen päätöksestä katsoa se isolla kankaalla. Minun ei edes pitänyt mennä katsomaan tätä tänään, mutta Beasts of the Southern Wildin jälkeen jäin miettimään tappavaa maanantain työaikaani ja sitä, että en sunnuntaina ehkä haluakaan kotiutua puoliltaöin elokuvista. Joten tsekkasin Kinon näytösajan ja suuntasin auton keulan kohti suurta ja kaunista.

Djangon lukuisat Oscar- ja muut palkintoehdokkuudet ja mm. parhaan käsikirjoituksen Golden Globe -voitto ovat herättäneet paljon keskustelua. Ansaitseeko se niitä? Onko se niin ehjä, "hyvä elokuva" yleisillä kriteereillä? En tiedä. Jos olisin nähnyt tämän vuonna 2012, vuoden viimeisinä päivinä, olisin todennäköisesti nimennyt sen vuoden parhaaksi ihan kyseenalaistamatta. Siinä on kaikkea minulle. Ja kaiken viihdyttävyytensä, kikkailunsa ja pintakiiltonsa takana se aiheensa vuoksi, Inglourious Basterdsin tapaan, herättää ajatuksia vaietuista asioista. Herättää ajatuksia ihmisluonteesta: mihin me kykenemme, ja miksi? Vain muistuttaakseen minua sekunnin kuluttua siitä, että hei, minä virnuilen mielipuolisesti kun veri roiskuu valkokankaalla, ja voi että se roiskuukin. Django Unchained ei ota itseään vakavasti. QT asettaa naurunalaisiksi asiat, joista ei saisi puhua. Kun KKK pitää neuvonpitoa huppujensa käyttökelpoisuudesta tai -kelvottomuudesta, tuli mieleen South Park siinä huutonaurua ulvoessani.

Tämä kiertää nyt ylitsevuotavien kehujen kehää, joten muutama loppuhuomio lienee paikallaan. Christoph Waltz. Voi jumalauta Christoph Waltz, sinä täydellinen ihminen. Suoritusta on väitetty Basterdsin Landan yksi-yhteen kopioksi, en ymmärrä miksi, koska hahmot ovat toistensa polaariset vastakohdat. Kyllä, hän on yhtä loistava tässäkin roolissa. Oscar, kiitos. Oscareista puheenollen, kun Leo DiCaprion huomiotta jättäminen on kerännyt niin valtavasti huomiota.. Sori, Leo, mutta kaiken tämän hehkutuksen jälkeen odotin enemmän, ja siksi ehkä vähän petyin. Olen vilpittömän pahoillani. Sam Jackson puolestaan vetäisi loistavan suorituksen, josta ei ole pidetty lainkaan niin kovaa ääntä. Jackson voisi helposti vetää sen "motherfuckeria" tiputtelevan karikatyyrinsä vailla suurempaa yritystä, mutta tekee jotain paljon enemmän. Vaikka Django on päähenkilö, on Jamie Foxxille annettu muita vähemmän tekemistä: hänen selvästi on määrä lähinnä näyttää coolilta ja sen hän tekee.

Ei tämä silti tunnu loppuvan. Elokuvankaan en olisi toivonut loppuvan. Aikakäsitykseni on ilmeisesti niin vääristynyt, että tämä on lyhyen ajan sisään jo toinen liki kolmetuntinen leffa, joka tuntui lyhyeltä. Se pitää nähdä pian uudestaan.

Unohdin! Minun piti myös ylistää hevosia. Jos sitä-yhtä-juttua ei oteta huomioon, elokuva oli täynnä ihania hevoshetkiä. Fritz! Aww. Kun Django lopussa elvistelee pollensa Tonyn hienolla spinillä ja espanjalaisella käynnillä.. Awww. Pollehan on todellisuudessa Foxxin oma (olipa huolestuttavaa, että muistin lukeneeni asiasta "ihan äsken" ja tuo uutinen olikin heinäkuulta). Aww.

Beasts of the Southern Wild

Tämä on nyt juuri niitä hyviä elokuvia, joista en ollut aivan varma, viitsinkö kuitenkaan lähteä katsomaan. Pienen indieleffan Oscar-ehdokkuudet ja muu hype saivat kuitenkin mielenkiinnon syttymään ja kun se vielä pyöri Studion 1-salissa, ja sen perään oli suoraan Djangon näytös, ajattelin, että mikä ettei. Studiolla en ole käynyt sitten Taken 2:n, joten oli korkea aika palata juurilleen. Djangon suhteen tosin muutin mieleni, kun selvisi että Kinolla se menee 4K-formaatissa. Mutta Beasts jäi asialistalle.

Käynti Studiolla oli suorastaan nostalginen. Oliko se todella näin pieni?? Ykkössalinkin kangas? Elokuva oli houkutellut lisäkseni kokonaiset kolme katsojaa. Oi sitä rauhaa ja tilaa. Sain valloittaa koko takarivin ja elää herroiksi. Parhaillaan istun Kinon käytävällä odottamassa Djangoa. Sali tullee olemaan melkein täysi. Olin unohtanut miltä tila ja rauha tuntuu. Ja minulla on ikävä sitä.

Niin, se elokuva. Lähdin hyvin alkeellisilla pohjatiedoilla, mutta silti ne kattoivat oikeastaan kaiken. Se oli pieni, se oli kaunis, se oli tunnelmaa. Saatoin itkeä vähän. Saatan kirjoittaa syväluotaavamman analyysin, jos Djangon jälkeen kykenen vielä ajattelemaan jotain muuta. Tämä kuitenkin piti kirjoittaa nyt, siltä varalta että en myöhemmin kykene.

Odotuslista 2013

Olen vältellyt tämän postauksen tekemistä, koska vaikka 2012:n olikin määrä olla maailmankaikkeuden eeppisin leffavuosi, ei tämä vuosi sille häviä tippaakaan. Siinä missä viime vuosi oli muutaman suuren kohokohdan valaisema, tuntuu että tänä vuonna pakko nähdä -leffoja on niin paljon, että pyörryttää ja suunnittelen lähemmäs elokuvateatteria muuttamista. Lisäksi vuorossa on monia sellaisia elokuvia, joiden piti vuosien jahkaamisen jälkeen olla toteutumattomia haaveita.

En jaksa pelkän hifistelyn vuoksi kirjata sellaisia elokuvia jotka tiedostan varmasti hyviksi elokuviksi, mutta joita kohtaan minulla ei ole suurta henkilökohtaista intressiä. Saatan minä niitä mennä katsomaan, jos jaksan. Mutta ne eivät kuulu tälle listalle. Tästä tulee muutenkin aivan liian pitkä.

(Ensi-iltapäivämäärät poimittu mikä mistäkin, eli eivät kaikki välttämättä ole Suomen julkaisuajankohtia.)

Frankenweenie (11.1.)
Tim Burton. Stop motion -animaatio. Mustavalkoisena. 3D:nä. Count me in. Ehkä joskus. Ensi viikolla. Olin leffasta aika innoissani, mutta tästä muodostui "lukittaudu neljän seinän sisään ja leiki ettei ulkomaailmaa ole" -viikonloppu. I need those.

DJANGO UNCHAINED (18.1.)
Djangon piti olla se viime vuoden lopputykitys, mutta kun ensi-ilta Suomessa siirtyi, piti malttaa vielä vähän aikaa. Väkivaltaviihdettä parhaimmillaan taattuun Tarantinon tyyliin.

Silver Linings Playbook (1.2.)
Tämä nyt on sillä hilkulla, kiinnostaako se minua henkilökohtaisella tasolla, vai vain sen takia, että se todennäköisesti on hyvä elokuva. Haluan kuitenkin nähdä Jennifer Lawrencen suorituksen kannustaakseni häntä Oscareissa.

A Good Day to Die Hard (15.2.)
Lienee suorastaan itsestäänselvyys, että uusi Die Hard kuuluu leffoihin jota ehkä eniten odotan ensi vuodelta. Lienee myös itsestäänselvyys, että se saattaa monelle katsojalle olla pettymys. Minä suhtaudun siihen samalla asenteella kuin The Expendablesiin: haluan vain viihtyä.

Les Misérables (22.2.)
Mietin kovasti, päätyykö Les Mis listalleni. Minua kyllä kiinnostaa sen näkeminen, mutta se on toisaalta sellainen elokuva, että kun aika koittaa, saatan punnita leffaan lähtemisen raskautta, sanoa "njaah" ja käpertyä nojatuoliini. Saa nähdä. Voin aina motivoida itseäni Hugh Jackmanilla.

Gangster Squad (1.3.)
Kauniita ihmisiä (Emma Stone ja Ryan Gosling), ja gangstereita ja toimintaa ja.. mainitsinko ne kauniit ihmiset?

The Place Beyond the Pines (29.3.)
Ensi-ilta tuskin pätee Suomessa, mutta Ryan Gosling, rikosdraamaa, what's not to love.

IRON MAN 3 (26.4.)
Yksi niistä, mitä ehdottomasti eniten tältä vuodelta odotan. The Avengers oli valtava menestys, ja minulle se viime vuoden paras elokuva. Iron Man 3 avaa Phase 2:n, ja on jännittävää nähdä, kuinka hyvin se seisoo omilla jaloillaan The Avengersin jälkeen.

The Great Gatsby (17.5.)
En tiedä mikä on The Great Gatsby. Kirja ilmeisesti, ainakin? Baz Luhrmann ohjaa. Traileri on kaunis. Riittää minulle.

ONLY GOD FORGIVES (23.5.)
Ensi-ilta on Tanskan (edes USA:n julkaisupäivää ei ole olemassa IMDb:n mukaan), joten ei hajuakaan koska tätä nähdään Suomessa. Drive oli vuoden 2011 paras elokuva joten tottakai odotan innolla Nicolas Winding Refnin ja Ryan Goslingin seuraavaa yhteistyötä, josta ei tule väkivaltaa puuttumaan.

Star Trek Into Darkness (5.6.)
Tämä on sikäli noloa, etten ole vielä nähnyt J.J. Abramsin ensimmäistä Star Trekiä. Eli odotan tätä ihan rehellisesti Benedict Cumberbatchin takia. Mutta odotan paljon. Salaisesti toivon että Benedictin mysteerihahmo tulee lunastamaan kaikki ne toiveet mitä minulla oli Lokin varalle The Avengersissa. Se traileri. Aaaah.

KICK-ASS 2 (28.6.)
Näytti pitkään siltä että Kick-Assin jatko-osaa ei koskaan tulla näkemään, joten sitä suuremmalla riemulla odotan tätä elokuvaa. Kick-Ass oli todella hyvä elokuva, joka yllätti minut täysin. Toivotaan että kakkonen jatkaa samalla linjalla tai menee pykälän pidemmälle.

Pacific Rim (12.7.
Törkeän hyvännäköistä scifirymistelyä à la Guillermo del Toro.
 
World War Z (19.7.)
Uusintakuvausten ja -kirjoitusten aiheuttama yli puolen vuoden viivästys ensi-illassa on tietysti huolestuttava tekijä, mutta toivotaan että niistä on ollut iloa. Koska zombieapokalypsi nyt vain on kaunis asia.

THE WOLVERINE (26.7.)
Saatoin hieman itkeä ja kirota maailman pahuutta kun Darren Aronofsky jätti projektin mutta hei, se on Wolverine, ollaan vain iloisia, että tämä elokuva saatiin tehdyksi. Odotan suuria ja toivon etten tule pettymään.

Elysium (9.8.)
Elysiumin ehkä melkein pitäisi myös olla isolla kirjoitettu, ja ehkä se todellinen hype elokuvaa kohtaan nousee lähempänä ajankohtana. Mutta District 9 on ehdottomasti yksi viime vuosien parhaita leffoja, joten ohjaaja Neill Blomkamp, meillä oli lupaava alku, älä petä minua.

SIN CITY: A DAME TO KILL FOR (4.10.)
Vuonna 2005 päivänvalon nähnyt Sin City oli loistava elokuva, jonka jatko-osan ilmestymistä on spekuloitu nyt vuosia. Sitä pidettiin jo yleisesti elokuvana, joka ei tule toteutumaan. Vakuuttelua siitä, että sitä ei ole lopullisesti haudattu, sai kuulla niin kauan, että lopulta uutinen siitä, että se oikeasti nyt tehdään, tuntui haaveunelta. Totta se on. Se tulee.

THE WORLD'S END (25.10.)
Rakastitko Shaun of the Deadia? Rakastitko Hot Fuzzia? Tiesitkö, että ne ovat todellisuudessa osa trilogiaa? The World's End päättää putken, joten luvassa hulvatonta maailmanlopun meininkiä Simon Peggin ja Nick Frostin seurassa.

THOR: THE DARK WORLD (8.11.)
Niin paljon kysymyksiä. Niin paljon kysymyksiä. Muiden Phase 2:n leffojen tapaan myös The Dark Worldin on määrä olla jatko-osa ennen kaikkea Thorille, eikä niinkään The Avengersille. Mutta Loki? Mitä tehdään Lokin kanssa? Eihän kaikkea The Avengersin jälkipyykkiä voi vain sivuuttaa? Eikä käydä hutiloiden läpi? Mitä tapahtuu? Tell me!

The Hunger Games: Catching Fire (22.11.)
Ensimmäinen Nälkäpeli oli ihan vakuuttava tekele, saisinkohan toiseen mennessä jo kirjojakin luettua? Ei lupailla liikoja, mutta yrittää saa aina.

THE HOBBIT: THE DESOLATION OF SMAUG (13.12.)
Ensimmäinen Hobitti jätti onnellisen, tyytyväisen, mutta odottavan olon: mitä kaikkea trilogian seuraavassa osassa tulee tapahtumaan? Pysyykö taso kohdallaan? Miltä Cumberbatchin Smaug kuulostaa??

Huhh, saatoin unohtaa jotain olennaista, mutta siinä on jo niin monta elokuvaa, että tulee olemaan suoritus katsoa edes nuo kaikki!

Ja taas on vuosi lopuillaan

Koska vuosi 2012 alkaa melko pitkälti olla pulkassa ainakin uutuusleffojen osalta (Hobitin voisi vielä katsoa ja ehkä Finding Nemo 3D:n), on aika vilkaista taaksepäin ja summata, mitä jäi käteen.

Alkuun tilastotietoja. Paperilla vuoden 2012 piti olla yksi kaikkien aikojen kovimmista leffavuosista ja kyllä se sitä on ollutkin. Loppuja, alkuja, suuria spektaakkeleita joka lähtöön. Pikaisella laskutoimituksella olen katsonut 25 eri elokuvaa tänä vuonna elokuvateattereissa - mikä tarkoittaa, että kaikkiaan olen istunut valkokankaan äärellä 30 kertaa, ja siihen voi ynnätä vielä kaksi NT Live: Frankensteinin katselua, jotka eivät varsinaisesti olleet elokuvia, mutta elokuvateatterivisiittejä yhtä kaikki. Uskomatonta mutta totta, olen kaikkiaan kolmea elokuvaa käynyt katsomassa useammin kuin kerran: nämä olivat The Avengers (neljä katselua), 007 Skyfall (kaksi katselua) ja tietysti Hobitti - Odottamaton matka (kaksi katselua). Vuodelle asetetusta odotuslistasta olen nähnyt kaiken mahdollisen, sillä Django siirtyi Suomessa harmittavasti tammikuun puolelle ja World War Z vasta jonnekin kesään (muistaakseni, en jaksa tarkistaa ajankohtaa) uusintakuvausten myötä. 25 elokuvan joukkoon on mahtunut raikkaita yllätyksiä, ja pieniä pettymyksiä.

Olen jo jonkin aikaa kuumeisesti miettinyt, minkä voin julistaa vuoden parhaaksi elokuvaksi. Olen nähnyt paljon hyviä elokuvia. Se, mikä on minulle henkilökohtaisesti ollut rakkain, on tietysti The Avengers. Ei sitä käy kiistäminen. Tunnustan sen elokuvan virheet ja edelleen se mielestäni epäonnistuu juuri sillä sektorilla mitä itse eniten odotin (Loki), mutta jokin siinä elokuvassa täyttää minut mittaamattomalla ilolla ja onnella. Marvelin Phase One on ollut epätasainen kokoelma elokuvia, mutta The Avengers onnistuu ylittämään kaikki odotukset ja olemaan käsittämättömän viihdyttävä paketti. Onko se "hyvä elokuva"? Ehkä ei, jos mennään leffakriitikkosnobeilemaan. Mutta onko siinä jotain mikä veti minut neljästi teatteriin? Kyllä. Menisinkö katsomaan sen edelleen vaikka viikoittain valtavalta valkokankaalta? Kyllä. Tunnenko fyysistä kipua, kun tiedostan että The Avengers 2 on 856 päivän päässä? Kyllä. Ajattelin että minunkin pitää löytää itsestäni sen verran selkärankaa ja leffakriitikkosnobia, että en nimeä The Avengersia vuoden parhaaksi. Se on valtavia väki- ja rahamassoja liikuttanut ilmiö, jättibudjetin tehosteleffa, joka jostain käsittämättömästä syystä on hallinnut ajatusmaailmaani oikeastaan koko tämän 12 kuukautta. Minä en pääse siitä yli. Näin suuri asia minulle on ollut historian saatossa vain ehkä LotR, ja se on jo paljon sanottu. Joten minulla täytyy olla myös selkärankaa myöntää se, vaikka olematon street credini siitä kärsii: The Avengers on ollut minulle vuoden paras elokuva. Ja Whedonin käsissä Marvel Cinematic Universen tulevaisuus näyttää niin valoisalta, että vaikka maailmanloppua jollain tasolla toivoin, olen onnellinen että sitä ei tullut.

Päätös on vaikea, koska 2012 todellakin on ollut upea elokuvavuosi. Kolmea leffaa odotin sairaalloisessa mittakaavassa: The Avengers, The Dark Knight Rises, ja Hobitti - Odottamaton matka. TDKR sinnittelee vieläkin sen sekavassa (Auroran tragedian jälkeisessä) mielentilassa tehdyn ensikatselun varassa, ja olen niukkasanainen elokuvan suhteen. Ei, se ensikatselu ei vakuuttanut minua siinä mielessä missä toivoin. Tartuin niihin pieniin irrallisiin epäloogisuuksiin jotka paisuivat päässäni valtaviin mittakaavoihin ja estivät nauttimasta itse elokuvasta. Kyllä, Avengersissa on nippukaupalla vastaavia ominaisuuksia, mutta se vetää minut mukaansa ja vähät välitän sellaisista. Blu-Ray on jo jonkin aikaa odottanut uskallusta katsoa se. Haluan uskoa, että TDKR onnistuu valloittamaan minut. Muistettava on tietysti, että TDK:n kanssakaan elokuvateatterikatselu ei ollut paras mahdollinen, mutta myöhemmin opin rakastamaan elokuvaa. Hobitti onnistui ylittämään kaikki epärealistiset, nostalgiankaipuun täyttämät odotukset, mikä oli todella kunnioitettava saavutus.

Mutta myös pienemmistä elokuvista löytyi paljon hyvää. Niin paljon, etten oikeastaan jaksa niitä listata sen tarkemmin. Olenkohan minä nähnyt tänä vuonna yhtään elokuvaa, joka olisi ollut huono? Prometheus on asia jolle voisin olla vihainen, jos olisin joskus saavuttanut sen hypetystilan jossa todella odotin sitä. Se oli pettymys, kyllä, mutta kaikkiaan suhtaudun siihen aika neutraalisti. Sillä oli mahdollisuus olla enemmän, mutta en ole menettänyt yöuniani sitä miettien. Jos Prometheus todella oli huonoin vuonna 2012 näkemäni elokuva, ei tilanne ole kovinkaan heikko.

Minun pitäisi jaksaa kirjoittaa tästä parempi teksti, mutta The Avengers on ollut niin ylivoimainen elämys että se saa kaikki sijat tämän vuoden paremmuusjärjestyksessä. Vuosi 2012 oli The Avengers. Kiitos.

Tällaisen vuoden jälkeen voisi melkein toivoa, että vuorossa olisi pieni hengähdystauko. Think again. Vuoden 2013 odotuslista seuraa perässä.

Hobitti - Odottamaton matka HFR3D

Uudestaan, uudestaan!

Tällä kertaa yritin olla objektiivinen. Yritin ymmärtää lukemieni arvostelujen negatiivisuutta.

En ymmärtänyt. Minä en voi ymmärtää. Minulle se on koti, se on rakkaus, se on kaikkea, paljon enemmän kuin osasin toivoa.

Ei, se ei voi olla LotR:n veroinen. Ei missään mittakaavassa, eikä sen kuulukaan olla. Se on esiosa, se on pienempi tarina. Ei siitä voi, eikä saa yrittää tehdä LotR:ia suurempaa. LotR on vuosikymmenen aikana mielissämme paisunut ja kypsynyt täysin virheettömäksi ja koskemattomaksi kokonaisuudeksi (vaikka ei se sitä silloin ennen ollutkaan). Hobitti on tarinana täysin toisenlainen. Taustalla ovat aivan erilaiset motiivit ja uhkakuvat. "Eeppinen matka koko Keski-Maan kohtaloa uhkaavan pahuuden tuhoamiseksi" vs. "Tuolla olisi kultaa mikä pitäisi hakea pois"? Näistä lähtökohdista Odottamaton matka oli mielestäni erittäin huolella ja taidolla kasattu paketti. Ja niin tylsäksi ja venytetyksi kun sitä on haukuttukin, minusta se oli silti liian lyhyt. Ei se tuntunut lainkaan siltä 2 h 46 min minkä se väitetysti kestää.

Hobitti ei kirjana ole koskaan ollut minulle erityisen läheinen. Minulle on henkilökohtaisesti ihan sama, mitä siitä tarinallisesti muokataan. Siinä missä LotR-elokuvat saivat pienen ihmisen pelkäämään sitä mikä kirjasta on poistettu tai tunnistamattomaksi muokattu, nyt saa iloita kaikesta siitä mitä Hobittiin on lisätty. Niin paljon kuin kolmea elokuvaa epäilin, nyt näen sen mahdolliseksi. Minä luotan ja uskon Peter Jacksoniin.

Tästäkin tuli yleisluonteinen eikä erityisen yksityiskohtainen, spoilaamaton teksti. Mutta ei minulla ole siitä muuta sanottavaa, varsinkaan eilisen näytöksen jälkeen käydyn tyhjentävän jälkipuinnin jälkeen. Mutta loppuun kuitenkin asia joka pitää selventää. Jackson on sanonut, että Martin Freeman oli ainoa henkilö jota hän saattoi koskaan kuvitella Bilbon rooliin. Uskoin häntä jo ennen elokuvan näkemistä, mutta nyt voin sataprosenttisesti että kyse ei ole vain sanahelinästä ja oman elokuvan hehkuttamisesta. Martin on täydellinen Bilbo.

Vieläkö se pitää nähdä? Ehkä. Nyt kahden HFR:n jälkeen haluaisin kokea vertailun vuoksi muutkin formaatit. HFR:n "outous" oli toisella katsomiskerralla tiessään jo alkumetreiltä, ja järkevänä vuorokaudenaikana ja edes asteen järkevämmässä mielentilassa pystyin analysoimaankin sitä tarkemmin. Se on niiiiiiiiin paljon parempi kuin tavallinen 3D. Juuri siksi, että sitä ei edes huomaa. Tavallisen 3D:n olemassaolon ja "efektimäisyyden" tiedostaa aina. Nyt en muistanut edes laseja päässäni. Kaikki on saumattoman sujuvaa, kaunista ja käsinkosketeltavan lähellä. Kuva on tarkka, ja ennen kaikkea kirkas. Edit: Unohtui todeta, että ne ensimmäisen katselut CGI-sössöt taisivat olla ihan sitä aamuyön vireystilaa. Tällä kertaa en ymmärtänyt, missä niitä olisin muka nähnyt.

Minä en voi olla ylistämättä tätä elokuvaa. Kun odotin siltä vain sitä tunnelmaa ja sisältöpuolella ei ollut niin väliä, olen jopa positiivisesti yllättynyt. Tarinaan on löydetty ulottuvuuksia ja merkityksiä jotka kirjasta uupuvat. Aika (aivan liian pitkä aika!) näyttää, millainen trilogia tästä muodostuu. Mutta olen luottavaisin mielin. Ensi joulukuu saisi tulla jo..

Hobitti - Odottamaton matka HFR3D

Tämä on niin spoilerivapaa miltä nyt tuntuu -päivitys kuin mahdollista. Yksityiskohtaisempi versio tekstistä ehkä toisen katselun jälkeen.

Miten voisi edes yrittää sanoiksi tiivistää, mitä Taru Sormusten Herrasta on merkinnyt ja edelleen merkitsee minulle. Joten en yritä. Te lukijani kuitenkin sen tiedätte. Olen ollut kirjan & elokuvien fani melkein puolet elämästäni, ja rakkaus Peter Jacksonin töihin kantaa vielä pidemmälle.

Hobitti-elokuvien tuloon olen suhtautunut vaihtelevalla innolla ja epäluulolla. No, vuosia tietysti näytti siltä, ettei niitä saada koskaan tehtyäkään, kun vastoinkäyminen toisensa perään yritti kariuttaa tuotannon. Mutta jo ajatus kahdesta elokuvasta tuntui hieman naurettavalta. Silti, pelkkä tieto siitä että saisin vielä palata Keski-Maahan teki olosta lämpimän ja kotoisan. Sillä koti se oli. Paikka ja aika jossain kaukana menneisyydessä, jonne luulit ettet koskaan enää voi päästä takaisin - etkä täysin voikaan, koska Tennari, leffaretket, ne ihmiset - sitä elämää ei enää ole. Mutta edes palanen sitä. Kun leffaan vielä kiinnitettiin läjä ehdottomia lempinäyttelijöitäni ja oleelliset osat myös vanhasta näyttelijäkaartista palaisivat rooleihinsa - okei Peter, voitit taas, minä otan ilolla vastaan kaiken mitä sinulla on antaa. Jopa sen kaksi ei vaan kolme? hmm okei, kolmekin elokuvaa. Ihan sama, luotan sinuun PJ, kaikki entinenkin on annettu anteeksi. Koska minä haluan sen tunteen takaisin.

Aivan kalkkiviivoilla epäluulo palasi ja kasvoi suoranaiseksi peloksi. Jotenkin en koskaan pitänyt mahdollisena, että Hobitit voisivat olla huonoja elokuvia. Kaikesta venytyksestä ja paisuttelusta huolimatta. Kunnes eräänä päivänä. Ihan totta, luin jokunen viikko sitten IMDb:sta jotain juttua loppuvuoden odotetuimmista elokuvista ja siellä pohdittiin, voisiko Hobitille käydä kuten Star Wars Episodeille I-III. Ja niin minäkin yhtäkkiä pohdin, voisiko Hobitille todella käydä niin. Ja varauduin pahimpaan. Ostin toki lippuni yönäytökseen 12.12.12. 00:12. Mutta varauduin pahimpaan, varsinkin nähtyäni vilaukselta muutamat arvostelunumerot.

Kun tutut sävelet lähtivät soimaan, unohdin kaikki epäluuloni. Mieleni valtasi seesteinen rauha muutaman kyyneleen pakottaessa itsensä silmänurkkiin. Tässä sitä oltiin. Taas siellä. Kotona.

Voiko sitä edes arvostella objektiivisesti? Ei ainakaan ensimmäisen kerran jälkeen. Minusta se oli täydellinen. Se oli kaikkea. Se oli lämpöä ja rakkautta. Uutta ja vanhaa. Ihan niin kuin ennenkin ja silti jotain aivan muuta. Elämäni lyhyin liki kolmetuntinen. Se olisi saanut jatkua aina.

Pari sanaa vielä HFR 3D:stä. Minähän olen niitä ehkä harvoja ihmisiä jotka oikeasti pitävät 3D:stä. HFR näytti, kuten sanottua, alkuun hieman vieraalta (nopeutetulta) mutta silmä tottui pian ja koko HFR:n "unohti". Todella komealta elokuva näytti ja 3D pelasi hienosti. Vain tiukat toimintalähikuvat saivat irvistämään mutta niitä oli vähän, ja näyttävät tod.näk. yhtä epäselviltä tavan 3D:ssä ja uskoisin että 2D:nä myös. Semmoista transformers-cgi-höttöä siis. Lopputuomio: jos mahdollista, HFR. Väittävät, että tämä on tavallisen frameraten kolmiulotteisuutta lempeämpi kokemus, eli ehkä kokeilemisen arvoinen myös 3D-vihaajalle. Mutta itse on vaikea arvioida, kun 3D:stä niin kovin pidän.

Jälkimmäiset osiot jouduin lainaamaan yöllisistä Facebook-vuodatuksista koska yhtäkkiä en osaa pukea sanoiksi enää yhtään mitään. Näihin on siis tyytyminen, koska en silloin neljältä yöllä kirjoittanut blogia vaikka olisin halunnut. Minun täytyy prosessoida asiat tuoreeltaan. Esimerkiksi se pelkäämäni Episodin kahden tähden arvostelu herättää liikaa kiukkua ja ajatuksia. Perjantaina uudestaan. Jatkoa seuraa. 

007 Skyfall

Jotain on tapahtunut minulle viimeisen vuoden aikana. Ennen elokuvan katsominen useasti teatterissa oli jotenkin vieras ajatus. Ennen viime syksyn Drivea tämän harvinaisen kohtelun oli saanut osakseen vain Kuninkaan Paluu ja senkin toisen katselun selitti jokin Tennarin hiihtolomaviikkotempaus tai vastaava, lippu kuitenkin taisi maksaa euron tai kaksi. Tuntui vain yksinkertaisesti aivan hullulta maksaa (ja hankkiutua elokuvateatteriin asti) kahdesti, jostain minkä kuitenkin ostaa DVD:llä ja näkee vielä sata kertaa. Drive teki poikkeuksen: vaikka oli etukäteen syytä olettaa että elokuva on hyvä, ensimmäinen katsomiskokemus tuli kuitenkin niin puun takaa kaikessa loistavuudessaan että minun piti nähdä se toistamiseen. Ja se oli sen arvoista. Se jollain tasolla avasi silmäni ja poisti rajoitteet. Elokuvateatteri on elokuvan luonnollinen elinympäristö. Siellä se kuuluu nähdä. Ja jos elokuvasta pitää, miksi sitä ei kokisi useamman kerran sellaisena kun se on tarkoitettu koettavaksi, varsinkin jos siinä on sellaisia elementtejä jotka vaativat valkokankaan ja täydelliset olosuhteet.

The Avengersin kohdalla mentiin sitten tunnetusti täysin yli laidan: näin sen teatterissa kaikkiaan neljästi, ja viimeisen katsonnan kohdalla minulla sentään oli jo Blu-Ray hallussani. (The Avengers saattoi myös antaa loppusysäyksen siihen että ostin pitkän haikailun jälkeen päheän 40" 3D-led-television, koska silmäni vuosivat verta yrittäessäni katsoa sitä vanhan kuvaputkitelkun mössökuvasta, mutta se on jo aivan toinen tarina..) Mutta jokin oli muuttunut pysyvästi, jokin ajattelumaailmassani ja jo ennestään intohimoisessa suhtautumisessani elokuvateattereihin.

Kaikki tämä pohjustus siis oli olevinaan jonkinlainen ylevä perustelu sille, että kävin katsomassa Skyfallin toistamiseen. Hei, se on silti rutkasti parempi syy kuin se, että OPI:n Skyfall-kynsilakkaa piti päästä ulkoiluttamaan.. Mutta totta on, että olen muuttunut elokuvankatsoja: arvostan elokuvateatterielämystä aina vain enemmän. Mitä suurempi ja kauniimpi elokuva, sitä suuremmalla syyllä se on koettava siellä sen luonnollisessa elinympäristössä. Sellaiseksi se on suunniteltu, olemaan siellä parhaimmillaan. Ja kun ulottuvillani sentään on Kino 123:n vertainen helmi, kahden viikon mietinnän jälkeen tulin siihen tulokseen, että Skyfall oli nähtävä uudestaan.

Miksi? Onko se oikeasti niin hyvä elokuva? Muiden mielipiteistä en tiedä enkä välitäkään: itse pidin siitä jo ensimmäisellä kerralla, mutta uusintakierros hioi sen täydellisyyttä entisestään ja antoi katseen viivytellä maisemissa ja pikkuseikoissa, uppoutua vielä paremmin sen visuaaliseen loistoon. Se on hyvä elokuva. Se on suuri ja kaunis. Ja luonnollisessa elinympäristössään se saa olla kaikkea sitä mitä se on. Olenko jo kuluttanut tuon elinympäristöjutun loppuun? Annetaan tälle ennestään ontuvalle metaforalle lopullinen kuolinisku ja lupaan olla viittaamatta siihen ikinä enää. Elokuvateatterissa suuri ja kaunis elokuva on kuin villipeto savannilla, uljas ja vapaa. Etkö sinäkin mieluummin näkisi leijonan safarilla kuin eläintarhassa? Kotitelkkarissa (tietokoneen näytöstä puhumattakaan) elokuva on vangittu, rajoitettu, menettänyt osan suuruudestaan. On se edelleen sama elokuva - mutta pienempänä, surullisempana, todellisen minuutensa varjona. Anna elokuvalle mahdollisuus olla se vapaa, raivokas peto, joksi se on syntynyt. Oikeutta elokuville. Oikeutta elokuvateattereille.

(Ei siis mitä helvettiä minä juuri kirjoitin.)

Looper

Alkuun joudun lainaamaan Film-O-Holicin arvostelua: "Looperin katsominen on hieman kuin äänestäminen. Jos et käy katsomassa ja sitä kautta tukemassa elokuvaa, menetät oikeutesi valittaa blockbuster-elokuvien kehnosta jamasta ja siitä, miten nykyään tehdään vain supersankarielokuvia ja adaptaatioita." Ei sillä että minulla olisi mitään supersankarielokuvia vastaan..

Valtavasti kehuja ja ylistystä kerännyt Looper oli minulle yksi syksyn odotetuimmista elokuvista, ja saatiin nyt lopultakin myös Suomen valkokankaille. Hyvin harmittavaan julkaisuajankohtaan, etten sanoisi: Bondin ylivoimainen hallinta tulee varmasti syömään siltä niitä "nyt olisi kiva katsoa jotain toimintaa" -satunnaiskatsojia, jotka menisivät sisään vähin odotuksin ja tulisivat ulos täysin haltioutuneina. Mutta aiemmin sitä vastassa olisi ollut uusi Bourne, että olisiko tilanne sitten ollut sen parempi, en tiedä.. Looper on kuitenkin ehdottomasti sellainen elokuva, joka ansaitsee katsojia.

Olin pitänyt itseni viimeiseen asti irti kaikista ennakkotiedoista (trailerin kertomaa perusasetelmaa ja sitä faktaa, että kyseessä on erittäin hyvä elokuva, lukuunottamatta) ja luvassa olikin hieman erilainen elokuva kun sen perusteella odotin; rutkasti yllätyksiä ja juonenkäänteitä, joita en nyt sen enempiä lähde purkamaan. Harvan aikamatkailusta kertovan elokuvan logiikka kestää tarkempaa analyysia, eikä Looper ole tässä suhteessa poikkeus. Mutta jos ei lähdetä vallan pilkkuja viilaamaan ja hiuksia halkomaan, se on todella älykäs, mielenkiintoinen elokuva. Elokuvan nykyhetki on vuodessa 2044, ja tästä on saatu maalattua synkkä, karu ajankuva - maailma jossa olisi runsaasti ainesta aivan toisenlaiseenkin elokuvaan. Looper on myös paljon puhtaampi ja aidompi toimintaelokuva, kuin osasin odottaa: luulin sen olevan enemmän taide-elokuvamainen vrt. Drive, mutta se oli loppujen lopuksi melko suoraviivainen ja vailla "turhaa" kikkailua kikkailun tähden - jos nyt sitä aikajanojen kanssa leikkimistä ei lasketa, mutta sehän on koko aikamatkailun idea. Mäiskettä ja verenroisketta riitti viihdyttämään Kristaa tutun väkivaltaviihdevirneen (patent pending) asteelle pitkän aikaa. Mutta se ei suinkaan ollut sen ainoa ulottuvuus: tarina oli erilainen kuin odotin, se ei ollut vain pintakiiltoa ja tyyliä, siinä oli tunnetta ja sydäntä.

Okei. Writer's block. Tämän takia kirjoitan tähän blogiin aina välittömästi elokuvista palautumisen jälkeen, jos mahdollista. Tajunnanvirtaisen vuodatuksen minä pystyn suoltamaan ulos jälkimainingeissa, mutta ei tällaisesta muka-oikeasta kirjoittamisesta tule mitään. Jahkailen ja pyörittelen eikä tämä ole selvästikään menossa yhtään minnekään. Se oli hyvä elokuva, minä pidin siitä. Loppu oli kaunis. That's it.

007 Skyfall

Ennen Casino Royalea olin periaatteellisella tasolla inhonnut Bond-elokuvia. En ollut nähnyt yhtään sitä edeltävää Bondia, enkä usko että minulla koskaan on sellaista elämäntilannetta, jossa tuntisin niiden näkemisen tarvetta. Siinä missä vanhat jo ajatuksenkin tasolla tuntuivat kuluneilta vitseiltä, Casino Royale oli tuore, uusi alku, nykyaikaan päivitetty, juuri sellainen reunoilta rosoinen elokuva josta minä pidän. Tehokasta toimintaa, päähenkilö jossa on tarttumapintaa, kidutusta ja väkivaltaa ja ihan sitä kaikkea jännää ja ihanaa mistä minä nautin. Jotkut ehkä kitisivät, että tässä vain matkitaan Bourneja sun muita, että Bondilla ei enää entisten kanssa ollut yhteistä kuin nimi - jos näin, niin hyvä. Minun ei niitä entisiä tarvitse nähdä. Kiistanalaista on, tarvitsiko ihmisen kyllä Quantum of Solaceakaan nähdä ja itse asiassa olen katsonut sen vain kerran. Se oli melko tyhjä, turha välielokuva josta kukaan ei tunnu pitävän. Ei siinä nyt mitään eeppisen huonoa ollut, muistan hienoja takaa-ajoja ja itse asiassa en yksityiskohtaisesti paljon muuta. Mutta en silloin pitänyt sitä huonona, joten luotan siihen mielikuvaan. Nyt Skyfallin myötä voin kuitenkin leikkiä että Quantumia ei tapahtunut.

Sam Mendesin käsissä Bond on kokenut taas pienimuotoisen reinkarnaation uusine sävyineen, ja elokuvaa ovat minua valistuneemmat kehuneet jopa sarjan parhaaksi, ja että itse asiassa tämän olisi pitänyt olla tämän uuden sukupolven avaus. Toisille taas on jumittunut päälle se nykyään niin usein soiva levy, että mikä tahansa synkkä elokuva post-TDK on vain laiskaa Nolanilta lainaamista.. Tuo kritiikki se vasta on laiskaa. Kyllä silloin ammoisina aikoinakin tehtiin synkkiä elokuvia, ei TDK nyt niin uraauurtava ollut! Nolan ei ole keksinyt Batmaninsa kanssa pyörää uudelleen. Nyt tuntuu, että kaikkea mitä ikinä kukaan tekee, verrataan Nolanin elokuviin. Herätys hei.

Ja niin loistava kuin Ledgerin Jokeri oli, niin oli niitä vinksahtaneita pahiksia ennenkin. Omalla kohdallani Skyfallin erotti kahdesta edellisestä täysin eri luokkaan nimenomaan se pahis. Javier Bardemin Silvaa ovat kyynikot nimittäneet halvaksi Jokeri-kopioksi, ja yhtäläisyydet toki ovat löydettävissä. Tässä oli sitä kiehtovaa, nerokasta, arvaamatonta, vaarallista, räjähdysaltista, vanhan liiton pahuutta, mitä sietäisi näkevän enemmänkin. Onko näistä piirteistä nyt automaattisesti tullut Jokerin kopioimista, siinä missä mikä tahansa elokuva, joka laittaa päähenkilönsä koville ja on sävyiltään tummempi, joutuu heti suurennuslasin alle: "haa, joku on katsonut TDK:n"? Pelätäänkö niiden käyttämistä siksi? Skyfallissa onneksi ei pelätä, ja Silva on loistava hahmo, jonka taustatarina tuo oikeutusta hänen maaniselle, piirulleen suunnitellulle missiolleen. Jos en pitäisi Craigin Bondista niin paljon, olisin ehkä ollut täysin Silvan puolella tätä elokuvaa katsellessa. Nyt se meni ehkä 50/50. Silva oli elokuvassa kenties se yksittäinen paras asia, ja [pieni spoiler alert] hänessä olisi ollut potentiaalia useampaankin elokuvaan.

Toiminta on näyttävää, no, koko elokuva on näyttävä, tarinassa teemoja ja sisältöä, hahmoissa on sitä tarttumapintaa, he ovat rikkinäisiä ja epätäydellisiä. Mistä minä tässä en pitäisi?

Bond-tematiikasta vain pahimmat kliseet tuntevakin löytää viittaukset ja silmäniskut historiaan. Casino Royalen rankka, osittain väkinäinen pesäero entiseen on lieventynyt joksikin, joka ehkä yhdistää molempien maailmojen parhaat puolet. Onko tämä näistä näkemistäni kolmesta Bondista paras? Ehdottomasti.

Mainitsemisen arvoinen on myös Kino 123:n huikea panostus uusimpaan tekniikkaan, jolla tästä elokuvasta sai varmasti aivan kaiken irti. 110 neliön kangas täydellä laajakuvalla alkoi olla jo sitä luokkaa, että melkein sai päätä kääntää imeäkseen sisään kaiken sen visuaalisen loiston mitä elokuvalla oli tarjota. Uuden projektorin myötä kuva oli aivan huikaisevan tarkka. Äänentoisto on upeaa ja räjähdykset tuntuvat omassa penkissäkin. Ihanaa, Kino, ihanaa. Ihme onkin, että tämä oli vasta toinen kerta kun Kinoon pääsin, kun Taken 2 meni vain Studiolla ja sen jälkeen en ole elokuviin ehtinytkään. Rukoilen, että ensi viikolla vääryyttä korjataan Looperin kohdalla, koska kyllä itken, jos se ei tule Kinolle.

Taken 2

Pari flunssaista viikkoa on pitänyt minut poissa elokuvateatterisaleista yskimästä, mutta nyt.. oli aika Taken 2:n.

Olen hyvin myöhäisherännäinen Taken-fani - katsoin sen vasta menneenä kesänä. Jokusen vuoden se on kummitellut takaraivossani siellä "joskus pitää katsoa" -nälkävuosilistalla, mutta kun hype jatko-osasta alkoi nousta, oli jo pakko selvittää mistä tässä kaikessa on kyse. Ja minä rakastuin. Siinä oli kaikkea. Hihkuin ja pompin tuolillani ja kelasin jo ensikatselulla kohtauksia uusiksi ja uusiksi. Se yllätti minut täysin. Se puhutteli minua. Se oli kaunista väkivaltaviihdettä ja kidutusta, mutta myös aidosti mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joista välitti. Ja kuka ei haluaisi isänsä olevan Bryan Mills, mies joka yrittää paikata etäisen suhteensa tyttäreensä ja on valmis tekemään mitä tahansa (ja se on kirjaimellisesti mitä tahansa) tämän eteen. Or is the last part just me? It could be just me. No, ensimmäiseen siis rakastuin spontaanisti ja voimalla. Ajatus jatko-osasta oli hieman huolestuttava.. Rahat pois tyhmiltä vielä kun rauta on kuumaa. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin se että Liam Neeson sanoo "pelko pois, en olisi lähtenyt mukaan jos tässä ei olisi jotain ideaa" ei ole erityisen lohduttava mainoslause. Liam, katso sitä viime vuosien filmografiaasi. Katso ihan ajatuksella. Katso. Niin..

Olin siis realisti. Se ei voi olla niin hyvä kuin ensimmäinen. Tietenkään. Ei sellaista tapahdu. Vain minun pienissä unelmissani. Ja silti tunnen itseni.. petetyksi. Koska luulin jo, luulin koko ajan, se antoi ymmärtää että se olisi kuitenkin.

Se veti vahvasti eteenpäin ja olin valmis antamaan sille paljon anteeksi koska siinä oli niin paljon hyvää, ja juuri kun alkulämmittelyt turpiinvedon osalta oli hoidettu ja todellisen huvin piti alkaa.. se loppui. MITÄ. En edes ehtinyt ottaa esille sitä "jee, väkivaltaviihdettä" -virnettäni (patent pending). Okei, okei, olen nähnyt Takenin vain extended cutina. En teatteriversiota. En tiedä miten lame se on. Mutta tämä. Tämä oli historian parhaiten pohjustettu pettymys. Ei mitään eeppistä lopputaistelua jossa kaatuu kelmiä vasemmalta ja oikealta mitä kekseliämmillä ja karuimmilla tavoilla. Se vain loppui. Minä halusin verta! Minä halusin irtojäseniä, minä halusin armottomuutta, minä halusin. Minä halusin vaaran tunnetta, minä halusin jännittää. Minä halusin nähdä Liam Neesonin koston enkelinä täydessä mahdissaan, halusin että siitä välittyy se tunne, että hän oikeasti pystyy ja on valmis mihin vain koska hänellä ei ole vaihtoehtoja. Jatko-osa täytyy viedä pykälän pidemmälle, pykälän kovempaa, pykälän raaemmaksi ja karummaksi - muuten se on vain juurikin sitä rahan keräämistä hölmöiltä pois. Nyt se oli laiskempi, kesympi, vailla todellista uhkaa, vailla sitä maanista pakkomielteisyyttä. Kyllä, Bryan sanoi itsekin olevansa väsynyt tähän. Ymmärtäähän sen. Hän on eläkkeelle jäänyt CIA-agentti, uhrannut perheensä uransa takia, ja nyt yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on. Ihan ymmättävää on, että ei hän ehkä halua tappaa satoja ihmisiä paljain käsin vain siksi että pystyy siihen. Hän haluaa vain jatkaa elämäänsä. Mutta siinä tapauksessa tämän elokuvan pitäisi vain olla Millsien iloinen, terapeuttinen perheloma, ei Taken 2.

Ja mitä minä oikeasti halusin, minä halusin nähdä Samin joukkoineen tositoimissa (come on, "Bry's in trouble in Istanbul" - kenen mielestä tuo lause ei jatku "Well, what the hell are we waiting for?" ja pojat tupsahda paikalle juuri sillä ratkaisevalla hetkellä kun tilanne käy jo Bryanillekin liian tukalaksi?). Leppoisa ihana Sam, joka vain grillaa ja golffaa kavereidensa kanssa ja joka [spoiler alert] voi tyynesti tuosta vain soittaa Yhdysvaltain Turkin suurlähetystöön ja pyytää olemaan ampumatta oletettua itsemurhapommittajaa joka on juuri ajanut heidän portistaan läpi. Ja häntä kuunnellaan. (Ja Bry saa jatkaa kostotoimiaan kenenkään välittämättä siitä että hänen villi pakomatkansa on juuri saattanut tappaa tai ainakin vammauttaa lukuisia poliiseja ja siviilejä ja aineellisia vahinkojakin on kertynyt iso liuta..) Minä haluan nähdä mihin he pystyvät tositoimissa, haluan tietää heidän taustatarinansa, haluan tietää sen mitä minulle ei kerrota. Perkele, minä haluan Sam ja kumppanit -spinoffin!

Nyt kun en saanut mitä halusin, unohdan sen paljon mikä siinä oli hyvää, ja huomioni keskittyy niihin pieniin ja suuriin epäloogisuuksiin jotka juonen kulun mahdollistamiseksi oli vain runnottava läpi. Siis ihan totta. Mikä mahdollisti koko elokuvan (tai lähinnä sen, että se ei loppunut päähenkilöidensä sieluttomaan teurastamiseen) oli se, että nämä ah niin nerokkaat rikolliset jättivät tappavan vaaralliseksi ja äärimmäisen kekseliääksi tietämänsä miehen yksin, ilman valvontaa, ilmeisesti tekemättä tälle mitään ruumiintarkastusta. Kuitenkin, tällaisista asioista tai mistään muustakaan en olisi piitannut pätkääkään, jos olisin saanut sen ylimääräisen (vähintään) puolituntisen järjetöntä, mitään säästelemätöntä, armotonta väkivaltaa. Ja rukoilen että kotiteatterijulkaisu sen minulle tuo. If you give me an R-rated extended cut, that'll be the end of it. I will not look for you, I will not pursue you. But if you don't, I will look for you, I will find you, and I will kill you.